Maailman rahajärjestelmien totaalikriisi – mahdoton tuli mahdolliseksi!
Sodan jälkeen synnytetty raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods) perustui valtioiden välisiin sopimuksiin. Järjestelmä kaatui ja tilalle syntyi markkinaperusteinen rahajärjestelmä, joka perustana on pääomien vapaa liikkuvuus yli rajojen[1]. Globaalit pääomamarkkinat ovat käytännössä syntyneet vasta 1970-luvulla, joten niiden sääntely on syntynyt hitaasti ja viiveellä kuten instituutiot ylipäätänsä[2]. 1970-luvulla vapautettiin pääoman liikkuminen ja 1980-luvulla sallittiin ulkomaisten yritysten listautuminen eri maiden arvopaperipörsseihin. Monikansalliset yritykset (noin 60.000), jotka hallitsevat maailman arvopaperipörssejä, ovat listautuneet keskeisiin finanssikeskuksiin (New York, Lontoo, Franfurt, Tokio, Hong Kong, jne.) vasta globalisaation uuden WTO-johtoisen aallon aikana 1990-luvulta lähtien, kun taas maailmankauppaa on käyty tuhansia vuosia. Samalla tavalla sijoitukset eri maiden pörsseihin ulkomailta ovat vapautuneet äskettäin ja Suomessa vasta 1990-luvulla. Osakemarkkinat kasvoivat 1980-luvulla jättiharppauksin, siis yli 500 %:ia, vaikka samaan aikaan OECD-maiden yhteenlaskettu BKT kasvoi vain noin 20 %:ia. Kasvun moottoreita olivat Yhdysvallat, EU ja Japani. Suomi oli vahvasti mukana 1980-luvun arvopaperimarkkinoiden kasvussa. Suuri osa maailman valtioista jäi tämän kasvuimpulssin ulkopuolelle, sillä mm. Afrikkaan ulkomaisista finanssisijoituksista päätyi vain muutama prosentti[3].
Maailman markkinaperusteinen rahajärjestelmä kokee jatkuvia kriisejä. Instituutioiden kehittymisessä vuosisata on lyhyt aika. Tätä osoittavat ne vaikeudet, joita YK:lla on ollut toimia, vaikka sen perustamisesta on kulunut seitsemän vuosikymmentä. Kaakkois-Aasian valuutta- ja rahoituskriisi vuonna 1997 osoitti markkinoiden kyvyttömyyden korjata omia ongelmiaan, kun kriisin seurauksena noin 100 miljoonan ihmistä alueella putosi köyhyysrajan alapuolelle[4]. Syynä kriisiin nähtiin spekulatiiviset sijoitukset, joiden tarkoitus oli ansaita pikavoittoja valuutta- ja pörssikurssien nopeilla heilahteluilla. 1990-luvun lopulla Aasian maiden rahoituskriisi levisi muille mantereille. Asian kriisi oli osasyy siihen, että Venäjän talouskriisi kärjistyi vuoden 1998 elokuussa. Vuonna 1997 ulkomainen pääoma paransi maan maksutasetta mutta spekulatiiviset sijoitukset poistuivat nopeasti maasta vuoden 1998 aikana, jolloin hallitus ilmoitti, ettei Venäjä kykene hoitamaan ulkomaisia velkasitoumuksiaan. Pankkijärjestelmän uhatessa kaatua hallitus päästi ruplan kellumaan 17.8.1998, jolloin rupla menetti viikossa noin 40 %:ia arvostaan Saksan markkaan nähden. Venäläiset yrittivät turhaan nostaa omia rahojaan pankeista. Osakemarkkinat romahtivat ja RTS indeksi laski 96 %:ia lokakuussa 1998.[5] Venäjällä oli vuoden 1998 tilanteessa kaikki ainekset vajota syvään taantumaan, mikä olisi vaarantanut talousreformin. Devalvaatio ja presidentti Putinin talouskuri nostivat Venäjän vahvaan talouskasvuun 2000-luvulla.
Maailman markkinaperusteinen rahajärjestelmä on herkkä kriiseille, sillä markkinoiden valuuttaliikkeitä ei mikään valtio tai valtioiden välinen organisaatio (kuten IMF) voi kontrolloida niiden jättimäisen koon vuoksi. Vuonna 1973 maailman valuuttamarkkinoiden päivävaihto oli 15 miljardia dollaria ja vuonna 2001 jo 1900 miljardia dollaria, eli 600.000 miljardia vuodessa[6]. Valuuttamarkkinoiden vapauttaminen ja säätelystä tietotekninen vallankumous ovat pääsyitä markkinoiden kasvulle yli satakertaiseksi. Suurin osa valuuttavaihdosta liittyy spekulatiivisiin finassisijoituksiin[7]. Kansainvälisten valuuttamarkkinoiden vuosivaihto on edelleen kasvanut kuluneen vuosikymmenen kuluessa. Tällä hetkellä valuuttakauppaa käydään keskimäärin 3.000 miljardin dollarin arvosta päivässä, eli 1.000.000 miljardin arvosta vuodessa[8]. Verrattuna osakekauppaan valuuttakauppa on laajuudeltaan omaa luokkaansa ja ylittää vientikaupan arvon satakertaisesti ja esimerkiksi Euroopan rahaliiton keskimääräiset vähimmäisvarantovelvoitteet 5000-kertaisesti. Valuuttakauppa on siis selvästi maailman suurin markkina. Valtioilla ei ole rahavaroja interventioida markkinoita, kun valtioiden yhteenlasketut budjetit ovat murto-osa valuuttamarkkinoiden volyymistä.
Vuoden 2008 aikana alkaneen globaalin talouskriisin ytimessä ovat ns. johdannaiset. Teoreettisesti johdannaisten kaava on nerokas[9], mitä kuvaa se, että Robert Merton ja Myron Scholes palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1997. Kansainvälinen kirjanpito- ja tilinpäätösstandardi (IFRS 2) legitimoi kaavaan. Johdannaiset ovat oikein käytettynä tärkeitä pääomamarkkinoiden tehokkuudelle, koska niiden avulla on mahdollista tasapainottaa markkinariskejä. Ongelma on se, että johdannaisilla ei ole reaalivastinetta, joten niitä ei voida lunastaa ulos markkinoilta. Niillä generoitu raha on ”todellista rahaa” vasta, kun johdannaiset on maksettu ”oikeilla rahoilla”. Yhdysvalloissa käynnistynyt finanssikriisi johtui siitä, että johdannaisilla luotiin paljon "laskennallista mielikuvitusrahaa"[10], jonka tuotot kirjautuivat voitoiksi sijoittajille ja investointipankeille. Olisi mahdollista ajatella, että maailmalaajuinen jättimäinen finanssikatastrofi syntyy, jos maailman valtavat valuuttavirrat suuntautuvat spekulaatioon johdannaisilla ja jos nämä johdannaismarkkinat romahtavat. Näin juuri kävi Yhdysvalloissa, kun maan asuntomarkkinoille syntyi 2000-luvun aikana ylikuumentuminen, johon monimutkainen järjestelmä finanssi-instrumentteja oli sisäänrakennettu.
2000-luvun puolivälissä Yhdysvallat valtasi asuntoboomi, kun asuntojen hintatasoa likimäärin kaksinkertaistui vuosina 2000-2006 ja hintojen nousu tuntui jatkuvan loputtomiin. Samalla asuntojen yhteenlaskettu lainakanta saavutti huikean 9.900 miljardin dollarin tason vuoden 2006 lopulla ja nousi tästä 10.600 miljardiin dollariin vuoden 2008 puoliväliin saakka, jolloin kriisi puhkesi[11]. Suuri osa rahoitetuista asuntolainoista oli myönnetty ilman etukäteissäästöjä, eikä lainoja tarvinnut aluksi lyhentää, kunhan maksoi korot. Riskipitoisia subprime-lainoja kaupanneet yritykset (mm. Ameriquest Mortage Company[12] ja New Century Financial Services[13]) tehtailivat juuri ennen kriisiä hurjia kasvu- ja tuloslukuja, kun Subprime-lainojen osuus myönnetyistä asuntolainoista nousi 25 %:iin. Rahoitusyritykset kuten valtion tukemat Fannie Mae ja Freddie Mac omistivat tai takasivat lähes 5.000 miljardin dollarin arvosta arvopareita (mortgage obligations). Mittakaavaltaan jättimäiset investointipankit (Merrill Lynch[14], Morgan Stanley[15], Lehman Brothers[16], jne) kokosivat riskipitoisista subprime-lainoista arvopapereita, joista käytetään nimeä CDO (Collateralized-Debt Obligation), eli vakuudellinen asuntolaina-arvopaperi. Luottoluokitusyhtiöt Standard & Poor's[17] ja Moody's[18] antoivat näille CDO-arvopapereille korkean luottoluokituksen, jolloin ne oli helppo myydä korkeilla tuotto-odotuksilla eri maiden suursijoittajille (vakuutusyhtiöt, eläkerahastot, pankit, jne.). CDO-arvopapereita myytiin vuoden 2006 aikana huikeat 560 miljardia[19]. Luottoluokitusyhtiöt olivat avainroolissa, kun CDO:ita myytiin globaaleille pääomamarkkinoille. On kuitenkin syytä korostaa, että näiden yhtiöiden tehtävä on myydä luottoluokituksia investointipankeille eikä valvoa markkinoita[20].
Vuonna 2005 Deutsche Bank[21] kutsui investointipankit (Bear Stearns Companies[22] ja Goldman Sachs) sekä joukon rahoitusyrityksiä sopimaan markkinoiden luomisesta CDS (Credit-Default Swap) sopimuksille, joita käytetään sijoitusten vakuutuksena ja joilla käydään kovien kertoimien vedonlyöntiä. CDS:t ovat eräs investointipankkien rahoitusräätälöinnin (financial engineering) nerokkaimmista tuotteista. Ne ovat kuitenkin juuri sellaisia, joita rahamarkkinoiden valvontaviranomaisten kuten SEC[23] (Securities and Exchange Commission) ei olisi pitänyt koskaan päästää markkinoille. Kun CDS:t tulivat vaihtokelpoisiksi järjestäytyneillä pääomamarkkinoilla (organized markets), investointipankit kehittivät uusia johdannaisia, jotka perustuivat CDS-sopimusten tuottoon. Tässä kohtaa SECin olisi jo pitänyt reagoida jo vuonna 2005. Sen sijaan John Paulson, joka on eräs kaikkien aikojen nopeimmin rikastuneista sijoittajista, teki 2000-luvun puolivälissä oikean analyysin. Hän ennakoi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden romahduksen ja oivalsi, että siinä voi rikastua. Paulson osti vuoden 2006 loppun mennessä rahastoonsa 25 miljardin dollarin arvosta CDS-papereita. Paulson oli laskenut oikein, sillä jo helmikuussa 2007 New Century Financial investointipankki ilmoitti jättitappioista ja CDS-markkinoita mittaava ABX-indeksi lähti jyrkkään laskuun. Paulsonin rahasto ansaitsi 1250 miljoonaa dollaria päivässä, kun George Soros sai 250 miljoonaa dollarin pitkäaikaisella keinottelulla Englannin puntaa vastaan. Paulsonin kokonaisansiot CDS-papereista olivat 6 miljardia dollaria ja hänen asiakkaansa saivat rahastovoittoa 20 miljardia dollaria. [24]
Vuonna 2009 Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita valvova SEC viimein heräsi ja tänä vuonna sen aloitteesta on nostettu syyte investointipankki Goldman Sachsia vastaan petoksesta kauppaketjusta, josta Paulson asiakkaineen teki useita miljardeja dollareita voittoa, kun taas sijoittajat kuten saksalainen IKB Deutsche Industriebank[25] kaatuivat tappioihin. Saksan hallitus harkitsee asiassa oikeusjuttua ja New Yorkin osavaltion oikeusministeri tutkii asiaa. Yhdysvalloissa vahingonkorvaukset ovat kovia, siis mitoitetut todellisen tappion mukaan. John Paulsonia ei ole syytetty, mutta se on mahdollista. Moraalisia puheenvuoroja on esitetty teemalla: Onko oikein jos Paulson selviää ilman syytteitä? Paulson oli oikeassa myös siinä, että tappioille on valmiina maksajia. Koska johdannaiset ovat pääosin arvottomia, mm. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankit ostivat näitä arvopapereita veronmaksajien lukuun tarkoituksena estää maailman rahajärjestelmän romahdus. Valtioiden sitoumukset ovat käsittämättömän suuret, siis eri arvioiden mukaan kokonaisuutena yli 10.000 miljardia dollaria, joka on suunnilleen sama kuin maailman viennin arvo. Veronmaksajien maksamat luottotappiot
nekin tuhansia miljardeja dollaria. Nämä summat ovat laskennallisia eivätkä välttämättä toteudu sellaisenaan. Siksi pitää kysyä, mitä muuta tällä rahalla olisi voitu tehdä? Olisi voitu poistaa köyhyys maailmasta, tarjota maailman lapsille lukutaito ja nostaa kehitysmaat köyhyyden ja väestön liikakasvun noidankehästä.
Pääosa maailmankaupasta on toimivien markkinoiden piirissä. Häiriötön tavara- ja palveluvirta on osoittautunut vahvaksi valtiksi kuten Nobelisti Ronald Coase visioi. Finanssialalle häiriöherkkyys on rakennettu sisään alan logiikkaan, kuten globaalin finanssikriisin tapahtumat osoittavat. Maailman talousjärjestelmässä finanssivalvonta on jäänyt pahasti jälkeen ajastaan eikä vahvojen finanssikeskusten mailla kuten Yhdysvallat tai Englanti ole ollut suurta mielenkiintoa valvonnan lisäämiseen. On syytä aina muistaa, että finanssiala on ollut näissä maissa voimakkaasti kasvava ala, joka tarjoaa runsaasti arvostettuja työpaikkoja. Valvonnan lisäämisen tarve on kuitenkin helppo perustella jo tapaukselle Bernard Madoff. On vaikea ymmärtää, miten Madoff onnistui huijaamaan asiakkailtaan 50 miljardia dollaria pääosin tyhjän investointipankkikulissin avulla[26]. Kyseessä on arvostaan suurin yksityishenkilön toteuttama huijaus. Tässäkin tapauksessa Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita valvova SEC puuttui tapaukseen virallisesti noin vuosikymmenen viiveellä siitä, kun yksityiset kansalaiset olivat jo kirjelmöineet virastolle epäilyistään. Markkinoiden luonnetta kuvaa se, että sijoittajat lyövät tänään vetoa ja ostavat CDS-sopimuksia mm. Kreikan kohtalosta, eli selviääkö Kreikka veloistaan[27]. CDS-kauppa lisää paniikkia, mikä on Kreikan romahdusta veikanneiden sijoittajien etu: Mitä suurempi on paniikki Kreikan tilanteesta, sitä kalliimpia ovat Kreikka-CDS:t. On kuitenkin syytä aina muistaa, että tämän ilmeisen kiinnostavan vedonlyönnin takana ovat oikeat ihmiset ja oikea talous. Miljoonille kreikkalaisille kysymys on taloudellisesta hyvinvoinnista.
