Yrittäjän oikeusvarmuus: Alioikeusuudistus ja sen vaikutus yrittäjiin


1. Laillisuusperinne käyttövoimana


Suomessa lait, asetukset ja tavanomainen oikeus muodostavat valtion oikeusjärjestyksen perustan. Keskeinen oikeuslähde on kirjoitettu laki. Lakiperinne ulottuu varmuudella 1200-luvulle. Ruotsin kuningas Mauno Ladonlukko sääti jo tuolloin talonpojan oikeuden maahansa. Myöhemmin vuonna 1347 kuningas Mauno Erikinpoika vahvisti talonpoikaisen yhteiskunnan kannalta keskeisen maalain, joka lopullisesti kielsi maaorjuuden. Ruotsin valtakunnan kehittynyttä elinkeinojen vapautta osoittaa vertailukohtana se, että talonpoikien maaorjuus kiellettiin Venäjällä vasta 1800-luvulla. Suomi oli todennäköisesti myöhäisellä keskiajalla hyvin organisoitu hallinnollisesti ja oikeusjärjestelmä oli yllättävän toimiva Ruotsin kuningas Kristoffer Baijerilaisen vuoden 1442 vahvistamien lakien johdosta.

Oikeuslähteisiin luetaan myös oikeuskäytäntö ja oikeusteoria sekä elinkeinotoiminnan osalta tapaoikeus eli historiallisesti kehittynyt normisto. Suomalainen oikeusajattelu on saanut vaikutteita saksalaisesta käsitelainopista, jonka tarkoitus on pyrkimys objektiivisuuteen ja yhtenäiseen oikeusjärjestelmään, josta on suljettu pois kaikki mahdolliset tarkoituksenmukaisuuteen tai poliittiseen tahtoon viittaavat argumentit. Taustalla on tietenkin Rooman oikeusjärjestelmä, jonka perinnettä varhaisen keskiajan saksalais-roomalainen keisarikunta parhaiten tulkitsi. Näistä lähtökohdista Ruotsin valtakunnan oikeusjärjestelmää voi pitää esimerkillisenä tuon ajan Euroopassa, mihin ilmeisesti vaikuttavat tiiviit kauppasuhteet ensin Vikingien ja myöhemmin Hansa-järjestön kautta sekä Itä-Roomaan että Länsi-Rooman pohjalle syntyneisiin maihin.

Suomi osana Ruotsin valtakuntaa oli todennäköisesti huomattavasti kehittyneempi kuin mitä Ruotsin kuninkaiden näkökulmasta kirjoitettu historia antaa ymmärtää. Suomeen ei syntynyt myöskään samanlaista myöhäisen keskiajan kartanojärjestelmää kuin monissa muissa, jonka synkkänä symbolina oli kartanonherran oma hirsipuu siis oikeus tuomita kuolemaan alustalaisiaan. Kartanojärjestelmä oli tietenkin johdonmukainen seuraus siitä, että ratsuväen varustaminen sotia varten vaati yhä enemmän varoja aseteknologian kehittyessä, joten aateliset rälssitilat saivat entistä suurempia etuja alustalaisiinsa nähden. Suomessa viljelysmaan omistus säilyi kuitenkin lähes kokonaan talonpoikien hallussa, kun vastaavasti sotaa käyvissä maissa rälssitilojen maanomistusosuus saattoi olla jopa puolet.

Silti Suomen asemassa näkyy Ruotsin vallan aikana koko ajan hankala geopoliittinen asema Itä-Rooman perinnettä kantavan ja vahvistuvan Novgorodin/ Venäjän ja Länsi-Rooman perinteeseen nojaavan Ruotsin valtakunnan välillä. Suomi on alueellisesti joutunut eturintamaksi toistuvasti vuosisadasta toiseen, kun Ruotsin kuninkaat keskittyivät omiin sotahankkeisiinsa eikä valtakunnan rajojen turvaamiseen . Tähän vaikutti tietenkin Rooman oikeusjärjestelmästä periytyvät sotalait, joiden mukaan oikeutetun sodan aikana sotilaiden hankkiman ryöstösaalis kuului sotilaille itselleen. Puolustussodassa ryöstösaalista ei voinut kertyä, joten kuninkaat ja aatelisto olivat koko ajan valmiina käymään edullisia hyökkäyssotia ryöstösaaliin hankkimiseksi. Sotalakien mukaan maataan puolustavan kansan kohtalo oli kova, koska hävityn taistelun jälkeen asukkaat saatettiin ryöstää ja tappaa laillisesti.

