10-kohdan pk-yritysten kasvuohjelma
Professori Arto Lahti
1. Yrittäjyys elää murroksessa
1980-luvun puolivälissä pääomamarkkinat vapautettiin sääntelystä. Muutos oli tarpeellinen mutta prosessi hallitsematon. Olisi pitänyt muistaa, että instituutiot kehittyvät viiveellä ja aloittaa lainsäädännön saattamisesta globalisoituvan talouden tasolle. 90-luvun alussa kriisissä menetettiin 1/5 yrityskannasta ja turhan paljon kokeneita yrittäjiä, vaikka muutos tuotti yrityssektorilla uskomattoman menestystarinan – Nokia.
Mitä tästä pitäisi oppia? Nyt kun on menossa kansainvälinen kriisi, on kaikkialla havahduttu siihen, että rahoitusalan uudistuksia tarvitaan. Silti tähän on herätty kovin myöhään. Kuten Milton Friedman ja Anna Swartz havaitsivat analyysissä Yhdysvaltojen taloudesta pitkällä aikavälillä, talouden ylikuumeneminen siis rahan määrän voimakas kasvu päättyi toistuvasti kriisiin. Tässä kriisissä häviäjiä ovat pääsääntöisesti yrittäjät, palkansaajat, tallettajat ja piensijoittajat ja voittajia spekuloijat.
2. Yrittäjyys kasvaa yrittämisestä
Suomessa on raskas hallinto. Kansanedustaja Eero Lehden arvio on 20.000 hallinnoijaa työ- ja elinkeinosektorilla. Suomessa uskotaan vahvasti, että viisaus yrittämisestä on hallinnolla, eli valtion virkamiehet ja konsultit tietävät paremmin kuin yrittäjä, miten yritystä pitäisi hoitaa. Suuria ikäluokkia pyöritetään ”mentaalihoidoksi” jäävässä työttömien koulutusruletissa. Tätä kohteena olevat koulutetut ja älykkäät ihmiset pitävät perustellusti loukkauksena.
Samalla vuosittain suuri osa oppilaitoksista valmistuvasta nuorisosta jää ilman koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Miksi ei panosteta nuorten ihmisten harjoittelupaikkoihin? Nuoret voisivat hyvin nopeasti tarjota pk-yritykselle uusia kehitysimpulsseja. Jotakin kertoo se, että suuri osa maailmaa mullistavista tuotteista on teini-ikäisten nuorten ideoimia. Nuorten kannustaminen yrittäjyyteen omaehtoisesti ja ylipäätänsä vastuun antaminen nuorille on talouden tasapainottamisen perusta.
3. Pk-yritykset tarvitsevat neuvontaa ja tietoa omilla ehdoillaan
Yrittäjä saa parhaat neuvot toiselta yrittäjältä ja asiantuntijoilta, joista tärkeitä ovat kirjanpitäjä, tilintarkastaja ja lakimies. Nämä yrittäjä aina valitsee ja myös maksaa itse. Ruotsissa julkiset konsulttipalvelut on yhtiöitetty (ALMI) mutta Suomessa on edelleen julkisesti rahoitettu konsulttijärjestelmä, jossa viranomainen vastaa tosiasiallisesta konsultin valinnasta. Koska asiakassuhde yrittäjille välittyy julkisen viraston kautta, yrittäjän on vaikea moittia konsultin laatua ja samalla hakea rahoitusta viranomaiselta, jonka toimeksiannosta ko. konsultti toimii.
Suomessa on laadukas yrittäjyyden korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmä. Yhdysvaltojen malli nostaa yliopistot yrittäjyyden kasvun ytimeen. Yliopistojen läheisyydessä olevat hautomot ovat keskeinen instrumentti yrittäjyyden kasvussa. Esimerkiksi University of California arvioi nettisivullaan luoneensa 2 miljoonaa työpaikkaa Kaliforniaan. Nyt kun on luotu huippuyliopisto yrittäjyys-innovaatio-tehtävään, olisi syytä kohdentaa julkiset resurssit laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen mallin mukaisesti korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmään.
4. Liiketoimintaosaamisen vaje ratkeaa panostamalla nuoriin
Suomessa on laaja julkisesti rahoitettu yrityspalveluklusteri mutta silti pk-yrityksissä on osaamisvaje. Tätä näkökulmaa korostavat toistuvasti monet kokeneet yrittäjät. Kansainväliset vertailututkimuksen osoittavat kiistatta, että Suomen yrittäjäsektorin kansainvälisyys, mitä voidaan pitää selkeänä osaamisen mittana, on selvästi heikompi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Miten tämä osaamisvaje on mahdollinen, kun Suomessa on jatkuvasti lisätty rahoitusta julkisiin yrityspalveluihin? Kenties kysymys on siitä, että määrä ei luo laatua.
Suomen kansainvälinen yrityssektori on kaikilla mittareilla mitaten erinomainen. Ongelma on vain se, että 90 %:ia viennistä ja näin lähes puolet BKT:stä on riippuvainen noin 30 vientiyrityksestä, kun muissa Pohjoismailla on laaja ja monipuolinen vientisektori. Kun katsotaan suomalaista pk-sektoria, on myönnettävä, että siitä ei ole muodostunut kansainvälistä voittajaa. Pk-yritykset ovat menettäneet yhteytensä nuoriin opiskelijoihin, vaikka nuori akateeminen on tehokkain muutosagentti. 80-luvulla järjestin nuorelle harjoittelupaikan yhdellä puhelinsoitolla. Tarvitaan radikaali rajojen avartaminen korkeakoulujen ja hallinnon välillä. Nuoret ovat kansainvälisiä ja voivat tuoda kansainvälisyyden pk-yrityksiin.
5. Annetaan korkeakouluille ja yliopistoille rahaa ja vastuuta
Voisimme oppia Tanskan verkosto-ohjelmista, joilla vuosina 1970-1990 luotiin Jyllantiin maaseudun keskelle 50.000 teollista työpaikkaa vaikeille pk-teollisille aloille? Tietenkin niiden totuus on se, että ohjelmat eivät kautta linja ole olleet menetys, minkä havaitsin kenttätutkimuksissani. Hyvän ohjelman tulee olla riittävän avoin, jotta se sallii voittajien nousun eikä pönkitä epäonnistujia, mikä on mm. EU:n ja sen rahaliiton logiikka.
Miksi Suomeen ei ole luotu vahvaa yrittäjyysohjelmaa? Ehdotimme sitä Antti Paasion kanssa 90-luvun vaihteessa. Oma roolini oli hallituksen maaseutuohjelmat ja monet kansalaisaloitteet. Esimerkiksi Puu-Suomi-ohjelma syntyi yrittäjien rakentamana Tanskan verkostomallin mukaisesti. Ohjelmaa veti kansanedustaja Kyösti Karjula.
Yrittäjien rakentamat ohjelmat jäävät vaille julkisten toimijoiden tukea, koska hallinto toimii ”ylhäältä alas” logiikalla. Silti kansalaisaloitteena rakentuvat ohjelmat tuottavat usein hyvin paljon aloitteita ja innovaatiota ja vähäisillä kustannuksilla. Nyt on korkea aika luoda yrittäjyyden ”suuri tarina”. Jos korkeakouluille ja yliopistoille allokoitaisiin merkittävä osa yrittäjyysmäärärahoista, olisimme työvoimapulan eikä suurtyöttömyyden äärellä. Tässä on tietenkin perimmältään kysymys poliittisesta tahdosta mutta onko sitä varaa siirtää kovin pitkälle, koska ensi hallituskaudella on riskinä koko hyvinvointivaltion romahdus.
6. Yrittäjien oikeusvarmuutta tulisi ratkaisevasti parantaa
Yrittäjät eivät mitenkään voi hallita luokkaa 100.000 pykälää, jotka ovat velvoittavia EU-Suomessa. Niitä pitää vähentää radikaalisti, kuten Timo Summa EU-kaudellaan ehdotti. Yrittäjät kohtaavat käräjäoikeudessa aina taitavat liikejuristit ja KHT:t vastapuolen asioiden ajajina. Nämä palvelut puuttuvat TEMin tarjonnasta vaikka tarve on suuri (KTM Julkaisuja 5/2004). Johanna Karkian raportti konkurssi- ja saneerausmenettelyn uudistamistarpeista oli aikanaan loistava. Se pitäisi viedä käytäntöön. Pienen työantajan velvoitteet ja vastuut ovat ylivoimaiset yrittäjien kannettavaksi ja ne tulisi punnita uudelleen, koska muuten pimeä talous valtaa lisää alaa. Nykyisin se on valtion tilintarkastajien arvion mukaan jo 10 %:ia BKT:stä, siis liki 20 miljardia euroa, eli kestämättömän suuri.
Toinen alue, joka perustellusti tulee esiin, on pk-yritysten heikko asema kilpailussa julkisista hankinnoista. Osaltaan tätä selittää julkisen toimijan usko siitä, että suuret yritykset ja organisaatiot ovat luotettavampia ja ne ylläpitävät jatkuvuutta. Toinen seikka on kuitenkin se, että kansallisesti on edelleen mahdollista tehdä valtion ja yritysten välisiä "hiljaisia" sopimuksia, jotka vähentävät tosiasiallista yrittäjien mahdollisuutta kilpailla julkishankinnoista. Valtio on myös Suomessa säätänyt lakeja ja asetuksia, jotka suosivat elinkeinoissa osaa elinkeinonharjoittajista.
7. Verotuksessa tarvitaan tervettä järkeä
Miksi ei poisteta alle 1.000 euron kuukausitulojen verotusta, koska kukaan ei tule alle 1000 euron tuloilla tule toimeen. Samalla poistuisi valtava byrokratia ja matalan tuottavuuden alojen yritykset saisivat palkkajouston. Nykyinen malli suosii pimeän työvoiman käyttöä, mikä lienee edelleen paha ongelma rakennusalalla tai ravintoloissa. Yrittäjän riskiä (mm. henkilökohtaiset takuut yrityksen lainoille) ei edelleenkään oteta huomioon yrityksen pääomana, joten yrittäjä maksaa ylisuurta tuloveroa pääomaveroon nähden. Harvainyhtiö on käsitteenä hylättävä.
Verottajan ja vakuutusyhtiön asema julkisoikeudellisina toimijoina on aivan liian hallitseva muihin velkojiin nähden. Tämä mahdollistaa hyvienkin yritysten likvidoinnin verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi. Tästä yrittäjä Henri Katajan kuolemaan johtanut prosessi on sellainen, jota ei pitäisi toistaa, mikäli halutaan todella yrittäjyyteen kannusteita. Katajan yritys joutui omaisten kertoman mukaan konkurssiin väärin perustein; lain mukainen osuus velkojista kannatti saneerausta. Silti julkisoikeudellisten velkojien vaatimus konkurssissa tuli ratkaisuksi käräjä- ja hovioikeudessa.
8. Talous- ja yrittäjyyskasvatukseen kannattaisi panostaa kunnolla
Miksi ei tehdä kunnon laskelmaa yrittäjyyden kansantaloudellisista vaikutuksista? Silloin saatettaisiin havaita, että yrittäjäsektori luo suuren määrin työpaikkoja erittäin vähäisillä tuotantopanoksilla. Oppilaitokset ovat avainasemassa. Olisi mahdollista luoda koko koulujärjestelmän kattava talous- ja yrittäjyyskasvatus ohjelma, jolla nuoriso valmennetaan
yrittäjiksi. Tässä ei tarvita kalliita ja monimutkaisia hallintorakenteita vaan ainoastaan kannustava liiketoimintasuunnitelmakilpailu. Tähän voisi tuoda palkinnoksi yrittäjyyden harjoittelustipendijärjestelmän, joka voisi olla halpa ja tehokas tapa saada vuodeksi mm. harjoittelijoiksi pk-yrityksiin. Ylipäätänsä nuorten harjoittelu on avain menestykseen.
Suomen talouskasvatusseura ry voisi ottaa vastuulleen nuorten liiketoimintasuunnitelmakilpailun organisoimisen yhteistyössä Opetushallituksen ja kuntien kanssa. Ensi vaiheen painopisteenä voisi olla lukiot. Perustelu on ilmi selvä. Kun meillä rakennetaan mittavilla panostuksille yrittäjyyden ja innovaatioiden huippuyliopisto (Aalto), olisi järkevää rakentaa lukioihin opetus ja harjoittelu, joilla nuoret valmennetaan yrittäjyyteen ja innovaatioihin jo teini-ikäisinä, jolloin jokaiselle meistä on aikanaan ollut suuria ideoita mielessään.
9. Kansainvälistä rahoitus ja partnershipiä tarvitaan
Suomalaisen talouden valtava dynamiikka 1870-luvun nälkävuosien jälkeen on perustunut ulkomaiseen osaamiseen ja pääomaan. Miksi ei saada vauhtia suoriin ulkomaisiin investointeihin, vaikka tarjontaa olisi? Rahastomallin rinnalle tarvitaan yksityiset ulkomaiset sijoittajat, joiden houkutteluun tulisi panostaa (mm. veroedut) maakuntien tasolla – klusteritutkimus kansainvälisellä tasolla voisi tehdä tunnetuksi uusia ja unohdettuja klustereita ja alueita.
Mihin on unohtunut mahdollisuus luoda Suomen pankin ns. kakkoslista kasvuyritysten ”puulatuille” joukkovelkakirjalainoille – koron noustessa olisi uudelleen tärkeä rahoituslähde. Suuret pääomasijoitusyhtiöt ovat saaneet osakseen runsain mitoin julkisia panostuksia mutta sijoitukset kasvuyrityksiin ovat vähäiset. Nyt pitäisi kannustaa businessenkeleiden ja työtekijöiden sijoituksia Englannin mallin mukaan.
10. Innovatiiviset ohjelmat ovat elinkeinopolitiikan ydinsisältöä
Maaseutuohjelmat ovat liian passiivisia – pendelöinti ei ole ainoa vaihtoehto – maaseutu voidaan uudistaa. Puu, elintarvike ja vesi kullanarvoisia raaka-aineita – niihin tulisi panostaa vakavasti, koska niukkuus laadukkaista hyödykkeistä on ilmeinen globaalisti. Meillä on naapurina Venäjä, jonka valtavat luonnonresurssit – ei yksistään teolliset mineraalit ja energiavarat – ovat mittaamattomat arvokkaat maailmassa, jossa ilmastomuutos siirtää tuotannon panopistettä kohti pohjoista ja etelää. Suomen tulisi panostaa Venäjän luonnonvarojen hyödyntämiseen ja samalla parantaa omaa luonnonvaratalouttaan. Kaivostoiminta ja matkailu ovat jo nyt esimerkkejä menetystarinoista mutta niitä tarvitaan lisää.
Maailmantalouden kantava voima on ideatalous, siis ns. uusi kasvuteoria. Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa – semanttinen eli sisältöweb perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa yrittäjäsektorille. Suomella on vielä aikaa panostaa sisältöwebiin ja tehdä siitä kansainvälinen kilpailuetu, siis osaamisliiketoiminta yli rajojen. Tämä voisi olla kärkihanke – panostukset olisivat kohtuulliset valtavaan hyötyyn nähden. Toinen merkittävä alue ja todellinen high-tech voisi olla vaikkapa nanoteknologia tai jokin muu. Nyt tarvittaisiin merkittäviä panostuksia, koska radikaaleja innovaatioita tarvitaan. Kansainvälisen kaupan vahvin kasvualue on tekniset tai teolliset palvelut eikä niinkään materiaalinen tuotanto. Pk-teollisuuden haasteena on suunnata nopeasti oma toimintansa globaaliksi ja panostaa muutosprosessiin kohti teollisia palveluita.
tiistai 21. syyskuuta 2010
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Yhteiskunnalliset ajattelumallit murroksessa: Modernismi vs. Postmodernismi
1. Modernismi ja teollinen yhteiskunta
Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on luonnollisesti myös merkinnyt kapitalismin kasvua ja pääomien kasautumista.
Historiallisesti modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.
Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa jo 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi ja näin keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei kuitenkaan lähtökohtaisesti hyväksynyt mitään auktoriteettia. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa.[1]
Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa. Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien.[2] Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Kun katsoo Locken ajattelua, on helppo uskoa, että hänellä oli merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa.
Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä onkin alueellaan vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapauden kasvun johtaa yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.
Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.
Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Yhteiskunnalliset vaikutukset jäivät vähiin, kun taas teollinen vallankumous, joka lähti vauhtiin Englannista, sai aikaan laaja-alaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Modernismin suuri saavutus oli yksilön vapauksien nostaminen valtion perustaksi hallitsijan jumalalliseen asemaan sijaan. Toisaalta esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan teollisuuskapitalisteille ja kehoitti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään avoimeen kapinaan tuotantovälineiden ottamista kapitalisteilta yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden harvojen käsiin. Klassista taloustiedettä tulkiten Marx väitti, että kapitalisti pyrkii absoluuttisen lisäarvon tuottamiseen alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Vaikka Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, hän ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua[3]..
Marxin työn lisäarvoteoria on sinällään ansiokas. Paradoksaalista on se, että Marxin yhteiskunnalliset johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta olivat virheelliset. Marx oletti, että yrittäjät/ kapitalistit ovat kiinnostuneita työn absoluuttisesta lisäarvosta. Todellisuudessa teknologinen vallankumous tarjosi yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamiseen.
1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjansa ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi myös olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnajantajan taito ja uutteruus[4]. Harisalo ja Miettinen[5] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja.
Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.
Usein komparatiivinen vertailu yli maiden ja vuosikymmenien auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää aika perustellusti, että siellä missä kohtaavat rationaalismi vallitsevana yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön yritystoiminnan tasolla vaikuttava liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600- 1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi perustuslaissaan Britaniaa vahvemman rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tulisi uuden modernismin ajan symboli, jossa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteeanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[6] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Itseoppineet teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista ja näin Yhdysvallat parissa vuosikymmenessä 1900-luvun alussa otti teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1990-luvun alussa toiseen maailmansotaan saakka. Nykypäivänä Kiina on esimerkki modernismin voimasta.
Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernimismin hedelmät. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[7] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo Neuvostotalouden vääristyneistä hintarakenteista[8]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas ns. kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Neuvostoliiton keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.
Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui tosiasiassa merkantilistismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankaupaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut rasitteenaan Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.
Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:
Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.
Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.
Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[9] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britanian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi[10].
Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.
Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä.
Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma ja kansainvälisen kaupan tuoman hyvinvoinnin perusta. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.
1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian. Uudistuneen talousteorian keskeinen ansio on makrotalouksien ohjattavuuden ja ennustettavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus on toiminut taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Samalla tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen tuon ajan modernismin vahva tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi toisen maailmansodan jälkeen teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti samalla vahvan yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[11].
Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[12] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen tuotannontekijänä ja kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solowin kasvuteoria tarkastelee makronäkökulmaa. Solow havaitsi, että panostukset koulutukseen ja teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä kansainvälisessä vaihdannassa ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteisen teknologiavarannon ja tähän liittyvän osaamisen kehitys hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[13] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa; erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Solow ei tarkastele yksittäisen yrityksen kasvua. Yrityslähtöisen kasvuteorian keskeinen arkkitehti on Paul Romer[14], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[15]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailumekanismin paine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.
Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien/ yrittäjien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa erityisesti Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatit ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista.
Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Seurauksena on se, että järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa, alue tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy mm. Suomessa erityisen selvästi, koska meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt kansantalouden yleisten ja sinällään nuorelle aika tavalla toissijaisten asioiden läpikäynniksi osana yhteiskuntaoppia. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.