On siis selvää, vaikka globaali finanssikriisi on tuottanut valtavat tappiot eri maiden veronmaksajille, mikään ei viittaa siihen, että keinottelu tulisi loppumaan. Miksi keinottelu kiinnostaa niin laajasti ja miksi keinottelulle on vaikea rakentaa toimivia rajoja? Syynä on se, että keinottelu siis pelaaminen arvopapereilla vetoaa niin voimakkaasti ihmisten omiin tavoitteisiin. Kysymys ei ole mitenkään uudesta ilmiöstä. Roomalaisilla oli jo heidän omina aikoinaan kehittynyt talous, jossa oli monimutkaisia velkakirjoja. Eräs sääntö kuitenkin liittyi roomalaiseen aikaan. Liikemies voi jatkaa liiketoimiaan niin pitkään kuin selviää velvoitteistaan omillaan. Mikäli keinottelun myötä liikemies menettää muiden (perheenjäsenten, ystävien ja luotettujen) rahoja, hänelle oli roomalaisen ajattelun mukaan kunniakasta tehdä itsemurha tai mikäli hän ei tähän kyennyt suvun päämies lähetti tähän toimeen avustajia. Keinottelu onkin aikamme elämän-ja-kuoleman-ruletti. Suurten talouskriisien aikana itsemurhat ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Näin kävi 30-luvun vaihteessa New Yorkissa, kun varallisuutensa menettäneet sijoittajat hyppivät salkkunsa kanssa pilvenpiirtäjien ikkunoista ja katoilta. Suomen pankkikriisi johti Stakesin arvion mukaan noin 15.000 ihmisen ennen aikaiseen kuolemaan.
Venäjän väestökehitys kääntyi jyrkkään laskuun 90-luvun talouskriisin aikana. Erityisen vakava ongelma kasvojen menetys sijoitustappioiden myötä on aasialaisissa kulttuureissa. Nykyiset finanssikriisit ovat siinä mielessä erilaisia, että niissä rahansa menettää veronmaksaja. Moraalinen velvoite, joka perinteisesti on kohdistunut tappion aiheuttajaan, jää usein täysin sivuun, koska eri oikeusjärjestelmä mahdollistaa sinällään täysin laillisen ansainnan sellaisenkin yhtiön kautta, joka myöhemmin sitten ajautuu vararikkoon.
[1]http://www.geocities.com/CapitolHill/4941/chuuslib.html
[2]North, Douglass (1993) Institutions, Institutional Change and Economic Performance, Cambridge, Cambridge University Press.
[3]Kantola, Anu (1999) Maailmantalouden monet kasvot Teoksessa Maailman tila ja Suomi, toim. Kantola, Anu ed al. Gaudeamus, Helsinki, sivut 51-53.
[4]Kantola, sivut 60-61.
[5]Rautava, Jouko & Sutela, Pekka (2000). Venäläinen markkinatalous. WSOY: Helsinki.
[6] www.talentum.com/tcom/doc.te?f_id=624003
[7]Khor, M (2001) Rethinking Globalization.(UNCTAD) Palgrave, New York, sivut 8-10.
[8]www.bulevardi.net/eoppiminen/materiaalit/Rintala_Matti_240310.pdf
[9]1970-luvun alussa Myron Scholes, Fischer Blackin ja Robert Merton kehittivät johdannaisinstrumenttien hinnoittelumallin, josta käytetään nimeä Black-Scholes-Merton–kaava. Black, Fischer; Myron Scholes (1973) The Pricing of Options and Corporate Liabilities. Journal of Political Economy 81 (3): 637–654.
[10] Niall Fergusson (2008) The Ascent of Money: A Financial History of the World, New York: Penguin Press.
[11] Yhdysvaltain pankkien pelastuspaketista vuotaa yksityiskohtia YLE 20.9.2008
[12]www.ameriquestmortgage.com/
[13]www.ncfsi.com/
[14] www.ml.com/
[15] www.morganstanley.com/
[16] www.lehmanbrothers.com/
[17] www.standardandpoors.com/
[18] www.moodys.com/
[19]www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12
[20]www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12
[21]www.deutsche-bank.de
[22]www.bearstearns.com/includes/pdfs/investor.../proxy2003.pdf
[23]www.sec.gov/
[24]Gregory Zuckerman (2009 The Greatest Trade Ever: The Behind-the-Scenes Story of How John Paulson Defied Wall Street and Made Financial History, Penguin.
[25]www.ikb.de/
[26]SEC Charges Bernard L. Madoff for Multi-Billion Dollar Ponzi Scheme
www.sec.gov/news/press/.../2008-293-update.htm
[27]Tarkemmin www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12
perjantai 9. heinäkuuta 2010
torstai 1. heinäkuuta 2010
Neuvostoliiton talousjärjestelmä palveli puoluetta - onko opittavaa EU-Suomessa?
1. Neuvostoliiton talousjärjestelmä[1]
Neuvostoliiton hajoaminen oli shokki maahan tutustuneille riippumatta ideologisesta katsomuksesta. Maan duaalitalousjärjestelmä, joka perustui kulutuksen ohjaamiseen niukan mutta ideologisesti tarkoituksenmukaisen tuotannon kautta. Maa kykeni yhdistämään suljetut kotimarkkinat ja operoinnin taktisesti kansainvälisillä markkinoilla. Neuvostoliiton talousjärjestelmä piti sisällään nerokkaan kokonaispaketin:
(1) Kulutustavaroiden tarkoitushakuinen kotimarkkinahinnoittelu
Harri Melin[2] kertoo erinomaisen väitöskirjansa esipuheessa tutun tarinan: ”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Tämä tuskin on poikkeava ja liioiteltu tarina, koska Neuvostoliitto kykeni pitämään kotimarkkinoiden hintatason uskomattoman halpana ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta. Toisaalta ns. kerskakulutus maksoi puolestaan paljon ja suurelta osin tavarasta oli puutetta, mikä puolestaan mahdollisti turisteille edullisen kaupustelun.
(2) Vienti- ja tuontikauppa maailmamarkkinahintojen mukaisesti
Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardo antaa analyysinsä pohjalta hyvin konkreettisen ohjeen. Jotta olisi mahdollista maksimoida kummankin maan saama hyöty, tuotanto tulisi jakaa maiden välillä komparatiivisten tuotantokustannusten mukaisesti. Tämä komparatiivisen kustannusedun periaate merkitsee, että kukin maantieteellinen alue erikoistuu niihin hyödykkeisiin, joissa sen suhteellinen etu on suurin. Neuvostoliitto ei ollut riippuvainen ricardolaisesta vientituotteiden hinnoittelusta komparatiivisten kustannusten mukaisesti. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio saattoi myydä ja ostaa hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan ilman, että rasitteena olisi ollut kysymys, onko yksittäinen kauppa kannattava vai ei. Länsimainen kilpailija siis yksityinen yritys ei voinut myydä tuotteita alle tuotantokustannusten.
Tästä seurasi se, että Neuvostotalous saattoi panostaa vientiteollisuuteen maailmantalouden kaikkien kovimmin kilpailulla raaka-aineiden ja puolivalmisteiden alueella, mikä huonosti sopi neuvostotalouden yleiseen luonteeseen korkean koulutuksen ja tutkimuksen taloutena. Tämä valinta tosiasiallisesti tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto omalla tarjonnallaan sulki tien maailmanmarkkinoille monelta todelliselta kehitysmaalta, joita se ideologisesti tuki. Panostamalla länsimaisen markkinatalousmaan tapaan korkean osaamistason tuotantoon ja vaihdantaan Neuvostoliitto olisi helpottanut tehokkaammin kehitysmaiden kasvua kuin ideologisella sodankäynnillä.
(3) Hinta- ja kustannusinformaatio ohjaa suljettua taloutta
Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät, jotka seurasivat Neuvostoliiton talousjärjestelmää läheltä, ovat kyenneet oivaltamaan monia kollegojaan ennen Neuvostoliiton todellisen luonteen. Heidän edustajistaan Ludvig von Mises kritikoi Neuvostoliittoa jo sen synnystä lähtien[3]. Toisaalta hän oivalsi myös Neuvostoliiton järjestelmän nerouden. Neuvostoliitto saattoi saada länsimaisesta markkinataloudesta kaupankäynnin pohjalta täydellisen ja ajantasaisen hintainformaation, jonka mukaan maan suunnittelujärjestelmä ja vientiyritykset saattoivat suunnitella toimintansa. Ilmeisesti juuri tämä seikka oli syynä siihen, että Neuvostoliiton talousjärjestelmä pysyi pystyssä niinkin pitkään, vaikka se taloustieteen mukaan ei olisi voinut olla mahdollista.
(4) Tuotantomonopoli mahdollisti mittakaavan hyödyntämisen
Taloustieteen perustana on markkinatalouden itseohjautuvuus. Kun tuotantopäätökset tehdään markkinoilta tulevan hintainformaation pohjalta, kilpailu pakottaa yrityksiä alentamaan operatiivisia kustannuksiaan ja tehostamaan toimintaansa jatkuvilla innovaatioilla. Samalla kuluttajien hyvinvointi kasvaa edullisempien hintojen kautta saatavina hyötyinä. Taloustiede uskoo, että tuotanto- ja kuluttajasektori kykenevät tekemään kannaltaan maksimaalisen hyödyn tuottavia ratkaisuja autonomisesti oman itseintressinsä ohjaamana, jolloin samalla yhteiskunta ja sen moninaiset toimijat saavuttavat maksimaalisen hyödyn. Yhteiskunnallinen intressi ylläpitää markkinoilla toimivaa kilpailua lähtee taloustieteen markkinoiden tehokkuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä.
Taloustiede tuntee erinomaisen hyvin monopolikilpailun edut ja haitat. Monopoli poistaa kilpailun ja aiheuttaa tehottomuuden, mikä on keskeinen selitys neuvostotalouden ongelmille. Toisaalta kuten yhdysvaltalaisen Chicago-koulukunta on havainnut, kansalliset monopolit ovat harvoin tehottomia ja vaarallisia, koska monopoliyritys joutuu kansainvälisesti kilpailun kohteeksi. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin kansallinen monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi mittavasti avainaloille. Sillä ei ollut sisäisesti rasitteenaan Yhdysvaltojen tapainen antitrustilainsäädäntö, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa siis mahdolliset kapitalistiset vastapelurit neuvostotaloudelle.
Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni tekemään uskomattomat investoinnit mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin. Säännelty tarjonta karsi ideologisesti epäilyttämien kulutustavaroiden tarjoamisen kansalle. Siksi kansalle tarjottiin pitkälti tuontitarjontaan perustuen massatuotteita kuten Reima Oy:n valmistamat toppatakit. Kapitalistinen kulutus näkyi puolue-eliitin kulutuksessa mutta tähän liittyvä tarjota organisoitiin Neuvostoaikaan kansalle tarkoitetun kauppajärjestelmän ulkopuolelle.
2. Taloudellinen tehottomuus - Venäjän historiallinen ongelma
Keisarillisen Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II antoi hallituskaudellaan tilaa duumalle. Demokratian sijasta Venäjälle syntyi valtatyhjiö, joka kärjistyi, kun Nikolai II päätti vuonna 1917 luopua kruunustaan poikansa hyväksi. Venäjän vallankumous samana vuonna kumosi yli kolmen vuosisataa jatkuneen Romanovin dynastian[4]. Sosialistisen Neuvostoliiton[5] johtoon nousivat bolsevikit. Sosialistinen ihannevaltio jäi taka-alalle, kun Josif Vissarionovitš Džugašvili, Stalin nousi kommunistisen puolueen ensimmäiseksi pääsihteeriksi vuonna 1922. Vaikka Stalin ei hallussaan maan korkeinta virkaa, oli hänellä diktaattorin valtuudet. Stalin käytti valtioterroria, vähemmistökansojen pakkosiirtoa ja toisinajattelijoiden lähettämistä pakkotyöhön vankileireille[6] hallitsemisen keinona[7]. Jaltan konferenssissa vuonna 1945 Stalin piirsi sodan jälkeisen Euroopan rajat, jolloin hänen valtapiiriinsä joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet Itä-Euroopassa. Juuri ennen vuoden 1953 kuolemaa Stalin valmisteli uutta terroriaaltoa. Stalinin aikan agraarivaltiosta kehittyi teollistunut supervalta, maailmanlaajuinen sotilasmahti ja avaruusajan tiennäyttäjä. Sen sijaan valtioinstituutiona Neuvostoliitto oli heikko. Stalinin hallintonon rikokset ja henkilökultti tuomittiin Nikita Hruštšovin käynnistämässä destalinisointikampanjassa.
Stalinin jälkeen Neuvostoliiton puolue-eliitti, nomenklatura, joka edusti perheet mukaan lukien noin prosenttia väestöstä, vahvisti valtaansa. Mitään demokraattisia kansalaisjärjestöjä ei sallittu. Neuvostoliitto sortui siihen, mistä se syytti kapitalismia: elitismi, tuloerot, piittaamattomuus kansalaisista, jne. Henkilöpalvonta, militarismi ja valionmonopoli olivat yhtä ilmeisiä kuin Natsi-Saksassa. Leninin nostaminen ”jumalaksi” oli irvokasta maassa, jossa oli vuosisatainen kristillinen perinne. Kuten Dougglas North[8] havaitsi, instituutiot ovat historiariippuvaisia. Demokratia ei juurtunut Venäjälle tsaarinaikaan eikä Stalinin jälkeen. Mihail Sergejevitš Gorbatšov oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeinen pääsihteeri vuosina 1985–1991 ja maan presidentti vuosina 1988–1991. Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen, josta hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Gorbatsov pyrki rakentamaan demokratiaa sosialistisen järjestelmän ehdoilla. Perestroikan[9] tarkoituksena oli uudistaa sosialismi. Perestroika merkitsi kommunisteille uhkaa. Demokratian kannattajien kannalta se jätti sivuun tärkeimmän asian siis monipuoluejärjestelmän, mikä toisin saattoi olla Gorbatsovilla mielessä.
Perestroika rohkaisi Neuvostoliiton alusmaita itsenäisyyteen. Käynnistyi ketjureaktio, joka johti Stalin luoman järjestelmän hajoamiseen. Keskeistä roolia näytteli televisio, joka välitti tapahtumat maailman tietoisuuteen ja esti aiemmin käytetyt sotilaalliset keinot vallan palauttamiseksi. 1990-luvun vaihteessa maa joutui poliittiseen kaaokseen, kun valtaa tavoittelivat sekä Neuvostoliiton puoluejohto että Venäjän Federaation presidentti Boris Jeltsin. Jeltsin oivalsi tilanteen tunnusmerkit ja vetosi suoraan kansaan. Kaoottisen tilanteen jälkeen presidentti Boris Jeltsin otti vallan Venäjän Federaatiossa. Neuvostoliitto purkautui joukoksi kansallisvaltioita, koska Neuvostoliittoa ei voinut hallita ilman Venäjää. Jeltsinin tavoite oli sisällissodan estäminen. Tässä hän onnistui. Toisaalta demokratiaa ohjaava lainsäädäntö oli puutteellinen. Erityisen vakavana ongelmana oli ristiriitaisuus paikallisten ja liittovaltion lakien kesken. Tästä seurasi se, että Jeltsinin Venäjällä alueiden kuvernöörit kasvattivat valtaansa vuosina 1990-luvun alussa. Tämä oli myös aika tavalla luonnollinen seuraus siitä, että Venäjän Federaatio ei kyennyt tukemaan alueitaan 1990-luvun kriisivuosina.
