perjantai 30. heinäkuuta 2010

GATT/ WTO on tärkeä maailmakaupan kehittäjä - on hyvä muistaa järjestöjen historia ja Yhdysvaltojen vahva panos maailmankaupan katalyyttinä


Globalisaation keskeinen ajatus on se, että monia kysymyksiä ei voida käsitellä kansallisvaltioiden tasolla vaan niiden näkökulma on väistämättä maailmanlaajuinen. Tämä ajatus nousi vahvasti esiin sodan käyneissä maissa, joiden johtajat ymmärsivät, että uusi maailmansota teknologisesti edistyneessä ja globalisoituvassa maailmassa voisi olla koettua paljon tuhoisampi. Globaalisuus (globality) on anglosaksisessa sosiologiassa käytetty ilmaisu, jolla tarkoitetaan ihmisten elämistä maailmanlaajuisissa verkostoissa. Jotkut puhuvat uuden maailmanyhteisön muodostumisesta tässä yhteydessä. Sana ”globaali” viittaa johonkin, joka käsittää kokonaisen objektien ryhmän, tai kaiken kattavaa tai totaalista, tai sisältää koko maailman (globe). Globaalien ympäristöongelmien kirjo ulottuu laajalle aina ilmakehän muutoksesta biosfäärin monimuotoisuuden vähenemiseen. Globaalit muutokset (global change) alakäsitteenä viittaavat ilmakehän muutoksen kuten otsonikehän aukkoihin tai hiilidioksidipäästöjen kasvuun, jonka luonnontieteilijät nostivat esiin 1980-luvulla. Samalla kantasanaa käytetään selvästi eri merkityksissä eikä yksiselitteinen käsitteenmäärittely edes liene mahdollista. Tämä käsitteellinen sekavuus leimaa maailmantalouden ohjausmekanismeja koskevaa neuvottelu- ja keskusteluprosessia maailmansotien jälkeen.

Brittiläisen koulutusjärjestelmän eduksi on sanottava, että järjestelmä on tuottanut useita aikansa talousongelmat syvällisesti ymmärtäviä neroja. Tällainen suurmies oli aikanaan 1800-luvun alussa David Ricardo ja tällainen oli maailmansotien aikaan vaikuttanut John Keynes[1]. Vuonna 1942 Keynes ehdotti liittoutuneille Kansainvälinen kauppajärjestön (ITO, International Trade Organisation) perustamista. Keynesin vaikutusvaltaa osoittaa se, että Yhdysvallat ja Englanti alkoivat neuvotella asiasta jo sodan aikana. Englanti kutsui vuoden 1944 kesäkuussa Bretton Woodsiin liittoutuneiden talouskonferenssin, josta kokouspaikan mukaan käytetään yleisesti nimeä Bretton Woods konferenssi. Konferenssin itseoikeutettuna puheenjohtajana toimi Keynes ja jonka ITO-ehdotusta Englannin hallitus virallisesti tuki. Yhdysvaltojen pääneuvottelija Harry Dexter White[2] piti ITOn perustamista ehkä liian haastavana mutta yhtyi Englannin kantaan uusien kaupan ja kehityksen instituutioiden tarpeellisuudesta. White toi käsittelyyn Yhdysvaltain ehdotuksen perustaa ensi vaiheessa kaksi organisaatioita: Maailmanpankki (World Bank)[3] ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), mikä muodostui konferenssin kannaksi. Keynes ei onnistunut ajamaan läpi ehdotustaan eikä Yhdysvaltojen valtavaa sotilaallis-taloudellista voimaa ollut järkevää sodan aikana vakavasti haastaa. Keynes hyväksyi Yhdysvaltojen esitykset, sillä hän uskoi, että on tärkeää luoda edes jonkinlainen sääntöihin perustuva kauppajärjestelmä. Yhdysvaltain kongressi ratifioi Whiten ehdotuksen mukaisesti kahden uuden instituution (Maailmanpankki ja Kansainvälistä valuuttarahasto) perustamisen, joita kutsutaan yleisesti Bretton Woods instituutioiksi[4].

Sodan jälkeisen ajan suursaavutus oli epäilemättä kokonaan uuden kansainvälispoliittisen maailmanjärjestön, Yhdistyneet kansankunnat (YK), perustaminen New Yorkiin vuonna 1945. YK:n perustamisessa oli otettu oppia Kansainliiton epäonnistumisesta sotien välillä. Vuonna 1946 YK:n talous- ja sosiaalineuvosto ECOCOC (The Economic and Social Council) sai käsiteltäväkseen Yhdysvaltojen ja Englannin ehdotuksen ITO:n perustamisesta ja järjesti YK:n kauppa- ja työllisyyskonferenssin asian johdosta. Yhdysvallat toimi toisaalla yksin ja järjesti neuvottelun 25 YK:n jäsenmaan kesken tarkoituksena vapauttaa kauppa mahdollisimman nopeasti. Nämä valtiot allekirjoittivat vuonna 1947 GATT (General Agreement on Tariffs and Trade) yleissopimuksen. Näin syntyi GATT-järjestö, jonka tarkoitukseksi tuli yleisesti (1) edistää kansainvälistä yhteistyötä ja erityisesti (2) toimia maailman kaupan vapauttamiseksi alentamalla tullitariffeja. GATTin tavoitteet ovat sinällään järkeviä mutta järjestön edellytykset vaikuttaa merkittävästi kansainvälisen yhteistyöhön alueella olivat rajalliset, koska järjestön organisaatio luotiin lähinnä hoitamaan käytännöllisiä ja teknisiä tullitariffikysymyksiä.

GATT oli tarkoitettu väliaikaisjärjestelyksi. Yhdysvallat halusi kehittää kauppaa auttaakseen Eurooppaa toipumaan sodan hävityksestä mahdollisimman nopeasti. Vaikka ITO oli päätavoite, ITO jäi syrjään, kun Keynes kuoli vuonna 1946 ja Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull[5], keskeinen ITO:n tukija, erosi tehtävästään. Keynesin liittoutuneille esittämä ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä jäi lopullisesti sivuun, koska Yhdysvaltojen kongressi halusi keskittyä oman maansa asioihin, eikä kaupan avoimuus ollut enää päätavoite. Yhdysvaltojen teollisuus oli sodan aikana tottunut protektionistiseen suojaverkkoon, kuten John Kenneth Galbraith kirjoitti terävästi vuoden 1952 kirjassaan[6] nojaten kokemuksiinsa Yhdysvaltojen sota-ajan taloushallinnosta. Yhdysvaltain ulkoministeriö ja keskuspankki nostivat Eurooppaan suunnatun Marshall-avun[7] ja läheisesti siihen kytkeytyvät bilateraaliset kauppasopimukset päärooliin Euroopan auttamiseksi sodan jaloista. Suuria avun saajia olivat Englanti, Ranska, Saksa, Italia ja Benelux-maat. Suomi ei Neuvostoliiton painostuksesta osallistunut ohjelmaan kuten muut Pohjoismaat. Tilanteen vaikeutta Suomelle lisäsi se, että samaan aikaan Suomen tuli maksaa valtavat sotakorvaukset.



Marshall-apu vuosina 1948-1951(miljoonaa dollaria)

1. Englanti 3,297
2. Ranska 2,296
3. Saksan liittotasavalta 1,448
4. Italia ja Trieste 1,204
5. Hollanti 1,128
6. Belgia ja Luxemburg 777
7. Itävalta 488
8. Tanska 385
9. Kreikka 366
10. Ruotsi 347
11. Norja 372
12. Sveitsi 250
13. Turkki 137
14. Irlanti 133
15. Portugali 70
16. Islanti 43

Sodan jälkeinen kansainvälispoliittinen ongelma oli sodan liittoutuneiden, idän ja lännen etupiirikiista, joka tunnetaan kylmän sodan aikakautena[8]. Vuonna 1948 presidentti Harry Truman toi ITO-peruskirjan kongressin käsittelyyn mutta asia ei edennyt ja väliaikaiseksi perustettu GATT jäi pysyväksi kansainvälisen kaupan järjestelyksi. GATT pysyi voimassa, koska se ei vaatinut jäsenmailtaan institutionaalisia järjestelyjä, jotka kylmän sodan aikana eivät olisi edenneet Yhdysvaltojen kongressissa. GATT-järjestö tuli kuuluisaksi tullinalennuksiin tähtäävistä GATT-kierroksista, joita on käyty toistuvasti aina vuoteen 1995 saakka, jolloin viimeinkin syntyi Keynesin visioima Maailman kauppajärjestö (WTO). Tulosten valossa GATT toimi hyvin, mitä osoittaa maailmankaupan kasvu likimäärin nelinkertaiseksi ja maailman yhteenlasketun BKT:n kasvu seitsenkertaiseksi 1950-luvulta ja 1980-luvulle[9]. Keskeinen ansio tästä lankeaa Yhdysvalloille, joka GATT-järjestön perustamisen jälkeen 1940-luvulla ja ensimmäisen GATT-kierroksen käynnistyessä alensi omia tariffejaan esimerkkinä muille GATTin jäsenmaille. Paradoksaalista lienee se, että tämän päivän tilanteessa Yhdysvallat on joutunut kovien syytösten kohteeksi WTO-keskustelussa. Keskeinen syy lienee se, että Yhdysvaltojen toimiin kohdistuvat suuret odotukset historian valossa. GATT-WTO-prosessien väärinkäytöstä tai hyväksikäytöstä voisi moittia perustellusti muita kuin Yhdysvaltoja mutta näiden maiden johto ei edes osallistu avoimeen keskusteluun kuten Yhdysvaltojen poliittinen johto.

1980-luvun puoliväli on globalisaation käynnistymisen ajankohta läntisen talousjärjestelmän piirissä. Suunnitelmatalouden maat kuten Neuvosto-liitto ja Kiina toimivat dualistisen[10] mallinsa mukaisesti. Näiden maiden merkantilistinen talousmalli tarjosi GATTin piirissä edullisen aseman, koska nämä maat saattoivat osallistua maailmankauppaan valitsemillaan hyödykkeillä. Globalisaatio[11] muutti maailmankaupan asetelman, koska se nosti vapaan valuuttajärjestelmän, kehittyneet pääomamarkkinat ja laajat teollis- ja tekijänoikeudet tavarakaupan rinnalle. Neuvostoliiton kyky sopeutua muutokseen oli rajallinen, koska talousjärjestelmä oli rakennettu kulutuksen ohjaamiseen niukan ja ideologisesti perustellun tuotannon kautta. Lisäksi maata rasitti suuri sotilasbudjetti. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio osallistui maailmankauppaan ilman, että rasitteena olisi yksittäisen kaupan kannattavuus, kun taas länsimainen yksityinen yritys ei voinut myydä pitkään tuotteita alle tuotantokustannusten. Neuvostoliitto panosti vientiin maailmantalouden tiukasti kilpailulla raaka-aineiden ja puolivalmisteiden alueella, mikä huonosti maan luonteeseen korkean koulutuksen taloutena.[12] Toimivien markkinoiden puute oli pääsyy taloustieteilijöiden (mm. Ludvig von Mises[13]) kritiikille. Toisaalta järjestelmän edut olivat ilmeiset, koska keskitetty suunnittelujärjestelmä (Gossplan) saattoi saada länsimaisesta markkinataloudesta kaupankäynnillä ajantasaisen hintainformaation, jonka mukaan Gossplan saattoi suunnitella maan taloudellisten resurssien allokaation. Ilmeisesti tämä seikka oli syynä siihen, että Neuvostoliiton talousjärjestelmä pysyi pystyssä pitkään, vaikka se neoklassisen taloustieteen mukaan ei olisi voinut olla mahdollista.[14]

Globalisaation myötä 1980-luvulta lähtien alkoi käydä ilmeiseksi, että GATT-järjestön sijaan tarvittaisiin laajemmilla tavoitteilla ja valtuuksilla toimiva kauppajärjestö. Yhdysvallat oli nytkin aloitteellinen ja pyrki saamaan Euroopan maat mukaan hankkeeseen. Vuonna 1986 käynnistyi GATTin kahdeksas kierros, jota kutsutaan nimellä Uruguayn kierros. GATTin Uruguayn kierros vuosina 1986-94 johti päätösasiakirjaan, joka käsittää immateriaalioikeuksien kansainväliseen kauppaan liittyvät kysymykset, TRIPS-sopimus (Trade-Related Aspects of Intellectual Property Rights) ja GATS-sopimus (General Agreement in Trade on Services) sopimus, joilla tähdätään yksityisten ja julkisten palveluiden kaupan vapauttamiseen sekä Maailman kauppajärjestön WTO (World Trade Organization) perustamisen. Uruguayn-kierrokselle osallistui 117 maata, joista 113 allekirjoitti 1.1.1995 voimaanastuvan sopimuksen. Suomi oli eräs sopimuksen allekirjoittajamaista.[15] WTO-sopimus sinetöi jo GATTin perustamisvaiheessa esillä olleen Keynesin vision maailman kauppajärjestön perustamisesta. WTOn kautta Yhdysvallat legitimoi näkemyksensä toimivasta kilpailusta, johon hintateoreettisen kilpailun ja oligopolikilpailun ohella kuuluvat vahvat teollisuus- ja tekijänoikeudet[16]. Suuri voitto maailmankaupalle on väkirikkaiden maiden kuten Kiinan, Intian ja Brasilian mukaantulo WTO:n toimintaan. Missä määrin WTO vastaa Keynesin ideaa, on teema, josta keskustellaan aktiivisesti. Pääosa kehitysmaista on tyytymätön WTO:n ja samaa kantaa edustavat monet kansalaisjärjestöt.