2. Postmodernmismi ja jälkiteollinen yhteiskunta (post-industrial society)
Pääsääntöisesti modernismin ajatusmallit ja erityisesti (markkina)taloustiede ovat edelleen toimivia ja kehityskelpoisia. Toisaalta on kiistattoman selvää, että maailma on muuttunut ja muuttumassa, eikä materiaalinen hyvinvointi ja materiaalinen (markkina)taloustiede enää ratkaise aikamme ongelmia. Merkittävä kriitikko on ollut (talous)sosiologi Daniel Bell[16], joka esitti kuuluisan mallinsa kolmesta yhteiskunnan kehitysvaiheesta: 1. esiteollinen, 2. teollinen ja 3. jälkiteollinen. Bellin kehitysvisioille siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan löytyi myös faktaperustaa, sillä informaatioammatit lisääntyivät USAssa 1970-luvulle tultaessa[17] ja elinkeino- ja ammattirakenteen havaittiin painottuvan palveluelinkeinoihin. Bell kuten Marx aikanaan kohdisti kritiikin demokraattisen kapitalistisen järjestelmän kykyä sopeutua. Jälleen kerran osoittautui, että kapitalistinen yritysmalli on vahva instituutio eikä välttämättä ajaudu totaaliseen kriisin yhteiskuntamuutosten vuoksi kuten aikanaan käsityöläisten ammattikunta romahti teollistumisen ja modernismin edetessä. Marxin ja monen sosiologin vihaama kapitalistinen osakeyhtiömalli on elinvoimainen, koska yhtiöiden osakkaat ovat rationaalisia ja katsovat eteensä, jolloin yhtiöt kykenevät muuttamaan toimintaansa. Bellin johtopäätös teollisen modernismin korvautumisesta postimodernismilla, jonka keskeisenä perustana on vahva uusyrittäjyyden ja pienyritysten esiinmarssi, oli yleisesti ottaen ennenaikainen ja futurologinen. Silti on selvää, että suurteollisen yhteiskuntamallin ”suuri tarina” vakavien haasteiden edessä.
Teollisen kapitalismin uhkana ei kutienkaan ole sen suuri edistyksen tarina siis suurteollinen tuotantorakanne, koska tähän uskovat Kiinan tapaiset maat entistä vahvemmin. Uhkana on maapallon rajoitettu elologinen kestokyky, jota talouskasvu koko ajan kuormittaa lisää.
Modernismin vahvuus on yli tieteenalojen ulottuva näkemys deduktiivisesta tieteen metodista, jolla tutkimus legitimoi tiedon kumoamisen tai todentamisen. Silti modernisimin näkemys totuudesta on rajoittunutta, länsimaisen yhteiskunnan menestystarinan kertomista, todentamista ja vahvistamista. Tarinan keskiössä ovat suuret monikansalliset yritykset ja alueelliset talousliitotot siis ylipäätänsä talouden voittajat. Postmodernistit kuten Daniel Bell asettuvat vastustamaan universaalia tarinaa siis yhden oikean totuuden mahdollisuutta, jota modernismin tiedeyhteisöt legitimoivat. Postmodernistit eivät usko tieteellisen tiedon ylivertaisuuteen, mitä tietenkin filosofia on yli aikojen epäillyt. Postmodernistit sen sijaan korostavat uuden tiedon luomista. Tämä tarkoittaa pelisääntöjen muuttamista ja tähän tarvittavaa tulkinnan oikeutusta. Postmodernismin mukaan tulkinnassa korostuu vapaus konsturuoida tietyn annetun historillinen muoto mutta kuitenkin sen sisäisistä lainalaisuuksista lähtien[18]. Tietoyhteiskunnan tulkinnassa postmodernimi korostaa kulttuurin hallitseva asemaa ja omia sisäisiä lainalaisuuksia, joita voivat olla:[19]
- irrationaalisuus,
- impulssiivisuus,
- henkilökohtaiset vaikutelmat ja
- vapaat yhdistelyt.
Postmodernistit ovat kritiikillään vaikuttaneet modernismin uudistumiseen kuten marxilaisuus aikanaan. Daniel Bell ennakoi, että yliopistot ja korkeakoulut tulisivat kohoamaan jälkiteollisissa yhteiskunnissa (Bell käyttää termiä ”knowledge societies”) yhteiskunnallisen vallan keskuksiksi ja että tiedosta tulee tärkein tuotannontekijä. Tämä havainto yhdessä 1970-luvun alun öljykriisin myötä on johtanut siihen, että länsimaat ovat lisänneet panostustaaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut[20]. Futurologien Alvin Toffler[21] ja John Naisbitt[22] faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat olleet arvokkaita. Daniel Bell oli kiistatta oikeassa siinä, että tietoyhteiskunta (information society) on länsimaisen yhteiskunnan uusi kehitysvaihe. Mutta hänen kuten yleensä futurologien tai sosiologien heikkous oli puutteellinen näkemys markkinamekananismista. He nostivat ainakin implisiittisesti esiin kapitalismin romahduksen ja jopa saattoivat uskoa sosialismin vääriteltyyn tarinaan. Tosiasiassa tietoyhteiskunta on ennen muuta aikaisempaa vahvempi markkinatalousyhteiskunta, koska tietotekniikka on muuttanut rahan, pääomien ja monien palveluiden kaupan digitaaliseksi ja rajattomaksi liiketoiminnaksi. Tästä kehityksestä Anthony Giddens[23] käyttää osuvia käsitteitä kuten teknokapitalismi ja epävarmuuden kapitalismi, joilla hän viittaa erityisesti informaatio- ja viestintäteknologian nopeaan kehitykseen ja tämän vaikutuksiin mm. osakemarkkinoihin.
Naisbitt ennakoi ensimmäisenä sen, että jälkiteollisessa taloudessa tietopääoma keskeisenä pääoman muotona johtaa radikaaliin muutokseen tuotannon organisoinnissa; henkisen pääoman arvostuksen nousun ansioista talous voi ensi kertaa ihmisen historiassa perustua tuotannontekijään, joka ei ole niukka, vaan uudistuva ja itseään uudistava.
Giddensin mukaan uusi teknologia saa aikaan talouskasvua, parantaa kilpailukykyä ja työllisyyttä sekä tehostaa hallinto- ja palvelualan tehtävien hoitamista mutta aiheuttaa kasvavan taloudellisen epävarmuuden.
On myös käytetty käsitettä uusi digitaalinen maailmanjärjestys, jolla viittaataan tietotekniseen vallankumoukseen ja sen globaalitasolla leviäviin vaikutuksiin. Manuel Castells[24] puhuu informationaalisesta kehityslogiikasta, siis tiedon voittokukulusta tuotannontekijänä. Tetoteknologian diffuusio/ integroituminen muihin teknologioihin, yhteiskunnan toimintojen verkottuminen ja valinnanmahdollisuuksien lisääntyminen ovat kuvaavat uutta kehityslogiikkaa. Castellsin mukaan teknologiset innovaatiot kehittyvät teknologian ja sovellusten hyötykäytöllä käyttäjien henkilökohtaisen kokeilun ja kokemusten kautta, mikä lähentää käyttäjiä ja tuottajia toisiinsa. Tämä legitimoi tietoyhteiskuntakäsitteen talouspoliittisena ydinkäsitteenä[25]. On myös tapana puhua digitaalivallankumouksesta teollisen vallankumouksen laajuisena ilmiönä. Naisbittin[26] näkemyksen mukaan informaatio- ja viestintäteknologian nopea kehitys saa aikaan talouskasvua, mikäli talouden toimijat kykenevät korvaamaan teollisen yhteiskunnan koodit jälkisteollisen yhteiskunnan vastaavilla.
Jälkisteollista tietoyhteiskuntaan kuvaavat käsitteet kuten mediayhteiskunta, verkostoyhteiskunta, osaamisyhteiskunta, asiantuntijayhteiskunta, ekoälykäs yhteiskunta ja vuorovaikutusyhteiskunta[27].
Futurologeista poiketen Frank Webster[28] korostaa yhteiskuntakehityksen jatkuvuutta. Vaikka digitaalisuuden vaikutus talouteen on hänenkin mukaansa kiistaton, hän ei usko, että digitaalisen vallankumouksen kannattajat olisivat kyenneet vakuuttavasti osoittamaan, mitkä piirteet tai muutosten määrät oikeuttavat puhumaan vallankumouksesta tai edes syvällisestä yhteiskunnallisesti murroksesta. Peter Drucker[29] vertaa digitaalivallankumousta kirjapainotekniikan keksimiseen. Kyse ei Druckerin mukaan ole varsinaisesta teollisesta vallankumouksesta, koska teollinen vallankumous on teknologisen paradigman seurauksena tapahtuva pitkäaikainen ja monimutkainen yhteiskunnan muutos. Kirjapainotaito levisi Druckerin mukaan aikanaan nopeasti ja yhtä lailla meidän aikamme digitaalinen vallankumous on vaikutuksiltaan nopea ja rajoitettu. Tietoyhteiskuntakehitys tai digitaalinen vallankumous tuntuu menneen läpi ilman suuria mullistuksia, joskin sen piilovaikutukset saattavat olla yllättäviä. Teknologisen vallankumouksen rinnalla on toteutumassa sosiaalinen tai organisationaalinen vallankumous siis ns. matala organisaatio, joka merkitsee koko vuosisadan saavutusten kääntämistä ylösalaisin.
Modernismin ytimessä olevien suurten managerialististen yritysten kannalta käsillä oleva automaatio merkitsee kuitenkin vain merkittävää mahdollisuutta työn dynaamisen lisäarvon nostamiseen, mikä on juuri demokraattisen kapitalistisen yritysjärjestelmän tärkein eloonjäämisstrategia.
Tähän syynä on se, että modernismin linnakkeet suuret monikansalliset yritykset kykenivät postmodernismin keinoin ratkomaan tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkisen organisaation. Tämä osoittaa, että osakeyhtiömalli on yllättävän elinvoimainen. Yritysjohdon hierarkia oli lähes vuosisadan ollut ikään kuin tabu, johon ei ollut syytä kajota. Vajaassa vuosikymmessä hierarkiat purettiin, koska ne olivat osakkeenomistajien mielestä tehottomia, kun tietotekniikka mahdollisti tehokkaan tiedonkulun.
Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista[30], koska ”amerikkalainen metodi” perustui vuosisadan Taylorin ajatusten mukaiseen hierarkkiseen työn erikoistumismalliin[31]. Tayloristinen työn erikoistumismalli ja organisaatio leimattiin hetkessä tehottomiksi. Taylorismin alasajo ei liittynyt vain teollisuuteen vaan ulottui myös palveluihin ja kauppaan. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota[32]. Toyota osoitti, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Toyota-mallin merkitys saattaa olla yhtä keskeinen kuin Taylorismin noin vuosisata aikaisemmin. Tuottavuusparadoksin ratkaisu tarkoitti sitä, että maailmantalouden haasteena ei ollut enää työvoimapula uusien elinkeinojen kasvun myötä vaan työn loppuminen kuten Rifkin kyynisesti väittää tai ainakin työn uudelleenmuotoilu[33]. Keskiluokan ahdinko johtaa markkinoiden ostovoiman heikkenemiseen, millä on vakavat seuraukset, koska teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa [34].
Toyota-malli on mahdollistanut työn prosessi- ja verkostopohjaisen uudelleenorganisoinin, joka hyödyttää selvimmin modernismin jättiläisiä, siis suuria yrityksiä ja talousalueita sekä koko kansainvälistä talousjärjestelmää.
Peter Drucker[35] näkee tietoyhteiskunnan avaintoimijoina tietotyöläiset (knowledge workers), jotka omistavat keskeisimmät tuotantovälineet eli oman intellektuaalisen pääomansa. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, seurauksena on kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[36]. Jerome Rifkin näkee haasteena sen, että keskiluokkainen unelma ”tulevaisuudesta” romuttuu, jos toimihenkilöiden palkkataso laskee alle toimeentulominimin. Yhdysvalloissa valkoisesta esikaupunkien keskiluokasta on jo tullut taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset. 1990-luvulla teknologinen kehitys on erityisesti EU-maissa vähentävät työpaikkoja nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen ja lähipalveluja on rationalisoitu kuten esimerkiksi pankkialalla Suomessa. Teknologia on tuonut mukanaan riskin aktiivisen työväestön loppuun palamisesta, kun automaatio ja uudet organisaatiomallit ovat syrjäyttäneet yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio on lisääntynyt. Erityisen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä, keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli.
Tietoyhteiskuntakehitys ei ole sekään lineaarista. Schumpeterin ajatus luovasta tuhosta (creative destruction) sopii hyvin teknologis-taloudelliseen revoluutioon, jota vievät eteenpäin monikansalliset yritykset[37] ja innovatiiviset yrittäjät. Teknologinen kehitys johtaa yritysrakenteiden muutoksiin. Sosiologi Jerome Rifkin[38] analyysi työn loppumisesta globaalitaloudessa on eräs makroanalyysi. Mikrotasolla näköpiirissä on jatkuva teollisen työn uudelleenallokointi alueelta toiselle. Aasia on pitkään ollut teollisten investointien voittava kohdealue mutta mukaan ovat tulossa myös Afrikka ja Latinalaisen Amerikka.
Hierarkkisen yritysmallin purkaminen on johtanut globaaliyritysten keskijohdon ja sitä kautta länsimaisten yhteiskuntien keskiluokan sosiaalis-taloudelliseen kriisiin. Silti Rifkin kuten monen muunkin tunnetun sosiologin analyysi on yksipuolinen, koska maailmantalouden ongelmista on vaikea syyttää yrityssektoria, joka päättää korvata keskijohdon tietoagenttina keskeisiltä osin tietotekniikalla. Lisäksi työn dynaamisen lisäarvon kasvu on se keino, jolla markkinatalousjärjestelmä on ennenkin selviytynyt kriiseistä.
[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Tämän hätiköidyn johtopäätöksen pohjalta syntyi sosialistinen yhteiskuntamalli, jossa yhteiskunta monopolisoi tuotantovälineet.
[4] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[5]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[6] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA.
[7] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[8]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[9] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[10] Klassinen taloustiede on ajalle ominaista niukkuuden tai lohduttomuuden taloustiedettä (dismal sciece)
[11] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[12] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[13] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[14] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[15] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.
[16] Bell, Daniel (1974) The Coming of Post-Industrial Society. A Venture in Social Forecasting, London.
[17] Porat, Marc (1977) The Information Economy, Definition and Measurement, Washington.
[18] Vähämäkio, Jussi (1995) Gianni Vaattimon radikaalin hermeneutiikan merkiitys yhteiskuntateorialle teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[19] Jallinoja, Riitta (1995) Sosiologia postmodernisuudesta: Zygmunt Bauman teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[20] Jensen, Michael. (1992) 'The Modern Industrial Revolution, Exit, and Failure of Internal Control Systems', Journal of Finance.
[21] Toffler, Alvin (1980) Third Wave, Bantam, New York.
[22] Naisbitt, John (1984) Megatrends: Ten New Directions Transforming Our Lives, New York
[23] Giddens, Anthony (1992) The Consequences of Modernity, Cambridge (UK), Polity Press.
[24]Castells, Manuel (1989) The Informational City. Information Technology, Economic Restructuring, and the Urban-Regional Process. Oxford: Basil Blackwell.
[25] Tätä instrumentaalista näkemystä edustaa selkeästi TEKESin määritelmä: "Tietoyhteiskunnalla tarkoitetaankin yhteiskuntaa, jossa laajasti hyödynnetään tietoverkkoja ja tietotekniikkaa, tuotetaan runsaasti tieto- ja viestintäteollisuuden tuotteita ja palveluja ja jossa on monipuolinen sisältöteollisuus." (Teknologia (2000) Osaamiselle tulevaisuuteen, TEKES, Helsinki (sivu 21)
[26] Naisbitt, John (1984) Megatrends, Warner Books, sivu 8
[27] Malaska, Pentti (1995) Yhteiskuntakehityksestä ja murroksesta. Teoksessa Auli Keskinen (toim.) Teledemokratia - tietoverkot ja yhteiskunta. Painatuskeskus, Helsinki (ss. 33-34).
[28] Webster, Frank (1995) Theories of The Information Society, Routledge, New York
[29] Financial Timesin haastattelu vuodelta 1977.
[30] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[31] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[32] 1950-luvulla japanilainen Toyota kehitti uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön, ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta.
[33] Stenlund Heikki (1997) Työn tulevaisuus, Työministeriö
[34] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[35] Drucker, Peter (1993) Post-Capitalist Society, New York.
[36] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[37] Harvard-kaudellaan 1930-40-luvuilla Schumpeter kirjoitti moniselitteisen kirjansa ’Capitalism, Socialism, and Democracy’. Schumpeterin ennakoi muutoksen kilpailusta kapitalismista (Competitive capitalism) ’trustiutuneeksi’ kapitalismiksi (Trustified capitalism) ja suurten yritysten nousun innovaattoreiksi pienyritysten tai uusyrittäjien sijasta
[38] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
1. Modernismi ja teollinen yhteiskunta
Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on luonnollisesti myös merkinnyt kapitalismin kasvua ja pääomien kasautumista.
Historiallisesti modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.
Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa jo 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi ja näin keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei kuitenkaan lähtökohtaisesti hyväksynyt mitään auktoriteettia. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa.[1]
Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa. Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien.[2] Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Kun katsoo Locken ajattelua, on helppo uskoa, että hänellä oli merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa.
Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä onkin alueellaan vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapauden kasvun johtaa yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.
Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.
Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Yhteiskunnalliset vaikutukset jäivät vähiin, kun taas teollinen vallankumous, joka lähti vauhtiin Englannista, sai aikaan laaja-alaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Modernismin suuri saavutus oli yksilön vapauksien nostaminen valtion perustaksi hallitsijan jumalalliseen asemaan sijaan. Toisaalta esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan teollisuuskapitalisteille ja kehoitti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään avoimeen kapinaan tuotantovälineiden ottamista kapitalisteilta yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden harvojen käsiin. Klassista taloustiedettä tulkiten Marx väitti, että kapitalisti pyrkii absoluuttisen lisäarvon tuottamiseen alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Vaikka Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, hän ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua[3]..
Marxin työn lisäarvoteoria on sinällään ansiokas. Paradoksaalista on se, että Marxin yhteiskunnalliset johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta olivat virheelliset. Marx oletti, että yrittäjät/ kapitalistit ovat kiinnostuneita työn absoluuttisesta lisäarvosta. Todellisuudessa teknologinen vallankumous tarjosi yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamiseen.
1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjansa ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi myös olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnajantajan taito ja uutteruus[4]. Harisalo ja Miettinen[5] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja.
Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.
Usein komparatiivinen vertailu yli maiden ja vuosikymmenien auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää aika perustellusti, että siellä missä kohtaavat rationaalismi vallitsevana yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön yritystoiminnan tasolla vaikuttava liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600- 1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi perustuslaissaan Britaniaa vahvemman rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tulisi uuden modernismin ajan symboli, jossa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteeanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[6] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Itseoppineet teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista ja näin Yhdysvallat parissa vuosikymmenessä 1900-luvun alussa otti teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1990-luvun alussa toiseen maailmansotaan saakka. Nykypäivänä Kiina on esimerkki modernismin voimasta.
Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernimismin hedelmät. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[7] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo Neuvostotalouden vääristyneistä hintarakenteista[8]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas ns. kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Neuvostoliiton keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.
Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui tosiasiassa merkantilistismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankaupaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut rasitteenaan Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.
Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:
Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.
Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.
Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[9] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britanian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi[10].
Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.
Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä.
Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma ja kansainvälisen kaupan tuoman hyvinvoinnin perusta. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.
1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian. Uudistuneen talousteorian keskeinen ansio on makrotalouksien ohjattavuuden ja ennustettavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus on toiminut taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Samalla tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen tuon ajan modernismin vahva tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi toisen maailmansodan jälkeen teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti samalla vahvan yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[11].
Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[12] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen tuotannontekijänä ja kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solowin kasvuteoria tarkastelee makronäkökulmaa. Solow havaitsi, että panostukset koulutukseen ja teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä kansainvälisessä vaihdannassa ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteisen teknologiavarannon ja tähän liittyvän osaamisen kehitys hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[13] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa; erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Solow ei tarkastele yksittäisen yrityksen kasvua. Yrityslähtöisen kasvuteorian keskeinen arkkitehti on Paul Romer[14], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[15]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailumekanismin paine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.
Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien/ yrittäjien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa erityisesti Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatit ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista.
Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Seurauksena on se, että järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa, alue tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy mm. Suomessa erityisen selvästi, koska meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt kansantalouden yleisten ja sinällään nuorelle aika tavalla toissijaisten asioiden läpikäynniksi osana yhteiskuntaoppia. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.