Jyrki Iivonen[10] on käsitellyt Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Hänen näkemyksensä mukaan kyse oli ideologisesta romahduksesta. Marxismi-leninismin ideologia on päällisin puolin kaunis, mutta todellisuus oli toinen; Stalinin valtakausi pönkitti kommunistisen puolueen yksinvaltaa. Nikita Sergejevitsh Hrushtshev nousi Stalinin jälkeen Neuvostoliiton johtoon. Hän oli 1960-luvun alussa suosittu ulkomailla. Neuvostoliiton johtajana hän herätti odotuksia järjestelmän kyvystä uudistua. Kansainväliset suhteet eivät auttaneet, kun Hrushtshev joutui puolueen epäsuosioon; häntä ilmeisesti pidettiin heikkona johtajana. Tästä seurasi vuosikymmenien taantumuksen aika, johon vielä osui Afganistanin sota, joka rapautti armeijan moraalia. Neuvostoliitto ei löytänyt keinoa uudistua vaan hallinnollinen mielivalta ja piittaamattomuus vahvistuivat. Tähtien sodan uuvuttama suurvalta ajautui 80-luvun lopulla ideologiseen ja moraaliseen kriisiin, johon ei kyetty löytämään ratkaisua[11].
Neuvostotalouden krooninen ongelma oli tehottomuus. Neuvostoajan paradoksi on se, että sen aikana keisarillisen Venäjän teollisuuden kasvu taantui vuoden 1917 jälkeisestä ajasta länsimaihin verrattuna muutamia avaruushallinnon ja puolustustalouden erikoisaloja lukuunottamatta[12]. Neuvostoliitossa talousohjelmia ohjasi sektorilähtöinen suunnittelu ja aluenäkökulma jäi toissijaiseksi. Merkittävät päätökset tehtiin keskitetysti ministeriöissä eikä niissä otettu huomioon aluetalouden sosio-ekologisia vaikutuksia. Kulutustavarateollisuus ei koskaan saanut merkittävää painoa vientiteollisuuden ja sotateollisuuden rinnalla. Suhtautuminen kapitalistisen markkinatalouden instituutioihin[13]. Venäjän teollisuus on käyttänyt heikosti hyväkseen tieteellistä tutkimusta, mikä sekin selittyy ideologisella valinnalla. Neuvostoliittoon juurtui vahvasti Marxin käsitys, ettei yrityssektorin työn tuottavuutta ole mahdollisesti merkittävästi kohottaa kehittämistoimin, jolloin kysymys on vain mittakaavaetujen hyödyntämisestä. Näin Neuvostoliiton yritysrakenne polarisoutui vahvasti suuryrityksiin ja pieniin työosuuskuntiin, kun taas esimerkiksi Kiinassa on aina ollut monipuolisempi yritysrakenne.
Venäläisten tuotteiden taso oli erityisesti Neuvostoajan loppupuolella huono ja tästä yritysten laadullinen kilpailukyky maailmanmarkkinoilla heikko. Länsimaat nostivat 1900-luvulla nostamaan radikaalisti yritysten tuottavuutta teknologisten ja rganisationaalisten innovaatoiden avulla. Neuvostoliitossa ei edes arvostettu insinööriä, jota voi pitää länsimaiden teknologisen edistyksen, modernismin symbolina. Tästä historiallisesta valinnasta johtuen Venäjän vientituotteiden tutkimus- ja kehityspanos on alhainen. Energia-alalla siis raakaöljyllä ja kaasvulla on hallitseva rooli ulkomaankaupassa. Akateemiset kyvykkyydet hakeutuivat poliittisesti tärkeille avaruus- ja puolustustalouden sektoreille, joissa tieteellinen taso oli maailman huippua. Venäjän talousreformi on edennyt kriisien kautta, mikä ei ole edistänyt länsimaisen yliopistojärjestelmän luomista maahan. Venäjä ei ole suurista luonnonvaroista ja koulutetun työvoimasta reservistä huolimatta ole saavuttanut Neuvostoliiton BKT-tasoa. Kasvua jarruttavat liikenteen pullonkaulat, teollisen tuotantokapasiteetin heikko kunto, vanhentuneen energia- ja lvi-sektorin korkea kuormitus suurissa asutuskeskuksissa sekä rakenteellisten uudistusten hitaus. Satamien heikko kunto haittaa raaka-ainepainotteista vientiteollisuutta, joskin tätä ongelmaa ovat pyrkineet ratkomaan mm. öljyalan suuryritykset.
Logistiikka on aina Venäjänmaan suuri ongelma johtuen maan valtavasta mittakaavasta ja vaikeista luonnonoloista. Maasssa on vuosisatoja vallinnut autoritaarinen poliittinen järjestelmä, joka sotilaallisen voiman avulla on vallannut uusia maantieteellisiä alueita. Tästä johtuu valtava alueellinen hajanaisuus ja kalliit tuotanto- ja kuljetuskustannukset. Kun Venäjä 1990-luvulla muuttui markkinataloudeksi, luodut vanhat rakenteet ovat säilyneet pitkään. Ilmiö tunnetaan nimellä maantieteellinen inertia. Kun jonkin teollisuuslaitoksen tai kaupungin alkuperäisen sijainnin aiheuttaneet tekijät ovat lakanneet vaikuttamasta, kaupunkikeskus pysyy entisessä paikassaan. Koska tuotanto- tai rakennusmassaan on investoitu niin paljon, kaupunki yrittää sopeutua uusiin muuttuneisiin olosuhteisiin. Erityisesti Siperiaan ja Pohjoisille alueille tehdyt liikennelogistiikan infrastruktuuri-investoinnit vaatisivat nyt suunnattomia korjausvaroja, jos niiden rappeutuminen halutaan estää. Väestö ja taloudellinen toiminta keskittyvät Venäjällä edullisemmille alueille.[14] Venäjä on suuri maa ja siitä on paljon tietoa mutta olennaista ja asiallista tietoa on vähän[15].
3. Suomen ja Neuvostoliiton väliset teollisuusprojektit
Sodan jälkeisenä aikana Neuvostoliiton ja Suomen taloussuhteita sääteli bilateraalinen sopimusjärjestelmä. Kaupan maksuperustana käytettiin vuoden 1990 loppuun saakka clearingjärjestelmää, joka Suomelle ja myös Neuvostoliitolle sikäli edullinen, että kauppa oli tavaranvaihtoa, eikä kauppaan tarvinnut käyttää niukkoja vaihdettavia valuuttavarantoja. Neuvostokaupan selkärangan muodostivat kauppaneuvotteluissa sovitut suuret investointi- ja kehityshankkeet. Näiden perusteet olivat suurelta hallitsevan kommunistipuolueen poliittiset tavoitteet. Näistä merkittäviä olivat ne hankkeet, jolla maiden välille luotiin kaksoiskaupunki. Imatra- Svetogorsk[16] oli aikanaan merkittävä hanke, jonka taustana on tietenkin historiallinen yhteys ajalta, jolloin Viipurin lääni oli osa Suomea. 1970-luvulla suomalaisyritykset toteuttivat rakennusprojektin Svetogorskissa. Tämä hanke edusti modernia aluetaloudellista ajattelua. Maiden raja-aluetta ei nähty valtioista eristyneinä, vaikeasti kehitettävinä alueina[17] vaan mahdollisuuksien alueina[18]. Raja-alueet pyrkivät siis kääntämään perinteisen käsityksen perifeerisestä alueesta omaksi edukseen. Kostamus on Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan muistomerkki[19].
1960-luvulla Kostamuksen rautaesiintymän teollinen hyödyntäminen nousi Neuvostojohdon piirissä esiin, kun tarvittiin uusia raaka-ainelähteitä[20] ja geologiset mittaukset osoittivat esiintymän olevan ennakoitua suurempi. Länsimaiden vahva talouskasvu myös tarkoitti sitä, että lopputuotteille eli rautapelleteillä oli vientikysyntää. Vuonna 1967 Neuvostojohto päätti kaivostoiminnan käynnistämisestä. Työvoiman saamiseksi päätettiin perustaa kaupunki esiintymän lähelle, mikä oli maan teollisuuspolitiikan mukaista[21]. Suomalaisilla yrityksillä oli kokemusta alueprojekteista Neuvostoliitossa[22]. 31.10.1973 allekirjoitettiin hallitusten välinen Kostamus-kehyssopimus ja yritysten ja Neuvostoliiton ulkomaankauppaorganisaation (Prommashimport) sopimus tien ja rautatieyhteyden rakentamisesta Suomen ja Kostamuksen välille[23]. 18.5.1977 Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja Suomen presidentti Urho Kekkonen allekirjoittivat hallitusten välisen sopimuksen Kostamus-projektista. Vuonna 1981 Kostamus liitettiin Neuvostoliiton rautatieverkkoon tavarankuljetukseen ja vuonna 1982 henkilöliikenteen osalta. Teiden ja voimansiirtolinjojen lisäksi hankkeeseen kuului Vartius-Lyttä-raja-asema, mikä helpotti liikennettä projektin aikana.[24] Kuvaavaa Neuvostoliiton projektiliiketoiminnalle oli se, että sitä varten Suomessa perustettiin vuonna 1972 kokonaan uusi yritys, Finn-Stroi Oy, jonka osakkaina olivat suomalaiset Svetogorsk-selluloosa- ja paperiprojektiin[25] osallistuneet yritykset. 18.5.1977 Finn-Stroi teki Prommashimportin kanssa sopimuksen kaivoskombinaatin ja asutusalueen rakentamisesta.
Kostamuksen kaivoskaupunki ei ole syntynyt sosio-ekonomisista syistä kuten kaupungit yleisesti ovat syntyneet. Kostamus on Neuvostoajan teollisuuskaupunki, jonka etuna on sijainti Suomen rajan tuntumassa ja erinomaiset liikenneyhteydet. Kostamuksen kaupungin johto otti 1990-luvulla kaupungin kehittämisen vastuulleen ja panosti yrittäjyyteen. Vuoteen 1993 mennessä kaupunkiin oli perustettu 21 yhteisyritystä, jotka toimivat mm. huonekalu-, vaate- ja metsäteollisuuden aloilla Kostamuksen kaupungin palveluinfrastruktuuri oli Neuvostoaikakautena kehittymätön, joten yrittäjien paikallisten toimintaedellytyksiä rajoitti käytettävissä olevien liiketilojen heikko kunto ja suoranainen puute, eikä yrityksillä ei ollut resursseja liiketilojen rakentamiseen.[26] Kostamuksen kaupunkijohto lähti kehittämään taloutta viranomaisten, yritysten ja yhteisöjen aktiiviseen vuoropuheluun perustuen.
Kostamuksen uuden nousun rakennusaineet tulevat edelleen Suomesta. Kempeleessä sijaitseva PKC Group investoi rakentamalla sähköisiä johdinsarjoja kuorma-autoihin ja linja-autoihin tuottavan tehtaan[27]. Johdinsarjojen tuotannon ja PKC Groupin historia Kostamuksessa alkoi vuonna 1991 teollisen yhteistyön kautta[28]. Vuonna 2000 PKC Group teki päätöksen investoida uuden modernin tehtaan rakentamiseen. Uusi tehdas toisi hajallaan olevat operaatiot saman katon alle ja laajentaisi tuotantoa entisestään. Johdinsarjojen valmistus on yhä PKC Groupin suurin liikeala Kostamuksessa. Myös elektronisten komponenttien tuottaminen Nokian puhelimiin on kasvanut. Tähän yhtiö on perustanut Kostamukseen kaksi tytäryhtiötä: Electromega (omaisuusyhtiön) ja Electrokos (tuotantoyhtiö). Koko ryhmä työllistää noin 1500 henkeä ja toimii 20000 neliömetrin tuotantotiloissa. Suurten autoyhtiöiden alihankkijana PKC Group joutuu usein seuraamaan asiakkaitaan ja rakentamaan omat tuotantotilansa asiakkaidensa tehtaiden läheisyyteen[29]. Kostamuksen sijainti Suomen ja Venäjän rajalla tekee komponenttien ja valmiiden lopputuotteiden kuljetuksen halvaksi ja nopeaksi. Tämä on tärkeää, sillä suurin osa komponenteista toimitetaan Kostamukseen ulkomailta ja yhtiön valmiit tuotteet kuljetetaan takaisin Suomeen. Sujuvasti toimiva kuljetus on ehdoton edellytys tuotantomallissa, jossa pyritään minimoimaan tilauksen ja valmiin toimituksen välinen aika[30]. PKC Groupin investointi on eräs Suomen ja Venäjän välisen taloudellisen yhteistyön onnistuneista esimerkeistä, mikä luo tärkeää vastapainoa negatiivisille esimerkeille.
[1] Poliittinen näkökulma suppeasti liitteessä 1.
[2] Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[3] Tarkemmin Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere.
[4] Venäjän historian sekasorron aikana kreivi Jaakob De la Gardie johti Ruotsin armeijaa Venäjällä vuosina 1608–13 ja pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta tsaari Vasili IV:ää hyökkäämällä vuonna 1610 Moskovaan Novgorodista. Samana vuonna puolalais-liettualaiset voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Klushinon taistelussa. Tilanne rauhoittui Venäjällä kun vuonna 1613 armeija otti vallan ja asetti valtaistuimelle nuoren Mihail Romanovin. Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Dynastia päättyi Nikolai II:n vallastaluopumiseen. fi.wikipedia.org/wiki/Venäjän_keisarikunta
[5]Neuvostoliitto oli kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliittoon kuului loppuvaiheessa 15 sosialistista neuvostotasavaltaa. IVY (Itsenäisten valtioiden yhteisö) perustettiin hoitamaan yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän SFNT, joka muuttui Venäjän federaatioksi vuoden 1993 perustuslailla. fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliitto
[6]Aleksandr Isajevitš Solženitsy (1918–2008) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat mm. Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Kirjat on käännetty noin 40 eri kielelle ja niitä on myyty yli 30 miljoonaa. fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Solženitsyn
[7]George Orwell parodisoi kirjassa Animal Farm (Eläinten vallankumous) vuonna 1945 sitä, miten puolue-eliitti eli ylellistä elämä ja julisti kansalle tasa-arvoa.
[8]North, Douglass (1993): Institutions, Institutional Change and Economic Performance, Cambridge, Cambridge University Press.
[9] Gorbatšov Mihail (1987) Perestroika ja uusi ajattelu, WSOY.
[10] Iivonen, Jyrki (1992) Neuvostovallan viimeiset vuodet, Gaudeamus Helsinki
[11] Pietiläinen (1994, 36) erittelee glasnostin vaikutuksia kriisin: ”Glasnostin rapautumiseen oli syynä poliittisen kehityksen hallitsemattomuus ja talouden kriisi, mikä johti vähittäiseen irtaantumiseen yksipuoluejärjestelmästä ja sitä kautta myös sosialismista”…”Keskustelu ja kritiikki ei viiden glasnostin vuoden jälkeen enää tarvinnut hallituksen kannatusta vaan se alkoi lisääntyvällä spontaanisuudella nousta alhaalta”…”...gasnostin toteuttaminen sai aikaan ketjureaktion, joka johti tiedonvälityksen monopolin murtumisen ja tämän kehityksen seurauksena glasnostista kasvoi esiin sanan- ja painonvapaus”. Pietiläinen, Jukka (1994) Leninismistä liberalismiin. Lehdistöteoreettisten käsitysten muuttuminen Neuvostoliitossa ja Venäjällä 1988-1994, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, B 39/ 1994.