WTOssa on 153 jäsenmaata ja sen tavoite on edistää vapaata kauppaa ja investointeja. Säännöt ovat sitovia ja jäsenmaiden on mukautettava kansallista lainsäädäntöään sopimuksiin. Rikkomisesta voidaan rangaista sanktiolla. WTO:n ongelmana on poliittinen taso, koska merkantilismi ja opportunismi nostavat jälleen päätään. GATT ja WTO ovat kumpikin täysivaltaisia monenkeskisiä elimiä, jotka noudattavat jäsentensä välisen syrjimättömyyden perusperiaatetta. Alueelliset kauppajärjestelyt ovat mahdollista tietyin edellytyksin ja siksi mm. EU käy jatkuvaa teoreettista ja poliittista keskustelua monenkeskisen ja alueellisen lähestymistavan eduista ja haitoista suhteessa EU:n kasvu-, kehitys- ja vakaustavoitteisiin. Käytännössä alueellistaminen, siis mm. EU:n sisäinen ennakoiva asioiden valmistelu, on tehokas tapa valmistella ja edistää asioita WTO:ssa. Yleinen mielikuva ei tee oikeutta WTO:lle, joka on päätöksenteoltaan demokraattinen järjestö, eli jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus kaikkiin päätöksiin. WTO:n keskeinen toimintaperiaate on syrjimättömyys (non-discrimation). Totuus on valitettavasti se, että kehittyneet maat ja näiden tehokkaat virkamieskoneistot käytännössä määräävät WTO-kokousten agendan[17]. Eräs mahdollisuus parantaa kehitysmaiden asemaa olisi siirtää kokousagendan valmistelu WTOn virkamiehille, mikä sekään ei ole mahdollista ilman kaikkien jäsenten hyväksyntää.[18] Pääsyy sille, että kansalaisjärjestöt ovat leimanneet WTOn kehitysmaiden vastaiseksi, on epäonnistuneet maatalousneuvottelut, joiden keskeinen kiistakysymys on teollisuusmaiden maksamat kotimaiset tuotantotuet[19]. Kehitysmaat uskovat tuotantotukien olevan pääsyy maataloustuotteiden ylituotantoon ja alhaisiin vientihintoihin, jotka heikentävät kehitysmaiden tuottajien markkina-asemaa ja elintasoa. Kehitysmaat ovat nostaneet maataloustuet kynnyskysymykseksi, koska kehitysmaiden kansainvälistä kauppaa haittaa voimakas riippuvuus yhden tai muutaman tuotteen ja/ tai raaka-aineen viennistä[20]. Tämä aiheuttaa vakavia sosiaalisia ongelmia maissa, joissa pääosa maan väestöstä on köyhiä pienviljelijöitä.

WTOn ministeritapaamisesta Qatarin pääkaupungissa Dohassa vuonna 2001 aloitettu neuvottelukierros on osoittautunut yhtä monivaiheiseksi kuin edeltäjänsä. WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy on toistuvasti yrittänyt käynnistää uudelleen jo kerran keskeytyneet neuvottelut, mutta Dohan kierroksen vastustus on laajaa, joskin eri puolilla maailmaa eri syistä. Dohan ministerikokouksessa 14. marraskuuta 2001 vahvistettiin uusi kokonaisohjelma (Doha Development Agenda, DDA) neuvotteluille. Maataloutta koskevien neuvottelujen kehys määriteltiin Marrakechin maataloussopimuksen 20 artiklassa, jonka mukaan maatalouden tuen ja suojan alentaminen on jatkuva prosessi. Lisäksi 20 artiklassa todetaan, että neuvotteluissa on otettava huomioon mm. ympäristönsuojelu, elintarviketurvallisuus, maaseudun kehittäminen, eläinten hyvinvointi ja kehitysmaajäsenten kohtelu. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen takarajaan eli 31.3.2003 mennessä. Prosessi jatkui vuonna 2004, kun EU suostui neuvottelemaan takarajasta vientitukien lopettamiselle mutta pääjohtaja Pascal Lamy keskeytti neuvottelut vuonna 2006. Vuonna 2007 neuvotteluista vastaavan ryhmän puheenjohtaja Crawford Falconer käynnisti monivaiheiset neuvottelut. Falconerin 10.7.2008 päivätty ns. heinäkuun 2008 paketti koskee seuraavia kolmea kohtaa:

1. Sisäinen tuki - Kauppaan vääristävä sisäinen kokonaistuki vähenisi 5 vuodessa 50–85 %:ia EU-maissa, Yhdysvalloissa ja Japanissa sekä 50–60 %:ia muiden jäsenten kohdalla 5-8 vuoden kuluessa.

2. Markkinoille pääsy - Kehittyneiden maiden kohdalla alennukset olisivat 50 %:ia alle 20 %:n tulleissa, 66–73 %:ia yli 75 %:n tulleissa ja kehitysmaissa 33,3–48 %:ia (ei koske LDC-maita). Herkkien tuotteiden ja erityistuotteiden (kehitysmaat) alennukset olisivat pieniä. ”Special safeguard” poistettaisiin vaiheittain kehittyneissä maissa ja kehitysmaissa luotaisiin SSM, ”the Special Safeguard Mechanism” 2,5 %:ille tullinimikkeistä.

3. Vientituet (mukaanlukien vientiluotot) poistettaisiin 31.12.2013 mennessä.

29.7.2008 WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy totesi maatalousneuvottelujen yksityiskohtaisia sääntöjä koskevan Falconerin vaiheen epäonnistuneen. Kannat olivat kyllä lähentyneet toisiaan, mutta erityistä suojamekanismia (SSM) koskevat näkemyserot erosivat silti jyrkästi. Vastakkain olivat Yhdysvallat, joka halusi korkeaa kynnystä SSM:n soveltamiselle (40 %:n tuonnin kasvua) ja Intia/ Kiina, jotka halusivat matalaa kynnystä (10 %:n tuonnin kasvua). Maataloussektorin sisällä on tiettyjä artikkeleita, jotka ovat elintärkeitä tietyille kehitysmaille. Esimerkiksi puuvilla on strateginen artikkeli monille Sahel-Afrikan valtioille (mm. Mali) kuten myös banaani tietyille latinlaisen Amerikan maille. Näiden tuotteiden asemaa on vaikea sovittaa Falconerin pakettiin, koska tietyt WTO-maat omaavat vahvat intressit oman tuotantonsa tukemiseen. Esimerkkinä on Yhdysvaltain mittava tuki (Farm Bill) jättimäisille puuvillatiloille, mitä on vaikea edes perustella. Miksi Yhdysvaltojen tulisi tukea maailman tehokkaimpia puuvillatiloja, joilla on käytettävissään paras mahdollinen maaperä ja huipputeknologia? Kysymys on selkeästi protektionismista ja vientihintojen dumppauksesta. EU:n tuotantotuen tavoitteet ovat tähän nähden selvästi laajempia, joskin kiistatta maailmanmarkkinahintoja vääristäviä. Geneettisesti muunneltujen kasvilajikkeiden (GMO, Genetic Modified Organisms) kasvava käyttö jakaa vahvasti näkemykset alan suurteollisuuden kotimaiden (EU ja Yhdysvallat) ja kehitysmaiden välillä. Tähän liittyvät kysymykset maantieteellisistä merkinnöistä ja biodiversiteetistä. Ehdotukset teollis- ja tekijänoikeuksien alalla koskien maataloustuotteiden alkuperänimityksiä ja patenttiuudistuksia ovat kaikki lähes kokonaan ratkaisematta. Monenvälinen Doha-neuvottelukierros on siis osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin aikanaan Uruguayn kierros. Syynä ei ole WTO ja sen asiantuntijat vaan se, että neuvotteluja varjostavat vahvat vastakkainasettelut jäsenmaiden välillä. Pääroolissa ovat EU-maat, Cairns-ryhmä[21] ja Yhdysvallat sekä kehitysmaat (Kiina ja Intia ryhmän johdossa). [22]

Dohan kierroksen toinen keskeinen kiistakysymys on GATS (General Agreement in Trade on Services). WTO:n vuoden 1995 GATS sisältää monia varauksia, joihin nojautuen eri maat voivat rakentaa kaupan esteitä. GATSin sopimusteksti sisältää yli tuhat sivua ja se on yksi WTO:n vaikeimmmista sopimusteksteistä. Toisaalta saamaa voidaan sanoa myös TRIPS-sopimuksesta, joka sekin on liki tuhat sivua. GATS-neuvottelut etenevät käytännössä bilateraalisin sopimuksin, joissa eri neuvottelujen osapuolet (joukko jäsenmaita) sopivat jonkin tai joidenkin palvelusektoreiden kaupan vapauttamisesta. Silti kansainvälisen kaupan tutkimus on aika tavalla yksimielinen siitä, että multilateraalinen prosessi on se, joka parhaiten ottaa huomioon kehitysmaiden intressit. GATS-sopimusta kritikoidaan, koska sen uskotaan hyödyttävän rikkaiden OECD-maiden globaalipalveluiden massatuottajia, kun taas häviäjiä olisivat periaatteessa kaikki kehitysmaat ja pääosa teollistuvista maista. Tässä väitteessä on perää, koska globaalipalveluiden vaatima mittakaava ja osaaminen ovat merkittävästi suuremmat kuin materiaalisen teollisen tuotannon. Lisäksi nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Globaalin teollisen jättiyrityksen on helppo kehittää suuren mittakaavan palvelujärjestelmä, koska osaaminen, teknologia ja asiakaskunta ovat pääosin valmiina[23]. Julkisen palveluiden yksityistäminen ei ole onnistunut sillä tavalla kuin on toivottu, koska julkisen monopolin tilalle on usein muodostunut yksityinen monopoli yhtä lailla teollisuusmaissa kuin kehitysmaissa[24]. WTO GATS sopimus on siis voimassa ja tarjoaa osaaville yrityksille edellytykset globaaliin menestykseen. Eri maissa julkisia palveluita on pakko yksityistää laatu- ja tehokkuusedun hakemiseksi sekä julkisten budjettialijäämien ja velkojen hoitamiseksi.

WTO:n tehtävän laaja-alaisuutta osoittaa se, että WTO käsittelee kauppaa säätelevät alueelliset kauppasopimukset, joita on nykyisin voimassa yli 150[25]. Näiden sovittaminen kansainvälisiin yleissopimuksiin on vaikeaa. Vaikka työelämäkysymykset on jätetty kansainvälisen työjärjestön (LO) vastuulle, WTO ei voi välttää kannanottoa näihin kysymyksiin, sillä globaalitalouden suurin yksittäinen haaste on ilman muuta kansainvälinen työnjako. WTO voi tuskin onnistua tehtävässään, jos kehitysmaiden koulutettu työvoima ei pääse mukaan maailmantalouden työtulojen jakoon muuten kuin muuttamalla kehittyneisiin teollisuusmaihin[26]. Tämä on se kysymys, joka usein ohitetaan viittaamalla muutamiin yksittäisiin tapauksiin, joissa kehitysmaista tullut nuori on noussut maailmanluokan huippuyrityksen johtotehtäviin. Yksittäistapaukset ei ole ratkaisu noin miljardin kehitysmaiden nuoren saamiseksi mukaan globaalitalouteen vaan ratkaisut täytyy löytää multilateraaliselta tasolta. Erityisen vaikea WTOn neuvottelukysymys on järjestön toimivallan laajentaminen suoriin investointeihin ja julkisiin hankintoihin. Julkiset hankinnat eivät ole ongelma vain kehitysmaille vaan myös EU-maille. Lisäksi edessä on neuvottelu globaaleista ympäristösopimuksista, joihin on liittynyt vahvoja vastakkainasetteluja. EU on ajanut sopimusta ilmastomuutoksen torjumiseksi, kun taas Yhdysvallat suurimpana saastuttajana ja uudet teollisuusmaat (kuten Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia) eivät haluaisi luopua talouskasvustaan ilmastomuutoksen hyväksi.

WTOn keskeinen tavoite on suorien investointien (FDI, Foreign Direct Investment) vapauttaminen. Perusedellytys investoimiselle vieraaseen valtioon on luottamus kohdemaan hallintoon ja lainsäädäntöön. Kaupan esteiden poistuessa vapailla markkinoilla sijoituskohdetta etsivät pääomat ovat nousseet suuriksi. Tällaisia sijoituksia ei voi tehdä ilman varmuutta niiden kohtelusta. Kaikkia maailman maita koskevan MAI-sopimuksen sijasta kahdenvälisten investointisopimusten määrä on maailmassa kasvanut maailmantalouden nopean yhdentymisen myötä. Kaikkiaan niitä arvioidaan tällä hetkellä olevan yli liki 2.000 kappaletta ja niiden määrä kasvaa jatkuvasti. Toisena osapuolena sopimuksissa on yleensä OECD-maa ja jokin kehitysmaa. Suomi on muiden maiden tavoin pyrkinyt kahdenvälisillä investointisopimuksilla luomaan turvaa suomalaisten yritysten kasvaville sijoitusvirroille. Suomi on 80-luvun alkupuolelta lähtien solminut luokkaa 30 kahdenvälistä sopimusta ulkomaille tehtyjen sijoitusten suojelemiseksi[27]

WTOn pyrkimys laajoihin toimivaltuuksiin, joihin myös Keynesin ITO-ehdotus tähtäsi, on johtanut siihen, että YK:n kaupan ja kehityksen järjestö (UNCTAD) on vaikeassa välikädessä, koska kehitysmaat joutuvat siirtymäajan päättyessä toimeenpanemaan myös niille haitallisia WTO-sopimuksia, vaikka niiden taloudellinen ja sosiaalinen tilanne olisi heikko[28]. UNCTAD voi lähinnä neuvotella kehitysmaille ylimääräisiä siirtymäaikoja sopimusten toimeenpanossa, joten UNCTADin kannalta olisi olennaista löytää selkeät taloudellista ja sosiaalista kehitystä kuvaavien kehityskriteerit kehitysmaiden erityiskohtelun perustaksi[29]. Tilannetta mutkistaa se, että teollisuusmaat ovat antaneet yksipuolisesti helpotuksia kehitysmaiden kaupankäynnille[30] ja lisäksi on käytössä GSP-järjestely (General System of Preferences) määrittelee markkinoille pääsyn ehdot eri kehitysmaatuotteille. Ricardolainen malli avoimesta maailmankaupasta on toteutunut vain osittain. Seurauksena on kasvava epätasa-arvoisuus, sillä kehitysmaat jakautuvat voittajiin ja häviäjiin. Tämä ei vastaa ricardolaista tavoitetilaa mutta voi olla välivaihe. Toisaalta globalisaation suurin voittaja siis Kiina on oivaltanut, miten toimia WTO:ssa. Tästä on esimerkkinä muotitavaroiden maailmakauppa, jossa Kiinalla on hallussaan 1/3 maailmanmarkkinoista ja noin 100 miljardin dollarin vientiylijäämä. Kiinan strategia muotitavaroiden maailmanmarkkinoiden valtaamiseksi on ollut nerokas. Kiina ei ole pyrkinyt sitomaan itseään maailmankaupan erityisjärjestelyihin, mitä edusti MFA (Multifiber Agreement) vaan on panostanut muotitavaroiden tuotannon ylivoimaisiin kilpailutekijöihin (hinta, laatu, toimitusehdot, jne.). Siinä missä muut maat ja erityisesti kehitysmaat ovat valittaneet Kiinan ylivoimasta, Kiina on investoinut ja luonut edellytyksiä investoinneille. Kiina on WTOn mallioppilas, joka ammentaa viisauttaan monen vuosituhannen teollisesta ja institutionaalisesta perinteestä.