2. Postmodernmismi ja jälkiteollinen yhteiskunta (post-industrial society)
Pääsääntöisesti modernismin ajatusmallit ja erityisesti (markkina)taloustiede ovat edelleen toimivia ja kehityskelpoisia. Toisaalta on kiistattoman selvää, että maailma on muuttunut ja muuttumassa, eikä materiaalinen hyvinvointi ja materiaalinen (markkina)taloustiede enää ratkaise aikamme ongelmia. Merkittävä kriitikko on ollut (talous)sosiologi Daniel Bell[16], joka esitti kuuluisan mallinsa kolmesta yhteiskunnan kehitysvaiheesta: 1. esiteollinen, 2. teollinen ja 3. jälkiteollinen. Bellin kehitysvisioille siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan löytyi myös faktaperustaa, sillä informaatioammatit lisääntyivät USAssa 1970-luvulle tultaessa[17] ja elinkeino- ja ammattirakenteen havaittiin painottuvan palveluelinkeinoihin. Bell kuten Marx aikanaan kohdisti kritiikin demokraattisen kapitalistisen järjestelmän kykyä sopeutua. Jälleen kerran osoittautui, että kapitalistinen yritysmalli on vahva instituutio eikä välttämättä ajaudu totaaliseen kriisin yhteiskuntamuutosten vuoksi kuten aikanaan käsityöläisten ammattikunta romahti teollistumisen ja modernismin edetessä. Marxin ja monen sosiologin vihaama kapitalistinen osakeyhtiömalli on elinvoimainen, koska yhtiöiden osakkaat ovat rationaalisia ja katsovat eteensä, jolloin yhtiöt kykenevät muuttamaan toimintaansa. Bellin johtopäätös teollisen modernismin korvautumisesta postimodernismilla, jonka keskeisenä perustana on vahva uusyrittäjyyden ja pienyritysten esiinmarssi, oli yleisesti ottaen ennenaikainen ja futurologinen. Silti on selvää, että suurteollisen yhteiskuntamallin ”suuri tarina” vakavien haasteiden edessä.
Teollisen kapitalismin uhkana ei kutienkaan ole sen suuri edistyksen tarina siis suurteollinen tuotantorakanne, koska tähän uskovat Kiinan tapaiset maat entistä vahvemmin. Uhkana on maapallon rajoitettu elologinen kestokyky, jota talouskasvu koko ajan kuormittaa lisää.
Modernismin vahvuus on yli tieteenalojen ulottuva näkemys deduktiivisesta tieteen metodista, jolla tutkimus legitimoi tiedon kumoamisen tai todentamisen. Silti modernisimin näkemys totuudesta on rajoittunutta, länsimaisen yhteiskunnan menestystarinan kertomista, todentamista ja vahvistamista. Tarinan keskiössä ovat suuret monikansalliset yritykset ja alueelliset talousliitotot siis ylipäätänsä talouden voittajat. Postmodernistit kuten Daniel Bell asettuvat vastustamaan universaalia tarinaa siis yhden oikean totuuden mahdollisuutta, jota modernismin tiedeyhteisöt legitimoivat. Postmodernistit eivät usko tieteellisen tiedon ylivertaisuuteen, mitä tietenkin filosofia on yli aikojen epäillyt. Postmodernistit sen sijaan korostavat uuden tiedon luomista. Tämä tarkoittaa pelisääntöjen muuttamista ja tähän tarvittavaa tulkinnan oikeutusta. Postmodernismin mukaan tulkinnassa korostuu vapaus konsturuoida tietyn annetun historillinen muoto mutta kuitenkin sen sisäisistä lainalaisuuksista lähtien[18]. Tietoyhteiskunnan tulkinnassa postmodernimi korostaa kulttuurin hallitseva asemaa ja omia sisäisiä lainalaisuuksia, joita voivat olla:[19]
- irrationaalisuus,
- impulssiivisuus,
- henkilökohtaiset vaikutelmat ja
- vapaat yhdistelyt.
Postmodernistit ovat kritiikillään vaikuttaneet modernismin uudistumiseen kuten marxilaisuus aikanaan. Daniel Bell ennakoi, että yliopistot ja korkeakoulut tulisivat kohoamaan jälkiteollisissa yhteiskunnissa (Bell käyttää termiä ”knowledge societies”) yhteiskunnallisen vallan keskuksiksi ja että tiedosta tulee tärkein tuotannontekijä. Tämä havainto yhdessä 1970-luvun alun öljykriisin myötä on johtanut siihen, että länsimaat ovat lisänneet panostustaaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut[20]. Futurologien Alvin Toffler[21] ja John Naisbitt[22] faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat olleet arvokkaita. Daniel Bell oli kiistatta oikeassa siinä, että tietoyhteiskunta (information society) on länsimaisen yhteiskunnan uusi kehitysvaihe. Mutta hänen kuten yleensä futurologien tai sosiologien heikkous oli puutteellinen näkemys markkinamekananismista. He nostivat ainakin implisiittisesti esiin kapitalismin romahduksen ja jopa saattoivat uskoa sosialismin vääriteltyyn tarinaan. Tosiasiassa tietoyhteiskunta on ennen muuta aikaisempaa vahvempi markkinatalousyhteiskunta, koska tietotekniikka on muuttanut rahan, pääomien ja monien palveluiden kaupan digitaaliseksi ja rajattomaksi liiketoiminnaksi. Tästä kehityksestä Anthony Giddens[23] käyttää osuvia käsitteitä kuten teknokapitalismi ja epävarmuuden kapitalismi, joilla hän viittaa erityisesti informaatio- ja viestintäteknologian nopeaan kehitykseen ja tämän vaikutuksiin mm. osakemarkkinoihin.
Naisbitt ennakoi ensimmäisenä sen, että jälkiteollisessa taloudessa tietopääoma keskeisenä pääoman muotona johtaa radikaaliin muutokseen tuotannon organisoinnissa; henkisen pääoman arvostuksen nousun ansioista talous voi ensi kertaa ihmisen historiassa perustua tuotannontekijään, joka ei ole niukka, vaan uudistuva ja itseään uudistava.
Giddensin mukaan uusi teknologia saa aikaan talouskasvua, parantaa kilpailukykyä ja työllisyyttä sekä tehostaa hallinto- ja palvelualan tehtävien hoitamista mutta aiheuttaa kasvavan taloudellisen epävarmuuden.
On myös käytetty käsitettä uusi digitaalinen maailmanjärjestys, jolla viittaataan tietotekniseen vallankumoukseen ja sen globaalitasolla leviäviin vaikutuksiin. Manuel Castells[24] puhuu informationaalisesta kehityslogiikasta, siis tiedon voittokukulusta tuotannontekijänä. Tetoteknologian diffuusio/ integroituminen muihin teknologioihin, yhteiskunnan toimintojen verkottuminen ja valinnanmahdollisuuksien lisääntyminen ovat kuvaavat uutta kehityslogiikkaa. Castellsin mukaan teknologiset innovaatiot kehittyvät teknologian ja sovellusten hyötykäytöllä käyttäjien henkilökohtaisen kokeilun ja kokemusten kautta, mikä lähentää käyttäjiä ja tuottajia toisiinsa. Tämä legitimoi tietoyhteiskuntakäsitteen talouspoliittisena ydinkäsitteenä[25]. On myös tapana puhua digitaalivallankumouksesta teollisen vallankumouksen laajuisena ilmiönä. Naisbittin[26] näkemyksen mukaan informaatio- ja viestintäteknologian nopea kehitys saa aikaan talouskasvua, mikäli talouden toimijat kykenevät korvaamaan teollisen yhteiskunnan koodit jälkisteollisen yhteiskunnan vastaavilla.
Jälkisteollista tietoyhteiskuntaan kuvaavat käsitteet kuten mediayhteiskunta, verkostoyhteiskunta, osaamisyhteiskunta, asiantuntijayhteiskunta, ekoälykäs yhteiskunta ja vuorovaikutusyhteiskunta[27].
Futurologeista poiketen Frank Webster[28] korostaa yhteiskuntakehityksen jatkuvuutta. Vaikka digitaalisuuden vaikutus talouteen on hänenkin mukaansa kiistaton, hän ei usko, että digitaalisen vallankumouksen kannattajat olisivat kyenneet vakuuttavasti osoittamaan, mitkä piirteet tai muutosten määrät oikeuttavat puhumaan vallankumouksesta tai edes syvällisestä yhteiskunnallisesti murroksesta. Peter Drucker[29] vertaa digitaalivallankumousta kirjapainotekniikan keksimiseen. Kyse ei Druckerin mukaan ole varsinaisesta teollisesta vallankumouksesta, koska teollinen vallankumous on teknologisen paradigman seurauksena tapahtuva pitkäaikainen ja monimutkainen yhteiskunnan muutos. Kirjapainotaito levisi Druckerin mukaan aikanaan nopeasti ja yhtä lailla meidän aikamme digitaalinen vallankumous on vaikutuksiltaan nopea ja rajoitettu. Tietoyhteiskuntakehitys tai digitaalinen vallankumous tuntuu menneen läpi ilman suuria mullistuksia, joskin sen piilovaikutukset saattavat olla yllättäviä. Teknologisen vallankumouksen rinnalla on toteutumassa sosiaalinen tai organisationaalinen vallankumous siis ns. matala organisaatio, joka merkitsee koko vuosisadan saavutusten kääntämistä ylösalaisin.
Modernismin ytimessä olevien suurten managerialististen yritysten kannalta käsillä oleva automaatio merkitsee kuitenkin vain merkittävää mahdollisuutta työn dynaamisen lisäarvon nostamiseen, mikä on juuri demokraattisen kapitalistisen yritysjärjestelmän tärkein eloonjäämisstrategia.
Tähän syynä on se, että modernismin linnakkeet suuret monikansalliset yritykset kykenivät postmodernismin keinoin ratkomaan tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkisen organisaation. Tämä osoittaa, että osakeyhtiömalli on yllättävän elinvoimainen. Yritysjohdon hierarkia oli lähes vuosisadan ollut ikään kuin tabu, johon ei ollut syytä kajota. Vajaassa vuosikymmessä hierarkiat purettiin, koska ne olivat osakkeenomistajien mielestä tehottomia, kun tietotekniikka mahdollisti tehokkaan tiedonkulun.
Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista[30], koska ”amerikkalainen metodi” perustui vuosisadan Taylorin ajatusten mukaiseen hierarkkiseen työn erikoistumismalliin[31]. Tayloristinen työn erikoistumismalli ja organisaatio leimattiin hetkessä tehottomiksi. Taylorismin alasajo ei liittynyt vain teollisuuteen vaan ulottui myös palveluihin ja kauppaan. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota[32]. Toyota osoitti, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Toyota-mallin merkitys saattaa olla yhtä keskeinen kuin Taylorismin noin vuosisata aikaisemmin. Tuottavuusparadoksin ratkaisu tarkoitti sitä, että maailmantalouden haasteena ei ollut enää työvoimapula uusien elinkeinojen kasvun myötä vaan työn loppuminen kuten Rifkin kyynisesti väittää tai ainakin työn uudelleenmuotoilu[33]. Keskiluokan ahdinko johtaa markkinoiden ostovoiman heikkenemiseen, millä on vakavat seuraukset, koska teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa [34].
Toyota-malli on mahdollistanut työn prosessi- ja verkostopohjaisen uudelleenorganisoinin, joka hyödyttää selvimmin modernismin jättiläisiä, siis suuria yrityksiä ja talousalueita sekä koko kansainvälistä talousjärjestelmää.
Peter Drucker[35] näkee tietoyhteiskunnan avaintoimijoina tietotyöläiset (knowledge workers), jotka omistavat keskeisimmät tuotantovälineet eli oman intellektuaalisen pääomansa. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, seurauksena on kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[36]. Jerome Rifkin näkee haasteena sen, että keskiluokkainen unelma ”tulevaisuudesta” romuttuu, jos toimihenkilöiden palkkataso laskee alle toimeentulominimin. Yhdysvalloissa valkoisesta esikaupunkien keskiluokasta on jo tullut taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset. 1990-luvulla teknologinen kehitys on erityisesti EU-maissa vähentävät työpaikkoja nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen ja lähipalveluja on rationalisoitu kuten esimerkiksi pankkialalla Suomessa. Teknologia on tuonut mukanaan riskin aktiivisen työväestön loppuun palamisesta, kun automaatio ja uudet organisaatiomallit ovat syrjäyttäneet yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio on lisääntynyt. Erityisen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä, keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli.
Tietoyhteiskuntakehitys ei ole sekään lineaarista. Schumpeterin ajatus luovasta tuhosta (creative destruction) sopii hyvin teknologis-taloudelliseen revoluutioon, jota vievät eteenpäin monikansalliset yritykset[37] ja innovatiiviset yrittäjät. Teknologinen kehitys johtaa yritysrakenteiden muutoksiin. Sosiologi Jerome Rifkin[38] analyysi työn loppumisesta globaalitaloudessa on eräs makroanalyysi. Mikrotasolla näköpiirissä on jatkuva teollisen työn uudelleenallokointi alueelta toiselle. Aasia on pitkään ollut teollisten investointien voittava kohdealue mutta mukaan ovat tulossa myös Afrikka ja Latinalaisen Amerikka.
Hierarkkisen yritysmallin purkaminen on johtanut globaaliyritysten keskijohdon ja sitä kautta länsimaisten yhteiskuntien keskiluokan sosiaalis-taloudelliseen kriisiin. Silti Rifkin kuten monen muunkin tunnetun sosiologin analyysi on yksipuolinen, koska maailmantalouden ongelmista on vaikea syyttää yrityssektoria, joka päättää korvata keskijohdon tietoagenttina keskeisiltä osin tietotekniikalla. Lisäksi työn dynaamisen lisäarvon kasvu on se keino, jolla markkinatalousjärjestelmä on ennenkin selviytynyt kriiseistä.
[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Tämän hätiköidyn johtopäätöksen pohjalta syntyi sosialistinen yhteiskuntamalli, jossa yhteiskunta monopolisoi tuotantovälineet.
[4] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[5]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[6] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA.
[7] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[8]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[9] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[10] Klassinen taloustiede on ajalle ominaista niukkuuden tai lohduttomuuden taloustiedettä (dismal sciece)
[11] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[12] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[13] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[14] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[15] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.
[16] Bell, Daniel (1974) The Coming of Post-Industrial Society. A Venture in Social Forecasting, London.
[17] Porat, Marc (1977) The Information Economy, Definition and Measurement, Washington.
[18] Vähämäkio, Jussi (1995) Gianni Vaattimon radikaalin hermeneutiikan merkiitys yhteiskuntateorialle teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[19] Jallinoja, Riitta (1995) Sosiologia postmodernisuudesta: Zygmunt Bauman teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[20] Jensen, Michael. (1992) 'The Modern Industrial Revolution, Exit, and Failure of Internal Control Systems', Journal of Finance.
[21] Toffler, Alvin (1980) Third Wave, Bantam, New York.
[22] Naisbitt, John (1984) Megatrends: Ten New Directions Transforming Our Lives, New York
[23] Giddens, Anthony (1992) The Consequences of Modernity, Cambridge (UK), Polity Press.
[24]Castells, Manuel (1989) The Informational City. Information Technology, Economic Restructuring, and the Urban-Regional Process. Oxford: Basil Blackwell.
[25] Tätä instrumentaalista näkemystä edustaa selkeästi TEKESin määritelmä: "Tietoyhteiskunnalla tarkoitetaankin yhteiskuntaa, jossa laajasti hyödynnetään tietoverkkoja ja tietotekniikkaa, tuotetaan runsaasti tieto- ja viestintäteollisuuden tuotteita ja palveluja ja jossa on monipuolinen sisältöteollisuus." (Teknologia (2000) Osaamiselle tulevaisuuteen, TEKES, Helsinki (sivu 21)
[26] Naisbitt, John (1984) Megatrends, Warner Books, sivu 8
[27] Malaska, Pentti (1995) Yhteiskuntakehityksestä ja murroksesta. Teoksessa Auli Keskinen (toim.) Teledemokratia - tietoverkot ja yhteiskunta. Painatuskeskus, Helsinki (ss. 33-34).
[28] Webster, Frank (1995) Theories of The Information Society, Routledge, New York
[29] Financial Timesin haastattelu vuodelta 1977.
[30] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[31] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[32] 1950-luvulla japanilainen Toyota kehitti uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön, ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta.
[33] Stenlund Heikki (1997) Työn tulevaisuus, Työministeriö
[34] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[35] Drucker, Peter (1993) Post-Capitalist Society, New York.
[36] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[37] Harvard-kaudellaan 1930-40-luvuilla Schumpeter kirjoitti moniselitteisen kirjansa ’Capitalism, Socialism, and Democracy’. Schumpeterin ennakoi muutoksen kilpailusta kapitalismista (Competitive capitalism) ’trustiutuneeksi’ kapitalismiksi (Trustified capitalism) ja suurten yritysten nousun innovaattoreiksi pienyritysten tai uusyrittäjien sijasta
[38] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
Energy – a major global challenge of our time
Energy – a major global challenge of our time
International trade in goods and services was as a whole $10.159 billion[1] in 2005. It is 10-times more than in the 1960s. Germany maintains the top of the list with $971 billion. The US is second with $904 billion. China’s export earning is $762 billion with 28 % growth, surpassing Japan’s export of $596 billion. India earned $90 billion with 19 % growth. The top list dominates shares in world trade of commercial services which $2,415 billion in 2005, and 11 % as the annual growth. The dominant player of world trade is Europe that represents 43 % of both imports and exports. The second one is Asia with 25 % of imports and 27 % of exports. The third is North America with 22 % of imports and 14 % of exports. Africa is lagging behind with 3 % imports and exports. Due to economic and social reforms, China and India are sustaining annual GDP growth rates exceeding 10% and 8%, respectively. Robust GDP growth is creating seemingly insatiable energy demand in both of these countries. Most of global citizens become aware of the threatening situation when the former U.S. Vice President Al Gore calls for the U.S. to reduce its greenhouse gas emissions. The big competitive edges are related to the sustainable development. An example is German where renewable energies have achieved a share of 14.2% of the country's gross electricity consumption in 2007[2]. The Revision of the Renewable Energy Sources Act fasters the progress in the near future.[3]
The World Energy Outlook report 2007 by the International Energy Agency (the IEA) projects that India’s and China’s growth of energy demand until 2030 will be 45% of total growth. If China’s and India’s per capita oil use will reach the same level as the U.S., this would fully deplete the world's remaining proven oil reserves in just 15 years. This is the main reason why the IEA warns that the price of a barrel of oil could rise to $159 by 2030 due to high growth in demand. Long term crude oil price increases reflect a long term supply/demand imbalance. According to a US Department of Energy (the DOE) report, overall worldwide demand for electricity is expected to expand 2-3% annually and reach 26.0 billion MWh by 2025. The rapid depletion of conventional energy sources such as crude oil, natural gas and coal will result in a shortage of these fuels for electricity generation. The International Energy Agency (IEA) warns that rising global demand could create a supply crunch as early as 2015. According to the IEA, current global oil production is 85 million barrels a day.
The IEA predicts output will grow to 118 million barrels by 2030, but this level of production is not enough to meet rising demand.
Gasoline is a complex mixture of over 500 hydrocarbons of which many are carcinogenic. Two ingredients of gasoline (benzene and butadiene) are topped list of the most dangerous airborne carcinogens[4]. Petrochemicals produced from oil are also used to make computers, air conditioners, home cleaning products, and clothes. This is 5% of the oil use. The vast majority of oil is used as gasoline. Today, crude oil use in traffic has reached a point of diminishing returns. Crude oil dominates fueling the transportation, although the US has 2% of crude oil reserves. 83% of the world’s proven oil reserves are in the Middle East. Proven oil reserves are shrinking. There have been no new major oil discoveries to replace the Middle East oil. In four decades, the U.S. crude oil imports from domestic use have risen from 0% to 60%. The top five net oil exporting countries (Saudi Arabia, Russia, Norway, Iran and United Arab Emirates), collectively accounting for about half of current world net oil exports, in aggregate are going to decline in net oil exports[5]. Small oil exporters like Angola can increase their net exports, but tend to have sharper production peaks and more rapid net export declines than do the larger net exporters.