[12] Esimerkkinä kirjoittajista: Eronen, Jarmo (1996) Alueelliset markkinat Venäjällä 1990-luvulla, Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, W-156.
[13]Reinikainen, Jukka (1977) Uuden Venäjän kaupan opas, 23-24.
[14] Helanterä ja Tynkkynen: ”Neuvostokansan hyytävissä oloissa tekemä ponnistus on hautautumassa lumeen ja jäähän”. Helanterä, Antti ja Tynkkynen, Veli-Pekka (2002) Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus Kirjat. Gummerus, Jyväskylä 2002.
[15] Ahjokivi, Sari (1998) Venäjän alueet – Uralin länsipuolinen kirjo. Turun kauppakorkeakoulu. Yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus ja Itäkaupan tutkimus- ja koulutusyksikkö. Sarja B3, 1-175.
[16] Enso oli suomalainen teollisuuspitäjä. Nykyisin Svetogorsk on 15.000 asukkaan teollisuuskaupunki ja Antrean–Imatran rataosan asema Vuoksen varrella 10 kilometrin päässä Imatrasta. en.wikipedia.org/wiki/Svetogorsk
[17] Kosonen, Riitta (1996). Boundary, institutions, and endogenous development. The case of Vyborg. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B–161.
[18]Kotilainen, Juha (2001) Ylikansallistuminen, ympäristö ja raja: Näkymä luoteisvenäläisestä Svetogorskin metsäteollisuuden yhteiskunnasta. Terra 113:4, 231–244.
[19] Kostamus sijaitsee Karjalan tasavallassa, 35 kilometriä Suomen ja Venäjän rajalta ja siellä on 30.000 asukasta. Lähin suomalainen kaupunki on Kuhmo. Kostamuksen teollinen historia alkoi 1946, kun sieltä löydettiin rautamalmia harvaan asutulla alueella. fi.wikipedia.org/wiki/Kostamusfi.wikipedia.org/wiki/Kostamus
[20] Vologdaan 1950-luvun puolivälissä rakennettu Tsherepovetsin metallurginen laitos tarvitsi raaka-ainetta. Vologdan alue sijaitsee Itä-Euroopan tasangon pohjoisosassa. Alueen eteläosassa on Volgan vesistöön kuuluva Rybinskin tekojärvi ja luoteisrajalla on Ääninen. fi.wikipedia.org/wiki/Vologdan_alue
[21] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[22] Suomalaiset yritykset olivat osallistuneet esimerkiksi Murmanskin alueen vesivoimalaitosten rakentamiseen, Tallinnan kuuluisiin hotellihankkeisiin ja Saimaan kanavan rakentamiseen.
[23] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[24] Suomalainen rakennusurakka Kostamuksessa oli mittava. Sopimusten mukaisesti suomalaiset rakensivat Kostamukseen mm. 80 kilometriä maantietä, 44 kilometriä rautatietä, 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia sekä 371 rakennettavaa kohdetta, joiden rakennusala oli yli neljä miljoonaa kuutiometriä. Rakennettavista kohteista merkittäviä olivat malminkäsittelylaitokset (murskaamot, rikastamo, pellettitehdas ja hallintorakennukset) sekä kerrostalot, joihin tuli kaikkiaan 3000 asuntoa. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[25] Piia Heliste, Riitta Kosonen ja Karoliina Loikkanen (Kaksoiskaupunkeja vai kaupunkipareja? Tapaustutkimukset: Helsinki–Tallinna, Tornio–Haaparanta, Imatra–Svetogorsk. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B-57, HeSE print.
[26] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[27] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[28] PKC Groupin pitkäaikainen aliurakoitsija Carhatec Oy Muhokselta allekirjoitti aliurakointisopimuksen Infrakos-yhtiön kanssa. Carhatec perusti Kostamukseen oman tytäryhtiön vuonna 1993. Karhakos aloitti 18 työntekijällä ilman omia tuotantotiloja. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[29] PKC Group esimerkiksi rakensi tehtaat Brasiliaan ja Alankomaihin, missä sen asiakkaalla Scanialla on tuotantoa. Näin ollen ennen tehtaan rakentamista Kostamukseen PKC Groupilla oli jo kokemusta kansainvälisistä operaatioista Brasiliassa, Alankomaissa sekä Virossa. Yhtiön seuraava suunniteltu investointikohdemaa on Kiina. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[30] PKC Group (2005) Annual Report 2005. http://www.pkcgroup.com/
1. Neuvostoliiton talousjärjestelmä[1]
Neuvostoliiton hajoaminen oli shokki maahan tutustuneille riippumatta ideologisesta katsomuksesta. Maan duaalitalousjärjestelmä, joka perustui kulutuksen ohjaamiseen niukan mutta ideologisesti tarkoituksenmukaisen tuotannon kautta. Maa kykeni yhdistämään suljetut kotimarkkinat ja operoinnin taktisesti kansainvälisillä markkinoilla. Neuvostoliiton talousjärjestelmä piti sisällään nerokkaan kokonaispaketin:
(1) Kulutustavaroiden tarkoitushakuinen kotimarkkinahinnoittelu
Harri Melin[2] kertoo erinomaisen väitöskirjansa esipuheessa tutun tarinan: ”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Tämä tuskin on poikkeava ja liioiteltu tarina, koska Neuvostoliitto kykeni pitämään kotimarkkinoiden hintatason uskomattoman halpana ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta. Toisaalta ns. kerskakulutus maksoi puolestaan paljon ja suurelta osin tavarasta oli puutetta, mikä puolestaan mahdollisti turisteille edullisen kaupustelun.
(2) Vienti- ja tuontikauppa maailmamarkkinahintojen mukaisesti
Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardo antaa analyysinsä pohjalta hyvin konkreettisen ohjeen. Jotta olisi mahdollista maksimoida kummankin maan saama hyöty, tuotanto tulisi jakaa maiden välillä komparatiivisten tuotantokustannusten mukaisesti. Tämä komparatiivisen kustannusedun periaate merkitsee, että kukin maantieteellinen alue erikoistuu niihin hyödykkeisiin, joissa sen suhteellinen etu on suurin. Neuvostoliitto ei ollut riippuvainen ricardolaisesta vientituotteiden hinnoittelusta komparatiivisten kustannusten mukaisesti. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio saattoi myydä ja ostaa hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan ilman, että rasitteena olisi ollut kysymys, onko yksittäinen kauppa kannattava vai ei. Länsimainen kilpailija siis yksityinen yritys ei voinut myydä tuotteita alle tuotantokustannusten.
Tästä seurasi se, että Neuvostotalous saattoi panostaa vientiteollisuuteen maailmantalouden kaikkien kovimmin kilpailulla raaka-aineiden ja puolivalmisteiden alueella, mikä huonosti sopi neuvostotalouden yleiseen luonteeseen korkean koulutuksen ja tutkimuksen taloutena. Tämä valinta tosiasiallisesti tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto omalla tarjonnallaan sulki tien maailmanmarkkinoille monelta todelliselta kehitysmaalta, joita se ideologisesti tuki. Panostamalla länsimaisen markkinatalousmaan tapaan korkean osaamistason tuotantoon ja vaihdantaan Neuvostoliitto olisi helpottanut tehokkaammin kehitysmaiden kasvua kuin ideologisella sodankäynnillä.
(3) Hinta- ja kustannusinformaatio ohjaa suljettua taloutta
Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät, jotka seurasivat Neuvostoliiton talousjärjestelmää läheltä, ovat kyenneet oivaltamaan monia kollegojaan ennen Neuvostoliiton todellisen luonteen. Heidän edustajistaan Ludvig von Mises kritikoi Neuvostoliittoa jo sen synnystä lähtien[3]. Toisaalta hän oivalsi myös Neuvostoliiton järjestelmän nerouden. Neuvostoliitto saattoi saada länsimaisesta markkinataloudesta kaupankäynnin pohjalta täydellisen ja ajantasaisen hintainformaation, jonka mukaan maan suunnittelujärjestelmä ja vientiyritykset saattoivat suunnitella toimintansa. Ilmeisesti juuri tämä seikka oli syynä siihen, että Neuvostoliiton talousjärjestelmä pysyi pystyssä niinkin pitkään, vaikka se taloustieteen mukaan ei olisi voinut olla mahdollista.
(4) Tuotantomonopoli mahdollisti mittakaavan hyödyntämisen
Taloustieteen perustana on markkinatalouden itseohjautuvuus. Kun tuotantopäätökset tehdään markkinoilta tulevan hintainformaation pohjalta, kilpailu pakottaa yrityksiä alentamaan operatiivisia kustannuksiaan ja tehostamaan toimintaansa jatkuvilla innovaatioilla. Samalla kuluttajien hyvinvointi kasvaa edullisempien hintojen kautta saatavina hyötyinä. Taloustiede uskoo, että tuotanto- ja kuluttajasektori kykenevät tekemään kannaltaan maksimaalisen hyödyn tuottavia ratkaisuja autonomisesti oman itseintressinsä ohjaamana, jolloin samalla yhteiskunta ja sen moninaiset toimijat saavuttavat maksimaalisen hyödyn. Yhteiskunnallinen intressi ylläpitää markkinoilla toimivaa kilpailua lähtee taloustieteen markkinoiden tehokkuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä.
Taloustiede tuntee erinomaisen hyvin monopolikilpailun edut ja haitat. Monopoli poistaa kilpailun ja aiheuttaa tehottomuuden, mikä on keskeinen selitys neuvostotalouden ongelmille. Toisaalta kuten yhdysvaltalaisen Chicago-koulukunta on havainnut, kansalliset monopolit ovat harvoin tehottomia ja vaarallisia, koska monopoliyritys joutuu kansainvälisesti kilpailun kohteeksi. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin kansallinen monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi mittavasti avainaloille. Sillä ei ollut sisäisesti rasitteenaan Yhdysvaltojen tapainen antitrustilainsäädäntö, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa siis mahdolliset kapitalistiset vastapelurit neuvostotaloudelle.
Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni tekemään uskomattomat investoinnit mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin. Säännelty tarjonta karsi ideologisesti epäilyttämien kulutustavaroiden tarjoamisen kansalle. Siksi kansalle tarjottiin pitkälti tuontitarjontaan perustuen massatuotteita kuten Reima Oy:n valmistamat toppatakit. Kapitalistinen kulutus näkyi puolue-eliitin kulutuksessa mutta tähän liittyvä tarjota organisoitiin Neuvostoaikaan kansalle tarkoitetun kauppajärjestelmän ulkopuolelle.
2. Taloudellinen tehottomuus - Venäjän historiallinen ongelma
Keisarillisen Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II antoi hallituskaudellaan tilaa duumalle. Demokratian sijasta Venäjälle syntyi valtatyhjiö, joka kärjistyi, kun Nikolai II päätti vuonna 1917 luopua kruunustaan poikansa hyväksi. Venäjän vallankumous samana vuonna kumosi yli kolmen vuosisataa jatkuneen Romanovin dynastian[4]. Sosialistisen Neuvostoliiton[5] johtoon nousivat bolsevikit. Sosialistinen ihannevaltio jäi taka-alalle, kun Josif Vissarionovitš Džugašvili, Stalin nousi kommunistisen puolueen ensimmäiseksi pääsihteeriksi vuonna 1922. Vaikka Stalin ei hallussaan maan korkeinta virkaa, oli hänellä diktaattorin valtuudet. Stalin käytti valtioterroria, vähemmistökansojen pakkosiirtoa ja toisinajattelijoiden lähettämistä pakkotyöhön vankileireille[6] hallitsemisen keinona[7]. Jaltan konferenssissa vuonna 1945 Stalin piirsi sodan jälkeisen Euroopan rajat, jolloin hänen valtapiiriinsä joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet Itä-Euroopassa. Juuri ennen vuoden 1953 kuolemaa Stalin valmisteli uutta terroriaaltoa. Stalinin aikan agraarivaltiosta kehittyi teollistunut supervalta, maailmanlaajuinen sotilasmahti ja avaruusajan tiennäyttäjä. Sen sijaan valtioinstituutiona Neuvostoliitto oli heikko. Stalinin hallintonon rikokset ja henkilökultti tuomittiin Nikita Hruštšovin käynnistämässä destalinisointikampanjassa.
Stalinin jälkeen Neuvostoliiton puolue-eliitti, nomenklatura, joka edusti perheet mukaan lukien noin prosenttia väestöstä, vahvisti valtaansa. Mitään demokraattisia kansalaisjärjestöjä ei sallittu. Neuvostoliitto sortui siihen, mistä se syytti kapitalismia: elitismi, tuloerot, piittaamattomuus kansalaisista, jne. Henkilöpalvonta, militarismi ja valionmonopoli olivat yhtä ilmeisiä kuin Natsi-Saksassa. Leninin nostaminen ”jumalaksi” oli irvokasta maassa, jossa oli vuosisatainen kristillinen perinne. Kuten Dougglas North[8] havaitsi, instituutiot ovat historiariippuvaisia. Demokratia ei juurtunut Venäjälle tsaarinaikaan eikä Stalinin jälkeen. Mihail Sergejevitš Gorbatšov oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeinen pääsihteeri vuosina 1985–1991 ja maan presidentti vuosina 1988–1991. Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen, josta hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Gorbatsov pyrki rakentamaan demokratiaa sosialistisen järjestelmän ehdoilla. Perestroikan[9] tarkoituksena oli uudistaa sosialismi. Perestroika merkitsi kommunisteille uhkaa. Demokratian kannattajien kannalta se jätti sivuun tärkeimmän asian siis monipuoluejärjestelmän, mikä toisin saattoi olla Gorbatsovilla mielessä.
Perestroika rohkaisi Neuvostoliiton alusmaita itsenäisyyteen. Käynnistyi ketjureaktio, joka johti Stalin luoman järjestelmän hajoamiseen. Keskeistä roolia näytteli televisio, joka välitti tapahtumat maailman tietoisuuteen ja esti aiemmin käytetyt sotilaalliset keinot vallan palauttamiseksi. 1990-luvun vaihteessa maa joutui poliittiseen kaaokseen, kun valtaa tavoittelivat sekä Neuvostoliiton puoluejohto että Venäjän Federaation presidentti Boris Jeltsin. Jeltsin oivalsi tilanteen tunnusmerkit ja vetosi suoraan kansaan. Kaoottisen tilanteen jälkeen presidentti Boris Jeltsin otti vallan Venäjän Federaatiossa. Neuvostoliitto purkautui joukoksi kansallisvaltioita, koska Neuvostoliittoa ei voinut hallita ilman Venäjää. Jeltsinin tavoite oli sisällissodan estäminen. Tässä hän onnistui. Toisaalta demokratiaa ohjaava lainsäädäntö oli puutteellinen. Erityisen vakavana ongelmana oli ristiriitaisuus paikallisten ja liittovaltion lakien kesken. Tästä seurasi se, että Jeltsinin Venäjällä alueiden kuvernöörit kasvattivat valtaansa vuosina 1990-luvun alussa. Tämä oli myös aika tavalla luonnollinen seuraus siitä, että Venäjän Federaatio ei kyennyt tukemaan alueitaan 1990-luvun kriisivuosina.