Kiina tuli WTO-jäseneksi vuonna 2001. Kiinan duaalitalousjärjestelmä on nostanut maan globalisaation voittajaksi, kun taas Neuvostoliitto oli globalisaation suuri häviäjä. 1980-luvulta lähtien Kiina on ollut maailman nopeimmin kasvava maa, kun BKT-kasvuvauhti on vuodesta toiseen ollut yli 10%:ia. Selitys lienee maan talousmalli ”One Country, Two Systems policy”, joka (1) antaa entisille lännen siirtomaille (Hong Kong ja Macao) täydet oikeuden osallistumisen maailmantalouteen ja sen järjestelmiin, (2) sallii länsimaisten, puhtaan kapitalististien yritysten synnyn ja (3) kannustaa ulkomaisten yritysten investointeja Kiinaan (ulkomaiset yritykset vastaavat likimäärin puolta Kiinan viennistä). Silti valtio (People's Bank of China, PBC) ja valtiolliset yritykset ovat pääroolissa kansainvälisessä kaupassa ja investoinneissa (valtio omistaa 100 %:sti tärkeät pankit). Duaalitalous on osoittautunut vahvaksi talousmalliksi. Neuvostoliitto epäonnistui 1980-luvun Perestroikassa, jonka myötä käynnistynyt reformi tuli aivan liian myöhään. Kiina toimi viisaasti ja toteutti laajat reformit jo 1970-luvulta lähtien.[31] Jopa maataloussektorin reformissa Kiina on edennyt uskomattoman nopeasti ja maa kykenee tuottamaan suuren osan tarvitsemistaan elintarvikkeista. Kiina on maailman suurin viejä (vienti vuonna 2007 1.216 miljardia dollaria). Kiina on onnistunut houkuttelemaan maahan jättimäiset ulkomaiset investoinnit (FDI inflows) (80 miljardia dollaria vuonna 2005) ja maan teollisten investointien osuus BKT:stä on ollut pitkään noin 40 %:ia, kun sama suhdeluku on monissa EU-maissa murto-osa Kiinan tasosta. Kiinan valtio, valtionyritykset ja Kiinaan etabloituneet yksityiset yritykset investoivat aktiivisesti mm. Afrikkaan (FDI outflows). Kiinan kauppa- ja vaihtotaseen ylijäämä on tuottanut maalle valuuttareservit, jotka vuonna 2008 olivat jättimäiset 1.900 miljardia dollaria. Kiinan krooninen ongelma on energian ja teollisten raaka-aineiden niukkuus suhteessa valtavan mittakaavan saavuttaneeseen teolliseen tuotantoon.

[1] John Maynard Keynes (1883 –1946) korosti valtion aktiivista talousroolia. Valtion tulisi käyttää rahavaroja välineenä vähentämään voimakkaiden talousmuutosten laskusuhdanteiden, laman ja noususuhdanteiden haitallista vaikutusta. Keynesin ideoita yhdistettiin uusklassiseen taloustieteeseen, jolloin syntyi ”keynesiläinen taloustiede”. fi.wikipedia.org/wiki/John_Maynard_Keynes-
[2] Harry Dexter White (1892–1948) oli yhdysvaltalainen ekonomisti ja virkamies.
[3] Oikeastaan ehdotus sisälsi vain nykyisen Maailmanpankin toisen pääosaston (International Bank for Reconstruction and Development, IBRD), joka sodan jälkeen oli ajankohtainen.
[4] George Monbiot (2003) The Age of Consent, Flamingo, London.
[5] Cordell Hull 1871-1955) oli yhdysvaltalainen poliitikko. Hän toimi Yhdysvaltain ulkoministerinä 1933–1944. Hän oli merkittävässä roolissa Yhdistyneitä kansakuntia perustettaessa, minkä vuoksi hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1945. fi.wikipedia.org/wiki/Cordell_Hull
[6] John Kenneth Galbraith (1952) American Capitalism: The Concept of Countervailing Power, Houghton Mifflin Company, Boston
[7]Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria (noin 100 miljardia dollaria nyky vaihtoarvoilla) teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen, jotka olivat liittyneet OEEC:een (Organization for European Economic Cooperation, nykyisen OECD:n edeltäjä). Ulkoministeri George C. Marshall sanoi puheessaan Harvardin yliopistossa 5. kesäkuuta 1947: "On luonnollista, että USA tekee kaiken voitavan auttaakseen palauttamaan normaalit ja terveet taloudelliset olosuhteet maailmaan, sillä tämä on poliittisen vakavuuden ja turvallisuuden rauhan edellytys". Kesäkuun 17. Pariisissa päätettiin avun järjestämisestä Ranskan ulkoministerin Georges Bidaultin ja Ison-Britannian Bevinin kanssa. Neuvostoliitto oli ensin kiinnostunut Marshallin avusta mutta muutti kantaansa kesken Pariisin kokouksen. Neuvostoliitto perusteli kantaansa, että USA sekaantui Euroopan maiden asioihin ja apu merkitsisi Euroopan joutumista USA:n hallinnon alaiseksi. Neuvostoliitto vetääntyi yhteistyöstä, mikä oli yksi osoitus Euroopan pitkälliseen kahtiajaon, kylmän sodan alkamisesta. Marshallin suunnitelma nopeutti sodasta kärsineitä maita pääsemään jaloilleen taloudellisesti. Marshall-apuun liittyvä OEEC oli pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehittymiseen EEC:ksi, sitten EC:ksi ja lopulta EU:ksi sekä Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostumiselle. fi.wikipedia.org/wiki/Marshall-apu
[8] Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975. fi.wikipedia.org/wiki/Kylmä_sota
[9] Reich, Robert (1992) The Work of Nations – Preparing Ourselves for 21st Century Capitalism, Vintage Books, New York .
[10] Kaksinaishintajärjestelmä jossa kotimarkkinahinnat ovat säädeltyjä ja ulkomaankauppaa käydään markkinahinnoin.
[11] Globalisaatio-käsite, globalization, vakiintui 1980-luvulla aiempien käsitteiden internationalization ja transnationalization perustalta.
[12] Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[13]Ludwig von Mises (1881-1973) oli kuuluisa itävaltalaista koulukuntaa edustava taloustieteilijä. Vuonna 1940 hän muutti edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän opetti New Yorkin yliopistossa 1945–1969 Mises kirjoitti ja luennoi laajasti klassisesta liberalismista. Hän kannatti täysin vapaata markkinataloutta ja vähimmäistä yövartijavaltiota. fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig_von_Mises
[14] Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere.
Iivonen, Jyrki (1992) Neuvostovallan viimeiset vuodet, Gaudeamus Helsinki.
Pekka Sutela: Neuvostoliiton hajoamisen taloudelliset aspektit. Suomen Pankki, Review of Economies in Transition – Idäntalouksien katsauksia 1/1992.
[15]Kauppapoliittinen Katsaus 2/2008
formin-origin.finland.fi/public/download.aspx?ID=32062&GUID...
[16] Immateriaalioikeuksia on periaatteessa kahta eri tyyppiä: (1) tekijänoikeudet ja (2) teolliset oikeudet. Pariisin vuoden 1883 yleissopimuksen allekirjoittajamaat, joita on luokkaa 160 (syksyllä 2000), muodostavat liiton teollisten immateriaalioikeuksien suojelemiseksi. Yleissopimuksen ala on sopimuksen 1 artiklan mukaan seuraava: patentit, mallit, tavaramerkit, kaupalliset nimet, alkuperää osoittava merkinnät ja vilpillisen kilpailun ehkäiseminen (Haarman, Pirkko-Liisa (2001) Immateriaalioikeuden oppikirja, Lakimiesliiton kustannus, Helsinki, 6-7).
[17] Kansalaisjärjestöt ovat kritikoineet sitä, että kaikki kehitysmaat eivät ole lähettäneet edustajiaan kokouksiin. Kritiikki ei vastaa todellisuutta, koka monet pienistä valtiosta ovat delegoineet edustuksensa. Osalla ei myöskään ole varaa osallistua, mikä on vakavampi ongelma,vaikka toisaalta kokouksiin osallistuu runsaasti kehitysmaita ja kaikki kehitysmaiden näkökohdat tulevat esille.
[18] Suurin WTO:n liittyvä ongelma on, että se rajoittaa uusien instituutioiden muodostusta. Näiden ei tarvitse olla laajoja, mutta niiden tulee olla kestävällä pohjalla mm. ekologisesti. Ympäristön saastuminen johtuu siitä, että puhtaan ilman ja veden hinta on nolla. Ei ole saastemarkkinoita ja näiden markkinoiden puutteessa kehotetaan ryöstöviljelemään näitä resursseja. Jos puhtaalla ilmalla olisi hinta, sen turmeleminen ei olisi kannattavaa.
[19] OECD-maat maksavat tukea maataloudelleen yhteensä 350 miljardia dollaria vuodessa, mikä on kutakuinkin yhtä paljon kuin koko Afrikan yhteenlaskettu bruttokansantulo.
[20] Esimerkiksi tavaroiden ja palveluiden vaihdannasta syntyvän kaupan kokonaisarvo henkeä kohden on kehitysmailla vain 100 dollaria, kun taas rikkaiden maiden vastaava luku on 6 000 dollaria henkeä kohden (http://www.kepa.fi/vaalit2003/oikeudenmukainen_kauppa/oikeudenmukainen_kauppa).
[21] Cairns-ryhmä on 19:n maataloustuotteita vievän maan eturyhmä. Maat ovat Argentiina, Australia, Bolivia, Brasilia, Kanada, Chile, Kolumbia, Costa Rica, Guatemala, Indonesia, Malesia, Uusi-Seelanti, Pakistan, Paraguai, Peru, Filippiinit, Etelä-Afrikka, Thaimaa ja Uruguai. Nimi on peräisin Australian Cairns-nimisestä kaupungista, jossa sen perustamiskokous pidettiin 1986. Ryhmä ajaa radikaalia maatalousreformia ja tukien poistamistafi.wikipedia.org/wiki/Cairns-ryhmä
[22]Keskeinen lähde: infoeuropa.sliven.bg/eu_fact_sheets/.../article_7215_fi.htm
[23] Tästä ovat hyvänä esimerkkinä suomalaiset teknologiayritykset (Nokia, Kone, Wärtsilä, jne.), jotka ovat siirtyneet kasvassa määrin kohti globaalisti myytäviä teollisia palveluita. Teollisten paveluiden kauppa kasvaa tavarakauppaa nopeammin ja on kannattavaa, joten siksi sen avaamiseen liittyy herkemmin kansallisia protektionistisia pyrkimyksiä kuin materiaaliseen tuotantoon.
[24] Pohjoismaissa tehokkaasti toimivan julkisen energiasektorin tilalle on tullut monopolivoittoja rahastava ja tehoton yksityistetty energiasektori.
[25] Tällaisia ovat Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon välinen NAFTA, Etelä- ja Itä-Afrikan maiden COMESA sekä Latinalaisen Amerikan MERCOSUR. Alueelliset sopimukset eivät WTO:n periaatteiden mukaan saa syrjiä alueen ulkopuolisia maita.
[26] Maailmantaloudessa työpaikkojen määrä vähenee ja työttömyys on luokkaa 180 miljonaa työhakijaa (New ILO Report on Global Employment Trends 2003).
[27] Kaikki investointisopimukset sisältävät yleensä samat peruselementit. Syrjintäkiellon ja kotimaisen yrityksen saaman kohtelun lisäksi turvataan varojen siirrot ja yritykseen tehty investointi sekä sovitaan riitojen ratkaisutavoista. Sopimuksissa on sovittu, että kumpikaan sopimusvaltio ei ryhdy mihinkään toimenpiteeseen, joka tarkoittaa pakkolunastusta, kansallistamista tai varojen jäädyttämistä, tai muuhun toimenpiteeseen, jolla on sama vaikutus, taikka kohdista sijoituksiin toimenpiteitä, jotka suoraan tai epäsuorasti aiheuttavat saman tuloksen verottamisella, sijoituksen tai sen osan pakkomyynnillä taikka sijoituksen johtamisen tai sen hallinnan häiritsemisellä tai estämisellä. Riidat ratkaistaan joko sopimusvaltion tuomioistuimessa tai kansainvälisessä välimiesmenettelyssä.
[28] Periaate kehitysmaiden erityiskohtelusta on kirjoitettu WTO:n sääntöihin. Dohan ministerikokous määräsi WTO:n kauppa- ja kehityskomitean tehtäväksi arvioida erityiskohtelujärjestelmän toimivuutta ja esittää keinoja tehokkuuden parantamiseksi. Erityisesti tarkoitus on tehdä erityiskohtelusta sitovaa.
[29] Globaalitalouden ristiriita WTOn ja kansalaisjärjestöjen välillä johtuu siiten, että kansalaisjärjestöt vaativat WTO:lta kehitysmaiden erityiskohtelua, jotta näillä olisi mahdollisuus toteuttaa kansalaisilleen YK:n määrittelemät ihmisoikeudet, kuten oikeus tyydyttävään elintasoon tai elinehtojen parantamiseen edellyttävät löyhempiä sääntöjä ja poikkeamia teollisuusmaille sopivista kaupan säännöistä.
[30] EU:lla on 48:lle vähiten kehittyneelle maalle ns. “Kaikki paitsi aseet” -järjestely (Everything but arms, EBA), joka takaa maiden tuotteille tullittoman ja kiintiöttömän pääsyn EU:n markkinoille.
[31]Wang, Fei-Ling (1998) Institutions and Institutional Change in China: Premodernity and Modernization, New York, Palgrave Macmillan.
Alon, Ilan and John McIntyre, eds. (2008) The Globalization of Chinese Enterprises, New York: Palgrave McMillan.
IMF World Economic Outlook Database www.imf.org/external/pubs/ft/.../index.aspx
http://web.worldbank.org/
Tarkemmin: Arto Lahti China: The global success story - Could it be repeated?
http://artolahti.blogspot.com/