Suomen kehityksen kannalta vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha oli sekä onnekas että epäonnistunut. Rajan kautta kehittynyt osa Suomea liitettiin Ruotsin valtakuntaan Itämaaksi, jolloin samalla syntyi edellytykset kehittää Itämaan hallintoa kehittyneen Ruotsin valtakunnan mallin mukaisesti. Pähkinäsaaren rauhassa määriteltiin ensimmäisen kerran virallisesti Suomen itäraja, jolloin loppui taistelu Karjalasta yli 150 vuodeksi, sillä raja pysyi voimassa vuoteen 1595 asti. Onnettomasti Ruotsin ja Novgorodin/ Venäjän välinen raja jakoi Karjalan kahtia, jolloin Venäjän Karjalaan kuului kokonaisuudessaan kalevalainen Karjala ja Ruotsin Karjalaan Hansa-kaupan kannalta tärkeä Viipuri lähiseutuineen. Rajasta ei Savossa ja Pohjanmaalla tullut pitkäikäistä, koska asutus siirtyi rajan yli. Vaikka rajankäynti rauhoitti Suomen ydinalueet, se synnytti jatkuvan sodankäynnin rajan läheisyyteen. Toinen onneton seuraus on pitkäaikainen alueellinen kahtiajako Suomen ja ns. vanhan Suomen välille.

Laamannilaitos syntyi Suomessa jo 1300-luvulla. Vuoden 1362 aikakirjoissa on historiallinen merkintä, jonka mukaan Itämaiden laamanni sai silloin oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin Moran kivillä. Kalmarin unionin aika vuosina 1397-1521 oli Suomelle onnekas hallinnon kehittämisen kannalta. Suomeen kehittyi oma vahva maallinen ja hengellinen rälssi, joka ei kuitenkaan koskaan saanut samanlaista ylivaltaa talonpoikiin nähden kuin esimerkiksi Venäjällä. Vuonna 1414 perustettiin Maaoikeus Turkuun ja vuonna 1435 Suomi jaettiin kahteen laamannikuntaan. Turun piispojen merkitys hallinnon ja kansansivistyksen kehittämiseen oli jo merkittävä.

Kustaa Vaasa pani Suomessa toimeen uskonpuhdistuksen vuonna 1527, jolloin katollisen kirkon omaisuus takavarikoitiin Ruotsin kuninkaalle, mikä heikensi kirkon mahdollisuuksia kansan sivistämiseen. Vallanvaihdon symbolina oli Kuusiston piispanlinnan hävittäminen vuonna 1528, jolloin samalla hävitettiin keskeinen osa keskiaikaisen Suomen kulttuuriperintöä. Suomen aatelin, talonpoikien ja porvariston asema oli vahva, joskin Nuijasota johti nämä onnettomasti vaaralliseen Vaasa-suvun sisäiseen valtapeliin ja johtajien osalta mestattavaksi. Näin syntynyt valtatyhjiö oli osaltaan syynä siihen, että Suomi oli 1600- ja 1700-luvun suurelta osin alistettu sotataloudelle. Esimerkiksi vuoden 1600 kuninkaan käskykirjeen mukaan joka viidennen miehen tuli Suomesta olla valmis vaadittaessa sotapalvelukseen. Toisaalta vielä tuolloin voimassa oleva roomalainen sotalaki teki hyökkäyssodista sotilaille houkuttelevan.