Jyrki Iivonen[10] on käsitellyt Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Hänen näkemyksensä mukaan kyse oli ideologisesta romahduksesta. Marxismi-leninismin ideologia on päällisin puolin kaunis, mutta todellisuus oli toinen; Stalinin valtakausi pönkitti kommunistisen puolueen yksinvaltaa. Nikita Sergejevitsh Hrushtshev nousi Stalinin jälkeen Neuvostoliiton johtoon. Hän oli 1960-luvun alussa suosittu ulkomailla. Neuvostoliiton johtajana hän herätti odotuksia järjestelmän kyvystä uudistua. Kansainväliset suhteet eivät auttaneet, kun Hrushtshev joutui puolueen epäsuosioon; häntä ilmeisesti pidettiin heikkona johtajana. Tästä seurasi vuosikymmenien taantumuksen aika, johon vielä osui Afganistanin sota, joka rapautti armeijan moraalia. Neuvostoliitto ei löytänyt keinoa uudistua vaan hallinnollinen mielivalta ja piittaamattomuus vahvistuivat. Tähtien sodan uuvuttama suurvalta ajautui 80-luvun lopulla ideologiseen ja moraaliseen kriisiin, johon ei kyetty löytämään ratkaisua[11].
Neuvostotalouden krooninen ongelma oli tehottomuus. Neuvostoajan paradoksi on se, että sen aikana keisarillisen Venäjän teollisuuden kasvu taantui vuoden 1917 jälkeisestä ajasta länsimaihin verrattuna muutamia avaruushallinnon ja puolustustalouden erikoisaloja lukuunottamatta[12]. Neuvostoliitossa talousohjelmia ohjasi sektorilähtöinen suunnittelu ja aluenäkökulma jäi toissijaiseksi. Merkittävät päätökset tehtiin keskitetysti ministeriöissä eikä niissä otettu huomioon aluetalouden sosio-ekologisia vaikutuksia. Kulutustavarateollisuus ei koskaan saanut merkittävää painoa vientiteollisuuden ja sotateollisuuden rinnalla. Suhtautuminen kapitalistisen markkinatalouden instituutioihin[13]. Venäjän teollisuus on käyttänyt heikosti hyväkseen tieteellistä tutkimusta, mikä sekin selittyy ideologisella valinnalla. Neuvostoliittoon juurtui vahvasti Marxin käsitys, ettei yrityssektorin työn tuottavuutta ole mahdollisesti merkittävästi kohottaa kehittämistoimin, jolloin kysymys on vain mittakaavaetujen hyödyntämisestä. Näin Neuvostoliiton yritysrakenne polarisoutui vahvasti suuryrityksiin ja pieniin työosuuskuntiin, kun taas esimerkiksi Kiinassa on aina ollut monipuolisempi yritysrakenne.
Venäläisten tuotteiden taso oli erityisesti Neuvostoajan loppupuolella huono ja tästä yritysten laadullinen kilpailukyky maailmanmarkkinoilla heikko. Länsimaat nostivat 1900-luvulla nostamaan radikaalisti yritysten tuottavuutta teknologisten ja rganisationaalisten innovaatoiden avulla. Neuvostoliitossa ei edes arvostettu insinööriä, jota voi pitää länsimaiden teknologisen edistyksen, modernismin symbolina. Tästä historiallisesta valinnasta johtuen Venäjän vientituotteiden tutkimus- ja kehityspanos on alhainen. Energia-alalla siis raakaöljyllä ja kaasvulla on hallitseva rooli ulkomaankaupassa. Akateemiset kyvykkyydet hakeutuivat poliittisesti tärkeille avaruus- ja puolustustalouden sektoreille, joissa tieteellinen taso oli maailman huippua. Venäjän talousreformi on edennyt kriisien kautta, mikä ei ole edistänyt länsimaisen yliopistojärjestelmän luomista maahan. Venäjä ei ole suurista luonnonvaroista ja koulutetun työvoimasta reservistä huolimatta ole saavuttanut Neuvostoliiton BKT-tasoa. Kasvua jarruttavat liikenteen pullonkaulat, teollisen tuotantokapasiteetin heikko kunto, vanhentuneen energia- ja lvi-sektorin korkea kuormitus suurissa asutuskeskuksissa sekä rakenteellisten uudistusten hitaus. Satamien heikko kunto haittaa raaka-ainepainotteista vientiteollisuutta, joskin tätä ongelmaa ovat pyrkineet ratkomaan mm. öljyalan suuryritykset.
Logistiikka on aina Venäjänmaan suuri ongelma johtuen maan valtavasta mittakaavasta ja vaikeista luonnonoloista. Maasssa on vuosisatoja vallinnut autoritaarinen poliittinen järjestelmä, joka sotilaallisen voiman avulla on vallannut uusia maantieteellisiä alueita. Tästä johtuu valtava alueellinen hajanaisuus ja kalliit tuotanto- ja kuljetuskustannukset. Kun Venäjä 1990-luvulla muuttui markkinataloudeksi, luodut vanhat rakenteet ovat säilyneet pitkään. Ilmiö tunnetaan nimellä maantieteellinen inertia. Kun jonkin teollisuuslaitoksen tai kaupungin alkuperäisen sijainnin aiheuttaneet tekijät ovat lakanneet vaikuttamasta, kaupunkikeskus pysyy entisessä paikassaan. Koska tuotanto- tai rakennusmassaan on investoitu niin paljon, kaupunki yrittää sopeutua uusiin muuttuneisiin olosuhteisiin. Erityisesti Siperiaan ja Pohjoisille alueille tehdyt liikennelogistiikan infrastruktuuri-investoinnit vaatisivat nyt suunnattomia korjausvaroja, jos niiden rappeutuminen halutaan estää. Väestö ja taloudellinen toiminta keskittyvät Venäjällä edullisemmille alueille.[14] Venäjä on suuri maa ja siitä on paljon tietoa mutta olennaista ja asiallista tietoa on vähän[15].
3. Suomen ja Neuvostoliiton väliset teollisuusprojektit
Sodan jälkeisenä aikana Neuvostoliiton ja Suomen taloussuhteita sääteli bilateraalinen sopimusjärjestelmä. Kaupan maksuperustana käytettiin vuoden 1990 loppuun saakka clearingjärjestelmää, joka Suomelle ja myös Neuvostoliitolle sikäli edullinen, että kauppa oli tavaranvaihtoa, eikä kauppaan tarvinnut käyttää niukkoja vaihdettavia valuuttavarantoja. Neuvostokaupan selkärangan muodostivat kauppaneuvotteluissa sovitut suuret investointi- ja kehityshankkeet. Näiden perusteet olivat suurelta hallitsevan kommunistipuolueen poliittiset tavoitteet. Näistä merkittäviä olivat ne hankkeet, jolla maiden välille luotiin kaksoiskaupunki. Imatra- Svetogorsk[16] oli aikanaan merkittävä hanke, jonka taustana on tietenkin historiallinen yhteys ajalta, jolloin Viipurin lääni oli osa Suomea. 1970-luvulla suomalaisyritykset toteuttivat rakennusprojektin Svetogorskissa. Tämä hanke edusti modernia aluetaloudellista ajattelua. Maiden raja-aluetta ei nähty valtioista eristyneinä, vaikeasti kehitettävinä alueina[17] vaan mahdollisuuksien alueina[18]. Raja-alueet pyrkivät siis kääntämään perinteisen käsityksen perifeerisestä alueesta omaksi edukseen. Kostamus on Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan muistomerkki[19].
1960-luvulla Kostamuksen rautaesiintymän teollinen hyödyntäminen nousi Neuvostojohdon piirissä esiin, kun tarvittiin uusia raaka-ainelähteitä[20] ja geologiset mittaukset osoittivat esiintymän olevan ennakoitua suurempi. Länsimaiden vahva talouskasvu myös tarkoitti sitä, että lopputuotteille eli rautapelleteillä oli vientikysyntää. Vuonna 1967 Neuvostojohto päätti kaivostoiminnan käynnistämisestä. Työvoiman saamiseksi päätettiin perustaa kaupunki esiintymän lähelle, mikä oli maan teollisuuspolitiikan mukaista[21]. Suomalaisilla yrityksillä oli kokemusta alueprojekteista Neuvostoliitossa[22]. 31.10.1973 allekirjoitettiin hallitusten välinen Kostamus-kehyssopimus ja yritysten ja Neuvostoliiton ulkomaankauppaorganisaation (Prommashimport) sopimus tien ja rautatieyhteyden rakentamisesta Suomen ja Kostamuksen välille[23]. 18.5.1977 Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja Suomen presidentti Urho Kekkonen allekirjoittivat hallitusten välisen sopimuksen Kostamus-projektista. Vuonna 1981 Kostamus liitettiin Neuvostoliiton rautatieverkkoon tavarankuljetukseen ja vuonna 1982 henkilöliikenteen osalta. Teiden ja voimansiirtolinjojen lisäksi hankkeeseen kuului Vartius-Lyttä-raja-asema, mikä helpotti liikennettä projektin aikana.[24] Kuvaavaa Neuvostoliiton projektiliiketoiminnalle oli se, että sitä varten Suomessa perustettiin vuonna 1972 kokonaan uusi yritys, Finn-Stroi Oy, jonka osakkaina olivat suomalaiset Svetogorsk-selluloosa- ja paperiprojektiin[25] osallistuneet yritykset. 18.5.1977 Finn-Stroi teki Prommashimportin kanssa sopimuksen kaivoskombinaatin ja asutusalueen rakentamisesta.
Kostamuksen kaivoskaupunki ei ole syntynyt sosio-ekonomisista syistä kuten kaupungit yleisesti ovat syntyneet. Kostamus on Neuvostoajan teollisuuskaupunki, jonka etuna on sijainti Suomen rajan tuntumassa ja erinomaiset liikenneyhteydet. Kostamuksen kaupungin johto otti 1990-luvulla kaupungin kehittämisen vastuulleen ja panosti yrittäjyyteen. Vuoteen 1993 mennessä kaupunkiin oli perustettu 21 yhteisyritystä, jotka toimivat mm. huonekalu-, vaate- ja metsäteollisuuden aloilla Kostamuksen kaupungin palveluinfrastruktuuri oli Neuvostoaikakautena kehittymätön, joten yrittäjien paikallisten toimintaedellytyksiä rajoitti käytettävissä olevien liiketilojen heikko kunto ja suoranainen puute, eikä yrityksillä ei ollut resursseja liiketilojen rakentamiseen.[26] Kostamuksen kaupunkijohto lähti kehittämään taloutta viranomaisten, yritysten ja yhteisöjen aktiiviseen vuoropuheluun perustuen.
Kostamuksen uuden nousun rakennusaineet tulevat edelleen Suomesta. Kempeleessä sijaitseva PKC Group investoi rakentamalla sähköisiä johdinsarjoja kuorma-autoihin ja linja-autoihin tuottavan tehtaan[27]. Johdinsarjojen tuotannon ja PKC Groupin historia Kostamuksessa alkoi vuonna 1991 teollisen yhteistyön kautta[28]. Vuonna 2000 PKC Group teki päätöksen investoida uuden modernin tehtaan rakentamiseen. Uusi tehdas toisi hajallaan olevat operaatiot saman katon alle ja laajentaisi tuotantoa entisestään. Johdinsarjojen valmistus on yhä PKC Groupin suurin liikeala Kostamuksessa. Myös elektronisten komponenttien tuottaminen Nokian puhelimiin on kasvanut. Tähän yhtiö on perustanut Kostamukseen kaksi tytäryhtiötä: Electromega (omaisuusyhtiön) ja Electrokos (tuotantoyhtiö). Koko ryhmä työllistää noin 1500 henkeä ja toimii 20000 neliömetrin tuotantotiloissa. Suurten autoyhtiöiden alihankkijana PKC Group joutuu usein seuraamaan asiakkaitaan ja rakentamaan omat tuotantotilansa asiakkaidensa tehtaiden läheisyyteen[29]. Kostamuksen sijainti Suomen ja Venäjän rajalla tekee komponenttien ja valmiiden lopputuotteiden kuljetuksen halvaksi ja nopeaksi. Tämä on tärkeää, sillä suurin osa komponenteista toimitetaan Kostamukseen ulkomailta ja yhtiön valmiit tuotteet kuljetetaan takaisin Suomeen. Sujuvasti toimiva kuljetus on ehdoton edellytys tuotantomallissa, jossa pyritään minimoimaan tilauksen ja valmiin toimituksen välinen aika[30]. PKC Groupin investointi on eräs Suomen ja Venäjän välisen taloudellisen yhteistyön onnistuneista esimerkeistä, mikä luo tärkeää vastapainoa negatiivisille esimerkeille.
[1] Poliittinen näkökulma suppeasti liitteessä 1.
[2] Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[3] Tarkemmin Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere.
[4] Venäjän historian sekasorron aikana kreivi Jaakob De la Gardie johti Ruotsin armeijaa Venäjällä vuosina 1608–13 ja pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta tsaari Vasili IV:ää hyökkäämällä vuonna 1610 Moskovaan Novgorodista. Samana vuonna puolalais-liettualaiset voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Klushinon taistelussa. Tilanne rauhoittui Venäjällä kun vuonna 1613 armeija otti vallan ja asetti valtaistuimelle nuoren Mihail Romanovin. Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Dynastia päättyi Nikolai II:n vallastaluopumiseen. fi.wikipedia.org/wiki/Venäjän_keisarikunta
[5]Neuvostoliitto oli kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliittoon kuului loppuvaiheessa 15 sosialistista neuvostotasavaltaa. IVY (Itsenäisten valtioiden yhteisö) perustettiin hoitamaan yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän SFNT, joka muuttui Venäjän federaatioksi vuoden 1993 perustuslailla. fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliitto
[6]Aleksandr Isajevitš Solženitsy (1918–2008) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat mm. Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Kirjat on käännetty noin 40 eri kielelle ja niitä on myyty yli 30 miljoonaa. fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Solženitsyn
[7]George Orwell parodisoi kirjassa Animal Farm (Eläinten vallankumous) vuonna 1945 sitä, miten puolue-eliitti eli ylellistä elämä ja julisti kansalle tasa-arvoa.
[8]North, Douglass (1993): Institutions, Institutional Change and Economic Performance, Cambridge, Cambridge University Press.
[9] Gorbatšov Mihail (1987) Perestroika ja uusi ajattelu, WSOY.
[10] Iivonen, Jyrki (1992) Neuvostovallan viimeiset vuodet, Gaudeamus Helsinki
[11] Pietiläinen (1994, 36) erittelee glasnostin vaikutuksia kriisin: ”Glasnostin rapautumiseen oli syynä poliittisen kehityksen hallitsemattomuus ja talouden kriisi, mikä johti vähittäiseen irtaantumiseen yksipuoluejärjestelmästä ja sitä kautta myös sosialismista”…”Keskustelu ja kritiikki ei viiden glasnostin vuoden jälkeen enää tarvinnut hallituksen kannatusta vaan se alkoi lisääntyvällä spontaanisuudella nousta alhaalta”…”...gasnostin toteuttaminen sai aikaan ketjureaktion, joka johti tiedonvälityksen monopolin murtumisen ja tämän kehityksen seurauksena glasnostista kasvoi esiin sanan- ja painonvapaus”. Pietiläinen, Jukka (1994) Leninismistä liberalismiin. Lehdistöteoreettisten käsitysten muuttuminen Neuvostoliitossa ja Venäjällä 1988-1994, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, B 39/ 1994.