The net oil export capacity that is the very lifeblood of the world industrial economy is draining away.
According to global temperature figures for 2007, the top 11 warmest years all occurred in the last 13 years[6]. The global climate change can be more serious as expected. Christopher Field, the leading member of the Nobel Prize-winning Inter-governmental Panel on Climate Change, estimated that the amount of greenhouse gases in the atmosphere have increased by 3.5% in the 2000s instead increasing by 1% in the 1990s[7]. Given the greater than 80% reductions in greenhouse emissions we need to achieve in the coming few decades, the situation is confusing, since as a part of the global energy mix, coal is predicted to play a big role until 2030. The IEA forecasts coal to rocket in demand by 73% until 2030. Coal is the most carbon intensive way of generating electricity. The global warming is out of control. There is a risk of huge methane emissions from the subarctic tundra. This is a consequence of high methane production rates even at low temperatures[8]. Russia is holding 50% of the northern hemisphere’s terrestrial carbon. The massive forest fires in Siberia in 2003 are said to have released as much greenhouse gas into the atmosphere as the total EU reduction commitment under the Kyoto protocol. Although human populations are scarce, the city of Norilsk is the biggest single source of sulfur emissions in the world[9]. If all the methane currently stored in the permafrost of the western Siberian peat bog were released, its warming effect would equal to 73 years of current man-made CO2 emissions.[10]
The risk is that 1.000 billion tons of greenhouse gases will be released from the arctic, subarctic regions, boreal/ semi-tundra larch forests, etc. mainly from Siberia[11].
In the global economy, the leading industrial and industrializing countries are obliged to decrease per capita oil use. The only real options are natural gas and biofuels. Consumption of natural gas worldwide will increase 63% until 2030. Natural gas is the key fuel in the electric power and industrial sectors. Natural gas burns more cleanly than coal or petroleum products[12]. The national plans to reduce carbon dioxide emissions encourage the use of natural gas. Almost 3/4 of the world’s natural gas reserves are located in the Middle East and Eurasia. Russia owns 27.2% of the total, 1,680 trillion cubic feet of the world total 6,183[13] [14]. Russia’s extensive pipeline network reaches into Europe and in the near future China and South Korea. In addition, Russia is beginning to enter LNG markets[15]. It has traded pipeline gas for Atlantic LNG cargos, has plans to develop LNG export facilities to serve the Atlantic market, and soon will start exporting LNG from its Pacific coast. In 2005, 15 percent of the LNG exports from the region went to North America and Europe and 85% to Asia. Despite the increase in natural gas consumption, regional reserves-to-production ratios are substantial. Worldwide, the reserves-to-production ratio is estimated at 65 years. [16] The leading regions in the ratio are: Middle East 100 years, Africa 88 years, Russia 80 years, and Central and South America 52 years.
Biofuels are an important commodity globally. The EU’s Intelligent Energy Europe program set out an ambitious growth of biofuels[17] until 2020. The EU has established a bioethanol blend mandate for its member states of 5.75% by 2010, and 10% of all vehicle fuels by 2020. Brazil, the world’s biggest exporter of ethanol, requires up to a 25% blend of ethanol with all gasoline sold. The U.S. Energy Bill provides $170 billion in technology, infrastructure, and biofuel refineries[18]. The alcohol constitutes about 10% of the volume of the biodiesel. Among the most land-efficient and energy-efficient methods of producing alcohol is from hydrolysis and fermentation of plant cellulose. At heart, biofuels are a form of solar energy, as plants use photosynthesis to convert solar energy into chemical energy stored in the form of oils, carbohydrates, proteins, etc. The yields of oil from algae are higher than those for traditional oilseeds, and algae can grow in places away from the farmlands and forests, thus minimizing the damages caused to the food chain.[19]
A photosynthetically efficient plant is algae. Algae can be grown next to power-plant where they digest the pollutants.
Hydrogen as a fuel has received widespread attention in the media. There are problems with using hydrogen as a fuel. The obvious is that hydrogen gas is explosive with low energy density. Hydrogen's volumetric energy density is 7% of that of biodiesel. There are two main options for producing hydrogen, generating it from water, and extracting it from other fuels. Currently, most hydrogen used industrially is extracted from natural gas. The option of producing it from biomass is not realistic. Biomass can be converted to liquid fuels more efficiently, yielding a fuel with far higher energy density, and that can work in existing vehicles. Using innovative technologies developed by the Kurchatov Institute[20], the associated gas can reformed into hydrogen, which could be delivered via natural gas pipelines to the EU hydrogen markets[21]. For hydrogen vehicles, manufacturers have production stage vehicles ready. The problem is to scale hydrogen fuel production and distribution systems[22]. The hydrogen needs to be compressed to high pressures for storage in fuel tanks. While a hydrogen vehicle uses electricity to electrolyze water to get hydrogen for fuel, an electric vehicle uses electricity to charge batteries. Battery charging systems are 90% efficient, compared to the 70% efficiency for electrolysis. It is far more efficient to have electric cars rather than hydrogen fuel cell vehicles. The real revolution is perhaps coming in the near future when sustainable car technologies[23] penetrate global car markets[24][25]
Russia’s big natural gas, oil and coal resources provide a basement for hydrogen production. Billions of cubic meters of associated gas of oil and gas production are flared off every year.
The pattern of market revolution will be the same in rails and ships. The US has launched the Electrification of Transportation program including electric light rail/ streetcar and combined with a wind power program[26]. The synergy between rail transit and dense, urban cities is clear in the Russian heartland[27]. During the past half-century, aerospace and automotive companies have pursued ambitious R&D-programs globally; the energy efficiency of engines and transmissions were improved. Improvements in engines, materials, and aircraft designs have yielded big increases in the efficiency of air transport. Passenger rail locomotives have changed little. How efficient passenger trains could be if they were constructed with up-to-date engineering, and were coordinated with upgrading the national electrical grid? Investing in rail technologies rather than airplanes or automobiles is likely to produce the biggest efficiency gains overall. Aircraft have already approached their theoretical efficiency limits. Similar logic applies to automobile R&D generally, although electric cars and battery technologies might prove to be excellent. Given the nature of "fixed costs", it is much cheaper to install a particular technological improvement in a single unit (locomotive that moves 250 people) than to install that improvement in many units.[28]
Investments in rail-based transportation could yield substantial environmental and social benefits in the U.S., Russia, and China.
The so-called Cleantech is seen to be a next engine for economic growth. Global clean-energy markets are expected to grow to $226.5 billion by 2016, according to Clean Edge[29]. The global biofuels market will grow from $20.5 in 2006 to $80 billion. Solar photovoltaics (modules, system components, and installations) will grow from $15.6 billion to $69.3 billion; wind power installations will expand from $17.9 billion to $60.8 billion; and the markets for fuel cells and distributed hydrogen will grow from $1.4 billion to $15.6 billion by 2016. With an annual growth rate of 30%, the global clean-energy markets will quadruple within until 2016. Several investment funds are being established, and energy companies, including small and medium size firms, associations and even private persons are becoming more interested in green energy technologies and production[30]. Finland is preparing for cleantech that uses limited or zero non-renewable resources and creates less waste than conventional technologies. There are signs that commercializing of clean technologies is moving into mainstream business.
Russia has huge deposits of natural gas, 27.2% of the total. Russia is holding 50% of the northern hemisphere’s terrestrial carbon. The rail infrastructure is in the key position in Russia to minimize greenhouse emissions. Russia is the strategic partner for the EU in clean-energy markets. The development a proper rail-based strategy is the essential element of the new strategic partnership treaty.
[1] http://www.wto.org/English/res_e/statis_e/its2006_e/its06_byregion_e.htm
[2]Taken altogether, renewable energies supplied 222 terawatt hours (TWh) of energy in the electricity, heating and fuel sectors. Their share of Germany’s total energy consumption rose to 8.5%. Turnover from the installation and operation of plants in Germany rose by 10% to EUR 24.6 billion. This was associated with further growth in the number of jobs in the sector, which employs about 249,000 people. http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1598&PRINTAREA=textarea
[3]http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1598&PRINTAREA=textarea
[4]Hall, J. V., V. Brajer, et al (2004) Risk of esophageal, ovarian, testicular, kidney and bladder. cancers and leukemia among Finnish workers exposed to diesel or gasoline engine, International Journal Cancer, 111 (2): 286-92.www.opencongress.org/bill/110-h2701/show
www.secureenergy.org/files/files/936_Recommendations_2008.pdf
www.niaslinc.dk/gateway_to_asia/nordic_webpublications/x506037311.pdf
[5] The Export Land Model developed by Jeffrey Brown predicts that the rate at which exports decline accelerates over time and only a small percentage of a producing country's production is exported following peak production. www.financialsense.com/fsu/editorials/brown/2008/0108.html
[6]The provisional global figure is dating back to 1850. The World Meteorological Organization (WMO), Michel Jarraud, at the Conference of the Parties (COP) in Bali. Eurekalert - December 13, 2007.
[7]www.democracynow.org/2009/2/26/member_of_un_environment_panel_warns
[8]Heyer, Jürgen, Berger, Ursula, Leontevich Kuzin, Ivan, Nikolaevich Yakovlev, Oleg (2002) Methane emissions from different ecosystem structures of the subarctic tundra in Western Siberia during midsummer and during the thawing period, Publication: Tellus B, Vol. 54, issue 3, p.231.
[9]These nickel smelters produce up to half of the world’s platinum. Sulfur dioxide emissions here have already destroyed an enormous amount of the forest in the region, and a reported one million hectares of forest are polluted. www.nationalgeographic.com/wildworld/profiles/terrestrial/pa/pa1111.html
[10]assets.panda.org/downloads/russia_forest_cc_final_13nov07.pdf
[11]The emissions during the industrial time are only 650 billion tons as a whole. Tiede, 3/2009, 7.
[12] Natural-gas-fired generation is less carbon-intensive than oil- or coal-fired generation and is expected to remain more cost-competitive than renewable energy, making natural gas the fuel of choice for new generating capacity in OECD Europe. Led by demand in China and India, natural gas consumption in Asia is projected to expand rapidly. However, in both China and India, natural gas currently is a minor fuel in the overall energy mix International Energy Outlook 2007. Chapter 4: Natural Gas
www.eia.doe.gov/oiaf/ieo/pdf/nat_gas.pdf
[13] Source of gas deposits: “Worldwide Look at Reserves and Production,” Oil & Gas Journal, Vol. 104, No. 47 (December 18, 2006), pp. 22-23.
[14] The major part of gas reserves is located in the Middle East (Iran 15.8%, Qatar 14.7%, Saudi Arabia 3.9%, United Arab Emirates 3.5%, Iraq 1.8%, and Kuwait 0.9%) contributing about 40% of the total. The Middle East already exports significant quantities of LNG to customers in the Atlantic and Pacific basins. Other resource-rich countries are: the US 3.3%, Nigeria 2.9%, Algeria 2.6%, Venezuela 2.5%, Turkmenistan 1.6%, Kazakhstan 1.6%, Indonesia 1.6%, Norway 1.3%, China 1.3%, Malaysia 1.2%, Uzbekistan 1.1%, Egypt 0.9% and Canada 0.9%. International Energy Outlook 2007. Chapter 4: Natural Gas www.eia.doe.gov/oiaf/ieo/pdf/nat_gas.pdf
[15]Liquefied natural gas or LNG is natural gas (predominantly methane, CH4).
[16] BP Statistical Review of World Energy 2006 (London, UK, June 2006), p. 22.
[17] Much of the world uses a system known as the B-factor to state the amount of biodiesel in any fuel mix, fuel containing 20% biodiesel is labeled B20, and pure biodiesel as B100.
[18]The BIO's (Biotechnology Industry Organization) vice president Brent Erickson says that "Such a new energy infrastructure has not occurred in more than 100 years. We are at the point where we were in the 1850s when kerosene was first distilled and began to replace whale oil. This technology will be coming so fast that what we say today won't be true in two years." Chemical & Engineering News - January 07, 2007.
[19]PetroSun, Inc. constructs and operates a biodiesel refinery near Coolidge, Arizona. The feedstock for the refinery will be algal oil produced by PetroSun BioFuels at algae farms to be located in Arizona. The refinery will have a capacity of thirty million gallons and will produce 100% renewable biodiesel. PetroSun BioFuels will process the residual algae biomass into ethanol. MarketWire - January 10, 2007.
[20]The Kurchatov Institute is Russia's leading research and development institution in the field of nuclear energy, founded in 1943 to develop nuclear weapons. Until 1991, the Ministry of Atomic Energy oversaw the Kurchatov Institute's administration. The Institute provides reports to Minatom, GAN (Gosatomnadzor), the Ministry of Industry, Science and Technology, and the National Academy of Sciences on specific research questions. The Kurchatov Institute is funded through the Ministry of Industry, Science and Technology, but federal budget resources represent only about 15% of its total financing. The Institute earns the rest itself through international cooperation and commercial projects. The Institute is comprised of 153 buildings; it employs 2,200 scientific associates and about 3,000 other personnel. The Institute's commercial activities are managed by an industrial park with more than 70 companies, which employs more than 2,000 people. www.nti.org/db/nisprofs/russia/reactor/research/with/kurchato.htm
[21] There are programs going on in Russia for clean energy production including hydrogen generation and storage, fuel cells and hydrogen engines, in which companies like Gazprom are participating.
[22] With a single hydrogen fuel pump costing roughly $1 million, installing just one at each of the 176,000 fuel stations across the US would cost $176 billion - a cost that can be avoided with liquid biofuels that can use our current infrastructure. www.changethis.com/9.Biodiesel/download
[23] Battery electric cars are becoming more attractive with the advancement of battery technology (Lithium Ion) that have higher power and energy density. At 2008 fuel prices, battery powered buses are more economical than diesel or gasoline powered buses. www.sciencedaily.com/videos/2007/0705-bus_of_the_future.htm
[24] Matti Roine/ The VTT
[25] www.sciencedaily.com/videos/2007/0705-bus_of_the_future.htm
[26]www.energybulletin.net/node/14492
[27]www.theoildrum.com/tag/railroad
[28]Our greatest challenge is to stop manufacturing so many "needs" for more complex, ecologically-disruptive forms of transportation in the first place! www.theoildrum.com/node/4876
[29]Clean Edge is a leading research and publishing firm helping companies, investors, and governments understand and profit from clean technologies. Clean Edge, in the San Francisco and Portland Oregon, offers unparalleled insight and intelligence on the emerging clean-tech economy. www.cleanedge.com/
[30]Lauri Kinnunen http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1528&PRINTAREA=textarea
International trade in goods and services was as a whole $10.159 billion[1] in 2005. It is 10-times more than in the 1960s. Germany maintains the top of the list with $971 billion. The US is second with $904 billion. China’s export earning is $762 billion with 28 % growth, surpassing Japan’s export of $596 billion. India earned $90 billion with 19 % growth. The top list dominates shares in world trade of commercial services which $2,415 billion in 2005, and 11 % as the annual growth. The dominant player of world trade is Europe that represents 43 % of both imports and exports. The second one is Asia with 25 % of imports and 27 % of exports. The third is North America with 22 % of imports and 14 % of exports. Africa is lagging behind with 3 % imports and exports. Due to economic and social reforms, China and India are sustaining annual GDP growth rates exceeding 10% and 8%, respectively. Robust GDP growth is creating seemingly insatiable energy demand in both of these countries. Most of global citizens become aware of the threatening situation when the former U.S. Vice President Al Gore calls for the U.S. to reduce its greenhouse gas emissions. The big competitive edges are related to the sustainable development. An example is German where renewable energies have achieved a share of 14.2% of the country's gross electricity consumption in 2007[2]. The Revision of the Renewable Energy Sources Act fasters the progress in the near future.[3]
The World Energy Outlook report 2007 by the International Energy Agency (the IEA) projects that India’s and China’s growth of energy demand until 2030 will be 45% of total growth. If China’s and India’s per capita oil use will reach the same level as the U.S., this would fully deplete the world's remaining proven oil reserves in just 15 years. This is the main reason why the IEA warns that the price of a barrel of oil could rise to $159 by 2030 due to high growth in demand. Long term crude oil price increases reflect a long term supply/demand imbalance. According to a US Department of Energy (the DOE) report, overall worldwide demand for electricity is expected to expand 2-3% annually and reach 26.0 billion MWh by 2025. The rapid depletion of conventional energy sources such as crude oil, natural gas and coal will result in a shortage of these fuels for electricity generation. The International Energy Agency (IEA) warns that rising global demand could create a supply crunch as early as 2015. According to the IEA, current global oil production is 85 million barrels a day.
The IEA predicts output will grow to 118 million barrels by 2030, but this level of production is not enough to meet rising demand.
Gasoline is a complex mixture of over 500 hydrocarbons of which many are carcinogenic. Two ingredients of gasoline (benzene and butadiene) are topped list of the most dangerous airborne carcinogens[4]. Petrochemicals produced from oil are also used to make computers, air conditioners, home cleaning products, and clothes. This is 5% of the oil use. The vast majority of oil is used as gasoline. Today, crude oil use in traffic has reached a point of diminishing returns. Crude oil dominates fueling the transportation, although the US has 2% of crude oil reserves. 83% of the world’s proven oil reserves are in the Middle East. Proven oil reserves are shrinking. There have been no new major oil discoveries to replace the Middle East oil. In four decades, the U.S. crude oil imports from domestic use have risen from 0% to 60%. The top five net oil exporting countries (Saudi Arabia, Russia, Norway, Iran and United Arab Emirates), collectively accounting for about half of current world net oil exports, in aggregate are going to decline in net oil exports[5]. Small oil exporters like Angola can increase their net exports, but tend to have sharper production peaks and more rapid net export declines than do the larger net exporters.
The net oil export capacity that is the very lifeblood of the world industrial economy is draining away.
According to global temperature figures for 2007, the top 11 warmest years all occurred in the last 13 years[6]. The global climate change can be more serious as expected. Christopher Field, the leading member of the Nobel Prize-winning Inter-governmental Panel on Climate Change, estimated that the amount of greenhouse gases in the atmosphere have increased by 3.5% in the 2000s instead increasing by 1% in the 1990s[7]. Given the greater than 80% reductions in greenhouse emissions we need to achieve in the coming few decades, the situation is confusing, since as a part of the global energy mix, coal is predicted to play a big role until 2030. The IEA forecasts coal to rocket in demand by 73% until 2030. Coal is the most carbon intensive way of generating electricity. The global warming is out of control. There is a risk of huge methane emissions from the subarctic tundra. This is a consequence of high methane production rates even at low temperatures[8]. Russia is holding 50% of the northern hemisphere’s terrestrial carbon. The massive forest fires in Siberia in 2003 are said to have released as much greenhouse gas into the atmosphere as the total EU reduction commitment under the Kyoto protocol. Although human populations are scarce, the city of Norilsk is the biggest single source of sulfur emissions in the world[9]. If all the methane currently stored in the permafrost of the western Siberian peat bog were released, its warming effect would equal to 73 years of current man-made CO2 emissions.[10]
The risk is that 1.000 billion tons of greenhouse gases will be released from the arctic, subarctic regions, boreal/ semi-tundra larch forests, etc. mainly from Siberia[11].
In the global economy, the leading industrial and industrializing countries are obliged to decrease per capita oil use. The only real options are natural gas and biofuels. Consumption of natural gas worldwide will increase 63% until 2030. Natural gas is the key fuel in the electric power and industrial sectors. Natural gas burns more cleanly than coal or petroleum products[12]. The national plans to reduce carbon dioxide emissions encourage the use of natural gas. Almost 3/4 of the world’s natural gas reserves are located in the Middle East and Eurasia. Russia owns 27.2% of the total, 1,680 trillion cubic feet of the world total 6,183[13] [14]. Russia’s extensive pipeline network reaches into Europe and in the near future China and South Korea. In addition, Russia is beginning to enter LNG markets[15]. It has traded pipeline gas for Atlantic LNG cargos, has plans to develop LNG export facilities to serve the Atlantic market, and soon will start exporting LNG from its Pacific coast. In 2005, 15 percent of the LNG exports from the region went to North America and Europe and 85% to Asia. Despite the increase in natural gas consumption, regional reserves-to-production ratios are substantial. Worldwide, the reserves-to-production ratio is estimated at 65 years. [16] The leading regions in the ratio are: Middle East 100 years, Africa 88 years, Russia 80 years, and Central and South America 52 years.