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

1800-luvun opetukset nykypäivälle: Vapaakauppa ja kansainväliset kaupan sopimusjärjestelmät vauhdittavat teollista vallankumousta


Nykymuotoisen globalisaation syntyjuuret voidaan jäljittää 1800-luvulle, jolloin säädettiin länsimaissa elinkeinojen vapautta koskevat lait ja luotiin perusta nykyisille maailmankauppaa säänteleville sopimusjärjestelmille. 1800-luvun alussa brittiläinen David Ricardo (1772–1823), jota pidetään modernin taloustieteen perusteiden luojana, osoitti kiistattomasti, että siihen saakka suosittu talousoppi ns. merkantilismi johtaa kansankunnan taloudelliseen taantumiseen. Ricardon mukaan jokainen kauppaa käyvä maa voi hyötyä merkittävästi kaupasta keskittymällä niihin tuotteisiin, jossa sillä on komparatiivinen maan voimavaroista lähtevä etu[1]. Tuon ajan tärkein vientiartikkeli oli vilja. Britannian viljatullien (corn law) oli tarkoitus suojella maanomistajia ulkomaiselta kilpailulta. Ricardo vastusti vuonna 1815 säädettyä lakia, koska se piti viljan hinnan keinotekoisen korkeana ja siirsi näin resursseja teollisen kehityksen kannalta tärkeältä porvaristolta suurmaanomistajille. Ricardon ajattelu johti Englannissa liberalismin läpimurtoon 1840-luvulla, kun Englanti luopui viljakaupan säätelystä (corn laws) ja meren-kulun merkantilistisesta säätelystä (navigation Act)[2]. Ruotsi-Suomi oli 1700-luvulla hyvin läheisessä vuorovaikutuksessa läntiseen Eurooppaan. Anders Chydenius[3] edusti omissa kirjoituksissaan[4] sekä ranskalaista valistusta että brittiläistä liberalismia. Autonomia-aikana Johan Wilhelm Snellman[5] edisti aktiivisesti liberalismi. Chydeniuksen ja Snellmanin ansioksi voi lukea se, että Suomessa elinkeinosäädännön uudistaminen käynnistyi jo 1850-luvulla. Elinkeinolait säädettiin vuosien 1863-64 valtiopäivillä suppeana periaateluettelona säätyjen monipuolisen käsittelyn jälkeen[6].

Elinkeinojen vapaus ja maailmankaupan vapauttaminen tulleista ja muista suoranaisista kaupan esteistä on maailman taloudellisen edistyksen perustekijä. Teknologisen kehityksen kannusteet ovat astetta vaikeampi ongelma, koska kannusteet tulee sovittaa niin, että keksinnön tai luovan teoksen tuottajalle kertyy kaupallistamisen myötä käypä korvaus mutta näihin ei liity ”vihattuja” privilegioita[7]. Modernismin ajan teollis- ja tekijänoikeudellisen sopimusjärjestelmän perinne liittyy historiallisesti renessanssin ajan Italian kaupunkivaltioihin (mm. Venetsia), joissa elvytettiin roomalainen pitkälle kehittynyt institutionaalinen perinne ja samalla luotiin uutena rakenteena teollis- ja tekijänoikeudellinen normisto. Teollisen vallankumouksen aikana 1600-luvulta 1900-luvulle tämän perinteen elvyttivät kolme johtavaa teollisuusvaltiota (Englanti, Ranska ja Yhdysvallat). Englannissa orastava liberalismi synnytti jo vuonna 1624 Statue of Monopolies lain, joka julisti kaikki privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin uusille keksijöille heidän keksintöjensä suojaksi. Tekijänoikeuslaki, The Statue of Queen Anne, syntyi Englannissa vuonna 1709.[8] Ranskassa syntyivät valistusfilosofien (mm. Jean-Jacques Rousseau, 1712–1778) innoittamat tekijänoikeus- ja patenttilait (1791-1793), joiden mukaan jokaisella taiteilijalla tai keksijällä on luonnonlain kaltainen oikeus teokseensa. Thomas Jeffersson[9], joka muotoili Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen nojasi vahvasti valistusfilosofeihin. Yhdysvaltojen vuoden 1787 perustuslaki nojaa erityisesti Englannin teollis- ja tekijänoikeudelliseen perinteeseen sekä korostaa vahvaa yrittäjyyden vapautta ja omaisuuden suojaa, siis kansalaisen luovuttamia ja luonnollisia oikeuksia "life, liberty, and estate (property)" brittiläisen valistusfilosofin John Locken[10] tulkinnan mukaisesti[11].

Teollis- ja tekijänoikeuksia sääntelevät yleissopimukset syntyivät 1800-luvun loppupuolella, kun klassisen liberalismin kannattajat saivat Atlantin molemmilla puolilla poliittisen voiton ääriliberaalisteistä[12], jotka vaativat yksinoikeuksien purkamista ja merkantilisteista, jotka ajoivat kaupan rajoituksia. Teollisoikeuksien sääntely perustuu Pariisissa vuonna 1883 solmittuun yleissopimukseen[13], josta käytetään nimeä Pariisin konventio (Paris Convention for the Protection of Industrial Property)[14]. Tekijänoikeuteen liittyvät periaatteet sovittiin Bernissä vuonna 1886 solmitulla yleissopimuksella, josta käytetään nimeä Bernin konventio[15] (Berne Convention for the Protection of Literary and Artistic Works). Tekijänoikeuksiin kuuluvat varsinaiset tekijänoikeudet ja lähioikeudet. Pariisin yleissopimus oli aikanaan ratkaisevan tärkeä, koska siinä täsmen-netään kolme perusperiaatetta, joka edelleenkin toteuttavat erittäin hyvin ridacdolaista komparatiivisen edun henkeä[16]:

· Kansallinen kohtelu eli jokaisen jäsenvaltion tulee taata kaikkien muiden jäsenvaltioiden toimijoille samat oikeudet kuin oman maan vastaaville
· Vähimmäissuoja tarkoittaa minimisuojaa, jonka patentin hakijan tulee ainakin saada keksinnöilleen
· Konventioprioriteetti eli hakijan jätettyä patenttihakemuksen yhdessä sopimuksen jäsenvaltiossa hakijalla on mahdollisuus jättää samaa keksintöä koskeva hakemus jossakin toisessa jäsenvaltiossa.

Pariisin ja Bernin konventiot olivat nerokkaita. Ne vauhdittivat teollisen teknologian kehittämistä sekä tiedon ja taiteen leviämistä. Teknologinen tieto saatiin yli Atlantin nopeasti käyttöön. 1800-luvun lopulla käynnistyi toinen teollinen vallankumous, jonka käyttövoima oli sähkön valjastaminen teolliseen käyttöön sekä liikenne- ja viestintäjärjestelmien kehittäminen. Monet mullistavat keksinnöt, kuten sähkölamppu, auto, radio tai lennätin, syntyivät 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Suurteollisuuden synty 1900-luvun vaihteeseen tultaessa muutti kuitenkin teollisoikeuksien taloudellisen arvostuksen ratkaisevasti. Patenttioikeuden sisältämä yksinoikeus osoittautui vahvaksi kilpailueduksi tuon ajan suurteollisuudelle ja lisäksi valmistusmenetelmät oli käytännössä pakko patentoida teollisuusvakoilun estämiseksi tai vähentämiseksi. Ruotsi hyötyi 1800-luvun lopulla lainsäädäntönsä kehittymättömyydestä, joten kansainvälisiä keksintöjä voitiin hyödyntää luovasti jäljitellen. Ruotsin nopea teollistuminen 1800-luvulla perustui omia yrityksiä suosivaan patenttipolitiikkaan[17], mikä saattoi tulla sen ajan teollisuusmaille kuten Yhdysvalloille yllätyksenä, koska keksintöjä koskeva kansainvälinen tiedonvaihto oli kehittymätöntä.

Yrittäjyyteen ja vaurauteen kannustavan itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain innoittamana teollisen vallankumouksen johtoon nousi Yhdysvallat, joka rakensi sisällissodan (vuosina 1861–1865) jälkeen yritysjohdollisen koulutusjärjestelmän talouden ja tekniikan välialueelle[18]. Tämä mahdollisti managerialisesti johdettujen suuryritysten synnyn teollisille kasvualoille, kuten auto-, teräs- ja öljyteollisuus. Yhdysvallat otti talouden instituutioiden kehittäjän roolin. Merkittävää saavutus oli kilpailurajoituslainsäädännön kehittäminen[19] perustana järjestäytyneille markkinoille (organized markets). Esimerkkinä Yhdysvaltojen edistyksellisestä talousmallista on radiotekniikan alan ristiinlisensiointimalli. Radiotekniikka perustuu Marconin keksinnölle Englannissa vuonna 1896. Ensimmäiset radiolähetykset käynnistyivät vuonna 1900. Tämän jälkeen radiotekniikkaan syntyi toisistaan riippumatta uusia keksintöjä Atlantin molemmilla puolilla. Ristikkäiset patenttioikeudet johtivat erityisesti Yhdysvalloissa pahaan umpikujaan. Ratkaisuksi ristiinlisensioinnille syntyi RCA (Radio Corporation of America), jonka omistajaksi tuli 2.000 olennaisen patentin omistajat. RCA-tapaus on ensimmäinen ristiinlisensioinnin esimerkkitapaus Yhdysvalloissa[20] ja sitä voidaan pitää varsin innovatiivisena.

Toisen teollisen vallankumouksen ytimessä oli patenttioikeus, joka on valtion keksijälle tai sille, jolle hän on oikeutensa siirtänyt myöntämä oikeus kieltää muita patentin voimassaoloaikana ammattimaisesti valmistamasta, tuomasta maahan tai pitämästä kaupan patentinhaltijan keksimää tuotetta tai soveltamasta hänen keksimäänsä menetelmää. Määräaikainen yksinoikeus on keksijälle palkinto siitä, että hän julkistaa merkityksellisen keksinnön yksityiskohdat[21]. Ratkaisevaa 1800-luvun nopealle kasvukehitykselle oli Venesian edistyneessä kaupunkivaltiossa syntynyt oivallus painottaa patenttioikeudessa keksijän saamaa aikaetua kilpailun rajoittamisen sijaan. Pariisin konventio vahvistaa tämän tärkeän perusperiaatteen. 1800-luvun lopulla maailmankauppa oli rajoitettua sekä artikkelilukumäärän että kauppaa käyvien maiden lukumäärän suhteen. Keksinnön taloudellinen arvo ei voinut nousta merkittäväksi myöskään siksi, että jokaisella valtiolla oli alueellaan itsenäisyysperiaate siis oikeus tulkita, onko löydettävissä perustelut oikeuden myöntämiselle[22]. Mikäli tuotanto ja kulutus ovat alueellisia, teollisoikeuksien vaihdanta-arvo on vähäinen. Teollisoikeuksien kasvava taloudellinen merkitys johtuu siitä, että toinen teollinen vallankumous mahdollisti suuruuden ekonomian (economies of scale), mittakaavaedun. Suuruuden ekonomia yhdistettynä kaupan vapauteen merkitsee sitä, että teollista tuotantoa voidaan harjoittaa tietyssä maassa kansainvälistä kulutusta varten, vaikka kulutus itsessään säilyy paikallisena.