Suomen kannalta historiallista oikeutta Hansa-kauppaan rajoitettiin Kustaa Vaasan toimesta, sillä kuningas kielsi useaan otteeseen suomalaisia porvareita käymästä suoraan kauppaa Hansa-kaupunkien (Tallinna, Riika, Danzig) kanssa ja vaati kaupan keskittämistä Tukholmaan. Vasta 1700-luvun loppupuolella Suomi sai uudelleen itsenäisemmän aseman pitkälti kirkonmiesten kun Anders Chydenius ajatusten ja työn innoittamana. 1700-luvulla siirryttiin itsevaltiuden ja merkantilismin ajasta kohti modernia yhteiskuntaa. Tähän ajankohtaan osui valistusfilosofien (kuten Jean-Jacques Rousseau) luonnonoikeudellinen ihmisoikeuksien julistus, joka kulminoitui Ranskan suureen vallankumoukseen ja heijastui Yhdysvaltain perustuslaissa. Näiden seurauksena myös lopullisesti kumoutui roomalainen sotalaki, joka oli niin pitkään kiihottanut aatelistoa ryöstösotiin. Samalla tietenkin nousivat esiin kansalliset sodat.

Anders Chydenius oli protestanttinen kirkonmies ja toiminnan mies, jonka jatkuvat ponnistelut yhteiskunnalliseen edistykseen näkyivät ansioina monina käytännön toimina lääketieteen, kemian, mekaanisen fysiikan, peltoviljelyn, musiikin, rakennusarkkitehtuurin ja politiikan alueella. Hän uskoi, että demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioitus ovat yhteiskunnallisen edistyksen perusta. Näistä lähtökohdista hän Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana hän puolusti elinkeinojen ja kaupan vapautta, työnteon vapautta, painovapautta, uskonnonvapautta ja yhteiskunnallista edistystä haittaavien rajoitusten tai määräysten poistamista. Hänen työnsä tuloksena Kokkolalle, Vaasalle ja Oululle myönnettiin valtiopäivillä tapuli- tai merikaupungin oikeudet. Anders perusteli vapaakauppaa taitavasti käsitteellä “kansallinen voitto”, joka on myös nimenä hänen tärkeimmälle julkaisulleen.

Ruotsin valtiopäivien valintaan myös vaikutti ratkaisevasti muuttunut tilanne. Ruotsin valtakunta ei enää 1700-luvun lopulla ollut suurvalta eikä kaupan keskittäminen Tukholman kauppiaiden kontrolliin enää palvellut valtakunnan etua. Tukholma-keskeisyyttä vahvisti Vaasa-kuninkaiden aika, jolloin Ruotsi otti haltuunsa Hansan kauppapaikat ja tätä seurannut merkantilismi. 1700-luvun lopulla Itämaasta oli kasvanut kansakunta, joka haki identiteettiään. Tapulioikeudet lisäsivät kauppamerenkulkua ja tätä kautta hyvinvointia, joten Ruotsi haki taloudellisen kasvun kautta kompensaatiota runsaan vuosisadan jatkuneille onnettomille sodille.

Suomen kannalta ratkaiseva vaihe oli vuosien 1808-1809 Suomen sota, jossa urhoollinen armeija taisteli laillisen esivallan siis Ruotsin kuninkaan puolesta ja samalla Suomen säädyt valmistelivat liittoa Venäjän keisarin kanssa, joka sinetöitiin Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Samalla Pähkinäsaaren rauhasta jatkunut rajankäynti Venäjän kassa loppui ja Vanha Suomi liitettiin Suomen yhteyteen, jolloin kansallinen eheytyminen vauhdittui. Myrskyisestä historiasta huolimatta tai kenties siitä johtuen Suomeen oli syntynyt poikkeuksellisen vahva laillisuusperinne, mitä osoittaa Runebergin pääteoksen ”Vänrikki Ståhlin tarinat” kertomus, jossa vanha laamanni toteaa hävityn sodan jälkeen mahtaileville venäläisille sotilaille: "Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää".

Suomessa valitseva Ruotsin valtakunnan laki oli rakennettu suurvallan tarpeisiin. Laki oli oikeudenmukainen mutta rahvaalle ankara, koska kuolemantuomio oli edelleen arkipäiväinen rangaistus. Toisaalta oikeuslaitos nautti kansan arvostusta, koska erityisillä keisarin määräyksillä varmistettiin se, että tuomareiden ja myöhemmin myös muiden virkamiesten tuli osata myös paikkakunnan pääkieltä, jotka olivat Suomi ja Ruotsi. Ruotsin valtakunnan oikeusjärjestelmä periytyi noista ajoista itsenäiseen Suomeen. Kolme sotaa itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä ja näitä seuraava poliittis-taloudellinen riippuvuus Neuvostoliitosta tarkoittivat sitä, että valtiojohdolla oli paljon muutakin tekemistä kuin sinällään toimivan oikeusjärjestelmän perusteellinen uudistaminen muuta kuin välttämättömiltä osiltaan.