[12] Esimerkkinä kirjoittajista: Eronen, Jarmo (1996) Alueelliset markkinat Venäjällä 1990-luvulla, Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, W-156.
[13]Reinikainen, Jukka (1977) Uuden Venäjän kaupan opas, 23-24.
[14] Helanterä ja Tynkkynen: ”Neuvostokansan hyytävissä oloissa tekemä ponnistus on hautautumassa lumeen ja jäähän”. Helanterä, Antti ja Tynkkynen, Veli-Pekka (2002) Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus Kirjat. Gummerus, Jyväskylä 2002.
[15] Ahjokivi, Sari (1998) Venäjän alueet – Uralin länsipuolinen kirjo. Turun kauppakorkeakoulu. Yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus ja Itäkaupan tutkimus- ja koulutusyksikkö. Sarja B3, 1-175.
[16] Enso oli suomalainen teollisuuspitäjä. Nykyisin Svetogorsk on 15.000 asukkaan teollisuuskaupunki ja Antrean–Imatran rataosan asema Vuoksen varrella 10 kilometrin päässä Imatrasta. en.wikipedia.org/wiki/Svetogorsk
[17] Kosonen, Riitta (1996). Boundary, institutions, and endogenous development. The case of Vyborg. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B–161.
[18]Kotilainen, Juha (2001) Ylikansallistuminen, ympäristö ja raja: Näkymä luoteisvenäläisestä Svetogorskin metsäteollisuuden yhteiskunnasta. Terra 113:4, 231–244.
[19] Kostamus sijaitsee Karjalan tasavallassa, 35 kilometriä Suomen ja Venäjän rajalta ja siellä on 30.000 asukasta. Lähin suomalainen kaupunki on Kuhmo. Kostamuksen teollinen historia alkoi 1946, kun sieltä löydettiin rautamalmia harvaan asutulla alueella. fi.wikipedia.org/wiki/Kostamusfi.wikipedia.org/wiki/Kostamus
[20] Vologdaan 1950-luvun puolivälissä rakennettu Tsherepovetsin metallurginen laitos tarvitsi raaka-ainetta. Vologdan alue sijaitsee Itä-Euroopan tasangon pohjoisosassa. Alueen eteläosassa on Volgan vesistöön kuuluva Rybinskin tekojärvi ja luoteisrajalla on Ääninen. fi.wikipedia.org/wiki/Vologdan_alue
[21] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[22] Suomalaiset yritykset olivat osallistuneet esimerkiksi Murmanskin alueen vesivoimalaitosten rakentamiseen, Tallinnan kuuluisiin hotellihankkeisiin ja Saimaan kanavan rakentamiseen.
[23] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[24] Suomalainen rakennusurakka Kostamuksessa oli mittava. Sopimusten mukaisesti suomalaiset rakensivat Kostamukseen mm. 80 kilometriä maantietä, 44 kilometriä rautatietä, 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia sekä 371 rakennettavaa kohdetta, joiden rakennusala oli yli neljä miljoonaa kuutiometriä. Rakennettavista kohteista merkittäviä olivat malminkäsittelylaitokset (murskaamot, rikastamo, pellettitehdas ja hallintorakennukset) sekä kerrostalot, joihin tuli kaikkiaan 3000 asuntoa. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[25] Piia Heliste, Riitta Kosonen ja Karoliina Loikkanen (Kaksoiskaupunkeja vai kaupunkipareja? Tapaustutkimukset: Helsinki–Tallinna, Tornio–Haaparanta, Imatra–Svetogorsk. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B-57, HeSE print.
[26] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[27] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[28] PKC Groupin pitkäaikainen aliurakoitsija Carhatec Oy Muhokselta allekirjoitti aliurakointisopimuksen Infrakos-yhtiön kanssa. Carhatec perusti Kostamukseen oman tytäryhtiön vuonna 1993. Karhakos aloitti 18 työntekijällä ilman omia tuotantotiloja. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[29] PKC Group esimerkiksi rakensi tehtaat Brasiliaan ja Alankomaihin, missä sen asiakkaalla Scanialla on tuotantoa. Näin ollen ennen tehtaan rakentamista Kostamukseen PKC Groupilla oli jo kokemusta kansainvälisistä operaatioista Brasiliassa, Alankomaissa sekä Virossa. Yhtiön seuraava suunniteltu investointikohdemaa on Kiina. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[30] PKC Group (2005) Annual Report 2005. http://www.pkcgroup.com/
Euroopan yhteisön rahajärjestelmä ja rahaliitto
Euroopan yhteisön rahajärjestelmä ja rahaliitto
Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa. Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudeltaan vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli valuuttakori, jossa oli mukana tärkeiden kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.
Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentyminen käynnistyi myrskyisän 1970-luvun jälkeen uudelleen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti perustaa Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS. Käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan ETY-valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:
1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,
2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja
3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.
Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi johtavaan asemaan ETY-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita heikon rahapolitiikan lisäksi vaivasi hidas talouskasvu. Nobelisti Paul Krugman puhui matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 ratifioitu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat laajasti yksimielisiä siitä, että rajattomilla sisämarkkinoilla eri maiden taloudet tuli kytkeä toisiinsa aiempaa tiiviimmin, jotta taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähensi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakotti jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, koska ilman ETY-maiden integraatiota pienten maiden rahapolitiikkaa olisi ollut haastavaa pääomien liikkuessa vapaasti yli ETY:n.[5] Näin kävikin mm. Suomessa 1990-luvun alussa.
Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle[6] tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[7]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliset pääomanliikkeet vapautettiin. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[8] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhtenäinen valuuttavarantopolitiikka. Neuvoston kokouksessa 12.3.1990 ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitea sai valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi[9].
Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä loi vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmä (EKPJ), Euroopan keskuspankki (EKP) ja Euroopan rahapoliittinen instituutti (EMI). Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin 1.1.1994 ja EMI käynnisti toimintansa Frankfurtissa jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi jäsenvaltioilla. Samalla pääjohtajien komitean tilalle tuli EMI-neuvosto päätehtävänä keskuspankkien yhteistyö ja EKP:n perustaminen. Madridissa vuonna 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäaikaa, joka antoi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [10]
Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimusta ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkistalouden vakaus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[11] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.
Suomessa hallitus teki esityksen rahalain muuttamiseksi[12], jossa Suomen Pankin asema kansanedustuslaitoksen alaisena pankkina säilyi mutta siitä tuli myös eduskuntaan nähden oikeudellisesti itsenäinen. Valuuttalaki ja valmiuslaki antavat valtioneuvostolle toimivallan kriisioloissa määrätä Suomen Pankin toimivaltuuksista. Muuten eduskunta voi oikeudellisesti sitovasti vaikuttaa Suomen Pankin toimintaan lakien kautta[13].
EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttävät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan käyttöön ottamiseksi[14]. 1.1.1999 näiden jäsenvaltioiden valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat kytkettiin euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001, jonka aikana rahaliiton jäsenvaltiot käyttivät euroa rinnakkaisvaluuttana arvopaperi- ja maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahamarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön suunitelman mukaan 31.12.2001. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[15]:
1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.
Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon
1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa
Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[16]. Rahaliittoon liittymisestä lähtien näiden maiden keskuspankit ovat olleet osa eurojärjestelmää.[17] Käytännössä EMU merkitsee:
1. talouspolitiikan täytäntöönpanon koordinointia jäsenvaltioiden välillä
2. veropolitiikkojen koordinointia, etenkin rajoittamalla julkistalouden velkaa ja alijäämää
3. riippumatonta rahapolitiikkaa, jota ohjaa Euroopan keskuspankki (EKP)
4. yhteistä valuuttaa ja euroaluetta.
Nykyään sähköinen raha hallitsee ja seteleitä tai kolikoita on kierrossa häviävän pieni osuus rahan määrästä (arviolta 1 %). Yksityishenkilön kannalta ei ole merkitystä, käyttääkö hän sähköistä vai käteistä rahaa, mutta pankkien kannalta sähköinen raha on toivottava, koska se tehostaa luotonlaajennusprosessia huomattavasti. Rahajärjestelmässä raha on pankkien ja näiden asiakkaiden velkaa keskuspankilta. Suomessa oli ennen käytössä kassavarantojärjestelmä, jossa pankkien tuli pitää riittävästi kassavarantoja eli nopeasti rahaksi muutettavia varallisuuseriä siltä varalta, että pankki joutuisi maksamaan laajasti velkojaan. Tästä järjestelmästä luovuttiin 1.7.1993, kun Euroopan rahaliitto päätti ottaa käyttöön vähimmäisvarantojärjestelmän, minkä EKP otti rahaliiton käytännöksi. Järjestelmä perustuu osittaisten kassavarantojen periaatteelle, eli pankeilla on EKP:n säännösten mukaan velvollisuus pitää tietty osuus kassavarantoja eri maiden keskuspankkien holveissa myöntämiään lainoja vastaan. Varantovaatimus on porrastettu pankkien varainhankinnan laadun. Mitä enemmän rahaominaisuuksia johonkin varainhankinnan erään liittyy, sitä suurempaa varantovaatimusta siihen sovelletaan.
Pankkien perinteinen rahan lähde on yleisön talletukset, jotka ovat pankin velka asiakkaalle. Koska pankki on liikeyritys, se voi ajautua konkurssiin, mikä oli yleisestä vuosina 1929-1933 suuren maailmanlaman aikana ja toteutui laajasti Venäjällä vuoden 1991 itsenäistymisen jälkeen[18], kun maan talousministeri Jegor Gaidar aloitti prosessin tavoitteena nopea siirtyminen markkinatalouteen, vaikka maa ei ollut tähän valmis. Venäjän talous ajautui vaaralliseen deflaatiotilaan, kun inflaatio laukkasi, tuotanto supistui ja elintaso laski[19]. Vuonna 1992 Neuvostoajan hintasääntely/ tuotantotuet purettiin ja samalla vapautettiin tuotteiden ja palveluiden hinnoittelu, ulkomaankauppa ja valuuttaliikkeet. Venäjän tilanne muistutti 1930-luvun Saksaa. Venäjän keskuspankki painoi rahapulan helpottamaksi uusia ruplan seteleitä, mikä laukaisi hyperinflaation[20] ja romutti ruplan arvon. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat venäläiset menettivät elinikäiset säästönsä, kun taas Neuvostoaikana tavaran puuttuessa rahat kasaantuivat kotitalouksien säästöiksi. Maassa oli suurtyöttömyys ja jopa virkamiehet elivät puutarhapalstojensa tuotolla. Ihmisiä alkoi kuolla murhien, itsemurhien ja onnettomuuksien takia. Talousuudistus ei tuonut venäläisille vaurautta, vaan miljoonien ihmisten tulot ja omaisuus romahtivat. Demokratiasta tuli kirosana, luottamus ruplaan romahti ja dollari yleistyi maksuvälineenä[21]. Venäjän tapahtumat osoittivat, miten vaikeaa on suojella tallettajien varoja, kun kokonainen maa maksukyvytön.
Talletussuojaa on tapana perustella sillä, että tavallisen pientallettajan on voitava luottaa siihen, että talletukset on turvattu. Talletussuojajärjestelyt voivat edistää ns. moraalikatoa, kun tallettajien ei tarvitse välittää pankin riskeistä, jolloin hyvin riskihakuinen pankki pystyy keräämään rahoitusta tallettajilta. [22] Suomen talletussuojajärjestelmä takaa tallettajien saamiset 50 000 euroon pankkia ja tallettajaa kohti. Suomessa kaikki toimiluvan saaneet pankit kuuluvat talletussuojarahastoon ja maksavat sille maksuja vuosittain. Finanssivalvonta päättää rahaston varojen maksamisesta tallettajille[23]. Talletussuojan piirissä olevia talletuksia oli vuonna 2008 52 miljardia euroa. Talletussuojarahastolla oli varoja 550 miljoonaa euroa eli 1,1 % suojattavista talletuksista.[24] Suomessa valtio ei enää takaa tallettajien saamisia kuten 1990-luvulla, jolloin tuen perustana on pankkitukiponsi[25]. Markkinataloudessa tallettajat eivät kuitenkaan ole erityisryhmä. Voitaisiin väittää, että pikaluottoja ottavat nuoret juuri taloustoimikelpoiset henkilöt (15 vuodesta lähtien) ovat yhteiskunnan kannalta haavoittuva ryhmä. Nuoret joutuvat toimimaan omillaan maailmassa, jossa pikaluottoja markkinoidaan aktiivisesti[26] ja osin ilmeisen harhaanjohtavasti. Sen sijaan sijoittajien suojaan on puututtu.
Sijoittajien korvausrahasto[27] maksaa korvauksia ei-ammattimaiselle sijoittajalle, mikäli sijoituspalveluyritys tai luottolaitos ei pysty suoriutumaan velvoitteistaan esimerkiksi konkurssin vuoksi. Korvauksen enimmäismäärä on 20 000 euroa ja enintään 90 % sijoittajan saatavan suuruudesta.