Biofuels are an important commodity globally. The EU’s Intelligent Energy Europe program set out an ambitious growth of biofuels[17] until 2020. The EU has established a bioethanol blend mandate for its member states of 5.75% by 2010, and 10% of all vehicle fuels by 2020. Brazil, the world’s biggest exporter of ethanol, requires up to a 25% blend of ethanol with all gasoline sold. The U.S. Energy Bill provides $170 billion in technology, infrastructure, and biofuel refineries[18]. The alcohol constitutes about 10% of the volume of the biodiesel. Among the most land-efficient and energy-efficient methods of producing alcohol is from hydrolysis and fermentation of plant cellulose. At heart, biofuels are a form of solar energy, as plants use photosynthesis to convert solar energy into chemical energy stored in the form of oils, carbohydrates, proteins, etc. The yields of oil from algae are higher than those for traditional oilseeds, and algae can grow in places away from the farmlands and forests, thus minimizing the damages caused to the food chain.[19]
A photosynthetically efficient plant is algae. Algae can be grown next to power-plant where they digest the pollutants.
Hydrogen as a fuel has received widespread attention in the media. There are problems with using hydrogen as a fuel. The obvious is that hydrogen gas is explosive with low energy density. Hydrogen's volumetric energy density is 7% of that of biodiesel. There are two main options for producing hydrogen, generating it from water, and extracting it from other fuels. Currently, most hydrogen used industrially is extracted from natural gas. The option of producing it from biomass is not realistic. Biomass can be converted to liquid fuels more efficiently, yielding a fuel with far higher energy density, and that can work in existing vehicles. Using innovative technologies developed by the Kurchatov Institute[20], the associated gas can reformed into hydrogen, which could be delivered via natural gas pipelines to the EU hydrogen markets[21]. For hydrogen vehicles, manufacturers have production stage vehicles ready. The problem is to scale hydrogen fuel production and distribution systems[22]. The hydrogen needs to be compressed to high pressures for storage in fuel tanks. While a hydrogen vehicle uses electricity to electrolyze water to get hydrogen for fuel, an electric vehicle uses electricity to charge batteries. Battery charging systems are 90% efficient, compared to the 70% efficiency for electrolysis. It is far more efficient to have electric cars rather than hydrogen fuel cell vehicles. The real revolution is perhaps coming in the near future when sustainable car technologies[23] penetrate global car markets[24][25]
Russia’s big natural gas, oil and coal resources provide a basement for hydrogen production. Billions of cubic meters of associated gas of oil and gas production are flared off every year.
The pattern of market revolution will be the same in rails and ships. The US has launched the Electrification of Transportation program including electric light rail/ streetcar and combined with a wind power program[26]. The synergy between rail transit and dense, urban cities is clear in the Russian heartland[27]. During the past half-century, aerospace and automotive companies have pursued ambitious R&D-programs globally; the energy efficiency of engines and transmissions were improved. Improvements in engines, materials, and aircraft designs have yielded big increases in the efficiency of air transport. Passenger rail locomotives have changed little. How efficient passenger trains could be if they were constructed with up-to-date engineering, and were coordinated with upgrading the national electrical grid? Investing in rail technologies rather than airplanes or automobiles is likely to produce the biggest efficiency gains overall. Aircraft have already approached their theoretical efficiency limits. Similar logic applies to automobile R&D generally, although electric cars and battery technologies might prove to be excellent. Given the nature of "fixed costs", it is much cheaper to install a particular technological improvement in a single unit (locomotive that moves 250 people) than to install that improvement in many units.[28]
Investments in rail-based transportation could yield substantial environmental and social benefits in the U.S., Russia, and China.
The so-called Cleantech is seen to be a next engine for economic growth. Global clean-energy markets are expected to grow to $226.5 billion by 2016, according to Clean Edge[29]. The global biofuels market will grow from $20.5 in 2006 to $80 billion. Solar photovoltaics (modules, system components, and installations) will grow from $15.6 billion to $69.3 billion; wind power installations will expand from $17.9 billion to $60.8 billion; and the markets for fuel cells and distributed hydrogen will grow from $1.4 billion to $15.6 billion by 2016. With an annual growth rate of 30%, the global clean-energy markets will quadruple within until 2016. Several investment funds are being established, and energy companies, including small and medium size firms, associations and even private persons are becoming more interested in green energy technologies and production[30]. Finland is preparing for cleantech that uses limited or zero non-renewable resources and creates less waste than conventional technologies. There are signs that commercializing of clean technologies is moving into mainstream business.
Russia has huge deposits of natural gas, 27.2% of the total. Russia is holding 50% of the northern hemisphere’s terrestrial carbon. The rail infrastructure is in the key position in Russia to minimize greenhouse emissions. Russia is the strategic partner for the EU in clean-energy markets. The development a proper rail-based strategy is the essential element of the new strategic partnership treaty.
[1] http://www.wto.org/English/res_e/statis_e/its2006_e/its06_byregion_e.htm
[2]Taken altogether, renewable energies supplied 222 terawatt hours (TWh) of energy in the electricity, heating and fuel sectors. Their share of Germany’s total energy consumption rose to 8.5%. Turnover from the installation and operation of plants in Germany rose by 10% to EUR 24.6 billion. This was associated with further growth in the number of jobs in the sector, which employs about 249,000 people. http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1598&PRINTAREA=textarea
[3]http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1598&PRINTAREA=textarea
[4]Hall, J. V., V. Brajer, et al (2004) Risk of esophageal, ovarian, testicular, kidney and bladder. cancers and leukemia among Finnish workers exposed to diesel or gasoline engine, International Journal Cancer, 111 (2): 286-92.www.opencongress.org/bill/110-h2701/show
www.secureenergy.org/files/files/936_Recommendations_2008.pdf
www.niaslinc.dk/gateway_to_asia/nordic_webpublications/x506037311.pdf
[5] The Export Land Model developed by Jeffrey Brown predicts that the rate at which exports decline accelerates over time and only a small percentage of a producing country's production is exported following peak production. www.financialsense.com/fsu/editorials/brown/2008/0108.html
[6]The provisional global figure is dating back to 1850. The World Meteorological Organization (WMO), Michel Jarraud, at the Conference of the Parties (COP) in Bali. Eurekalert - December 13, 2007.
[7]www.democracynow.org/2009/2/26/member_of_un_environment_panel_warns
[8]Heyer, Jürgen, Berger, Ursula, Leontevich Kuzin, Ivan, Nikolaevich Yakovlev, Oleg (2002) Methane emissions from different ecosystem structures of the subarctic tundra in Western Siberia during midsummer and during the thawing period, Publication: Tellus B, Vol. 54, issue 3, p.231.
[9]These nickel smelters produce up to half of the world’s platinum. Sulfur dioxide emissions here have already destroyed an enormous amount of the forest in the region, and a reported one million hectares of forest are polluted. www.nationalgeographic.com/wildworld/profiles/terrestrial/pa/pa1111.html
[10]assets.panda.org/downloads/russia_forest_cc_final_13nov07.pdf
[11]The emissions during the industrial time are only 650 billion tons as a whole. Tiede, 3/2009, 7.
[12] Natural-gas-fired generation is less carbon-intensive than oil- or coal-fired generation and is expected to remain more cost-competitive than renewable energy, making natural gas the fuel of choice for new generating capacity in OECD Europe. Led by demand in China and India, natural gas consumption in Asia is projected to expand rapidly. However, in both China and India, natural gas currently is a minor fuel in the overall energy mix International Energy Outlook 2007. Chapter 4: Natural Gas
www.eia.doe.gov/oiaf/ieo/pdf/nat_gas.pdf
[13] Source of gas deposits: “Worldwide Look at Reserves and Production,” Oil & Gas Journal, Vol. 104, No. 47 (December 18, 2006), pp. 22-23.
[14] The major part of gas reserves is located in the Middle East (Iran 15.8%, Qatar 14.7%, Saudi Arabia 3.9%, United Arab Emirates 3.5%, Iraq 1.8%, and Kuwait 0.9%) contributing about 40% of the total. The Middle East already exports significant quantities of LNG to customers in the Atlantic and Pacific basins. Other resource-rich countries are: the US 3.3%, Nigeria 2.9%, Algeria 2.6%, Venezuela 2.5%, Turkmenistan 1.6%, Kazakhstan 1.6%, Indonesia 1.6%, Norway 1.3%, China 1.3%, Malaysia 1.2%, Uzbekistan 1.1%, Egypt 0.9% and Canada 0.9%. International Energy Outlook 2007. Chapter 4: Natural Gas www.eia.doe.gov/oiaf/ieo/pdf/nat_gas.pdf
[15]Liquefied natural gas or LNG is natural gas (predominantly methane, CH4).
[16] BP Statistical Review of World Energy 2006 (London, UK, June 2006), p. 22.
[17] Much of the world uses a system known as the B-factor to state the amount of biodiesel in any fuel mix, fuel containing 20% biodiesel is labeled B20, and pure biodiesel as B100.
[18]The BIO's (Biotechnology Industry Organization) vice president Brent Erickson says that "Such a new energy infrastructure has not occurred in more than 100 years. We are at the point where we were in the 1850s when kerosene was first distilled and began to replace whale oil. This technology will be coming so fast that what we say today won't be true in two years." Chemical & Engineering News - January 07, 2007.
[19]PetroSun, Inc. constructs and operates a biodiesel refinery near Coolidge, Arizona. The feedstock for the refinery will be algal oil produced by PetroSun BioFuels at algae farms to be located in Arizona. The refinery will have a capacity of thirty million gallons and will produce 100% renewable biodiesel. PetroSun BioFuels will process the residual algae biomass into ethanol. MarketWire - January 10, 2007.
[20]The Kurchatov Institute is Russia's leading research and development institution in the field of nuclear energy, founded in 1943 to develop nuclear weapons. Until 1991, the Ministry of Atomic Energy oversaw the Kurchatov Institute's administration. The Institute provides reports to Minatom, GAN (Gosatomnadzor), the Ministry of Industry, Science and Technology, and the National Academy of Sciences on specific research questions. The Kurchatov Institute is funded through the Ministry of Industry, Science and Technology, but federal budget resources represent only about 15% of its total financing. The Institute earns the rest itself through international cooperation and commercial projects. The Institute is comprised of 153 buildings; it employs 2,200 scientific associates and about 3,000 other personnel. The Institute's commercial activities are managed by an industrial park with more than 70 companies, which employs more than 2,000 people. www.nti.org/db/nisprofs/russia/reactor/research/with/kurchato.htm
[21] There are programs going on in Russia for clean energy production including hydrogen generation and storage, fuel cells and hydrogen engines, in which companies like Gazprom are participating.
[22] With a single hydrogen fuel pump costing roughly $1 million, installing just one at each of the 176,000 fuel stations across the US would cost $176 billion - a cost that can be avoided with liquid biofuels that can use our current infrastructure. www.changethis.com/9.Biodiesel/download
[23] Battery electric cars are becoming more attractive with the advancement of battery technology (Lithium Ion) that have higher power and energy density. At 2008 fuel prices, battery powered buses are more economical than diesel or gasoline powered buses. www.sciencedaily.com/videos/2007/0705-bus_of_the_future.htm
[24] Matti Roine/ The VTT
[25] www.sciencedaily.com/videos/2007/0705-bus_of_the_future.htm
[26]www.energybulletin.net/node/14492
[27]www.theoildrum.com/tag/railroad
[28]Our greatest challenge is to stop manufacturing so many "needs" for more complex, ecologically-disruptive forms of transportation in the first place! www.theoildrum.com/node/4876
[29]Clean Edge is a leading research and publishing firm helping companies, investors, and governments understand and profit from clean technologies. Clean Edge, in the San Francisco and Portland Oregon, offers unparalleled insight and intelligence on the emerging clean-tech economy. www.cleanedge.com/
[30]Lauri Kinnunen http://www.energy-enviro.fi/index.php?PAGE=1528&PRINTAREA=textarea
maanantai 13. syyskuuta 2010
Suomalaisen työn tulevaisuus on suuri yhteinen haasteemme!
Suomalaisen työn tulevaisuus on suuri yhteinen haasteemme!
Jerome Rifkin[1] peräänkuuluttaman ”kolmannen sektorin” merkitys, jotta yhteisöllisyys syntyisi positiivisena maailmanlaajuisena liikkeenä. Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam[2] on kuvannut järjestötoiminnan muuttumisen palkkatyöperusteiseksi. Erityisesti hyväntekeväisyystyö on muuttunut liiketoiminnaksi ja jopa vaalityöstä huolehtii yhä useammin erilaisiin kampanjoihin erikoistunut yritys. Ainoat Puttnamin mainitsemat poikkeukset ovat konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt, oma-apuryhmät ja internet-pohjaiset virtuaaliyhteisöt. Puttnamin ajatusten pohjalta voi kysyä, onko liiketoimintana hoidettujen järjestöjen kritiikki globaalitaloutta kohtaan uskottavaa ja universaalisuus vaikeuksissa, koska kehitysmaiden ja syrjäytyneiden auttaminen on liiketoimintaa. Voiko perinteinen yhteisöllisyys, siis universaalinen vastuu, syntyä vain aatteellisen yhdistystoiminnan kautta?
Puttnam korostaa television, PC:n ja internetin käyttöä keskeisenä tekijänä yhdistystoiminnan heikkenemisen taustalla. Järjestötoiminnan elvyttäminen edellyttää Putnamin mielestä kulttuurisen/ sosiaalisen pääoman kasvattamista, jolloin huomiota tulisi kiinnittää koulutukseen, koska yhteiskunnallinen aktiivisuus kasvaa Puttnamin mukaan koulutuksen myötä. Onko oikeastaan kehitysmaiden epätoivoinen tila seurausta siitä, että nämä maat eivät ole kyenneet parantamaan merkittävästi edes peruskoulustaan puhumattakaan tietoyhteiskunnan asettamista koulutushaasteista?
1990-luvun lopulla kävi selväksi, että vaikka pitkäaikaistyöttömyys on onnistuttu pitämään muita EU-jäsenmaita alempana, pitkäaikaistyöttömyyttä on vaikea alentaa ilman kalliita, aktiivisia yhteiskunnan toimenpiteitä. Tästä syystä onkin todennäköistä työmarkkinoiden segregaatio siis hajaantuminen. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme ei kuitenkaan mahdollista laajamittaista palkkatulon ja sosiaaliturvan yhdistämistä. Kärjistetysti voidaan sanoa, että suomalaisten on joko elätettävä itsensä kokonaan työnteolla tai sitten heittäydyttävä täysin sosiaaliturvan varaan[3].
Tutkija Kimmo Kevätsalo esitti TV1:n A-plus ohjelmassa (toimittaja Kauko Paksula) väitteen: Mitä vauraampi maa sitä vähemmän yrittäjiä. Kevätsalo sanoi palkansaajien luovan Suomen vauraudesta 60 %, yrittäjien 7-8 % ja kotona palkatta työskentelevien noin 30 %. Tästä syytä yrittäjien määrän vähenemisellä ei ole merkitystä, vaan palkkatyöllä. Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus esitti, että 2/3 työpaikasta syntyy pk-yrityksiin, joista on töissä 0.8 miljoonaa ihmistä, joten ilman yrittäjää ei ole palkansaajalle työtä.
Kimmo Kevätsalo on oikeassa siinä, että yrittäminen ja työllistäminen eivät kannata, sillä kotitalouden yrittäjätulot ovat vuoden 2005 laskun jälkeen kasvussa 1 %:ia ja niiden osuus on vain 7 %:ia kansantulosta, kun omaisuustulot ovat 18.6 % ja palkat/ palkkiot 47.4 %. Kansantulo kasvoi vuonna 2005 4 % %:ia ja odotuksissa on 5.5 %:in kasvu tälle vuodelle. Kansantulon jakautuma ja kasvuodotukset kuvaavat vallan jakoa maassamme. Kaksi ryhmää hyötyy vuoden 2006 kansantulon kasvusta:
- Palkkasumma kasvoi vuonna 2005 4,5 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 4 %:ia.
- Omaisuustulot lähinnä pörssiyhtiöistä kasvoivat vuonna 2005 4,3 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 13 %:ia.
Yrittäjien kansantulo-osuudesta suhteessa palkka- ja omaisuustuloihin ei voida päätellä, että yrittäjien osuus kansantalouden tulonmuodostuksesta olisi vain 7 % ja palkansaajien 60 %. Yrittäjäsektori on kansantalouden moottori. Kun yrittäjien tulot kasvavat, nämä yleensä palkkaavat lisää väkeä tai investoivat, jolloin kansantalouden kiertokulku vauhdittuu. Lisäksi yrittäjät perheineen tekevät runsaasti alipalkattua työtä. Tältä kannalta on ymmärrettävää, että kannustetaan kansalaisia yrittäjiksi.
Yrittäminen, uusien yritysten perustaminen ja työllisyysasteen nosto ovat nykyisen hallituksen ohjelman keskeisiä elementtejä. Vaalien alla työ ja yrittäjyys nousevat aina esiin, niin nytkin. Mutta yritysystävällinen politiikka on harvinaista. Suomessa sitä esiintyi hetkellisesti 90-luvulla, jolloin syntyi työtuloista erillinen pääomaverotus, joka kannusti yrityksiä pääomarakenteensa vahvistamiseen. Siksi Suomi voi ylpeillä rakenteeltaan vahvalla yrityssektorilla. Veropolitiikan kummajainen on harvainyhtiö, joka käsitteenä luotiin pienyritysten sulkemiseksi pääomaverotuksen ulkopuolelle.
Pienyrittäjät ottavat todellisen yrittäjäriskin mutta eivät palkkiota riskinkannosta. Verohallinto velvoittaa työnantajat rangaistusten uhalla tilittämään työntekijöittensä verot ja veroluonteiset maksu ja ilman mitään ajatusta palkkiosta. Yhteiskunta ei osallistu yrittäjän suojaverkon rakentamiseen, kuten palkansaajilla. Mutta jos yritys epäonnistuu, yrittäjältä saattaa mennä koko omaisuus vasaran alalle kirjanpitovirheen vuoksi.
Verotuksessa liikutaan aina yrittäjille pyhällä alueella, jonka viisas hallinto kehittyneissä maissa ymmärtää. Yrittäjälle yrittäjätulo on hyvin henkilökohtainen asia ja sen jakaminen yksipuolisella päätöksellä yhteiskunnan velvoitteiden hoitoon loukkaa yrittäjiä. Näin on käynyt, sillä yrittäjien kasvaneesta työpanoksesta huolimatta heidän tulonsa ovat pysyneet ennallaan ja maaseutuelinkeinojen yrittäjätulo on suorastaan romahtanut.
Yrittäjien yritykseen luoma voittokertymä on ns. taitavaa pääomaa eli voittovarat on tehty osaamisella. Siksi yrittäjä voi tehokkaasti sijoittaa yrittäjätulonsa uudelleen. Yrittäjät tietävät sen, että verojen minimointi on työlästä ja hankalaa, joten yrittäjät ovat valmiita perusteltuun verojen maksuun. Mutta kun yrittäjä on kertaalleen nähnyt, miten yksisilmäisesti verottaja saattaa toimia käytännön verotarkastustilanteessa, hän ei sen jälkeen enää edes pohdi, onko verosuunnittelussa järkeä.
Suomen sopeutuminen globaaliin kilpailuun työpaikoista on sidoksissa työn tuottavuuteen, koska euron kurssia emme saa alas ja palkkatasoa ei voi romauttaa. Suomi on vientiriippuvainen talous, joten ongelmia seuraa, kun teolliset investoinnit jäävät alle tason, joka ei kata edes pääoman kulumista. Investointitaso on kytköksissä tuottavuuteen, eikä tuottavuuskehitys vientialoilla ole erityisen lupaava.