Laillisuuskeskustelu nousi presidentti Urho Kekkosen kaudella 1960-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun yhtenä osa-alueena. Sytykkeenä toimi Raimo Blomin väitöskirja ”Luottamus oikeuslaitokseen” . Vaikka tutkimuksen empiirinen näyttö saattaakin olla kiistanalainen, väitöskirja synnytti vilkkaan keskustelun, kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen, oikeustieteen tohtori, tarttui puheenvuorossaan teemaan. Kekkonen arvioi Lakimies-lehdelle 3.9.1970 antamassaan 70-vuotishaastattelussa, että lainvalmistelijoiden, tuomareiden ja yleensä lainsäädännön kieli on kansalle vierasta, akateemista ja virkamiesmäistä. Lisäksi lainsäädäntö oli myös vanhentunutta, koska varsinkin taloudellisen toiminnan edellytykset olivat ratkaisevasti muuttuneet sitten Ruotsin vallan ajan.

Venäjän vallan aika synnytti paljon uutta lainsäädäntöä erityisesti Aleksateri II:n aikana. Valtiopäivät saatiin viimeinkin koolle vuonna 1863 pitkän keskeytyksen jälkeen, jolloin oli mahdollista uudistaa institutionaalinen perusta yhteiskunnan kehittymiselle. Tärkeimmät valtiovallan yhteiskunnalliset toimenpiteet olivat aateliston luopuminen etuoikeuksistaan 1863, maaseudun kunnallislaki 1865, kansakouluasetus 1866. Erityisesti kouluasetus oli tärkeä, koska se vauhditti maalaisyhteiskuntien sivistyksellistä kehitystä. Myös kunnallislaki erotti kirkon ja kunnan toisistaan toimi hallinnon selkiyttäjänä. Vuonna 1879 voimaan astunut elinkeinovapaus laukaisi kuitenkin lopullisesti liikkeelle teollisuuden ja kaupan kehityksen kiihtymisen ja yhteiskunnallisen uudistumisen.

Alioikeuksiin on kohdistunut aina merkittäviä uudistamispaineita johtuen siitä seikasta, että alioikeudet kohtaavat kansalaisten ja yhteisöjen monet erilaiset ongelmatilanteet eturintamassa. Ruotsin valtakunnan kehittynein lainkäytön alue olikin kiistatta alioikeus siis laamannilaitos. Alioikeusuudistukset olivat monessa eri muodossa meneillään 1970- ja 1980-luvuilla. 1990-luvun alun taloudellinen lama toimi tässäkin asiassa vauhdittajana. Taustalla oli valtiontalouden taloudellinen ahdinko, jota oikeuslaitoksen osalta vaikeutti vielä se, että lamavelkomukset ruuhkauttivat alioikeudet. Laman ollessa käsillä ei ollut perusteltua ylläpitää kahta alioikeusjärjestelmää (raastuvanoikeudet ja kihlakunnanoikeudet) rinnakkain.

Alioikeudet yhtenäistettiin lakkauttamalla aikaisemmat alioikeudet ja luomalla niiden tilalle yhtenäiset käräjäoikeudet. Alioikeusuudistus astui voimaan 1.12.1993. Samalla astui voimaan riita-asioiden koskeva menettelyuudistus. Organisaatiomuutos merkitsi oikeuslaitoksen kustannusrasitteiden voimakasta karsimista, kun kihlakunnan- ja raastuvanoikeudet lakkautettiin ja uudet käräjäoikeudet perustettiin niiden tilalle. Alioikeuksien lukumäärä väheni selvästi, vuonna 2003 käräjäoikeuksia oli 63. Samalla myös ajauduttiin tilanteeseen, jossa syntyneet alioikeudet ovat resursseiltaan erivahvuisia. Suurten keskusten alioikeudet ovat osaamiseltaan monipuolisia, kun taas pienten keskusten alioikeudet ovat niukasti resurssoituja .