Yhdysvaltojen merkittävä institutionaalinen innovaatio oli rajoittaa teollisia kartelleja antitrustilailla[23]. Euroopassa kilpailulainsäädäntö oli vielä selkiytymätöntä, jolloin suurteollisuus saattoi hyödyntää merkittäviä monopolietuja Euroopassa. Toisaalta monopolisoituminen on samalla keskeinen syy, miksi Euroopan teollisuuden kehitysvauhti jäi jälkeen Yhdysvalloista. 1900-luvun alussa maailmantalouden kehityksen lamautti lähes puoleksi vuosisadaksi kaksi maailmansotaa ja niiden väliin osunut maailmanlama. Sota-ajan talous perustui säätelylle ja protektionismille. Teollisen vallankumouksen tuottamaa teknologiaa sovellettiin sotilaalliseen toimintaan, joten teknologian avoin levittäminen ja kaupallistaminen jäivät sotilaspolitiikan varjoon, vaikkakin sodat sinällään kiihdyttivät aseteknologista kehitystä. Sodat olivat tuhoisia sotaa käyvien Euroopan maiden teolliselle suorituskyvylle, jotka menettivät samalla johtoasemansa. Sen sijaan kumpikin maailmansota hyödynsi merkittävästi Yhdysvaltoja, jonka maaperälle sota ei ulottunut. Maailmansotien aikaan Yhdysvallat hyötyi kilpailijoiden vaikeuksista ja kasvavasta sotateollisesta kysynnästä. Yhdysvaltojen yritysjohdollinen koulutusjärjestelmä oli edistyksellinen ja mahdollisti managerialisesti johdettujen suuryritysten nopean kasvun. Kansainväliset teollis- ja tekijänoikeudelliset yleissopimukset toimivat Yhdysvaltojen eduksi Atlantin yhteisössä myös siksi, että Yhdysvallat eteni Eurooppaan nähden institutionaalisesti pidemmälle, koska siellä ratkottiin nerokkaasti toimivan kilpailun periaatteet jo vuoden 1893 Scherman Actilla. Eurooppa ajautui uusmerkantismiin sotatalouksien ajamana, mitä tosin mm. Ruotsi hyödynsi erittäin taitavasti edukseen.

[1] Ricardo, David (1817) On the Principles of Political Economy and Taxation. Suomeksi (1937) Kansantalouden ja verotuksen periaatteet, Sivistys ja tiede 104, WSOY, Porvoo.
[2] Reinikainen, Veikko (2001) Kansainvälinen talous, Taloustieto Oy, Helsinki, sivu 57
[3] Anders Chydenius (1729-1803) oli yksi Ruotsi-Suomen merkittävimpiä poliitikkoja 1700-luvulla. Hänet muistetaan ennenkaikkea teräväsanaisena elinkeinovapauden puolustajana, "Pohjolan Adam Smithinä". www.chydenius.net/historia/.../lyhyesti.asp
[4] Chydeniuksen pääteos Kansallinen voitto (Den Nationnale Winsten, 1765) on nerokas ja sitä voidaan pitää brittiläisen taloustieteen veroisena liberalismin puolustuksen kannalta. Sen sijaan Chydenius ei voinut käsitteellisesti mitenkään yltää brittiläisen klassisen taloustieteen tasolle, vaikka Suomessa tätä kansallisesti haluttaisiinkin korostaa kunnioituksena Chydeniukselle.
[5] Johan Vilhelm Snellman (1806 –1881) oli suomalainen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies. Hän vaikutti merkittävästi suomen kielen asemaan ja Suomen markan käyttöönottoon. Häntä pidetään Suomen kansallisfilosofina. fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman
[6] Erinomaisen kattava esitys on löydettävissä väitöskirjatyöstä: Kekkonen, Jukka (1987) Merkantilismista liberalismiin, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 172, Helsinki.
[7] Machlup, Fritz & Edith Penrose, The Patent Controversy in the Nineteenth Century, The Journal of Economic History 10:1 (1950) 1-29
[8] Haarman, Pirkko-Liisa (2001) Immateriaalioikeuden oppikirja, toinen uudistettu painos, Lakimiesliiton kustannus, Helsinki.
[9] Thomas Jefferson (1743 – 1826) oli Yhdysvaltojen kolmas presidentti vuosina 1801–1809. Hän oli liberaalifilosofi. Ennen presidentiksi valitsemistaan Jefferson oli toiminut Yhdysvaltain kongressin jäsenenä ja Yhdysvaltain edustajana Ranskassa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus (1776) oli pääasiassa hänen laatimansa. fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Jefferson
[10]Critical Essay: A Philosopher of Freedom and Natural Rights, John Locke by Jonathan Dolhenty, Ph.D. www.radicalacademy.com/phillocke.htm
[11] Becker, Carl (1922) The Declaration of Independence: A Study on the History of Political Ideas, New York: Harcourt, Brace and Co.
[12] Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere, sivut 182-188) korostavat, että klassisen liberalismin väärintulkinnan taustalla on kolme ryhmää:
1. Kommunistit - markkinoiden kieltäminen,
2. Merkantilistit - markkinoiden rajoittaminen ja
3. Ultrakapitalistit - markkinoiden avoimuuden ylikorostaminen.
[13] Suomi liittyi sopimukseen vuonna 1921 (SopS5/1921) yleissopimusta on tarkistettu vuonna 1967.
[14] Pariisin yleissopimus kattaa seuraavat teollisoikeudet (Gröönroos 1999, sivu 50):
1. patentti, so. yksinoikeus keksintöön,
2. oikeus uuteen kasvilajikkeeseen,
3. mallisuoja, jolla suojataan tuotteen ulkomuotoa tai ornamenttia,
4. tavaramerkki ja liikemerkki ja eräät erottautumiskykyiset merkit, kuten vaakunat, erikoiset sukunimet tai kirjallisten ja taiteellisten teosten nimet
[15] Tekijäoikeuden yleissopimusta on aktiivisesti täydennetty teknologisen kehityksen mukaan. Oikeusjärjestelmä on kuitenkin muuttunut, joskin teknologiaa hitaammin. Suomi liittyi itsenäisenä valtiona vuonna 1928 Bernin konventioon.
[16] Oesch, Rainer ja Pihlajamaa, Heli (2003): Patenttioikeus. Keksintöjen suoja, Talentum, ISBN 952-14-0734-4, sivu 30.
[17] Kemppinen (2001) toteaa osuvasti nettikirjassaan (sivut 48-49) mm. seuraavaa: Lars Magnus Ericsson pääsi kehittämään yrityksensä, koska amerikkalaiset keksijät eivät varmistaneet patenttisuojaa etäisessä ja takapajuisessa Ruotsissa. Ruotsi kehitti patenttien turvin kansainvälisiä menekki-tuotteita, kuten Nobelin nitroglyseriini ja dynamiitti, Paschin tulitikut, Ekmanin sulfiittiselluloosa sekä Lindqvistin puhalluslamppu ja Primus-keitin. Kemppinen, Jukka (2001): Tietokoneohjelman oikeussuoja, saatavana sähköisessä muodossa , viitattu 16.4.2004.
[18]Lazonick, William (1991): Business Organization, Cambridge University Press, NY, sivut 31-32) mainitsee, että Yhdysvalloissa perustettiin sellaiset instituutiot kuten MIT ja Purdue 1890-luvulla, joiden yritysjohdolle suunnatut ohjelmat onnistuivat niin hyvin, että klassiset instituutiot kuten Harvard ja Yale uudistivat ohjelmansa vastaavasti.
[19] Yhdysvallat sääti vuonna 1893 antitrustilain, Scherman Act, joka sanktioi monopoliin tähtäävät toimet. Alfred Chandlerin historia-analyysi kirjassa Scale and Scope toisen teollisen vallankumouksen ajasta 1950-luvulle pitää kilpailurajoituslainsäädäntöä ratkaisevana, koska se suuntasi yritysjohdon mielenkiinnon horisontaalisista kartelleista vertikaaliseen integrointiin eli toisen teollisen vallankumouksen ydinsisältöön. Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cam­bridge.
[20]Grindley, Peter C., Teece, David J. (1997), “Managing Intellectual Capital: Licensing and Cross-Licensing in Semicondusctors and Electronics”. California Management Review. Jan 1, 1997, pp. 8-41.
[21]Mäkinen, Kari, Oesch, Rainer ja Rapinoja, Ben (1996): Immateriaalioikeudet yhdentyvässä Euroopassa, Helsingin yliopiston yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja, Yliopistopaino, Helsinki 1996, ISBN 951-45-7395-1, sivu 125.
[22] Pariisin konvention itsenäisyysperiaate (Haarmann 2001, sivu 8).
[23] 1800-luvun selkeä ylilyönti oli teollisten trustien perustaminen siten, että kilpailevat yritykset ratkoivat tuotteittensa hinnoittelun yhteisten johtokuntien kautta. Tämä oli sysäys antitrustilainsäädännölle ja mm. John Rockefellerin öljytrustin purkamiselle.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

China: The global success story - Could it be repeated?


Since the late 1980s, China has been the fastest-growing nation with an average annual GDP growth rate above 10%. Following the One Country, Two Systems policy, the economies of the former European colonies, Hong Kong and Macao, are separate from the rest of China, and each other. Hong Kong and Macau are free to participate as full members in international organizations, such as the WTO. In 2001, when China's became a WTO member the state role was reduced and firms were made responsible for their own profits and losses[1]. The development of the private sector was allowed and it was permitted to compete with state firms in service sectors, and in infrastructure operations, such as construction. Export growth has been the major catalyst of rapid economic growth. Other sources of growth are

1. State investments in infrastructure and heavy industries

2. Private sector expansion in light industry

China’s GDP is about $3.4 trillion (nominal basis), the third largest in the world after the U.S. and Japan when measured in exchange-rate terms[2]. China’s estimated labor force is about 800 million persons of which one half is working in agriculture, forestry, and fishing. China’s per capita income is over $3,000[3] (nominal)[4]. In 2008 the growth in exports calmed down as the global crisis in export countries reduced demand, e.g. in toy and textile manufacture. 20 million jobs in 67,000 factories were lost[5]. As a response, China expands the public sector to take up the slack caused by the global financial crisis[6]. China is will be the world's leading exporter. China has an acute need for new energy sources. The International Energy Agency estimates that 80% of Chinese oil consumption will be met by imports in 2030, which will increase the country’s vulnerability to external supply disruptions[7]. The world’s refinery capacity is now insufficient for huge growth in the demand of refined products. China tries to activate multinationals to downstream investments in its oil plants in China. The aggressive outward FDI by China, including state-owned enterprises in energy mean that China will be a major global player in the energy markets.[8]

In the 1980s, China permitted FDI inflows for foreign investors with two conditions: export creation and joint venture with Chinese firms. For FDI, China opened special economic zones (SEZs) along the coast[9] and, 14 coastal cities/ 3 coastal regions. They account for 60% of China’s imports and exports[10]. Out of the five busiest ports in the world, three are in China. The majority of China's FDI inflows come from Hong Kong, Macau and Taiwan. In 2005, China received $80 billion FDI inflows. In 2007, China's exports were $1216 billion, imports $954 billion and trade surplus $252 billion. China's foreign exchange reserves the largest in the world, totaled $1.9 trillion in 2008. Outward FDI is a new feature of China’s globalization[11].

China's primary trading partners are Japan, the EU, the U.S., South Korea, Hong Kong, and Russia. About 50% of China's imports come from South-East Asia, and 25% of China's exports go to the same destinations. China’s export to the U.S. is a political issue since according to U.S. statistics China had a trade surplus with the U.S. reached $232.5 billion in 2006 doubling from 1999[13]. The U.S. traders are active partners with China. Wal-Mart, the world’s largest retailer, is China's 7th largest export partner, just ahead of the UK. 80% of China's exports are manufactured goods. The majority of China's imports consist of industrial supplies and capital goods, machinery and high-technology equipments. China’s trade with both India and Russia is $40 billion. China exports apparel, footwear, machinery and electronic goods to Russia and has 750 investment projects involving $1 billion[14]. Russia’s crude oil is transported by rail and electricity exports via Russian electricity grids[15].

China is the world’s leading producer of chemical fertilizers, cement, and steel[16]. Expanding industries are pharmaceuticals, software, semiconductors, electronics, and precision equipment. Industry (mining, manufacturing, construction, and power) contribute 50% of GDP and occupied 1/4 of the workforce. China is the world’s third largest automotive vehicle manufacturer (after the US and Japan), the second largest consumer (after US) and is planned to be the number-one automaker by 2020[17]. The rail sector is monopolized by China Railways[18]. China needs sustainable transport logistics railways and more capacity. The current rail capacity is scare to meet demand for the transport of goods and raw materials such as coal. China possesses a diversified communications system that links all parts of the country by Internet, telephone, telegraph, radio, and television. Exceptional to most of developing countries, China has developed and has an access to advanced technologies that constitute a foundation for development of a modern network.

Most of China's financial institutions and 98% of banking assets are state owned[19]. Hong Kong has been a major source of funds. The chief fiscal controller is the Ministry of Finance. China has a well structured group of financial institutes:

1. People's Bank of China (PBC) is mainly responsible for international trade and overseas transactions
2. Bank of China (BOC) and its branch offices in many countries manages remittances of overseas Chinese
3. China Development Bank (CDB) funds economic development and outward FDI
4. Agricultural Bank of China (ABC) funds the agricultural sector
5. China Construction Bank (CCB) is responsible for capitalizing a portion of overall investment and for providing capital funds for certain industrial and construction firms.
6. The Industrial and Commercial Bank of China (ICBC) conducts commercial transactions and acts as a savings bank for the public. 75% of state bank loans go to state owned enterprises (SOEs)[20] that provide inputs from utilities, raw material, and energy that facilitated private sector to grow and to invest, the foundation of national economy.

China's total energy consumption is projected to be double in 2020-2030 by the IEA. China is the second-largest consumer of primary energy (after the U.S.) and the third-largest energy producer (after the U.S. and Russia). China is well endowed with mineral resources[21], the most important of which is coal. Coal provides almost 80% of China's energy consumption. China is the largest producer and consumer of coal in the world [22]. Petroleum production has remained at the same level since the 1970s. There are large petroleum reserves in the northwest and in the offshore, but half of the country's oil production still comes from the Daqing oilfield in the northeast. China has partially undeveloped, natural gas reserves. China has potential for hydroelectric power production due to its river networks and mountains[23]. China's electricity consumption is expected to grow by 4% a year through 2030, which will require more than $2 trillion in electricity infrastructure investment to meet the demand[24].