Kansantalous on nykyään sama kuin palkkatalous, joten suuri palkkajoustavuus ei ole mahdollinen kehittyneissä länsimaissa. Nimellispalkkojen alennus puhtaasti välittömän työn kysynnän ehdoilla ei ole järkevää, koska ei ole varmuutta, että työvoimapanos hakeutuu uusiin ja entistä tuottavampiin tehtäviin. EU:n selkeänä sitoutumisena maapallon biologisten rikkauksien suojelemiseen ja ympäristötilan kohentamiseen. Ekologisesti kestävä kehitys voi toteutua vain sosiaalisen kehityksen kautta, mikä edellyttää vahvoja instituutioita, joiden kautta kaikki valtiot kantavat globaalia ja sosiaalista vastuuta toimistaan.
Yritykset panostavat osaamisen luomiseen palkkaamalla kyvykkäitä työntekijöitä tai liittämällä tietoa kiinteästi organisaation rakenteisiin uuden tietämyksen luomiseksi. Liiketoiminta on nykyisin yhtä enemmän ongelmanratkaisua, johon voidaan käyttää yrityksen omaa tietämystä tai yrityksen ja sen kumppanien tarjoamia verkostoja. Suomessa talouskasvu painottuu yliopistokeskuksiin ja rannikkoalueille. Kasvun esteenä on riittämätön asuntojen tarjonta kasvukeskuksissa, jonka taustalla on perinteinen alueellisia eroja tasoittava politiikka.
Työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Talouspolitiikan keinovalikoimassa on vähän pelivaraa, koska perinteistä sopeutumiskanavaa siis inflaatiota vastustavat kansainväliset pääomamarkkinat ja EMU-kriteerit sitovat Suomen matalaan inflaatioon. Tästä seuraa se, että rakenteellinen työttömyys on ratkottava tiukan inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Valuuttakurssipolitiikka on suljettu pois rahaliitosopimuksella, jonka tuloksena Suomessa on viennin kannalta tappavan korkea valuuttakurssitaso ja alhainen korkotaso. Talouskasvun avaimena on ollut kotimarkkinoiden kasvu eli lähinnä nuorten perheiden velkaantuminen järjettömän suurilla asuntolainoilla.
Suomessa sopimuksellisuus kollektiivisesti neuvotellun sosiaalisen järjestyksen kautta on toiminut erityisen hyvin 1990-luvun laman ja kasvun vuosina, jolloin on tapahtunut merkittävä funktionaalisen tulonjaon muutos pääomatulojen hyväksi, joka tosin on ollut yleistä koko EU-alueella. Suomessa tulonjaon jyrkkä muutos 1990-luvulla johtui poikkeuksen vahvasta talouden kasvusta ja yritysrakenteen muutoksesta, joka kohdistui erityisesti globaaleihin yrityksiin ja jakaantui kaikille päätoimialoille (teollisuus, rakentaminen, palvelut).
Maltillisten tuloratkaisujen työllisyysvaikutukset ovat merkittäviä, koska ne ovat hillinneet alakohtaisten palkkaerojen kasvua, mikä on näkynyt tulonjaon muuttumisena pääomatulojen hyväksi aloilla, joilla tuottavuus- ja kilpailukykykehitys on ollut keskimääräistä nopeampaa. Työmarkkinajärjestöt ovat suhtautuneet neutraalisti yritysjärjestelyihin, jotka ovat nostaneet tuottavuutta ja pääomatulo-osuutta. Toteutunut tulonjaon muutos merkitsee, että parantuneen kannattavuuden vuoksi yrityksillä on aikaisempaa paremmat mahdollisuudet selvitä 2000-luvun suhdannelaskujen yli ilman työllisyyden heikkenemistä.
1990-luvun merkittävin taloudellinen saavutus oli yrityssektorin onnistunut rakennemuutos koti- ja lähimarkkinapainotteisesta rakenteesta kohti globaalia. On ilmeistä, että jos palkkoja olisi nostettu esimerkiksi sähköteknisellä toimialalla tuottavuuden kasvun myötä, ”nokialaisen” teollisuuden kasvu ja siihen liittyvä rakennemuutos olisivat jääneet toteutumatta. Suomessa on palkkamaltilla kavennettu tuloeroja ja varsin tietoisesti suunnattu voimavaroja työllisyyden hoitoon. Talouskasvun myötä työllisyys on parantunut ja palkansaajien reaalinen ostovoima on noussut 3-4 prosentin vuosivauhtia. Samalla on hoidettu valtionvelka järkevälle tasolle 1990-luvun alun katastrofitilanteesta.
Suomessa ikäryhmittäinen työvoimaan osallistuminen muodostaa symmetrisen kellokäyrän. Työvoiman osuus väestöstä on nuorissa työttömäksi jääneissä ikäluokissa, kohoaa 40 vuoden ikään saakka, alkaa sitten alentua ja kiihtyy 50 ikävuoden jälkeen. Kellokäyrä oli vielä 1970-luvun alussa loiva eli nuorten ja ikääntyvien työvoimaosuudet olivat nykyistä korkeammat ja käyrän huippu alempi. Naisten työssäkäynti kohotti työvoimaosuuksia 1990-luvun alun lamaan saakka, kunnes lama sai monet työttömäksi jääneet jatkamaan opintojaan tai jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan. Työvoimaosuuksien huippu on säilynyt 35 - 45 vuoden iässä, mikä tarkoittaa, että työmarkkinoiden kannalta väestön ikärakenne on pitkään ollut erinomainen.
Työikäisen väestön ikääntyminen merkitsee tulevaisuudessa keskimääräisen työvoimaosuuden pienenemistä ja työvoiman tarjonnan supistumista. Vaikka työikäisen väestön määrä kasvaa vielä lähivuosina, työvoiman tarjonta kääntyy laskuun, elleivät työvoimaosuudet kohoa. Nykyisten ikäryhmittäisten työvoimaosuuksien säilyessä työvoiman tarjonta supistuisi vuoteen 2010 mennessä lähes 90 000 henkilöllä, vaikka työikäisen väestön määrä kasvaisi lähes 60 000 henkilöä. Tämä kuvaa työikäisen väestön ikääntymisen vaikutuksia. Jatkossa keskimääräinen työvoimaosuus voisi hiukan kohota, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkeikään. Tällöin työikäisen väestön määrä kuitenkin vähenee jo nopeasti ja työvoiman tarjonnan alenemista on vaikea estää.
Suomen alhainen työhönosallistumisaste korostuu vertailussa muihin Pohjoismaihin, joissa ikääntyvien työhönosallistuamisaste on säilynyt kansainvälisesti. Suomessa vain noin puolet 55 - 59-vuotiaista miehistä on työllisiä. Ruotsissa yli 60-vuotiaiden työttömyysaste on korkea. Ruotsissa ole käytössä laajoja työttömiin kohdistuvia varhaiseläkejärjestelyjä. Työttömyyseläkeputken mahdollisuus lisää ikääntyvien työttömyysriskin jopa kaksinkertaiseksi 1990-luvun aineistojen valossa. Yritykset ovat käyttäneet työttömyyseläkkeen tarjoamaa henkilöstön vähentämisen väylää hyväkseen teollisen rakennemuutoksen vauhdittamisessa ja tuottavuuden kasvattamisessa 1990-luvulla.
Työmarkkinoilla keskeinen haaste on erikoisammattikoulutus, joka asettuu kolmikannan (julkinen sektori, työnantaja ja työntekijä) välialueelle. Yritysten tarpeita vastaavaa erikoisammattikoulutus ei kuulu koulutusinstituuttien perustehtäviin. Kaoottisilla markkinoilla vain yritykset voivat tietää ydinosaamisensa ja tästä johdetut työvoimatarpeet. Yritykset eivät halua ottaa koulutusta vastuulleen täysimääräisesti, koska erikoisosaajille on kysyntää työmarkkinoilla, jolloin kilpailijat voivat hyötyä yrityksen koulutusinvestoinneista ilmaiseksi. Tehokkain malli on koulutussopimukset, jotka käytetään Saksan oppisopimusjärjestelmässä ja Yhdysvaltain yliopistojen aikuiskoulutuksessa.
Koulutussopimusten avulla ammattikoulutusinvestointien hyödyt ja kustannukset kohdistuvat kansantalouden kannalta tehokkaasti. Veronmaksajat maksavat vain koulutuksesta, josta on yhteiskunnallista hyötyä; yritykset eivät voi hyötyä toistensa koulutusinvestoinneilla, kun uusi työnantaja joutuu maksamaan koulutussopimuksen purkamisesta aiheutuvat kulut. Koulutussopimukset lisäävät työntekijän ja työantajan keskinäistä sitoutumista. Julkiseen koulutusjärjestelmään verrattuna koulutussopimukset parantavat ammattikoulutuksen kohdentumista yritysten erikoistarpeisiin sekä lisäävät yritysten koulutusinvestointeja. Koulutussopimusten julkistaloudellinen edullisuus voisi myös helpottaa laajamittaista elinikäiseen oppimiseen siirtymistä.
Aktiivisen työvoimapolitiikan keskeisin keino torjua segregaatiota on työnvälitystoiminnan tehostaminen, mikä tarkoittaa käytännössä työvoiman tarjonnan kehittämistä. Työmarkkinoiden sopeutumiskykyyn vaikuttaa myös aktiivinen työvoimapolitiikka kuten työnvälitys, ammatinvalinnanohjaus ja uudelleenkoulutus. Tällaiset toimenpiteet voivat hyvin suunniteltuina parantaa työmarkkinoiden sopeutumiskykyä, mikä on Euroopan rahaliiton maiden keskeinen tavoite, koska raha- ja valuuttakurssipolitiikan puskuri maailmanmarkkinoiden häiriöiden varalta on poistunut. Silti heikosti koulutettujen asema voi muuttua globalisoinnin myötä kestämättömäksi, sillä perinteiset jokamiehen ja -naisen työmarkkinat häviävät eikä työn jakaminen ole realiteetti.
Palkkatyön tasaisempi jakaminen on välttämätöntä. Ongelmallisia ovat työn jakamisen keinot ja sen toteuttamisperiaatteet. Työn tasaisempi jakaminen on mahdollista toteuttaa työaikaa lyhentämällä 30-35 tuntisen työviikon avulla, minkä taustana on tuottavuuden huomattava kasvu. Pelkästään työajan lyhentäminen ei ole riittävä rakenteellisen työttömyyden olosuhteissa, vaan kysymys on aikuiskoulutuspoliittisen koulutustason nostamisesta ja työvoiman kompetenssin lisäämisestä. vähimmäistulo tai kansalaistulo kaikille tilanteesta riippumatta edellyttää palkkatyön jakamista lähinnä työaikaa lyhentämällä ja taloudellisten markkinoiden ulkopuolisen "kolmannen" sektorin luomista.
Yksityisen kulutuskysynnän vahvistaminen on kestävän talouskasvun perusta. Julkinen menotalous on kuitenkin kasvussa. Julkisen talouden ongelma ei ole peruspalveluiden kalleus. Julkinen palveluiden rahoitus on vain alle OECD-maiden keskiarvon, kun taas julkistalouden siirtomenot ovat suhteessa suuret. Suomessa julkisen terveydenalan henkilökunta, sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat alipalkattuja; sama pätee myös turvallisuuteen rajojen sisällä (poliisi, palotoimi, jne) ja ulkosuhteissa (puolustusvoimat). Seuraavalle hallitukselle jää jättiurakka hoitaa talouden ongelmat. Työn kysyntä ja tarjonta on tässä avainasemassa.
Kansantalouden liikkeelle paneva voima on kysyntä, joka perustuu ihmisen haluun hankkia hyödykkeitä. Suomessa kuluttajien odotukset ovat parantuneet. Silti Suomi on tässä suhteessa EU-maiden keskimäärää. Uudet EU-maat, Pohjoismaista Tanska ja Ruotsi sekä suurista maista Saksa ovat positiivisella kehityspolulla. Tarjontapuolelle investoinnit suhteessa BKT:n ovat 20 prosentin tasolla, mikä on noin puolet kasvumaiden kuten Kiinan tasosta. Ongelma ei ole niinkään investointiaste vaan investointien painottuminen rakennuksiin ja korvausinvestointeihin. Teollisuuden kilpailukyvyn kannalta elintärkeät kotimaiset uusinvestoinnit ovat vähäisiä, koska yritykset suuntaavat noin puolet tuotantopääoman lisäyksistä ulkomaille. Onneksi tutkimus- ja kehitystoiminta suuntautuu kasvavasti kotimaahan.
Työnantajien rahoitusosuus sosiaaliturvamaksuista on monelle pienelle työnantajalle ylipääsemätön työllistämisen este. Miksi? Siksi, että sosiaaliturvamaksut velvoittavat työnantajat syrjäytyneisyydestä johtuviin tulonsiirtoihin sitä enemmän mitä enemmän nämä työllistävät. Päätöksenteko näistä velvoitteista on asiallisesti työmarkkinoiden ns. kolmikannalla eikä eduskunnalla, joten pienet työnantajat velvoitteiden päämaksajina voivat vaikuttaa näihin vain kieltäytymällä työllistämisestä.
Yrittäjyysohjelman sijasta olisi toivottavaa, että hallitus olisi tehnyt hyvää ja työllistävää talouspolitiikkaa kuten Lipponen-Niinistö-hallitus. Hyvällä talouspolitiikalla olisi voitu luoda vähintään 100.000 työpaikkaa ilman massiivisia tukitoimia. Nyt aidot globaalitalouden työpaikat vähenevät, kun teollisuuden toimintaedellytykset mm. energiamonopolien vuoksi ovat heikot. Kyllähän globaalit yritykset osaavat lukea budjetteja, myös julkisia.
Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu brittiläisen taloustietelijän David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardon komparatiivisten kustannusten teoriaa täydentää Tukholma-koulukunta (mm. nobelistit Bertil Ohlin ja Gunnar Myrdal), minkä opin sovellus Suomessa sodan jälkeen tarkoitti panostusta vientiteollisuuden kilpailukykyyn talous- ja sosiaalipolitiikan avulla ja integroitumista kansainväliseen kauppajärjestelmään. Suomen linjan kiteytti akateemikko Pekka Kuusi Myrdalia tulkiten: Sosiaalipolitiikan tehtävänä on mobilisoida kansalaiset inhimillisiksi resursseiksi tuotantoelämään, jotta voidaan ylläpitää taloudellista kasvua.
Kuusen mallin mukaan valtio pyrkii työllisyyden kausi- ja suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omat ja kuntien investoinnit. Kuusen mallin sovellutus on aktiivinen työvoimapolitiikka. Tämä malli toimi vielä 1980-luvulla; pitkäaikaistyöttömyyttä ei juuri ollut. 1980-luvulla käynnistyi pääomamarkkinoiden globalisaatio, joka johti pörssin ylikuumenemiseen. Suomen talous ajautui 1990-luvun alussa historiansa pahimpaan rauhanaikaiseen kriisiin sitten 1860-luvun nälkävuosien. Laaja työttömyys oli vuosina 1993-94 yli 600 000. Positiivista ajassa oli EU- ja rahaliittojäsenyys, yritys- ja pääomaverotusuudistus ja pörssin avautuminen ulkomaalaisomistukselle. Yritysten vienti nousi vuosina 1991-2000 20 %:sta 40 %:iin BKT:stä, kiitos Lipponen-Niinistö -hallitusten onnistuneen talouspolitiikan.
Globaalitalous kulminoituu taisteluun työpaikoista. Jerome Rifkin uskoo, että kehittyneitä teollisuusmaita uhkaa työn loppuminen, mikä olisi kohtalokasta Suomen tapaisille palkkatalousmaille. Rifkin näkee syynä tähän keskiluokaisen väestön kriisin. Uhkana on keskijohdon korvaaminen verkostoilla. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain vähän hyvin palkattuja työpaikkoja. Elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, kuten keskiluokan kulutus ja johtaa kysyntälamaan erityisesti EU:ssa. Samalla kasvutaloudet, kuten Kiina, Intia tai Brasilia, luovat työpaikkoja ja kysyntää.
Teknologinen edistys on talouskasvun perusta, kuten nobelisti Robert Solowin todisti 1950-luvulla. Globaalitaloudessa teknologia kasautuu monikansallisiin yrityksiin ja kasvukeskuksiin, eikä leviä enää vapaasti maailmantalouteen, mitä osoittaa TEK ry:n tuore julkaisu: Teknologiayritysten globaali kasvustrategia ja immateriaalioikeudet (http://www.keuruunlaatupaino.com/tilaus.htm). Kasvuteoria on saanut uuden luonteen, mitä Solow korosti vuoden 1987 Nobel-puheessaan. Uusi kasvuteoria korostaa tiedon, osaamisen ja teknologian kumuloitumista sekä verkostointia talouskasvun moottorina. Tämän opin tulkintaa edustaa Michael Porterin klusterioppi. Suomi on uuden kasvuteorian soveltamisen edelläkävijä, kiitos Tekesin ja Nokian.
Uuden kasvuteorian maalimaa on Yhdysvallat, jossa hallitus on luonut nerokkaan lisenssijärjestelmän. Tämän seurauksena johtavien yliopistojen lisenssitulot ovat vuosittain satoja miljoonia dollareita. Yhdysvaltojen teknologinen voima näkyy mm. patenttihakemusten kasvuna. Yhdysvaltojen vahvuus on tehokas oikeudellinen toimeenpanojärjestelmä, jolla on tieteellisilla toimialoilla keskeinen merkitys yritysten sijaintipäätöksille. Yhdysvaltojen heikkous on yksisilmäinen energiapolitiikka, kuten myös Suomen, eikä Yhdysvaltojen maailmanpoliisirooli ole aina oikein viisasta.
Taloustieteilijä Arthur Lafferin käyrä kuvaa valtion verotulojen kertymää veroprosentin funktiona. Lafferin ajatuksia tulkiten liiallinen verotus aiheuttaa työttömyyttä, tehottomuutta ja veronkiertoa, mikä on tilanne Suomessa. Julkisen talouden rasitteet johtavat siihen, että talouden kilpailukyky on heikko, kun punnitaan ulkomaisten investointien sijoittumista tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa. Globalisaatio edellyttää kannustavaa veropolitiikkaa. eropohjan kasvun kautta eli kannustamalla suomalaiset työhön, julkinen talous saataisiin terveelle pohjalle. Tämän seurauksena teolliset investoinnit käynnistyisivät uudelleen ja yrittäjyys saisi todellista kasvuvoimaa.
Johanna Karkian tutkimus (Yritystoiminnan uusi alku – kansainväliset mallit ja suomalaiset sovellukset) antaa selkeän kuvan siitä, miten konkurssimenettely on edelleen hallitseva. Yhdysvalloissa vallitseva menettely on sovittelu; Yhdysvalloissa noin 90 % kriisiyrityksistä selviytyy, kun meillä 90 % ajautuu konkurssiin. Tässä meillä on oppimista. Turhista konkursseista aiheutuu valtavat tappiot. Taitava pesänhoitaja osaa myös teettää työnsä poliisilla ja muilla viranomaisilla. Kun yrittäjä sitten havaitsee, että pesänhoitaja saattaa hankkia muutaman viikon työllä enemmän kuin yrittäjäperhe vuoden lähes päivittäisellä 12-14 tunnin uurastuksella, entinen yrittäjä tuskin suosittelee yrittäjyyttä lähipiirilleen. Näin menetetään perheellinen ahkeria puurtajia, jotka eivät kysy työaikoja tai ammattikuvia.
Miksi suomalaisten yrittäjien tuotteisiin, kuten kotimaiseen ruokaan, ei suhtauduta vakavasti, vaikka ne ovat laadullisesti maailman huippuluokkaa? Muualla ollaan ylpeitä kotimaisista tuotteista. Olisi siis perusteltua alentaa ruuan arvonlisäveroa, koska sen kansanterveydelliset vaikutukset ovat kiistattoman positiiviset. Miksi maaseutuyrittäjien tulopohja jatkuvasti heikkenee, vaikka päähallituspuolueen pitäisi ymmärtää maaseudun ongelmat?