Alioikeusuudistuksen myötä kysymykset oikeuden sisällöstä ovat nousseet etualalle. KHO:n presidentti Pekka Hallberg on tiivistänyt tämän siten, että oikeusturva on lakiin perustuvan oikeudenmukaisuuden takaamista. Tätä ei hänen mukaansa pidä sekoittaa yleiseen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen siitäkään syystä, että oikeuslaitoksen ikävä tehtävä on toteuttaa oikeutta jälkikäteen, kun yleensä vahinko tai rikos on jo tapahtunut. Hallintotuomioistuimissa, joissa ei ole kovin selvää kantaja- ja vastaajasuhdetta, kannanotto lain tulkintaan ilmenee usein epäsuorasti tosiasiaperustelusta ja oikeus- ja näyttökysymyksiä on muutoinkin vaikea erottaa, kun yleisten alioikeuksien prosessimalli ainakin periaatteessa selkiytyi ratkaisevasti tältä osin uudistusten myötä.

Oikeusteorian peruskysymyksiin kuuluu moraalisluonteisia tutkiskeluja, kuten filosofi Georg Henrik von Wright on todennut . Tämä tarkoittaa arvopohdiskelun tarpeellisuutta. von Wright on erityisesti varoittanut oikeuslaitosta ja laajemmin yhteiskuntaa sellaisten normien asettamisesta, joita kansalainen ei voi ymmärtää. Tämä ongelma kulminoituu erityisesti yrittäjien ja oikeuslaitoksen tai yleisemmin virkamiesten välisissä suhteissa, koska yrittäjän kyky käsitellä noin 100.000 säännöksen tasolla olevaa normistoa on vähintäänkin kyseenalainen, koska yrittäjä edustaa tiedollisilta ja retorisilta valmiuksiltaan keskimäärin kansanmiestä.


2. Uudistuksen keskeinen sisältö


Uudistettu riita-asian käsittely jakautuu valmisteluun ja pääkäsittelyyn. Uudistuksen tarkoituksena oli nopeuttaa prosessin kulkua ja parantaa näin asianosaisten oikeusvarmuutta. Nopeus ja taloudellisuus ovat vaikeita sovittaa yhteen oikeusvarmuuden kanssa, koska mm. sovintoihin pyrkiminen ja ”aiheettomien oikeudenkäyntien välttäminen” voivat vaikuttaa epäedullisesti oikeusvarmuuteen . Uudistettu riita-asian käsittely rationoi myös alioikeuksien kokoonpanon, joka vaihtelee käsiteltävän asian laadun mukaan; raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksissa riita-asiat käsiteltiin yleensä tuomioistuimen täysilukuisessa kokoonpanossa. Käräjäoikeudessa on kolme asioiden laadun mukaan määräytyvää kokoonpanoa :

- yksi lainoppinut tuomari lainoppinut

- puheenjohtaja ja kolme lautamiestä

- kolme lainoppinutta tuomaria

Rikosasioissa lautamieskokoonpano on pääsääntö, vaikka lukumääräisesti yhden tuomarin kokoonpanoa käytetään yksinkertaisissa tapauksissa (noin 2/3 tapauksista). Siviiliasioista lautamieskokoonpanoa käytetään sekä riita- että hakemusasioihin, erityisesti perheoikeudellisissa tapauksissa (kuten lapsen huoltoa tai isyyden vahvistamista koskevat asiat) ja huoneenvuokra-asiat , joissa lautamiehet edustavat ilmeisesti kukin kohdaltaan tarpeellista kansalaisnäkemystä. Elinkeinotoimintaan liittyvät riita-asiat ratkaistaan kahden erilaisen lainoppineista tuomareista koostuvan kokoonpanon mukaan:


(1) Kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpanossa ratkaistaan ns. laajoja riita-asioita (vastaaja on kiistänyt kanteen), jotka ovat edenneet valmistelusta pääkäsittelyyn.

(2) Käräjäoikeudessa on vain puheenjohtaja eli yhden lainoppineen tuomarin kokoonpano silloin, kun asia koskee riita-asian valmistelua ja riita-asiain valmistelun yhteydessä tapahtuvaa pääkäsittelyä, todisteiden vastaanottamista pääkäsittelyn ulkopuolella tai turvaamistointa sekä konkurssi- ja akordiasiaa .