China needs natural resources for its huge industrialization programs. China's mineral resources include large reserves of coal and iron ore, plus adequate to abundant supplies of nearly all other industrial minerals. Iron ore imports from Australia and the U.S. have grown during the 2000s as China’s steel production outstripped domestic iron ore production. China has become active in African countries to mine the reserves it requires for economic growth. Global markets of important base metals are out of balance. Africa has large deposits of widely used base metals (iron, copper, nickel and zinc) that China needs. China’s growth in the metal-intensive manufacturing has acted as the stimulus for investments in stainless steel and aluminium industries in the South Africa, exporting about 80% of its metal and mineral production, primarily to China.[25] The acute need for basic metals by China has meant that exporting of these products is profitable, justifying investments in mining.

China uses the far-reaching intervention to discipline its industrial corporations. With the exception of the oil exporters, all the African countries have a trade deficit with China. The Chinese export trade to Africa consists of mostly manufactured goods. Some Chinese products are intermediate inputs for products assembled in Africa and shipped out to third markets or capital goods (machinery and equipment) for African manufacturing sectors. China is the most lead-hungry country that has ambitious plan to expand its car industries and many others. The world nickel production has risen about 60%, but the supply does not meet demand[26]. The most common metals in use are iron, aluminum, copper and zinc. The Hubbert’s Peak[27] in copper and other base metals will be approached in the near future. Africa’s supply of base metals, some precious metals and widely used industrial minerals[28] is critical to many of the industrialized countries, especially to China. Alfter the crisis in the near future, these commodities have again bull markets globally.

In South Africa, exporting sectors are dominated by foreign owners. In the global, strategic competition, all engineering firms need resourceful partners, and so do the host countries/ regions. Multinationals are the most relevant partners. Africa’s governments have not been skillful in contacting, on the contrary. In oil and gas industries, the North Africa has succeeded in their opportunistic contracting policies with multinationals. There are many histories of the unfair contracting between multinationals and Africa’s governments. China has succeeded to get access to modern technologies and international distribution channels through multinationals investing in China. The huge Chinese domestic markets have been the fact why China will strengthen its strategic partnerhips with the South Africa[29]. The Chinese community in South Africa arrived mainly in the 90s is about 100 000 people, the largest in Africa. Through joint ventures, technology transfers and other operations, China opens new prospects for its resource-seeking investments in the South Africa[30].

[1] Wang, Fei-Ling (1998) Institutions and Institutional Change in China: Premodernity and Modernization, New York, Palgrave Macmillan.
[2]China passes Germany in economic rankings". CNN. January 15, 2009. http://edition.cnn.com/2009/WORLD/asiapcf/01/15/china.economy/index.html?iref=topnews.
[3] According to the IMF, China belongs to the lower middle category by world standards. www.nationsonline.org/oneworld/countries-classification.htm
[4] Fighting Poverty: Findings and Lessons from China’s Success (World Bank). Retrieved August 10, 2006. worldbank.org: http://www.worldbank.org//fandd
[5] http://www.chinadaily.com.cn/china/2008-12/06/content_7278414.htm
[6]Economic Stimulus Plan focused on increasing affordable housing, easing credit restrictions for mortgage and SMEs, lower taxes such as those on real estate sales and commodities, pumping more public investment into infrastructure development, such as the rail network, roads and ports. http://www.ft.com/cms/s/0/3c301096-d37b-11dd-989e-000077b07658.html?nclick_check=1
[7]http://www.gasandoil.com/ogel/samples/freearticles/article_15.htm
[8]www.newstatesman.com/200706180024
[9] Jao, Y.C. (Editor) and Leung, Chi-Kueng (Editor) (1987). China's Special Economic Zones: Policies, Problems and Prospects, OUP China.
[10] China Statistical Yearbook 2007 http://www.stats.gov.cn/tjsj/ndsj/2007/indexeh.htm
[11] Alon, Ilan and John McIntyre, eds. (2008) The Globalization of Chinese Enterprises, New York: Palgrave McMillan.
[12] IMF World Economic Outlook Database
www.imf.org/external/pubs/ft/.../index.aspx
[13]IMF World Economic Outlook Database
www.imf.org/external/pubs/ft/.../index.aspx
[14] The Voice of Russia.
2007-08-02. http://www.ruvr.ru/main.php?lng=eng&q=14378&cid=46&p=02.08.2007
[15] Russia is building the Eastern Siberia-Pacific Ocean oil pipeline with a branch to Chinese border. Russia has power grid monopoly and UES is building some of its hydropower stations with a view of future exports to China.
[16] China is the top exporter of steel in the world, In Chinese Factories, Lost Fingers and Low Pay, David Barboza, New York Times. January 5, 2008
[17] In 2007, 9 million automobiles are produced in China.
findarticles.com/p/articles/.../ai_n25467325/
[18] In late 2007 China became one of the few countries in the world to launch its own indigenously developed high-speed train.
www.answers.com/.../economy-of-the-people-s-republic-of-china
[19] Chui, Becky and Lewis, Mervyn K. (2006) Reforming China's State Owned Enterprises and Banks, London, Edward Elgar Publishing, p. 205.
[20] Chui and Lewis, 2006, p.11.
[21]Creedy, David, Lijie, Wang; Xinquan, Zhou, Haibin, Liu and Campbell, Gary (2006). "Transforming China's coal mines: A case history of the Shuangliu Mine". Natural Resources Forum (Blackwell Publishing) 30 (1): 15–26.
www.ingentaconnect.com/content/bpl/narf/2006/.../art00003
[22] In Search of Clean Energy to Meet China’s Needs. World Bank 2007-12-19. http://web.worldbank.org/WBSITE/EXTERNAL/NEWS/0,,contentMDK:21589744~pagePK:34370~piPK:34424~theSitePK:4607,00.html
[23]Most of the total hydroelectric capacity is situated in the southwest of the country. The immense Three Gorges Dam across the Yangtze River was completed in 2006 and will revolutionize electrification and flood control in the area. www.worldlawdirect.com/.../China_country_analysis_brief.html
[24] www.ncbuy.com/.../backgrounds.html?code...
[25] An Evaluation of the Developing Economic Relationships between China and South Africa in the Context of Negotiations on a Trade Agreement by Nepeti Nicanor, Simon Roberts and Marian Walker, Accelerated and Shared Growth in South Africa:
Determinants, Constraints and Opportunities, 18 - 20 October 2006.
www.commerce.uct.ac.za/...Units/.../Chinadraft%20final%20101006.pdf
[26]Russia has 40% of the global resources. Norilsk is the largest global producer of nickel and palladium. www.miningworld-russia.com/pages/Russia.htm
[27]The Hubbert peak theory posits that for any given geographical area, from an individual mineral deposit to the planet as a whole, the rate of mineral production tends to follow a bell-shaped curve. Choosing a particular curve determines a point of maximum production based on discovery rates, production rates and cumulative production. Early in the curve, the production rate increases due to the discovery rate and the addition of infrastructure. Late in the curve (post-peak), production declines due to resource depletion. Deffeyes, Kenneth (2005) Beyond Oil: The View from Hubbert's Peak, Farrar, Straus and Giroux.
[28]Industrial minerals are usually divided into three groups:
Abundant. These are in all geologic environments, used in large amounts, and are relatively cheap, like limestone, clay, sand, gravel, and stones.
Widely available. Large quantities in few geologic environments, global pricing depending on markets, like coal, kaolin, salt, sulfur, talc and magnesite.
Rare. Small quantities, in limited areas, used in small quantities, and high priced, like diamonds, sheet mica, graphite, corundum, and the precious stones.
http://www.rpsc.org/cp/minerals.html
[29] Negotiations are ongoing for the establishment of a free trade agreement between China and the Southern African Customs Union. China’s leadership in the “Group of 77 plus China” (over 130 developing countries) an instrument for that. www.cmi.no/publications/file/?2438
[30]Alden, Chris and Davies, Martyn (2006) A Profile of the Operations of Chinese Multinationals in Africa, South Africa Journal of International Affairs 13, no. 1 www.twq.com/07summer/docs/07summer_gill_reilly.pdf

torstai 15. heinäkuuta 2010

Työttömyyden syyt ovat syvällä hyvinvointitaloudessa

Työttömyyden syyt ovat syvällä hyvinvointitaloudessa

Sodan jälkeinen Länsi-Euroopan taloudellinen elpyminen perustui Marshall-apuun, joka tarkoitti Euroopalle edullisia lainoja talouskasvun vauhdittamiseksi. Mm. Englanti pääsi vuonna 1946 samoihin tuottavuuslukuihin kuin mitä sillä oli ollut ennen sotaa. Neuvostoliitto liittolaisineen kieltäytyi avusta. Suomi kieltäytyi, koska pelkäsi sen vaurioittavan suhteitaan Neuvostoliittoon. Suomi maksoi ilman ulkopuolista apua sotakorvaukset, jälleenrakensi ja samalla syntyivät suuret ikäluokat. Tämä voimanäyte palkittiin kansainvälisenä maineena ja bilateraalisena neuvostokauppana, jonka avulla Suomi rahoitti teollista kasvua. Suomalaiseen talousoppiin kuului myös taitava kauppa- ja rahapolitiikka. Näiden tekijöiden rinnalla korostui teknologia. Suomen teknologiaomavaraisuus oli sodan jälkeen olematon, koska TEKES syntyi vasta 1970-luvulla. Suomi hyötyi sodan jälkeen siitä, että teknologisesti edistykselliset maat, erityisesti Yhdysvallat, nojasivat nobelisti Robert Solowin kasvumallin ja sallivat teknologian vapaan levittämisen yli maarajojen. Mikäli Yhdysvallat olisi sodan jälkeen sulkenut teknologian siirron väylät, Suomi ei olisi noussut nykyisen taloudellisen hyvinvoinnin tasolle. 1970-luvun alun öljykriisi pysäytti teollisuusmaiden kasvukehityksen ja nosti esiin epävarmuus-käsitteen, jota Joseph Schumpeterin ajatuksia tulkiten John Kenneth Galbraith korosti. Öljykriisi pakotti OECD-maat ottamaan teknologian kehittämisen osaksi teollisuus- ja kauppapolitiikkaa, eikä sen osalta enää luotettu ulkoisvaikutuksiin eli markkinaperusteiseen leviämiseen. Kuten Robert Solow korosti vuoden 1987 Nobel-puheessaan, paineet kasvumallin uudistamiseen olivat ilmeiset.

Kehittyneet markkinataloudet ovat tänä päivänä kansainvälisiä ja monimutkaisia. Markkinoiden kansainvälistyminen on laajentanut valtiollisten ongelmien vaikutuspiiriä yli kansallisten rajojen. Tämä on tehnyt kansallisvaltiosta tehottomia hallintoyksikköjä ylikansallisten ongelmien kuten ympäristönsuojelu ja turvallisuus tehokasta hoitamista silmälläpitäen. Samalla demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteet toimivat huonosti, sillä yhteiskunta on liian monimutkainen, jotta kansalainen pystyy näkemään toimiensa seuraukset niin, että hän voi ottaa täyden vastuun laillisten vapauksiensa ja oikeuksiensa käyttämisestä. Modernin valtion ongelmat ovat niin monimutkaisia, että "demokraattisen osallistumisen virallisiin päätöksentekoprosesseihin täytyy ajan mittaan kuihtua tyhjäksi kannattamisen tai vastustamisen mahdollisuudeksi käsittämättömien vaihtoehtojen edessä"[1].

Toistuvat finanssi- ja talouskriisit ovat heikentäneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion edellytyksiä tarjota kansalaisille työtä. Suomessa kansainvälisen talouden aiheuttama työttömyys nousi ensi kerran esiin 1930-luvulla vientiteollisuudessa ja kotimaisessa rakennustoiminnassa, joskin näiden osuus taloudessa oli pieni, koska suuri osa väestöstä oli sidottu maaseudun peruselinkeinoihin. Vaikka avoimen työttömyyden taso nykytilanteeseen verrattuna oli matala, sosiaaliset vaikutukset olivat vakavia. 1960-luvun nopea teollistuminen synnytti työeläke- ja työttömyysturvajärjestelmän, jonka perusta oli Kuusen näkemys: ”...talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa.” Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan siirryttiin 1970-luvulla Ruotsin tapaan, kun hätäaputöiden rinnalle tuli työvoimakoulutus, työvoimatuet ja työnvälitystoiminta, joilla valtio pyrki työllisyyden suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omia investointejaan ja aktivoimalla valtion tueksi kuntien investoinnit[2]. Tarvittaessa kotimaisen työn ja raaka-aineiden kilpailuasemaa vientimarkkinoilla parannettiin devalvoimalla Suomen markka. 1970-luvulla hyvinvointivaltion velvoitteita lisättiin entisestään perustuslain muutoksella, jolla säädeltiin kansalaisten oikeudesta työhön. 1980-luvulla muutettiin työllisyyslakia vastaamaan perustuslain velvoitteita, jolloin syntyi käsite velvoitetyö, joka kosketti vähintään vuoden työttömänä olleita. Painopiste siirretty työvoimapalveluihin, kun aktivoitiin työmarkkinatuet, lanseerattiin työmarkkinatuen ja työllistämistuen yhdistelmänä ns. yhdistelmätuki käytettäväksi erityisesti ns. kolmannella sektorilla, lähinnä järjestöjen työllistämistoimiin. 1980-luvulla pitkäaikaistyöttömyys saatiin nopeasti laskuun niin, että se oli ennen 1990-luvun lamaa muutama tuhat henkilöä, mikä on poikkeuksellinen saavutus kansainvälisesti. Aktiivisen työvoimapolitiikan mallit rakennettiin tilanteessa, jossa talouskasvu ja työvoimapula olivat politiikan ydinsisältöä. 1990-luvun alussa hyvinvointivaltion rakenteet testasi talouslama, jolloin ns. laaja työttömyys[3] oli vuosina 1993-94 yli 600.000 henkilöä.