Nuoriso tekee pätkätyötä alipalkattuna. Lähi- ja sairaanhoitajat, opettajat, poliisit ja monet muut ovat kovan työpaineen alla. Monet tietoaloilla ovat uupuneita. Yrittäjät venyttävät päiväänsä saadakseen hoidettua pakolliset veroluonteiset maksut. Kovin monen on pakko tehdä monta työtä, koska tavallisella työllä ei yksin elä. Tässä ovat todelliset ”työn orjat”, jotka jo pienistä palkoistaan maksavat korkeat verot.Pimeää keikkatyötä mm. korjaustyönä tekevä ei edes aavista työn vaativuutta. Rakennuslaki on velvoittavuudeltaan vähäinen verrattuna vaikkapa poliisilainsäädäntöön. Pimeä keikkatyöläinen on todennäköisesti se, jota kuntoutetaan ja kurssitetaan, koska hän esiintyy työttömänä ja syrjäytyneenä.
Yhteiskunta on haastava vastuunkantajille, joista moni kuolee työnsä ääreen. Moni heistä tekee työtään sairaampana kuin keskimääräinen virallisesti sairaseläkeläinen. Naisten suhteellinen pitkäikäisyys selittyy geenien lisäksi sillä, että naiset osaavat varata aikaansa sosiaalisille tarpeilleen ja perheilleen eri tavalla kuin yrittämisen arkeen eristäytyvät miehet. Naiset ovat luonnon säätämän järjestyksen mukaan lähempänä leikkivää lasta (communicatio ludieke) kuin suomalainen mies, joka ei keskimäärin armahda itseään.
Professori, LKT Simo Saarijärvi (TYKS) on tutkinut masennusta potevia henkilöitä; näille on ominaista arvostetut luonteenpiirteet: ahkeruus, pyrkimys täydellisyyteen, pyrkimys ylisuoriutumiseen. Lääkäritutkija Timo Klaukka (Kela) erittelee suurten ikäluokkien kohtaloa (Kelan sanomat 2/2001). Ikäluokasta on jäljellä 400 000 eli 80 prosenttia. Kuolleisuus on puoli prosenttia. Työkyvyttömänä on noin 45 000. Selkävaivat ja korkea verenpaine ovat yleisiä. Vaikea masennus on kohdannut 37.000. Rahoittavia lääkkeistä saa 20.000. Paljon käytetty yleislääkitys on alkoholi.
Suuret ikäluokat ovat eläneet talouden nousut ja laskut. Kansakunnan kriisivaiheissa yksilöt, perheet ja yhteisöt ovat olleet tiukoilla. Kukaan tuskin olisi ennakkoon voinut edes arvata, miten suuria ikäluokkia ensin siirretään teollisuuskeskuksiin töihin ja sen jälkeen ratkotaan työpaikkojen joukkokatoa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen loppulasku on vastassa, kun loput ikäluokasta lähtevät eläkkeelle.
1990-luvulla syntyi työelämään rinnakkainen riskien kasautuma eli ylikuormitettu ja alipalkattu hoitohenkilökunta. Heidän osaltaan työkyvyn ennakointi on ollut yhtä vähäistä kuin aikanaan samanikäisien rintamamiesten osalta. Tehtävä on vähintään yhtä tärkeä, sillä 2000-luvulla on tuskin mahdollista hoitaa kansantaloudellisesti yhtä aikaa suurten ikäluokkien eläke- ja terveysongelmia ja työelämän vastuunkantajien, kuten hoitohenkilökunnan loppuun palamista.
Valtiosihteeri Sailas työryhmineen on tehnyt ennakoivaa työtä. Sailas ennakoi, että vuosina 2006-2012 julkisen talouden kestokyky joutuu kovalle koetukselle suurten ikäluokkien eläköityessä. Siksi vientiperusteinen talouskasvu pitäisi Suomessa olla luokkaa 4-5 prosenttia. Nyt aitoa talouskasvua on vetänyt lähinnä velkaantuminen, eikä viennin veto ole ainakaan vahvistumassa nykyisellä euron kurssilla. Samalla käy ilmi se, että esimerkiksi metallin työpaikkoihin ei riitä tulijoita.
Suomessa vallitsee korkea marginaalivero jo alhaisissa tuloluokissa, joten pimeä työ kilpailee mm. kotipalveluissa hyvin. Mitä enemmän pimeää työtä suositaan, sitä korkeampana rehellisten kansalaisten verotus pysyy. On syytä verrata rehellisen työnantajan ja pimeän keikkailijan tilannetta. Rehellinen työnantaja voi konkurssin myötä menettää omaisuutensa jopa kirjanpitovirheen vuoksi. Pimeä keikkailija ei voi menettää mitään, koska ei edes ilmoita tulojaan ja voi riskittä lypsää yhteiskuntaa.
Pimeän keikkailun karsiminen olisi välttämätöntä julkistalouden tilan vuoksi. Herää kysymys, miksi yhteiskunnan lypsäminen on tehty Suomessa niin helpoksi? Eräs veikkaus on poliittinen intressi. Julkisen tuen varassa elävät ratkaisevat vaalit toisensa jälkeen. Siksi Suomessa toisin kuin Ruotsissa ei edes oteta harkintaan työtä pakoilevien ja tekosairaiden palauttamista työelämään.
Yhteiskunnan moraali ei voi kestää sitä, että pimeä työ ja työn pakoilu tehdään liian helpoksi, kuten erään suuren yksityisen sairaanhoitoalan yrityksen toimitusjohtaja asian kertoi. Työlle olisi kysyntää. Hallituksen ja ministeriöiden pitäisi puhua avoimemmin. Sairaaloissa, vanhainkodeissa ja vastaavissa tarvittaisiin kipeästi ruuhka-apua. Jokainen jonka lähipiirissä on mm. hoitoalan ammattilaisia, tietää, että auttavia käsiä pitäisi saada lisää. Työn verotus on todellinen työllistämisen este. Verotuksen uudistaminen ei onnistu, jos emme puutu menorakenteisiin. Nykymenolla on vastassa hyvinvointipalveluiden leikkaukset, joten hyvinvoinnin rakentajille on tarjolla kerran vain suuria vaalilupauksia.
[1] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[2] Puttnam, Robert (2000) Bowling alone, New York.
[3] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[4]Campbell, J. and Cocco, J. (2003) Household Risk Management and Optimal Mortgage Choise. The Quarterly Journal of Economics. November, s. 1449–1494.
Jerome Rifkin[1] peräänkuuluttaman ”kolmannen sektorin” merkitys, jotta yhteisöllisyys syntyisi positiivisena maailmanlaajuisena liikkeenä. Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam[2] on kuvannut järjestötoiminnan muuttumisen palkkatyöperusteiseksi. Erityisesti hyväntekeväisyystyö on muuttunut liiketoiminnaksi ja jopa vaalityöstä huolehtii yhä useammin erilaisiin kampanjoihin erikoistunut yritys. Ainoat Puttnamin mainitsemat poikkeukset ovat konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt, oma-apuryhmät ja internet-pohjaiset virtuaaliyhteisöt. Puttnamin ajatusten pohjalta voi kysyä, onko liiketoimintana hoidettujen järjestöjen kritiikki globaalitaloutta kohtaan uskottavaa ja universaalisuus vaikeuksissa, koska kehitysmaiden ja syrjäytyneiden auttaminen on liiketoimintaa. Voiko perinteinen yhteisöllisyys, siis universaalinen vastuu, syntyä vain aatteellisen yhdistystoiminnan kautta?
Puttnam korostaa television, PC:n ja internetin käyttöä keskeisenä tekijänä yhdistystoiminnan heikkenemisen taustalla. Järjestötoiminnan elvyttäminen edellyttää Putnamin mielestä kulttuurisen/ sosiaalisen pääoman kasvattamista, jolloin huomiota tulisi kiinnittää koulutukseen, koska yhteiskunnallinen aktiivisuus kasvaa Puttnamin mukaan koulutuksen myötä. Onko oikeastaan kehitysmaiden epätoivoinen tila seurausta siitä, että nämä maat eivät ole kyenneet parantamaan merkittävästi edes peruskoulustaan puhumattakaan tietoyhteiskunnan asettamista koulutushaasteista?
1990-luvun lopulla kävi selväksi, että vaikka pitkäaikaistyöttömyys on onnistuttu pitämään muita EU-jäsenmaita alempana, pitkäaikaistyöttömyyttä on vaikea alentaa ilman kalliita, aktiivisia yhteiskunnan toimenpiteitä. Tästä syystä onkin todennäköistä työmarkkinoiden segregaatio siis hajaantuminen. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme ei kuitenkaan mahdollista laajamittaista palkkatulon ja sosiaaliturvan yhdistämistä. Kärjistetysti voidaan sanoa, että suomalaisten on joko elätettävä itsensä kokonaan työnteolla tai sitten heittäydyttävä täysin sosiaaliturvan varaan[3].
Tutkija Kimmo Kevätsalo esitti TV1:n A-plus ohjelmassa (toimittaja Kauko Paksula) väitteen: Mitä vauraampi maa sitä vähemmän yrittäjiä. Kevätsalo sanoi palkansaajien luovan Suomen vauraudesta 60 %, yrittäjien 7-8 % ja kotona palkatta työskentelevien noin 30 %. Tästä syytä yrittäjien määrän vähenemisellä ei ole merkitystä, vaan palkkatyöllä. Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus esitti, että 2/3 työpaikasta syntyy pk-yrityksiin, joista on töissä 0.8 miljoonaa ihmistä, joten ilman yrittäjää ei ole palkansaajalle työtä.
Kimmo Kevätsalo on oikeassa siinä, että yrittäminen ja työllistäminen eivät kannata, sillä kotitalouden yrittäjätulot ovat vuoden 2005 laskun jälkeen kasvussa 1 %:ia ja niiden osuus on vain 7 %:ia kansantulosta, kun omaisuustulot ovat 18.6 % ja palkat/ palkkiot 47.4 %. Kansantulo kasvoi vuonna 2005 4 % %:ia ja odotuksissa on 5.5 %:in kasvu tälle vuodelle. Kansantulon jakautuma ja kasvuodotukset kuvaavat vallan jakoa maassamme. Kaksi ryhmää hyötyy vuoden 2006 kansantulon kasvusta:
- Palkkasumma kasvoi vuonna 2005 4,5 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 4 %:ia.
- Omaisuustulot lähinnä pörssiyhtiöistä kasvoivat vuonna 2005 4,3 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 13 %:ia.
Yrittäjien kansantulo-osuudesta suhteessa palkka- ja omaisuustuloihin ei voida päätellä, että yrittäjien osuus kansantalouden tulonmuodostuksesta olisi vain 7 % ja palkansaajien 60 %. Yrittäjäsektori on kansantalouden moottori. Kun yrittäjien tulot kasvavat, nämä yleensä palkkaavat lisää väkeä tai investoivat, jolloin kansantalouden kiertokulku vauhdittuu. Lisäksi yrittäjät perheineen tekevät runsaasti alipalkattua työtä. Tältä kannalta on ymmärrettävää, että kannustetaan kansalaisia yrittäjiksi.
Yrittäminen, uusien yritysten perustaminen ja työllisyysasteen nosto ovat nykyisen hallituksen ohjelman keskeisiä elementtejä. Vaalien alla työ ja yrittäjyys nousevat aina esiin, niin nytkin. Mutta yritysystävällinen politiikka on harvinaista. Suomessa sitä esiintyi hetkellisesti 90-luvulla, jolloin syntyi työtuloista erillinen pääomaverotus, joka kannusti yrityksiä pääomarakenteensa vahvistamiseen. Siksi Suomi voi ylpeillä rakenteeltaan vahvalla yrityssektorilla. Veropolitiikan kummajainen on harvainyhtiö, joka käsitteenä luotiin pienyritysten sulkemiseksi pääomaverotuksen ulkopuolelle.
Pienyrittäjät ottavat todellisen yrittäjäriskin mutta eivät palkkiota riskinkannosta. Verohallinto velvoittaa työnantajat rangaistusten uhalla tilittämään työntekijöittensä verot ja veroluonteiset maksu ja ilman mitään ajatusta palkkiosta. Yhteiskunta ei osallistu yrittäjän suojaverkon rakentamiseen, kuten palkansaajilla. Mutta jos yritys epäonnistuu, yrittäjältä saattaa mennä koko omaisuus vasaran alalle kirjanpitovirheen vuoksi.
Verotuksessa liikutaan aina yrittäjille pyhällä alueella, jonka viisas hallinto kehittyneissä maissa ymmärtää. Yrittäjälle yrittäjätulo on hyvin henkilökohtainen asia ja sen jakaminen yksipuolisella päätöksellä yhteiskunnan velvoitteiden hoitoon loukkaa yrittäjiä. Näin on käynyt, sillä yrittäjien kasvaneesta työpanoksesta huolimatta heidän tulonsa ovat pysyneet ennallaan ja maaseutuelinkeinojen yrittäjätulo on suorastaan romahtanut.
Yrittäjien yritykseen luoma voittokertymä on ns. taitavaa pääomaa eli voittovarat on tehty osaamisella. Siksi yrittäjä voi tehokkaasti sijoittaa yrittäjätulonsa uudelleen. Yrittäjät tietävät sen, että verojen minimointi on työlästä ja hankalaa, joten yrittäjät ovat valmiita perusteltuun verojen maksuun. Mutta kun yrittäjä on kertaalleen nähnyt, miten yksisilmäisesti verottaja saattaa toimia käytännön verotarkastustilanteessa, hän ei sen jälkeen enää edes pohdi, onko verosuunnittelussa järkeä.
Suomen sopeutuminen globaaliin kilpailuun työpaikoista on sidoksissa työn tuottavuuteen, koska euron kurssia emme saa alas ja palkkatasoa ei voi romauttaa. Suomi on vientiriippuvainen talous, joten ongelmia seuraa, kun teolliset investoinnit jäävät alle tason, joka ei kata edes pääoman kulumista. Investointitaso on kytköksissä tuottavuuteen, eikä tuottavuuskehitys vientialoilla ole erityisen lupaava.
Kansantalous on nykyään sama kuin palkkatalous, joten suuri palkkajoustavuus ei ole mahdollinen kehittyneissä länsimaissa. Nimellispalkkojen alennus puhtaasti välittömän työn kysynnän ehdoilla ei ole järkevää, koska ei ole varmuutta, että työvoimapanos hakeutuu uusiin ja entistä tuottavampiin tehtäviin. EU:n selkeänä sitoutumisena maapallon biologisten rikkauksien suojelemiseen ja ympäristötilan kohentamiseen. Ekologisesti kestävä kehitys voi toteutua vain sosiaalisen kehityksen kautta, mikä edellyttää vahvoja instituutioita, joiden kautta kaikki valtiot kantavat globaalia ja sosiaalista vastuuta toimistaan.
Yritykset panostavat osaamisen luomiseen palkkaamalla kyvykkäitä työntekijöitä tai liittämällä tietoa kiinteästi organisaation rakenteisiin uuden tietämyksen luomiseksi. Liiketoiminta on nykyisin yhtä enemmän ongelmanratkaisua, johon voidaan käyttää yrityksen omaa tietämystä tai yrityksen ja sen kumppanien tarjoamia verkostoja. Suomessa talouskasvu painottuu yliopistokeskuksiin ja rannikkoalueille. Kasvun esteenä on riittämätön asuntojen tarjonta kasvukeskuksissa, jonka taustalla on perinteinen alueellisia eroja tasoittava politiikka.
Työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Talouspolitiikan keinovalikoimassa on vähän pelivaraa, koska perinteistä sopeutumiskanavaa siis inflaatiota vastustavat kansainväliset pääomamarkkinat ja EMU-kriteerit sitovat Suomen matalaan inflaatioon. Tästä seuraa se, että rakenteellinen työttömyys on ratkottava tiukan inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Valuuttakurssipolitiikka on suljettu pois rahaliitosopimuksella, jonka tuloksena Suomessa on viennin kannalta tappavan korkea valuuttakurssitaso ja alhainen korkotaso. Talouskasvun avaimena on ollut kotimarkkinoiden kasvu eli lähinnä nuorten perheiden velkaantuminen järjettömän suurilla asuntolainoilla.
Suomessa sopimuksellisuus kollektiivisesti neuvotellun sosiaalisen järjestyksen kautta on toiminut erityisen hyvin 1990-luvun laman ja kasvun vuosina, jolloin on tapahtunut merkittävä funktionaalisen tulonjaon muutos pääomatulojen hyväksi, joka tosin on ollut yleistä koko EU-alueella. Suomessa tulonjaon jyrkkä muutos 1990-luvulla johtui poikkeuksen vahvasta talouden kasvusta ja yritysrakenteen muutoksesta, joka kohdistui erityisesti globaaleihin yrityksiin ja jakaantui kaikille päätoimialoille (teollisuus, rakentaminen, palvelut).
Maltillisten tuloratkaisujen työllisyysvaikutukset ovat merkittäviä, koska ne ovat hillinneet alakohtaisten palkkaerojen kasvua, mikä on näkynyt tulonjaon muuttumisena pääomatulojen hyväksi aloilla, joilla tuottavuus- ja kilpailukykykehitys on ollut keskimääräistä nopeampaa. Työmarkkinajärjestöt ovat suhtautuneet neutraalisti yritysjärjestelyihin, jotka ovat nostaneet tuottavuutta ja pääomatulo-osuutta. Toteutunut tulonjaon muutos merkitsee, että parantuneen kannattavuuden vuoksi yrityksillä on aikaisempaa paremmat mahdollisuudet selvitä 2000-luvun suhdannelaskujen yli ilman työllisyyden heikkenemistä.
1990-luvun merkittävin taloudellinen saavutus oli yrityssektorin onnistunut rakennemuutos koti- ja lähimarkkinapainotteisesta rakenteesta kohti globaalia. On ilmeistä, että jos palkkoja olisi nostettu esimerkiksi sähköteknisellä toimialalla tuottavuuden kasvun myötä, ”nokialaisen” teollisuuden kasvu ja siihen liittyvä rakennemuutos olisivat jääneet toteutumatta. Suomessa on palkkamaltilla kavennettu tuloeroja ja varsin tietoisesti suunnattu voimavaroja työllisyyden hoitoon. Talouskasvun myötä työllisyys on parantunut ja palkansaajien reaalinen ostovoima on noussut 3-4 prosentin vuosivauhtia. Samalla on hoidettu valtionvelka järkevälle tasolle 1990-luvun alun katastrofitilanteesta.
Suomessa ikäryhmittäinen työvoimaan osallistuminen muodostaa symmetrisen kellokäyrän. Työvoiman osuus väestöstä on nuorissa työttömäksi jääneissä ikäluokissa, kohoaa 40 vuoden ikään saakka, alkaa sitten alentua ja kiihtyy 50 ikävuoden jälkeen. Kellokäyrä oli vielä 1970-luvun alussa loiva eli nuorten ja ikääntyvien työvoimaosuudet olivat nykyistä korkeammat ja käyrän huippu alempi. Naisten työssäkäynti kohotti työvoimaosuuksia 1990-luvun alun lamaan saakka, kunnes lama sai monet työttömäksi jääneet jatkamaan opintojaan tai jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan. Työvoimaosuuksien huippu on säilynyt 35 - 45 vuoden iässä, mikä tarkoittaa, että työmarkkinoiden kannalta väestön ikärakenne on pitkään ollut erinomainen.
Työikäisen väestön ikääntyminen merkitsee tulevaisuudessa keskimääräisen työvoimaosuuden pienenemistä ja työvoiman tarjonnan supistumista. Vaikka työikäisen väestön määrä kasvaa vielä lähivuosina, työvoiman tarjonta kääntyy laskuun, elleivät työvoimaosuudet kohoa. Nykyisten ikäryhmittäisten työvoimaosuuksien säilyessä työvoiman tarjonta supistuisi vuoteen 2010 mennessä lähes 90 000 henkilöllä, vaikka työikäisen väestön määrä kasvaisi lähes 60 000 henkilöä. Tämä kuvaa työikäisen väestön ikääntymisen vaikutuksia. Jatkossa keskimääräinen työvoimaosuus voisi hiukan kohota, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkeikään. Tällöin työikäisen väestön määrä kuitenkin vähenee jo nopeasti ja työvoiman tarjonnan alenemista on vaikea estää.