Kassavarantojärjestelmän aikana pankkien tuli ottaa huomioon rahan kiertonopeus eli se miten nopeasti raha palautuu pankkiin yleisöltä. Vähimmäisvarantojärjestelmä (Fractional Reserve Banking) perustuu velkasuhteiseen keskuspankkien ja liikepankkien välillä, joten se antaa pankeille mahdollisuuden tarjota luottoja vähimmäisvarantojen rajoissa. Mekanismia, joka luo uutta rahaa talouteen liikepankkien antolainauksen kautta, on nimeltään luotonlaajennus. Se mukaan keskuspankin liikkeelle laskema keskuspankkiraha kertautuu talouden kierrossa, koska pankit pitävät vain osan niille tulevista talletuksista (ottolainauksesta) varantona. Luottokanta laajenee, koska pankit eivät lainanannossa ole sidottuja niillä jo oleviin rahavaroihin. Kassareservivaatimus säätelee sitä kuinka laajasti pankit voivat tätä mekanismia käyttää. Luottokannan suhde pankkien keskuspankkirahaan eli rahakerroin on esimerkiksi 200 silloin, kun varantovaatimus on 0,5 %:ia. Vähimmäisvarannon määräytymispohja on varantovelvollisen kotimaisen vieraan pääoman määrä ja se on porrastettu eri tase-erien likviditeetin mukaan. Porrastuksen jaottelu noudattaa Suomen Pankin käyttämien rahakäsitteiden määritelmiä. Suppeaan rahamäärään kuuluvien erien (likvidit talletukset ja alle kuukauden määräaikaistalletukset) velvoite on 2,0 %:ia. Seuraavaan luokkaan (aikatalletukset) kuuluvien erien velvoite on 1,5 %:ia. Muille vieraan pääoman erille asetettu velvoite on 1,0 %:ia.[28]
Eurojärjestelmässä vähimmäisvarantojärjestelmällä voidaan säädellä eurojärjestelmän likviditeettiä. Varantovaatimus on rahapolitiikan väline. Keskuspankkiin tehdyt varantotalletukset supistuvat pankkijärjestelmässä vapaasti käytettävissä olevan keskuspankkirahan määrä. Käytännössä järjestelmä toimii yksinkertaisesti siten, että aina kun luottolaitoksen antama luotto palautuu talletuksina pankkijärjestelmään, siitä kerätään osa reserveiksi keskuspankkiin. Näiden korko on markkinakorkoa alempi, joten ne merkitsevät pankeille vaihtoehtoiskustannuksia (alternative costs) erityisesti korkotason noustessa, jolloin asiakkailta saisi luotolle kasvavan tuoton. Näin vähimmäisvarantovaatimus toimii rahapolitiikan välineenä markkinaehtoisesti ja sillä voidaan vaimentaa lyhyiden markkinakorkojen vaihtelua, pienentää keskuspankin interventiotarvetta markkinoihin ja ylikuumentumisen uhatessa hillitä luotonlaajennusta. Pelkkä ohjauskorko ei siis yksinään ole riittävä. Eurojärjestelmän rahapolitiikan välineinä käytettiin vuonna 2009 avomarkkinaoperaatioita, katettujen joukkolainojen osto-ohjelmaa (tilapäinen ja epätavanomainen), maksuvalmiusjärjestelmää ja vähimmäisvarantovelvoitteita. Vuonna 2009 Euroopan rahaliiton pankkijärjestelmän keskimääräinen päivittäinen likviditeettitarve oli 577 miljardia euroa ja keskimääräiset vähimmäisvarantovelvoitteet 216 miljardia euroa[29]. EKP ja eri maiden keskuspankit sijoittavat aktiivisesti hallussaan olevaa valuuttavarantoa kansainvälisille pääomamarkkinoille tavoitteena varannon arvon turvaaminen, sen käytettävyys rahapolitiikassa ja tuoton saaminen. Valtaosa varannosta sijoitetaan korkean reittauksen saaneisiin valtioiden joukkovelkakirjoihin. Osa varannosta sijoitetaan lyhytaikaisiin valuuttatalletuksiin, kultaan tai IMF:n erityisnosto-oikeuksiin.
Euroopan rahaliiton institutionaalinen rakenne on muotoiltu huolellisesti tavoitteena uskottavuuden ja vakauden varmistaminen. Euroa hallitseva EKP on itsenäinen ja erillään jäsenmaiden politiikasta[30]. EKP muodostaa rahaliiton kansallisten keskuspankkien kanssa keskuspankkijärjestelmän, jossa päätöksenteko on keskitetty, mutta rahapolitiikan käytännön toimeenpano tapahtuu pääosin kansallisissa keskuspankeissa. Vastaavasti Yhdysvaltojen Federal Reserve järjestelmä koostuu 12 alueellisesta keskuspankista ja Washingtonissa sijaitsevasta keskusvirastosta (Federal Reserve Board). Kansalliset keskuspankit omistavat EKP:n ovat ratkaisevasti mukana sen päätöksenteossa. EKP:n korkein päättävä elin on neuvosto, johon kuuluvat kaikkien rahaliitossa mukana olevien keskuspankkien pääjohtajat. EKP asettaa jäsenvaltioille velvoitteita, jotka käytännössä hoitaa Suomen Pankki, jolla on asemansa vuoksi ainoalaatuinen mahdollisuus nähdä sekä Suomen talouskehitys eurooppalaisen rahapolitiikan perspektiivistä että Euroopan rahapolitiikan vaikutukset Suomen kansantalouden perspektiivistä[31].
[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[6] Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustaja Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen.
[7]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[8] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[9]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[10] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[11]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[12]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[13]Poikkeuksen muodostaa hallitusmuodon 73 §:n 3 momentin säännös suomen Pankin voittovarojen käyttämisestä valtion tarpeisiin. Eduskunta päättää siitä sen jälkeen, kun talousvaliokunta on antanut asiasta valtiopäiväjärjestyksen 50 §:n 2 momentin nojalla lausuntonsa.
[14]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[15]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[16]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta
[17]www.ecb.int › The European Central Bank
[18] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[19] Venäjän bruttokansantuote laski 12 % vuonna 1993, kun se oli laskenut 15-20 % jo 1992. Teollisuustuotos oli laskenut 1993 16,4 %, ja vuotta aiemmin jo 18,8 %. Budjettivaje oli 1993 10 % BKT:sta. Juha Molari, MIKSI RUPLAN ARVO LASKEE? www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[20]Venäjällä hinnat nousivat vuodesta 1991 vuoteen 1993 1300 %:ia ja vielä vuonna 1993 noin 20 %:ia kuukaudessa. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[21]Inflaation vuoksi useissa IVY-valtioissa väheksyttiin omaa valuuttaa. Venäjän Keskuspankki arvioi että venäläiset yritykset pitivät 15,5 miljardia dollaria vieraassa länsimaisissa valuutoissa, koska eivät luottaneet Venäjän talouteen. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[22]EU-maissa on voimassa talletussuojadirektiivi (94/19/EY), jonka mukaan tallettajien saamiset on turvattava kunkin pankin kotivaltiossa vähintään 20 000 euroon saakka.
[23]Talletussuojarahasto on maksanut Finanssivalvonnan 19.4.2010 antaman päätöksen nojalla selvitystilaan asetetun Sofia Pankin tallettajien saamisia siltä osin kuin niitä ei makseta Sofia Pankista.
www.talletussuojarahasto.fi
[24]fi.wikipedia.org/wiki/Talletussuoja/ muokattu
[25]Pankkitukiponsi syntyi helmikuussa 1993. Hyväksyessään hallituksen esityksen 379/1992 vp laeiksi valtion vakuusrahastosta annetun lain ja talletuspankkien toiminnasta annetun lain 55 §:n muuttamisesta eduskunta hyväksyi seuraavan perustelulausuman: “Eduskunta edellyttää, että Suomen valtio takaa sen, että suomalaiset pankit pystyvät hoitamaan sitoumuksensa kaikissa olosuhteissa. Tarpeen vaatiessa eduskunta tulee myöntämään riittävät määrärahat ja valtuudet hallituksen käyttöön sitoumuksen täyttämiseen.” Perustelulausuma sisältyy talousvaliokunnan esityksestä tekemään mietintöön (TaVM 1/1993 vp). www.edilex.fi/kela/fi/mt/tavm19980027
[26]Virasto: Markkinointi luo pikaluottohuumaa, 30.06.2010, Niko Ranta niko.ranta@kauppalehti.fi
[27]www.rata.bof.fi/fi/Saastajalle/.../Sijoittajien.../Default.aspx
[28]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[29]EKP:n vuosikertomus vuodelta 2009 nostaa esiin kolme erityyppistä avomarkkinaoperaatiota: perusrahoitusoperaatiot, pitkäaikaiset rahoitusoperaatioi ja hienosäätöoperaatiot).
[30]forexsystems.ru/fi/daidzhest/1771-historia-forex.html
[31] www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa. Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudeltaan vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli valuuttakori, jossa oli mukana tärkeiden kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.
Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentyminen käynnistyi myrskyisän 1970-luvun jälkeen uudelleen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti perustaa Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS. Käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan ETY-valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:
1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,
2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja
3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.
Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi johtavaan asemaan ETY-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita heikon rahapolitiikan lisäksi vaivasi hidas talouskasvu. Nobelisti Paul Krugman puhui matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 ratifioitu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat laajasti yksimielisiä siitä, että rajattomilla sisämarkkinoilla eri maiden taloudet tuli kytkeä toisiinsa aiempaa tiiviimmin, jotta taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähensi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakotti jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, koska ilman ETY-maiden integraatiota pienten maiden rahapolitiikkaa olisi ollut haastavaa pääomien liikkuessa vapaasti yli ETY:n.[5] Näin kävikin mm. Suomessa 1990-luvun alussa.
Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle[6] tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[7]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliset pääomanliikkeet vapautettiin. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[8] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhtenäinen valuuttavarantopolitiikka. Neuvoston kokouksessa 12.3.1990 ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitea sai valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi[9].
Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä loi vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmä (EKPJ), Euroopan keskuspankki (EKP) ja Euroopan rahapoliittinen instituutti (EMI). Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin 1.1.1994 ja EMI käynnisti toimintansa Frankfurtissa jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi jäsenvaltioilla. Samalla pääjohtajien komitean tilalle tuli EMI-neuvosto päätehtävänä keskuspankkien yhteistyö ja EKP:n perustaminen. Madridissa vuonna 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäaikaa, joka antoi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [10]
Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimusta ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkistalouden vakaus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[11] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.
Suomessa hallitus teki esityksen rahalain muuttamiseksi[12], jossa Suomen Pankin asema kansanedustuslaitoksen alaisena pankkina säilyi mutta siitä tuli myös eduskuntaan nähden oikeudellisesti itsenäinen. Valuuttalaki ja valmiuslaki antavat valtioneuvostolle toimivallan kriisioloissa määrätä Suomen Pankin toimivaltuuksista. Muuten eduskunta voi oikeudellisesti sitovasti vaikuttaa Suomen Pankin toimintaan lakien kautta[13].
EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttävät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan käyttöön ottamiseksi[14]. 1.1.1999 näiden jäsenvaltioiden valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat kytkettiin euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001, jonka aikana rahaliiton jäsenvaltiot käyttivät euroa rinnakkaisvaluuttana arvopaperi- ja maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahamarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön suunitelman mukaan 31.12.2001. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[15]:
1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.
Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon
1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa
Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[16]. Rahaliittoon liittymisestä lähtien näiden maiden keskuspankit ovat olleet osa eurojärjestelmää.[17] Käytännössä EMU merkitsee:
1. talouspolitiikan täytäntöönpanon koordinointia jäsenvaltioiden välillä
2. veropolitiikkojen koordinointia, etenkin rajoittamalla julkistalouden velkaa ja alijäämää
3. riippumatonta rahapolitiikkaa, jota ohjaa Euroopan keskuspankki (EKP)
4. yhteistä valuuttaa ja euroaluetta.
Nykyään sähköinen raha hallitsee ja seteleitä tai kolikoita on kierrossa häviävän pieni osuus rahan määrästä (arviolta 1 %). Yksityishenkilön kannalta ei ole merkitystä, käyttääkö hän sähköistä vai käteistä rahaa, mutta pankkien kannalta sähköinen raha on toivottava, koska se tehostaa luotonlaajennusprosessia huomattavasti. Rahajärjestelmässä raha on pankkien ja näiden asiakkaiden velkaa keskuspankilta. Suomessa oli ennen käytössä kassavarantojärjestelmä, jossa pankkien tuli pitää riittävästi kassavarantoja eli nopeasti rahaksi muutettavia varallisuuseriä siltä varalta, että pankki joutuisi maksamaan laajasti velkojaan. Tästä järjestelmästä luovuttiin 1.7.1993, kun Euroopan rahaliitto päätti ottaa käyttöön vähimmäisvarantojärjestelmän, minkä EKP otti rahaliiton käytännöksi. Järjestelmä perustuu osittaisten kassavarantojen periaatteelle, eli pankeilla on EKP:n säännösten mukaan velvollisuus pitää tietty osuus kassavarantoja eri maiden keskuspankkien holveissa myöntämiään lainoja vastaan. Varantovaatimus on porrastettu pankkien varainhankinnan laadun. Mitä enemmän rahaominaisuuksia johonkin varainhankinnan erään liittyy, sitä suurempaa varantovaatimusta siihen sovelletaan.
Pankkien perinteinen rahan lähde on yleisön talletukset, jotka ovat pankin velka asiakkaalle. Koska pankki on liikeyritys, se voi ajautua konkurssiin, mikä oli yleisestä vuosina 1929-1933 suuren maailmanlaman aikana ja toteutui laajasti Venäjällä vuoden 1991 itsenäistymisen jälkeen[18], kun maan talousministeri Jegor Gaidar aloitti prosessin tavoitteena nopea siirtyminen markkinatalouteen, vaikka maa ei ollut tähän valmis. Venäjän talous ajautui vaaralliseen deflaatiotilaan, kun inflaatio laukkasi, tuotanto supistui ja elintaso laski[19]. Vuonna 1992 Neuvostoajan hintasääntely/ tuotantotuet purettiin ja samalla vapautettiin tuotteiden ja palveluiden hinnoittelu, ulkomaankauppa ja valuuttaliikkeet. Venäjän tilanne muistutti 1930-luvun Saksaa. Venäjän keskuspankki painoi rahapulan helpottamaksi uusia ruplan seteleitä, mikä laukaisi hyperinflaation[20] ja romutti ruplan arvon. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat venäläiset menettivät elinikäiset säästönsä, kun taas Neuvostoaikana tavaran puuttuessa rahat kasaantuivat kotitalouksien säästöiksi. Maassa oli suurtyöttömyys ja jopa virkamiehet elivät puutarhapalstojensa tuotolla. Ihmisiä alkoi kuolla murhien, itsemurhien ja onnettomuuksien takia. Talousuudistus ei tuonut venäläisille vaurautta, vaan miljoonien ihmisten tulot ja omaisuus romahtivat. Demokratiasta tuli kirosana, luottamus ruplaan romahti ja dollari yleistyi maksuvälineenä[21]. Venäjän tapahtumat osoittivat, miten vaikeaa on suojella tallettajien varoja, kun kokonainen maa maksukyvytön.
Talletussuojaa on tapana perustella sillä, että tavallisen pientallettajan on voitava luottaa siihen, että talletukset on turvattu. Talletussuojajärjestelyt voivat edistää ns. moraalikatoa, kun tallettajien ei tarvitse välittää pankin riskeistä, jolloin hyvin riskihakuinen pankki pystyy keräämään rahoitusta tallettajilta. [22] Suomen talletussuojajärjestelmä takaa tallettajien saamiset 50 000 euroon pankkia ja tallettajaa kohti. Suomessa kaikki toimiluvan saaneet pankit kuuluvat talletussuojarahastoon ja maksavat sille maksuja vuosittain. Finanssivalvonta päättää rahaston varojen maksamisesta tallettajille[23]. Talletussuojan piirissä olevia talletuksia oli vuonna 2008 52 miljardia euroa. Talletussuojarahastolla oli varoja 550 miljoonaa euroa eli 1,1 % suojattavista talletuksista.[24] Suomessa valtio ei enää takaa tallettajien saamisia kuten 1990-luvulla, jolloin tuen perustana on pankkitukiponsi[25]. Markkinataloudessa tallettajat eivät kuitenkaan ole erityisryhmä. Voitaisiin väittää, että pikaluottoja ottavat nuoret juuri taloustoimikelpoiset henkilöt (15 vuodesta lähtien) ovat yhteiskunnan kannalta haavoittuva ryhmä. Nuoret joutuvat toimimaan omillaan maailmassa, jossa pikaluottoja markkinoidaan aktiivisesti[26] ja osin ilmeisen harhaanjohtavasti. Sen sijaan sijoittajien suojaan on puututtu.