Sama järjestelmä, joka 1980-luvulla johti alhaiseen pitkäaikaistyöttömien määrään, oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että 1990-luvun lama synnytti rakenteellisen työttömyyden.

Yhdysvalloissa hallitus on panostanut teknologian kehittämiseen. Keinona tähän on ollut panostus yliopistojen tutkimusten kaupallistamiseen yhteistyössä ministeriöiden tutkimuslaboratorioiden ja yritysten kanssa. Tutkimustulosten kaupallistamiseen hallitus on luonut nerokkaan lisenssijärjestelmän, jonka seurauksena johtavien yliopistojen vuosittaiset lisenssitulot ovat satojen miljoonien dollareiden tasolla. Yhdysvaltojen teknologinen voima näkyy mm. patenttihakemusten kasvuna parin vuosikymmenen kuluessa. Yhdysvallat oli myös keskeinen vaikuttaja sille, että WTO saatiin syntymään GATT:n pohjalta ja että WTO-sopimus (liitteenä TRIPS-sopimus) sisältää tiukat velvoitteet mm. IPR:ien kansainväliseen suojeluun. Yhdysvallat jyrää EU-maat huippututkimuksessa; tällä kertaa se ei enää tarjoa huipputeknologiaa ystävänlahjana. Jos maailmantalous linnoittautuu niin, että talousjätit kuten Yhdysvallat sulkevat tieteellisten innovaatioiden vapaan leviämisen, Suomi on vakavan haasteen äärellä. Suomi kykenee tuottamaan vain osan soveltamastaan tiedosta. Silloin joudumme maksamaan uuden tieteellisen tiedon soveltamisesta kalliit lisenssimaksut, mikä on jo arkipäivää tieteellisen bioteknologian alueella.

Suomen talousrooli joutuu vakavan haasteen eteen, koska TEKES tehokkuudestaan huolimatta ei pysty tukemaan pitkälle erikoistuneen ja huipputeknologiaa soveltavan teollisuuden kehitystyötä. Syynä on yksinkertaisesti mittakaava. Jos teknologisen huipputuotteen uudistaminen maksaa miljardi dollaria, kuten suuruusluokka lienee joka toinen vuosi uudistuvan Windows-järjestelmän osalta, suomalaisten yritysten on pakko siirtää kehitys- ja hankintayksiköitään kukin teknologian kannalta keskeisiin innovaatiokeskuksiin. Tietynlainen paradoksi maailmantalouden kehityksessä on se, että alueellinen keskittyminen kiihtyy. Finanssikeskukset ovat linnoittautuneet omiin city-keskuksiinsa. Mutta yhtä selvästi näin on käynyt tieteellisen tutkimuksen ja yritysten kehitystoimintojen suhteen. Luovat ihmiset arvostavat toistensa läheisyyttä entistä enemmän ja Internet tekee kommunikaation keskusten välillä helpommaksi. Maailmantaloudessa on Michael Jensenin mukaan meneillään schumpeteriläinen "luova tuho". Panostus teknologiseen kehitykseen on kasvanut neljännesvuosisadan aikana keskimäärin kaksi kertaa nopeammin kuin kansatuote. Meneillään olevassa tietoteollisessa vallankumouksessa on seuraavia piirteitä: a) kiihtyvä teknologinen kehitys, b) teollisuuden, kaupan ja palvelujen toimintaprosessien automatisointi ja tietokoneistaminen, c) noin miljardin kiinalaisen, intialaisen, ym. työnhakijan tulo markkinoille kilpailemaan työpaikoista länsimaisten työtekijöiden kanssa, d) ylikapasiteetti kaikilla perinteisillä toimialoilla ja kaikissa yhteiskunnan toiminnoissa, ja e) massatyöttömyys länsimaissa ja erityisesti Euroopassa

Globaalisaation voittajia ovat suuret yritykset. Noreena Hertz esittää kirjassaan (The Silent Takeover) havainnon, jonka mukaan globaaliyritykset hallitsevat pääosaa maailmantaloudesta. Toimialat keskittyvät yritysostojen myötä. Esimerkiksi autoteollisuudessa 10 suurimman yrityksen osuus on jo 80 % ja telealalla jopa 86 %. Globalisaation moottorina toimivat noin 40 000 monikansallista yritystä, joilla on noin 250 000 tytäryhtiötä eri puolilla maailmaa. Suuryhtiöiden rinnalla taloutta hallitsevat uudet talousalueet. Yksityisen maan tasolla globalisoituminen on väistämätöntä, sillä mikään maa ei voi enää lyödä rajojaan kiinni. Erityisesti pienet ja alikehittyneet maat joutuvat kovan haasteen eteen, sillä sopeutuminen globalisaatioon vaatii teknologisia uudistuksia, julkisen kulutuksen rajoittamista ja institutionaalista joustavuutta. Monikansallisten jättiläisyritysten (MNCs) merkitys globaalitaloudelle on kiistaton, mitä osoittavat monikansallisten vahvaa asemaa kuvaaavat seuraavat tunnusluvut: hallitsevat 90 % teknologista ja patenteista, b. osuus maailmankaupasta 90 % ja c. kasvu 8-10 % vuodessa. Suomen globalisoitumista kiihdytti Euroopan unionin jäsenyys vuonna 1995, jolloin Suomi kytkeytyi elimelliseksi osaksi maailmanlaajuista vapaaseen kauppaan ja kilpailuun perustuvaa talousjärjestelmää. Suomen talouden kansainvälistyminen on tapahtunut hyvin nopeassa tahdissa. Suomalaisten yritysten ja koko talouden kansainvälistymisen aste on tänä päivänä korkea. Kansainvälistymisestä on kuitenkin maksettu oppirahat, sillä suorat investoinnit ovat tuottaneet voittoa vasta 1990-luvun lopulla. 1990-luvulla suomalaisten yritysten ulkomaalaisomistus on lisääntynyt. Noin puolet suurimpien suomalaisten teollisuusyritysten henkilöstöstä työskentelee ulkomailla ja monissa yrityksissä virallinen kieli on englanti. Todellisuudessa laman syyt on helppo havaita käymällä läpi vaikkapa johtavat talouslehdet 1990-luvulta. Ainakin taloustoimittajat olivat selvillä laman todellisista syistä, kasinotalouden synnyttämästä kiinteistö- ja osakekuplasta ja keskeisistä pelureita menetysten takana. Esitin jo vuoden 1990 SYKL:n kirjassa (Kymmenen eurooppalaista käskyä) kaavio 1 mukaisen ennusteen.

Syklisyyden taustalla on Joseph Schumpeter[4], joka osoitti historiatarkasteluissaan, että talous saa kehitysdynamiikkansa pitkälti juuri innovaatioiden kautta. Liisa Lintusen väitöskirjaprosessi[5] avasi silmät sille, kuinka laajasti Schumpeter on vaikuttanut nykypäivän taloudellisiin oppirakenteisiin. Schumpeterillä on paljon sanottavaa myös siihen todellisuuteen, jonka innovaatiot markkinoilla kohtaavat. Scumpeter käyttää käsitettä ”luova tuho”, jolla hän tarkoittaa sitä, että uudelle innovaatiolle löytyy tilaa vain kovan taistelun kautta. Toisaalta, jotta innovaatio yleensä olisi taistelun arvoinen, sen tulee mahdollistaa korkea voittotaso eli väliaikainen monopoliasema. Globaalitalous merkitsee Suomelle kiistattomasti jatkuvaa ”luovaa tuhoa”. Sitä merkitsee jo parhaillaan meneillä oleva teollisten työpaikkojen alasajo. Käsillä oleva tilanne on vakavampi kuin yleisesti halutaan myöntää. Teknologisesta edistyksestä huolimatta Suomi on haavoittuva. Kansalliset varallisuuspuskurit ovat vähäiset. Nokian ultimatum verotason alentamiseksi on vakava, mutta tärkeä viesti. Veroja on vaikea alentaa, ellei julkisia menoja alenneta. Suomessa julkiset menot ovat noin 70 % verotettavista tuloista, kun EU-maiden keskimäärä on lähellä 50 %. Suomessa kansantaudit ja työuupumus kaatavat suuren osan työkykyisestä väestöstä. Huoltosuhde, työelämässä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien suhdeluku lähestyy katastrofirajaa eli lukua 3. Nuoret ovat vaikeuksissa ammatin ja asunnon suhteen. Keskusten ulkopuolella noin puolet akateemisista jää vaille tutkintoa vastaavaa työtä ja keskuksissa, joissa on työtä tarjolla, asuntojen hinnat ovat kohoamassa pilviin. Suuret ikäluokat, jotka ovat toimineet talouskasvun moottorina, eläköityvät lähivuosina, joten julkiseen menotalouteen ja eläkevaroihin kohdistuu huomattavia lisäpaineita. Kaaviossa 13 ilmenee talouskriisin pääsyy. Suomessa julkiset menot ovat karanneet hallinnasta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paineessa, koska syrjätyneisyyden sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset uhkaavat kasvaa yli talouden sietokyvyn. Globalisaatio näkyy työttömien työnhakijoiden määrissä paitsi syklisyytenä syvän laman ja nopean kasvun välillä myös sekä miesten että naisten korkeana työllisyyden kausivaihteluna, jota on mahdoton sovittaa talouspolitiikan tai sosiaalipolitiikan viitekehikkoihin[6]. EU-maiden ongelma on rakenteellisen työttömyyden[7] porrasmainen kohoaminen suhdannetaaantuman jälkeen, koska pitkäaikaistyöttömien työllistyminen avoimelle sektorille on työvoimapoliittisista toimenpiteistä huolimatta heikkoa. Ongelma on pahin ammatillisesti kouluttamattomien työnhakijoiden osalta, joita työttömistä on noin puolet. Työttömyyden pitkittyminen vähentää työllistymisen todennäköisyyttä ja lisäksi ikääntyminen lisää itsessään syrjäytymistä. Ongelmat ulottuvat sukupolvesta toiseen, eli vanhempien syrjäytyminen heijastuu lasten elämäntilanteeseen vähentäen sosiaalista liikkuvuutta[8] ja jopa yhteiskunta jakaantuu kahtia siten, että hyväosaiset eivät osoita vastuuta huono-osaisista[9]. Pohjoismainen luottamuspääomaa korostava koulukunta uskoo, että instituutionaaliselta rakenteeltaan vahvat kansakunnat kykenevät menestymään työpaikkakilpailussa[10], vaikka aktiivisen työvoimapolitiikan (työnvälitys, ammatinvalinnanohjaus ja uudelleenkoulutus) vaikutus on lähinnä työn tarjonnan lisääminen[11]. Heikosti koulutettujen asema heikentyy globalisoinnin myötä, sillä perinteiset jokamiehen työmarkkinat siis Rifkinin mainitsemat rutiinityöt ovat häviämässä eikä työn jakaminen ole realiteetti. Työmarkkinoilta syrjäytyminen voi tapahtua myös huonoista työolosuhteista, jotka usein johtavat työuupumiseen ja pitkäaikaisiin sairaspoissaoloihin. Aktiivisen työvoimapolitiikan perustaksi tarvitaan tehokkaampi työttömyyden luokittelujärjestelmä, kuten:[12]:

1. Kitkatyöttömyys – tarkoittaa hakutyöttömyyttä, joka aiheutuu työpaikkojen työnhakuprosessista eli olemista kahden työpaikan välillä. Kitkatyöttömyydelle leimallista on sen lyhyt kesto.

2. Rakennetyöttömyys - tarkoittaa kysynnän ja tarjonnan epätasapainoa, joka syntyy esimerkiksi silloin, jos työnhakijoiden ammattitaito ei vastaa työvoiman kysynnän vaatimuksia.

3. Kysyntäkuilutyöttömyys - tarkoittaa työvoiman kysynnän vajausta vallitsevalla palkkatasolla. Sitä voidaan parantaa kokonaiskysyntää elvyttämällä tai valikoivilla toimilla tai palkkajoustoilla.

4. Kausityöttömyys, joka noudattelee syklejä ja ajoittuu vaikkapa talvikauteen. Kausivaihteluja voidaan tasoittaa mm. tukityö- ja koulutustoimin.

Länsimaisessa palkkatyöyhteiskunnassa tulojen uudelleenjako toteutuu poliittisesti valtion verotus- ja tulonsiirtojärjestelmän kautta. Tämä toimii kansalaisten laajan työhön osallistumisen kautta, mikä tuo oikeuden tulonjakosuhteisiin ja hyväksyttyyn julkiseen toimintaan. Vaihtoehtona on esitetty yksilöllisiä hyvinvointisopimuksia, joissa sovittaisiin yksilön yhteiskuntaan osallistumista laajasti tulosuhteiden ohella[13]. Yksilölliset hyvinvointisopimukset voisivat tukea mm. yhteiskunnan sosiaalisia ja ympäristöllisiä tavoitteita, sillä yksilön toimeentulo määräytyisi työmarkkinoille osallistumisen lisäksi yhteiskunnallisesti mielekkääseen toimintaan osallistumisesta[14]. Tämä tukisi yksilöllisiä työuria, oppimista ja työkuntoa ja loisi perustan korvata työmarkkinoiden ryhmäsopimukset yksilöllisillä hyvinvointisopimuksilla ja aktivoisi yksilöiden itsensä kehittämistä ja liikkuvuutta työuran ajan. Jerome Rifkin esittää taattua tulotasoa (vähimmäistulo, kansalaistulo), palkkatyön jakamista työaikaa lyhentämällä ja "kolmannen" sektorin kehittämistä[15]. Uuden sopimuksellisuuden pohjana voi Rifkinin tulkinnan mukaan olla vain yksilöllisyys. Uusi teknologiaa, yritysten nopeasti muuttuvat tilanteet ja ammattien elinkaaren lyheneminen lisäävät työiän aikaisen uusintamisen välttämättömyyttä ja työvoimaan kuuluvien tarvetta hankkia koulutuksen kautta uusia kompetenssin alueita useita kertoja työuran aikana. Työelämän kehittämisessä korostuvat tuotteisiin, tuotantoprosessiin ja tuotanto-organisaatioihin liittyvät innovaatiot[16]. Työelämän hankkeet ovat usein jääneet erillisiksi teknologian kehittämishankkeista. Uuden teknologian soveltaminen ei enää ole riittävää. Oppiminen ja yhteistyö tuotannollisissa järjestelmissä ovat nousseet esille[17]. Teollisten yhteiskuntien alkaessa muuttua palveluyhteiskunniksi oletettiin, että uudet palvelualat ja entisten laajeneminen korvaavat ne työvoimavähennykset, joita tapahtuu teollisuuden siirtyessä kehittyneemmän teknologian käyttöönottoon. Vasta Rifkin on argumentoinut tällaista uutta tuotannollista korvautuvuutta vastaan. Tietoyhteiskuntakehitys on Suomessa ilmeisesti vahvistanut itsepalveluja, eikä se ole johtanut palvelutarpeiden tyydyttämiseen ostamalla julkisia ja yksityisiä palveluja. Tofflerilainen visio ennakoi kasvavan massäräätälöidyn tuotannon ”kultaista aikaa”[18], jota tukee nopea tieteen ja teknologian kehitys, yhdentyneet maailmanmarkkinat ja kasvava hyödykkeiden täsmäkulutus.