Suomen alhainen työhönosallistumisaste korostuu vertailussa muihin Pohjoismaihin, joissa ikääntyvien työhönosallistuamisaste on säilynyt kansainvälisesti. Suomessa vain noin puolet 55 - 59-vuotiaista miehistä on työllisiä. Ruotsissa yli 60-vuotiaiden työttömyysaste on korkea. Ruotsissa ole käytössä laajoja työttömiin kohdistuvia varhaiseläkejärjestelyjä. Työttömyyseläkeputken mahdollisuus lisää ikääntyvien työttömyysriskin jopa kaksinkertaiseksi 1990-luvun aineistojen valossa. Yritykset ovat käyttäneet työttömyyseläkkeen tarjoamaa henkilöstön vähentämisen väylää hyväkseen teollisen rakennemuutoksen vauhdittamisessa ja tuottavuuden kasvattamisessa 1990-luvulla.
Työmarkkinoilla keskeinen haaste on erikoisammattikoulutus, joka asettuu kolmikannan (julkinen sektori, työnantaja ja työntekijä) välialueelle. Yritysten tarpeita vastaavaa erikoisammattikoulutus ei kuulu koulutusinstituuttien perustehtäviin. Kaoottisilla markkinoilla vain yritykset voivat tietää ydinosaamisensa ja tästä johdetut työvoimatarpeet. Yritykset eivät halua ottaa koulutusta vastuulleen täysimääräisesti, koska erikoisosaajille on kysyntää työmarkkinoilla, jolloin kilpailijat voivat hyötyä yrityksen koulutusinvestoinneista ilmaiseksi. Tehokkain malli on koulutussopimukset, jotka käytetään Saksan oppisopimusjärjestelmässä ja Yhdysvaltain yliopistojen aikuiskoulutuksessa.
Koulutussopimusten avulla ammattikoulutusinvestointien hyödyt ja kustannukset kohdistuvat kansantalouden kannalta tehokkaasti. Veronmaksajat maksavat vain koulutuksesta, josta on yhteiskunnallista hyötyä; yritykset eivät voi hyötyä toistensa koulutusinvestoinneilla, kun uusi työnantaja joutuu maksamaan koulutussopimuksen purkamisesta aiheutuvat kulut. Koulutussopimukset lisäävät työntekijän ja työantajan keskinäistä sitoutumista. Julkiseen koulutusjärjestelmään verrattuna koulutussopimukset parantavat ammattikoulutuksen kohdentumista yritysten erikoistarpeisiin sekä lisäävät yritysten koulutusinvestointeja. Koulutussopimusten julkistaloudellinen edullisuus voisi myös helpottaa laajamittaista elinikäiseen oppimiseen siirtymistä.
Aktiivisen työvoimapolitiikan keskeisin keino torjua segregaatiota on työnvälitystoiminnan tehostaminen, mikä tarkoittaa käytännössä työvoiman tarjonnan kehittämistä. Työmarkkinoiden sopeutumiskykyyn vaikuttaa myös aktiivinen työvoimapolitiikka kuten työnvälitys, ammatinvalinnanohjaus ja uudelleenkoulutus. Tällaiset toimenpiteet voivat hyvin suunniteltuina parantaa työmarkkinoiden sopeutumiskykyä, mikä on Euroopan rahaliiton maiden keskeinen tavoite, koska raha- ja valuuttakurssipolitiikan puskuri maailmanmarkkinoiden häiriöiden varalta on poistunut. Silti heikosti koulutettujen asema voi muuttua globalisoinnin myötä kestämättömäksi, sillä perinteiset jokamiehen ja -naisen työmarkkinat häviävät eikä työn jakaminen ole realiteetti.
Palkkatyön tasaisempi jakaminen on välttämätöntä. Ongelmallisia ovat työn jakamisen keinot ja sen toteuttamisperiaatteet. Työn tasaisempi jakaminen on mahdollista toteuttaa työaikaa lyhentämällä 30-35 tuntisen työviikon avulla, minkä taustana on tuottavuuden huomattava kasvu. Pelkästään työajan lyhentäminen ei ole riittävä rakenteellisen työttömyyden olosuhteissa, vaan kysymys on aikuiskoulutuspoliittisen koulutustason nostamisesta ja työvoiman kompetenssin lisäämisestä. vähimmäistulo tai kansalaistulo kaikille tilanteesta riippumatta edellyttää palkkatyön jakamista lähinnä työaikaa lyhentämällä ja taloudellisten markkinoiden ulkopuolisen "kolmannen" sektorin luomista.
Yksityisen kulutuskysynnän vahvistaminen on kestävän talouskasvun perusta. Julkinen menotalous on kuitenkin kasvussa. Julkisen talouden ongelma ei ole peruspalveluiden kalleus. Julkinen palveluiden rahoitus on vain alle OECD-maiden keskiarvon, kun taas julkistalouden siirtomenot ovat suhteessa suuret. Suomessa julkisen terveydenalan henkilökunta, sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat alipalkattuja; sama pätee myös turvallisuuteen rajojen sisällä (poliisi, palotoimi, jne) ja ulkosuhteissa (puolustusvoimat). Seuraavalle hallitukselle jää jättiurakka hoitaa talouden ongelmat. Työn kysyntä ja tarjonta on tässä avainasemassa.
Kansantalouden liikkeelle paneva voima on kysyntä, joka perustuu ihmisen haluun hankkia hyödykkeitä. Suomessa kuluttajien odotukset ovat parantuneet. Silti Suomi on tässä suhteessa EU-maiden keskimäärää. Uudet EU-maat, Pohjoismaista Tanska ja Ruotsi sekä suurista maista Saksa ovat positiivisella kehityspolulla. Tarjontapuolelle investoinnit suhteessa BKT:n ovat 20 prosentin tasolla, mikä on noin puolet kasvumaiden kuten Kiinan tasosta. Ongelma ei ole niinkään investointiaste vaan investointien painottuminen rakennuksiin ja korvausinvestointeihin. Teollisuuden kilpailukyvyn kannalta elintärkeät kotimaiset uusinvestoinnit ovat vähäisiä, koska yritykset suuntaavat noin puolet tuotantopääoman lisäyksistä ulkomaille. Onneksi tutkimus- ja kehitystoiminta suuntautuu kasvavasti kotimaahan.
Työnantajien rahoitusosuus sosiaaliturvamaksuista on monelle pienelle työnantajalle ylipääsemätön työllistämisen este. Miksi? Siksi, että sosiaaliturvamaksut velvoittavat työnantajat syrjäytyneisyydestä johtuviin tulonsiirtoihin sitä enemmän mitä enemmän nämä työllistävät. Päätöksenteko näistä velvoitteista on asiallisesti työmarkkinoiden ns. kolmikannalla eikä eduskunnalla, joten pienet työnantajat velvoitteiden päämaksajina voivat vaikuttaa näihin vain kieltäytymällä työllistämisestä.
Yrittäjyysohjelman sijasta olisi toivottavaa, että hallitus olisi tehnyt hyvää ja työllistävää talouspolitiikkaa kuten Lipponen-Niinistö-hallitus. Hyvällä talouspolitiikalla olisi voitu luoda vähintään 100.000 työpaikkaa ilman massiivisia tukitoimia. Nyt aidot globaalitalouden työpaikat vähenevät, kun teollisuuden toimintaedellytykset mm. energiamonopolien vuoksi ovat heikot. Kyllähän globaalit yritykset osaavat lukea budjetteja, myös julkisia.
Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu brittiläisen taloustietelijän David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardon komparatiivisten kustannusten teoriaa täydentää Tukholma-koulukunta (mm. nobelistit Bertil Ohlin ja Gunnar Myrdal), minkä opin sovellus Suomessa sodan jälkeen tarkoitti panostusta vientiteollisuuden kilpailukykyyn talous- ja sosiaalipolitiikan avulla ja integroitumista kansainväliseen kauppajärjestelmään. Suomen linjan kiteytti akateemikko Pekka Kuusi Myrdalia tulkiten: Sosiaalipolitiikan tehtävänä on mobilisoida kansalaiset inhimillisiksi resursseiksi tuotantoelämään, jotta voidaan ylläpitää taloudellista kasvua.
Kuusen mallin mukaan valtio pyrkii työllisyyden kausi- ja suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omat ja kuntien investoinnit. Kuusen mallin sovellutus on aktiivinen työvoimapolitiikka. Tämä malli toimi vielä 1980-luvulla; pitkäaikaistyöttömyyttä ei juuri ollut. 1980-luvulla käynnistyi pääomamarkkinoiden globalisaatio, joka johti pörssin ylikuumenemiseen. Suomen talous ajautui 1990-luvun alussa historiansa pahimpaan rauhanaikaiseen kriisiin sitten 1860-luvun nälkävuosien. Laaja työttömyys oli vuosina 1993-94 yli 600 000. Positiivista ajassa oli EU- ja rahaliittojäsenyys, yritys- ja pääomaverotusuudistus ja pörssin avautuminen ulkomaalaisomistukselle. Yritysten vienti nousi vuosina 1991-2000 20 %:sta 40 %:iin BKT:stä, kiitos Lipponen-Niinistö -hallitusten onnistuneen talouspolitiikan.
Globaalitalous kulminoituu taisteluun työpaikoista. Jerome Rifkin uskoo, että kehittyneitä teollisuusmaita uhkaa työn loppuminen, mikä olisi kohtalokasta Suomen tapaisille palkkatalousmaille. Rifkin näkee syynä tähän keskiluokaisen väestön kriisin. Uhkana on keskijohdon korvaaminen verkostoilla. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain vähän hyvin palkattuja työpaikkoja. Elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, kuten keskiluokan kulutus ja johtaa kysyntälamaan erityisesti EU:ssa. Samalla kasvutaloudet, kuten Kiina, Intia tai Brasilia, luovat työpaikkoja ja kysyntää.
Teknologinen edistys on talouskasvun perusta, kuten nobelisti Robert Solowin todisti 1950-luvulla. Globaalitaloudessa teknologia kasautuu monikansallisiin yrityksiin ja kasvukeskuksiin, eikä leviä enää vapaasti maailmantalouteen, mitä osoittaa TEK ry:n tuore julkaisu: Teknologiayritysten globaali kasvustrategia ja immateriaalioikeudet (http://www.keuruunlaatupaino.com/tilaus.htm). Kasvuteoria on saanut uuden luonteen, mitä Solow korosti vuoden 1987 Nobel-puheessaan. Uusi kasvuteoria korostaa tiedon, osaamisen ja teknologian kumuloitumista sekä verkostointia talouskasvun moottorina. Tämän opin tulkintaa edustaa Michael Porterin klusterioppi. Suomi on uuden kasvuteorian soveltamisen edelläkävijä, kiitos Tekesin ja Nokian.
Uuden kasvuteorian maalimaa on Yhdysvallat, jossa hallitus on luonut nerokkaan lisenssijärjestelmän. Tämän seurauksena johtavien yliopistojen lisenssitulot ovat vuosittain satoja miljoonia dollareita. Yhdysvaltojen teknologinen voima näkyy mm. patenttihakemusten kasvuna. Yhdysvaltojen vahvuus on tehokas oikeudellinen toimeenpanojärjestelmä, jolla on tieteellisilla toimialoilla keskeinen merkitys yritysten sijaintipäätöksille. Yhdysvaltojen heikkous on yksisilmäinen energiapolitiikka, kuten myös Suomen, eikä Yhdysvaltojen maailmanpoliisirooli ole aina oikein viisasta.
Taloustieteilijä Arthur Lafferin käyrä kuvaa valtion verotulojen kertymää veroprosentin funktiona. Lafferin ajatuksia tulkiten liiallinen verotus aiheuttaa työttömyyttä, tehottomuutta ja veronkiertoa, mikä on tilanne Suomessa. Julkisen talouden rasitteet johtavat siihen, että talouden kilpailukyky on heikko, kun punnitaan ulkomaisten investointien sijoittumista tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa. Globalisaatio edellyttää kannustavaa veropolitiikkaa. eropohjan kasvun kautta eli kannustamalla suomalaiset työhön, julkinen talous saataisiin terveelle pohjalle. Tämän seurauksena teolliset investoinnit käynnistyisivät uudelleen ja yrittäjyys saisi todellista kasvuvoimaa.
Johanna Karkian tutkimus (Yritystoiminnan uusi alku – kansainväliset mallit ja suomalaiset sovellukset) antaa selkeän kuvan siitä, miten konkurssimenettely on edelleen hallitseva. Yhdysvalloissa vallitseva menettely on sovittelu; Yhdysvalloissa noin 90 % kriisiyrityksistä selviytyy, kun meillä 90 % ajautuu konkurssiin. Tässä meillä on oppimista. Turhista konkursseista aiheutuu valtavat tappiot. Taitava pesänhoitaja osaa myös teettää työnsä poliisilla ja muilla viranomaisilla. Kun yrittäjä sitten havaitsee, että pesänhoitaja saattaa hankkia muutaman viikon työllä enemmän kuin yrittäjäperhe vuoden lähes päivittäisellä 12-14 tunnin uurastuksella, entinen yrittäjä tuskin suosittelee yrittäjyyttä lähipiirilleen. Näin menetetään perheellinen ahkeria puurtajia, jotka eivät kysy työaikoja tai ammattikuvia.
Miksi suomalaisten yrittäjien tuotteisiin, kuten kotimaiseen ruokaan, ei suhtauduta vakavasti, vaikka ne ovat laadullisesti maailman huippuluokkaa? Muualla ollaan ylpeitä kotimaisista tuotteista. Olisi siis perusteltua alentaa ruuan arvonlisäveroa, koska sen kansanterveydelliset vaikutukset ovat kiistattoman positiiviset. Miksi maaseutuyrittäjien tulopohja jatkuvasti heikkenee, vaikka päähallituspuolueen pitäisi ymmärtää maaseudun ongelmat?
Nuoriso tekee pätkätyötä alipalkattuna. Lähi- ja sairaanhoitajat, opettajat, poliisit ja monet muut ovat kovan työpaineen alla. Monet tietoaloilla ovat uupuneita. Yrittäjät venyttävät päiväänsä saadakseen hoidettua pakolliset veroluonteiset maksut. Kovin monen on pakko tehdä monta työtä, koska tavallisella työllä ei yksin elä. Tässä ovat todelliset ”työn orjat”, jotka jo pienistä palkoistaan maksavat korkeat verot.Pimeää keikkatyötä mm. korjaustyönä tekevä ei edes aavista työn vaativuutta. Rakennuslaki on velvoittavuudeltaan vähäinen verrattuna vaikkapa poliisilainsäädäntöön. Pimeä keikkatyöläinen on todennäköisesti se, jota kuntoutetaan ja kurssitetaan, koska hän esiintyy työttömänä ja syrjäytyneenä.
Yhteiskunta on haastava vastuunkantajille, joista moni kuolee työnsä ääreen. Moni heistä tekee työtään sairaampana kuin keskimääräinen virallisesti sairaseläkeläinen. Naisten suhteellinen pitkäikäisyys selittyy geenien lisäksi sillä, että naiset osaavat varata aikaansa sosiaalisille tarpeilleen ja perheilleen eri tavalla kuin yrittämisen arkeen eristäytyvät miehet. Naiset ovat luonnon säätämän järjestyksen mukaan lähempänä leikkivää lasta (communicatio ludieke) kuin suomalainen mies, joka ei keskimäärin armahda itseään.
Professori, LKT Simo Saarijärvi (TYKS) on tutkinut masennusta potevia henkilöitä; näille on ominaista arvostetut luonteenpiirteet: ahkeruus, pyrkimys täydellisyyteen, pyrkimys ylisuoriutumiseen. Lääkäritutkija Timo Klaukka (Kela) erittelee suurten ikäluokkien kohtaloa (Kelan sanomat 2/2001). Ikäluokasta on jäljellä 400 000 eli 80 prosenttia. Kuolleisuus on puoli prosenttia. Työkyvyttömänä on noin 45 000. Selkävaivat ja korkea verenpaine ovat yleisiä. Vaikea masennus on kohdannut 37.000. Rahoittavia lääkkeistä saa 20.000. Paljon käytetty yleislääkitys on alkoholi.
Suuret ikäluokat ovat eläneet talouden nousut ja laskut. Kansakunnan kriisivaiheissa yksilöt, perheet ja yhteisöt ovat olleet tiukoilla. Kukaan tuskin olisi ennakkoon voinut edes arvata, miten suuria ikäluokkia ensin siirretään teollisuuskeskuksiin töihin ja sen jälkeen ratkotaan työpaikkojen joukkokatoa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen loppulasku on vastassa, kun loput ikäluokasta lähtevät eläkkeelle.
1990-luvulla syntyi työelämään rinnakkainen riskien kasautuma eli ylikuormitettu ja alipalkattu hoitohenkilökunta. Heidän osaltaan työkyvyn ennakointi on ollut yhtä vähäistä kuin aikanaan samanikäisien rintamamiesten osalta. Tehtävä on vähintään yhtä tärkeä, sillä 2000-luvulla on tuskin mahdollista hoitaa kansantaloudellisesti yhtä aikaa suurten ikäluokkien eläke- ja terveysongelmia ja työelämän vastuunkantajien, kuten hoitohenkilökunnan loppuun palamista.
Valtiosihteeri Sailas työryhmineen on tehnyt ennakoivaa työtä. Sailas ennakoi, että vuosina 2006-2012 julkisen talouden kestokyky joutuu kovalle koetukselle suurten ikäluokkien eläköityessä. Siksi vientiperusteinen talouskasvu pitäisi Suomessa olla luokkaa 4-5 prosenttia. Nyt aitoa talouskasvua on vetänyt lähinnä velkaantuminen, eikä viennin veto ole ainakaan vahvistumassa nykyisellä euron kurssilla. Samalla käy ilmi se, että esimerkiksi metallin työpaikkoihin ei riitä tulijoita.
Suomessa vallitsee korkea marginaalivero jo alhaisissa tuloluokissa, joten pimeä työ kilpailee mm. kotipalveluissa hyvin. Mitä enemmän pimeää työtä suositaan, sitä korkeampana rehellisten kansalaisten verotus pysyy. On syytä verrata rehellisen työnantajan ja pimeän keikkailijan tilannetta. Rehellinen työnantaja voi konkurssin myötä menettää omaisuutensa jopa kirjanpitovirheen vuoksi. Pimeä keikkailija ei voi menettää mitään, koska ei edes ilmoita tulojaan ja voi riskittä lypsää yhteiskuntaa.
Pimeän keikkailun karsiminen olisi välttämätöntä julkistalouden tilan vuoksi. Herää kysymys, miksi yhteiskunnan lypsäminen on tehty Suomessa niin helpoksi? Eräs veikkaus on poliittinen intressi. Julkisen tuen varassa elävät ratkaisevat vaalit toisensa jälkeen. Siksi Suomessa toisin kuin Ruotsissa ei edes oteta harkintaan työtä pakoilevien ja tekosairaiden palauttamista työelämään.
Yhteiskunnan moraali ei voi kestää sitä, että pimeä työ ja työn pakoilu tehdään liian helpoksi, kuten erään suuren yksityisen sairaanhoitoalan yrityksen toimitusjohtaja asian kertoi. Työlle olisi kysyntää. Hallituksen ja ministeriöiden pitäisi puhua avoimemmin. Sairaaloissa, vanhainkodeissa ja vastaavissa tarvittaisiin kipeästi ruuhka-apua. Jokainen jonka lähipiirissä on mm. hoitoalan ammattilaisia, tietää, että auttavia käsiä pitäisi saada lisää. Työn verotus on todellinen työllistämisen este. Verotuksen uudistaminen ei onnistu, jos emme puutu menorakenteisiin. Nykymenolla on vastassa hyvinvointipalveluiden leikkaukset, joten hyvinvoinnin rakentajille on tarjolla kerran vain suuria vaalilupauksia.
[1] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[2] Puttnam, Robert (2000) Bowling alone, New York.
[3] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[4]Campbell, J. and Cocco, J. (2003) Household Risk Management and Optimal Mortgage Choise. The Quarterly Journal of Economics. November, s. 1449–1494.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