Sijoittajien korvausrahasto[27] maksaa korvauksia ei-ammattimaiselle sijoittajalle, mikäli sijoituspalveluyritys tai luottolaitos ei pysty suoriutumaan velvoitteistaan esimerkiksi konkurssin vuoksi. Korvauksen enimmäismäärä on 20 000 euroa ja enintään 90 % sijoittajan saatavan suuruudesta.
Kassavarantojärjestelmän aikana pankkien tuli ottaa huomioon rahan kiertonopeus eli se miten nopeasti raha palautuu pankkiin yleisöltä. Vähimmäisvarantojärjestelmä (Fractional Reserve Banking) perustuu velkasuhteiseen keskuspankkien ja liikepankkien välillä, joten se antaa pankeille mahdollisuuden tarjota luottoja vähimmäisvarantojen rajoissa. Mekanismia, joka luo uutta rahaa talouteen liikepankkien antolainauksen kautta, on nimeltään luotonlaajennus. Se mukaan keskuspankin liikkeelle laskema keskuspankkiraha kertautuu talouden kierrossa, koska pankit pitävät vain osan niille tulevista talletuksista (ottolainauksesta) varantona. Luottokanta laajenee, koska pankit eivät lainanannossa ole sidottuja niillä jo oleviin rahavaroihin. Kassareservivaatimus säätelee sitä kuinka laajasti pankit voivat tätä mekanismia käyttää. Luottokannan suhde pankkien keskuspankkirahaan eli rahakerroin on esimerkiksi 200 silloin, kun varantovaatimus on 0,5 %:ia. Vähimmäisvarannon määräytymispohja on varantovelvollisen kotimaisen vieraan pääoman määrä ja se on porrastettu eri tase-erien likviditeetin mukaan. Porrastuksen jaottelu noudattaa Suomen Pankin käyttämien rahakäsitteiden määritelmiä. Suppeaan rahamäärään kuuluvien erien (likvidit talletukset ja alle kuukauden määräaikaistalletukset) velvoite on 2,0 %:ia. Seuraavaan luokkaan (aikatalletukset) kuuluvien erien velvoite on 1,5 %:ia. Muille vieraan pääoman erille asetettu velvoite on 1,0 %:ia.[28]
Eurojärjestelmässä vähimmäisvarantojärjestelmällä voidaan säädellä eurojärjestelmän likviditeettiä. Varantovaatimus on rahapolitiikan väline. Keskuspankkiin tehdyt varantotalletukset supistuvat pankkijärjestelmässä vapaasti käytettävissä olevan keskuspankkirahan määrä. Käytännössä järjestelmä toimii yksinkertaisesti siten, että aina kun luottolaitoksen antama luotto palautuu talletuksina pankkijärjestelmään, siitä kerätään osa reserveiksi keskuspankkiin. Näiden korko on markkinakorkoa alempi, joten ne merkitsevät pankeille vaihtoehtoiskustannuksia (alternative costs) erityisesti korkotason noustessa, jolloin asiakkailta saisi luotolle kasvavan tuoton. Näin vähimmäisvarantovaatimus toimii rahapolitiikan välineenä markkinaehtoisesti ja sillä voidaan vaimentaa lyhyiden markkinakorkojen vaihtelua, pienentää keskuspankin interventiotarvetta markkinoihin ja ylikuumentumisen uhatessa hillitä luotonlaajennusta. Pelkkä ohjauskorko ei siis yksinään ole riittävä. Eurojärjestelmän rahapolitiikan välineinä käytettiin vuonna 2009 avomarkkinaoperaatioita, katettujen joukkolainojen osto-ohjelmaa (tilapäinen ja epätavanomainen), maksuvalmiusjärjestelmää ja vähimmäisvarantovelvoitteita. Vuonna 2009 Euroopan rahaliiton pankkijärjestelmän keskimääräinen päivittäinen likviditeettitarve oli 577 miljardia euroa ja keskimääräiset vähimmäisvarantovelvoitteet 216 miljardia euroa[29]. EKP ja eri maiden keskuspankit sijoittavat aktiivisesti hallussaan olevaa valuuttavarantoa kansainvälisille pääomamarkkinoille tavoitteena varannon arvon turvaaminen, sen käytettävyys rahapolitiikassa ja tuoton saaminen. Valtaosa varannosta sijoitetaan korkean reittauksen saaneisiin valtioiden joukkovelkakirjoihin. Osa varannosta sijoitetaan lyhytaikaisiin valuuttatalletuksiin, kultaan tai IMF:n erityisnosto-oikeuksiin.
Euroopan rahaliiton institutionaalinen rakenne on muotoiltu huolellisesti tavoitteena uskottavuuden ja vakauden varmistaminen. Euroa hallitseva EKP on itsenäinen ja erillään jäsenmaiden politiikasta[30]. EKP muodostaa rahaliiton kansallisten keskuspankkien kanssa keskuspankkijärjestelmän, jossa päätöksenteko on keskitetty, mutta rahapolitiikan käytännön toimeenpano tapahtuu pääosin kansallisissa keskuspankeissa. Vastaavasti Yhdysvaltojen Federal Reserve järjestelmä koostuu 12 alueellisesta keskuspankista ja Washingtonissa sijaitsevasta keskusvirastosta (Federal Reserve Board). Kansalliset keskuspankit omistavat EKP:n ovat ratkaisevasti mukana sen päätöksenteossa. EKP:n korkein päättävä elin on neuvosto, johon kuuluvat kaikkien rahaliitossa mukana olevien keskuspankkien pääjohtajat. EKP asettaa jäsenvaltioille velvoitteita, jotka käytännössä hoitaa Suomen Pankki, jolla on asemansa vuoksi ainoalaatuinen mahdollisuus nähdä sekä Suomen talouskehitys eurooppalaisen rahapolitiikan perspektiivistä että Euroopan rahapolitiikan vaikutukset Suomen kansantalouden perspektiivistä[31].
[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[6] Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustaja Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen.
[7]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[8] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[9]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[10] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[11]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[12]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[13]Poikkeuksen muodostaa hallitusmuodon 73 §:n 3 momentin säännös suomen Pankin voittovarojen käyttämisestä valtion tarpeisiin. Eduskunta päättää siitä sen jälkeen, kun talousvaliokunta on antanut asiasta valtiopäiväjärjestyksen 50 §:n 2 momentin nojalla lausuntonsa.
[14]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[15]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[16]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta
[17]www.ecb.int › The European Central Bank
[18] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[19] Venäjän bruttokansantuote laski 12 % vuonna 1993, kun se oli laskenut 15-20 % jo 1992. Teollisuustuotos oli laskenut 1993 16,4 %, ja vuotta aiemmin jo 18,8 %. Budjettivaje oli 1993 10 % BKT:sta. Juha Molari, MIKSI RUPLAN ARVO LASKEE? www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[20]Venäjällä hinnat nousivat vuodesta 1991 vuoteen 1993 1300 %:ia ja vielä vuonna 1993 noin 20 %:ia kuukaudessa. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[21]Inflaation vuoksi useissa IVY-valtioissa väheksyttiin omaa valuuttaa. Venäjän Keskuspankki arvioi että venäläiset yritykset pitivät 15,5 miljardia dollaria vieraassa länsimaisissa valuutoissa, koska eivät luottaneet Venäjän talouteen. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[22]EU-maissa on voimassa talletussuojadirektiivi (94/19/EY), jonka mukaan tallettajien saamiset on turvattava kunkin pankin kotivaltiossa vähintään 20 000 euroon saakka.
[23]Talletussuojarahasto on maksanut Finanssivalvonnan 19.4.2010 antaman päätöksen nojalla selvitystilaan asetetun Sofia Pankin tallettajien saamisia siltä osin kuin niitä ei makseta Sofia Pankista.
www.talletussuojarahasto.fi
[24]fi.wikipedia.org/wiki/Talletussuoja/ muokattu
[25]Pankkitukiponsi syntyi helmikuussa 1993. Hyväksyessään hallituksen esityksen 379/1992 vp laeiksi valtion vakuusrahastosta annetun lain ja talletuspankkien toiminnasta annetun lain 55 §:n muuttamisesta eduskunta hyväksyi seuraavan perustelulausuman: “Eduskunta edellyttää, että Suomen valtio takaa sen, että suomalaiset pankit pystyvät hoitamaan sitoumuksensa kaikissa olosuhteissa. Tarpeen vaatiessa eduskunta tulee myöntämään riittävät määrärahat ja valtuudet hallituksen käyttöön sitoumuksen täyttämiseen.” Perustelulausuma sisältyy talousvaliokunnan esityksestä tekemään mietintöön (TaVM 1/1993 vp). www.edilex.fi/kela/fi/mt/tavm19980027
[26]Virasto: Markkinointi luo pikaluottohuumaa, 30.06.2010, Niko Ranta niko.ranta@kauppalehti.fi
[27]www.rata.bof.fi/fi/Saastajalle/.../Sijoittajien.../Default.aspx
[28]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[29]EKP:n vuosikertomus vuodelta 2009 nostaa esiin kolme erityyppistä avomarkkinaoperaatiota: perusrahoitusoperaatiot, pitkäaikaiset rahoitusoperaatioi ja hienosäätöoperaatiot).
[30]forexsystems.ru/fi/daidzhest/1771-historia-forex.html
[31] www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
torstai 24. kesäkuuta 2010
Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty
Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty
Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa.
Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudellisesti vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971, missä maa teki valtavan panoksen maailmantalouden kehittämiseksi. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät kollektiivisesti pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti kuitenkin tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät yhdessä keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli yhteinen valuuttakori, jossa olivat mukana tärkeimpien kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.
Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentymisprosessi käynnistyi vuonna myrskyisän 1970-luvun jälkeen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS, perustamisesta siten, että käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan yhteisön valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi verraten hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi koko ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:
1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,
2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja
3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.
Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi näin johtavaan asemaan EEC-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma muissa suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden täyttä luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli selvästi havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita rahapolitiikan heikkouden lisäksi vaivasi jo silloin hidas talouskasvu. Esimerkiksi Nobelisti Paul Krugman puhui toistuvasti matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 allekirjoitettu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat yhä laajemmin yksimielisiä siitä, että sisärajattomilla markkinoilla eri maiden taloudet kytkeytyisivät toisiinsa paljon aiempaa tiiviimmin ja taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähentäisi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakottaisi siten jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, mikä ilman rahapolitiikkaan odotettiin kohdistuvan kohtuuttomia paineita pääoman liikkuessa vapaasti ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyessä.[5]
Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustajana Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen erillisen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[6]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliltä poistettiin pääomanliikkeiden rajoitukset. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[7] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhteinen valuuttavarantopolitiikka. ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitealle annettiin uusia tehtäviä 12.3.1990 neuvoston kokouksessa[8]. Näihin tehtäviin kuuluivat valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi.
Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä luo vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) ja Euroopan keskuspankin (EKP) perussääntö. Euroopan rahapoliittisen instituutin (EMI) perussääntö liitettiin pöytäkirjoina EY:n perustamissopimukseen. 1.1.1994 Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin EMI Frankfurtiin jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi Euroopan unionin jäsenvaltioilla. Pääjohtajien komitea lakkautettiin, ja sen tilalle luotiin EMIn neuvosto, jonka päätehtävät olivat keskuspankkien yhteistyö ja tarpeellisten valmistelujen hoitaminen EKP:n perustamiseksi. Madridissa joulukuussa 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäkautta, joka alkoi 1.1.1999. Siirtymäkausi antaisi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [9]
Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimuksen määräyksiä ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkisen talouden kurinalaisuus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[10] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot sitoutuivat harjoittamaan politiikkaa, jolla ne pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit, ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään kattavasti saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.
EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttivät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön 1.1.1999.[11] Näiden 11 jäsenvaltion valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat oli kytketty euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001. Jäsenvaltiot muuttivat jälkimarkkinakelpoisia velkainstrumentteja euromääräisiksi ja käyttivät euroa maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahoitusmarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön kerralla, kun maksujärjestelmät toimivat euroissa. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[12]:
1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka:velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.
Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon
1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. 1 euro = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa
Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[13].
[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo, Euroopan rahaliitto ja Suomi, historian ja yhteiskuntaopin opettajien syyspäivät 13.10.2001, Rahajärjestelmän historiasta www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[6]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[7] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[8]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[9] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[10]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[11]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[12]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[13]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta
Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa.
Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudellisesti vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971, missä maa teki valtavan panoksen maailmantalouden kehittämiseksi. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät kollektiivisesti pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti kuitenkin tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät yhdessä keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli yhteinen valuuttakori, jossa olivat mukana tärkeimpien kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.
Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentymisprosessi käynnistyi vuonna myrskyisän 1970-luvun jälkeen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS, perustamisesta siten, että käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan yhteisön valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi verraten hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi koko ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:
1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,
2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja
3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.
Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi näin johtavaan asemaan EEC-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma muissa suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden täyttä luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli selvästi havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita rahapolitiikan heikkouden lisäksi vaivasi jo silloin hidas talouskasvu. Esimerkiksi Nobelisti Paul Krugman puhui toistuvasti matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 allekirjoitettu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat yhä laajemmin yksimielisiä siitä, että sisärajattomilla markkinoilla eri maiden taloudet kytkeytyisivät toisiinsa paljon aiempaa tiiviimmin ja taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähentäisi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakottaisi siten jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, mikä ilman rahapolitiikkaan odotettiin kohdistuvan kohtuuttomia paineita pääoman liikkuessa vapaasti ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyessä.[5]
Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustajana Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen erillisen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[6]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliltä poistettiin pääomanliikkeiden rajoitukset. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[7] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhteinen valuuttavarantopolitiikka. ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitealle annettiin uusia tehtäviä 12.3.1990 neuvoston kokouksessa[8]. Näihin tehtäviin kuuluivat valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi.
Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä luo vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) ja Euroopan keskuspankin (EKP) perussääntö. Euroopan rahapoliittisen instituutin (EMI) perussääntö liitettiin pöytäkirjoina EY:n perustamissopimukseen. 1.1.1994 Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin EMI Frankfurtiin jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi Euroopan unionin jäsenvaltioilla. Pääjohtajien komitea lakkautettiin, ja sen tilalle luotiin EMIn neuvosto, jonka päätehtävät olivat keskuspankkien yhteistyö ja tarpeellisten valmistelujen hoitaminen EKP:n perustamiseksi. Madridissa joulukuussa 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäkautta, joka alkoi 1.1.1999. Siirtymäkausi antaisi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [9]
Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimuksen määräyksiä ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkisen talouden kurinalaisuus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[10] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot sitoutuivat harjoittamaan politiikkaa, jolla ne pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit, ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään kattavasti saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.
EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttivät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön 1.1.1999.[11] Näiden 11 jäsenvaltion valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat oli kytketty euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001. Jäsenvaltiot muuttivat jälkimarkkinakelpoisia velkainstrumentteja euromääräisiksi ja käyttivät euroa maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahoitusmarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön kerralla, kun maksujärjestelmät toimivat euroissa. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[12]:
1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka:velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.
Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon
1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. 1 euro = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa
Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[13].
[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo, Euroopan rahaliitto ja Suomi, historian ja yhteiskuntaopin opettajien syyspäivät 13.10.2001, Rahajärjestelmän historiasta www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[6]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[7] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[8]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[9] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[10]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[11]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[12]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[13]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