Klassisen talousteorian osana on Sayn laki, jonka mukaan ”tarjonta luo kysyntänsä”. Sayn lakiin perustuu olettamus, että tuotteiden ja palveluiden tarjonnan lisääminen johtaa työvoiman kysynnän kasvuun ja täystyöllisyyteen. John Maynard Keynes[19] haastoi makrotaloudellisella kokonaismallillaan Sayn lain ja osoitti 1930-luvun lamaan nojaten, että suhdannelamasta voidaan päästä kasvuun vain markkinoiden kokonaiskysyntää lisäämällä ja että suhdannepolitiikka tarvittaessa aktiivisin elvytystoimin on keskeisesti julkisen vallan tehtävä. Keynesin mukaan lama johtuu liiasta säästämisestä ja liian vähäisestä kulutuksesta. Keynesiläinen koulukunta, joka hallitsi makrotaloudellista ajattelua sodan jälkeen pitää tavoitteena täystyöllisyyden ja riittävän kokonaiskysynnän ylläpitämistä[20]. Näiden tavoitteiden saavuttaminen oli julkisen vallan keinovalikoiman rajoissa vielä 1960-luvulle saakka, kun länsimaiden talouskehitys on kasvuhakuinen. 1970-luvulla inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin monetaristisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on ”luonnollinen työttömyys”, jossa voidaan erottaa suhdanne- ja rakennetyöttömyys[21]. Monetaristien mukaan keynesiläisellä rahan määrän keinotekoisella lisäämisellä ei ole mitään vaikutusta työttömyyteen, jos työttömyys ei ylitä niin sanottua luonnollista tasoaan. Monetaristiseen ajatteluun kuuluu ”kovakorvainen” valtionvarainministeriö, joka suhtautuu viileästi keynesiläiseen elvytysargumenttiin. Luonnollisen työttömyyden syntyminen moderniin dynaamiseen talousjärjestelmään aiheuttaa myös sen, että Sayn lain ehdottama palkkojen aleneminen ei yksinään auta, koska riskinä on kysynnän alenemiseen ja talouden deflaatiokehitys. Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. Työmarkkinoilla voi vallita ”tahaton” työttömyys, kun työntekijöiden ja työnantajien odotusten toteutuessa kenelläkään ei ole tarvetta muuttaa tilannetta ja riskinä on, että työttömyydestä syntyy pysyvä ilmiö[22]. Työmarkkinoiden jäykkyys ei itsessään aiheuta työttömyyttä. Työn heikon kysynnän selitys yrittäjyyden ja innnovaatioiden vajaus, jolloin tarvitaan akennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpteriläistä elinkeinopolitiikkaa.

EUn työvoimapolitiikan keskeinen haaste on EU-maiden heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys erityisesti suhteessa Yhdysvaltoihin. Tähän on esitetty selityksenä Euroopan työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuvaa substituutiosuhdetta eli eurooppalaiset yritykset panostavat työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuen työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan, joten Euroopassa ei synny uusia työpaikkoja siinä määrin kuin Yhdysvalloissa. Matti Pohjola analyysi kirjassan vuodelta 1996[23] on kannanotto suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista. Pohjola toteaa kirjassaan, että Suomen investointiosuus oli vuosina 1960-1990 selkeästi korkeampi kuin muissa maissa. Pohjolan mukaan voidaan puhua investoimisen maailmanennätyksestä. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä sekä 1990-luvun alun talouskriisiin että sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi panostaa työvoiman tarjontaan, kehittää inhimillistä pääomaa, aktivoida työhankua ja poistaa työllistymisen esteitä[24]. OECD:n linja[25] on selvästi ns. keppilinja, kun taas EU on enemmän porkkanalinjalla[26]. OECD vaatii työmarkkinoiden joustojen lisäämistä, mikä tarkoitaa sitä, että työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät kuten myös verojärjestelmä tulisi muuttaa kannustavammiksi. EU:n keskeinen käsite on aktiivinen työvoimapolitiikka, jossa annetaan julkisille työllisyystoimille keskeinen rooli[27]. Alueellisessa työllisyysohjelmassa Euroopan komissio korostaa ”alhaalta ylös” -periaatetta, jonka tavoitteena on sitoa alueellisesti yksityiset ja julkiset toimijat yhteistoimintaan. Suomessa on käynnistetty luokkaa 2000 työllisyysaloitetta, mutta nämä eivät ole integroituneet alueellisiksi työllisyysohjelmiksi[28].

Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava tiukan inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että fnflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta[29]. Suomen Euroopan rahaliittoon osallistumisen kannalta tärkeä kysymys on rahaliiton mahdolliset vaikutukset rakenteelliseen työttömyyteen siis miten työmarkkinat sopeutuvat häiriöihin tilanteessa, jossa valuuttakurssimuutoksiin perustuvaa sopeutumiskanavaa ei ole ja markkinahäiriöistä voi tulla rakenteellisia. Rahaliittopäätökseen Ruotsi otti aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan[30]. Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa[31]. Selonteossa uskottiin kilpailun tehostumisen alentavan sekä reaalikorkoja että rakenteellista työttömyyttä. Koska kansantalous on nykyään suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat voivat periaatteessa johtaa epävakaaseen kansantalouteen[32] ja lisäksi suuri palkkajoustavuus ei edes periaatteessa ole paras taloudellisten riskien jakotapa eikä kovin laajasti edes käyttökelpoinen kehittyneissä länsimaissa[33], joissa työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Nimellispalkkojen alennus puhtaasti välittömän työn kysynnän ehdoilla ei ole järkevää, koska ei ole varmuutta, että työvoimapanos hakeutuu uusiin ja entistä tuottavampiin tehtäviin. Työvoiman liikkuminen ei myöskään ole tehokas malli, jos kysymyksessä on vain tilapäinen markkinahäiriö[34].


[1] von Wright, Georg Henrik (1987) Tiede ja ihmisjärki, Otava, Helsinki.
[2] Valtion suhdannepolitiikkaa tuki Työllisyyslain kuntien valtionosuusjärjestelmä, jonka kautta valtio ohjasi kuntien investointeja suhdanteita tasaavasti.
[3] Kun aktiivitoimenpiteissä (työvoimakoulutus, työllisyystuet, vuorotteluvapaat ja työllistäminen) olevat henkilöt lisätään mukaan työttömien kokonaismäärä, saadaan ns. laaja työttömyys
[4]Schumpeter, Joseph (1934) The Theory of Economic Development, Harvard University Pre­ss, Cambridge.
Schumpeter, Joseph (1937) The Business Cycles, McGraw-Hill, New York.
Schumpeter, Joseph (1950) Capitalism, Socialism and Democracy, McGraw-Hill, New York.
[5] Lintunen, Liisa (2000) Who Is the Winner Entrepreneur? An Epistomological Study of the Schumpeterian Entrepreneur (dissertation), Helsinki School of Economics, series A-180, Helsinki.
[6] Työttömyyden kausivaihtelu on Suomessa perinteisesti ollut miehillä voimakasta. Metsätöiden väheneminen ja rakentamisen muuttuminen ympärivuotiseksi ovat vähentäneet työttömyyden kausivaihtelua. Uusi 1990-luvun puolivälin jälkeinen ilmiö on naisten miehiä korkeampi.
[7] Rakenteellinen työttömyys on käsite, jolla on pyritty kuvaamaan erilaisten institutionaalisten ja rakenteellisten tekijöiden osuutta työttömyyteen.
[8]Sinikka Näätsaaren (1994) kyselytutkimuksen laman vaikutuksista peruskoulun 8. ja 9. luokilla oleviin lapsiin, mukaan vanhempien työttömyydellä saattaa olla vaikutusta myös nuorten suhtautumiseen koulutukseen (http://www.mol.fi/julkaisut/tyovoima2020luku4.pdf).
[9] Reich, Robert (1997) The Menace of Prosperity, Financial Times, March 3.
[10] Selkeimmin tätä kantaa edustaa: Kasvio, Antti ja Nieminen, Ari (1999) Globalisaatio, työpaikkakilpailu ja Suomi – uuteen kansalliseen strategiaan?, SITRA
[11] Räisänen Heikki ja Weijola Varpu (1994) 100 parasta työllistämistoimenpidettä. Työllistämistoimien intersubjektiivinen evaluointi, Kansallinen Sivistysliitto ry.
[12] Räisänen, Heikki (1996) Työttömyys faktana ja vastustajana - työllisyyden ja työttömyyden kysymyksiä EU:ssa ja Suomessa, Kansallinen Sivistysliitto, Tutkimuksia-sarja.
[13] Soininvaara, Osmo (2002) Ministerikyyti,WSOY.
[14]Asko Suikkanen ja Ritva Linnakangas (1998) Uusi työmarkkinajärjestys? Hyvinvointisopimusten yhteiskunta, SITRA 182, Helsinki.
[15] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York
[16] Alasoini, T. (1997) Työelämän kehittäminen osana kansallista innovaatiopolitiikkaa. Teoksessa Alasoini, T. & Kyllönen, M. (toim.) Aallon harjalla. Raportti 4. Kansallinen työelämän kehittämisohjelma. Työministeriö. Helsinki, 1-17.
[17] Euroopan yhteisöjen komissio (1997) Yhteistyöllä työn uudelleen organisoitiin. Vihreä kirja. Euroopan Unioni. Luxemburg.
[18] Toffler, Alvin (1980) Third Wave, Bantam, New York.
[19] Keynes, John Maynard (1936) The General Theory of Employment, Intrest and Money, New York.
[20] Keynesiläiselle koulukunnalle työttömyyden pääasiallinen syy on tavaroiden ja palveluiden riittämätön kysyntä kotimarkkinoilla eikä korkeat reaalipalkat.
[21] Sitä työllisyyden tasoa vastaavaa työttömyyttä, jolla yrittäjien hintavaateet ja palkansaajien palkkavaateet ovat sopusoinnussa keskenään, kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi. Vain tällä tasolla voidaan ylläpitää vakaata inflaatiovauhtia. Jos työttömyys on tätä alempana, palkansaajat nostavat nimellispalkkojaan ja yritykset vastaavat tähän hintoja nostamalla, jolloin inflaatio kiihtyy. Vastaavasti inflaatio hidastuu kun työttömyys on rakenteellista työttömyyttä korkeammalla.
[22] Pohjola, Matti (1999) toim., Suomalainen työttömyys, Taloustieto Oy.
[23] Pohjola, Matti (1996) Tehoton pääoman, Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin, WSOY.
[24] Hämäläinen Kari (1998) Aktiivinen työvoimapolitiikka Suomen työmarkkinoilla.Taloustieteennäkökulmia ja tutkimustuloksia. ETLA C 77, Helsinki (sivu 4).
[25] OECD:n apulaisjohtaja Jörgen Elmeskovin mukaan OECD:ssä työvoimapolitiikkaa on painotettu talouspolitiikan osana (http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html)
[26] http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html
[27] Euroopan komission työllisyysosaston pääjohtajan Allan Larssonin käsite "Uusi alku työttömille" tarkoittaa kolmea tavoitetta: työllisyyttä tukeva talouspolitiikka, tietotekniikkapanostukset ja sosiaalistaminen ( http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html)
[28] Lex Kainuu on yritys kehittää alueellisen kehityksen ohjelmaa EU:n tarkoittamalla tavalla.
[29] Tästä on esimerkkinä 1960-luvulta alkanut teollistuminen, joka kannusti agraariyhteiskunnasta vapautuvaa työvoimaa hakeutumaan teollisuuspaikkakunnille ja hankkimaan asunnon.
[30] Ruotsin katsoi tarpeelliseksi toteuttaa ensin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ja vasta sen jälkeen pyrkiä rahaliiton jäseneksi (Calmforsin komitean mietintö).
[31] http://www.vn.fi/vn/suomi/selont/emu-rap/emu-8.htm
[32] Tätä riskiä osoittaa se, että Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia, Pentti (1994) Talouden ennustamisen vaikeus, ETLA B 100).
[33] Nimellispalkat ovat jäykkiä myös markkintalousmaissa kuten Yhdysvallat ja Kanada.
[34] 1960- ja 1970-lukujen muuttoliike Ruotsiin helpotti merkittävästi Suomen työttömyyttä, kun kyseessä oli merkittävä rakenteellinen muutosvaihe argraariyhteiskunnasta teolliseen.