Pääosan riitajutuista ratkaisee yhden lainoppineen tuomarin kokonpano. Yksipuolinen tuomio tulee kyseeseen dispositiivisessa asiassa siis sovittavissa olevassa asiassa silloin, jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa tai ei ole esittänyt vastauksessaan perustetta kiistämiselleen tai vetoaa ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ole vaikutusta asian ratkaisemiseen . Juoksevaan velkakirjaa, vekseliä tai shekkiä koskevat asiat ratkaistaan valmistelua jatkamatta yksipuolisella tuomiolla, jollei vastaajaa ole esittänyt todennäköisiä syitä kiistämisensä tueksi, tai esittänyt lainvoimaista tuomiota, juoksevaa velkakirjaa, vekseliä tai shekkiä, jota voidaan käyttää kuittaukseen. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tällöin puolestaan tuomiolla. Olennaista on huomata, että tuomioistuimen on hylättävä kanne tuomiolla, eikä yksipuolisella tuomiolla.

Siviiliprosessin uudistus on muuttanut oikeudenkäyntimenettelyn kirjallisesta suulliseksi, mikä edellyttää asianosaisten läsnäoloa pääkäsittelyssä. Pääkäsittely on valmistelun pohjalta suoritettava itsenäinen oikeudenkäynti, jossa oikeudenkäyntiaineisto esitetään kokonaisuudessaan uudelleen oikeudelle ja joka toteutetaan suullisesti, yhtäjaksoisesti ja välittömästi. Pääsääntö on, että istunto tulisi viedä loppuun ilman keskeytyksiä . Tämä onnistumiseksi oikeudenkäyntimenettely on rakennettu etupainotteiseksi, eli riita-asia tulee valmistella täydellisesti jo haastehakemuksessa ja sen suullisessa ja kirjallisessa käsittelyssä. Valmistelun merkitys on siis keskeinen, koska se varmistaa pääkäsittelyn onnistumisen . Valmistelun kirjallisessa käsittelyssä ratkaistaan asiakirjojen perusteella riidattomat asiat, joissa vastapuoli ei ole vastusta kantajan vaatimusta.

Mikäli asiaa ei voida ratkaista pelkästään asiakirjoihin perustuen, jatketaan asian valmistelua suullisessa valmistelussa . Se toimitetaan tuomioistuimen istunnossa, jossa asianosaisten on oltava henkilökohtaisesti läsnä, eikä suullista keskustelua voida korvata kirjallisella materiaalilla, oikeudenkäyntikirjelmillä. Menettelyllä on pyritty välttämään aikaisempi lykkäyskäytäntö Suullisen valmistelun tavoitteisiin kuuluu aina sen selvittäminen, onko edellytyksiä päättää prosessi sovintoon . Mikäli asianosaiset pääsevät sovintoon, voidaan asia valmistelun yhteydessä vielä ratkaista tuomiolla, jolloin toimitetaan ns. pikkupääkäsittely.

Oikeudenkäynnin uudistukseen liittyy kolme keskeistä periaatetta, joilla on merkitystä oikeusvarmuuden kannalta:


(1) Suullisuusperiaate - aineisto voidaan antaa suullisesti

(2) Välittömyysperiaate - oikeudenkäyntiaineisto on esitettävä kokonaisuudessaan asian ratkaisevalle tuomioistuimelle.

(3) Keskitysperiaate - asian käsittely tapahtuu yhdessä menettelyssä, jolloin oikeudenkäyntiaineisto esitetään tuomioistuimelle yhdellä kertaa.


Asianajajan kannalta uusi prosessimalli edellyttää, että juttu valmistellaan ennen varsinaisen oikeudenkäynnin vireille tuloa perusteellisesti hyödyntäen kokonaisuudessaan sekä oikeustosiaineistoa että todistusaineistoa. Monet asianajajista ovat tottuneet työskentelemään neuvotteluissa, joten valmisteluvaihe on heille rutiinia. Asianajajien kannalta uutta on kasvanut vastuu, koska väärän linjavalinta tai merkityksellisten seikkojen laiminlyönti voi periaatteessa johtaa asianajan oikeuden menetykseen , mikä tekee oikeudenkäynnistä ammatillisesti erityisen haastavan. Toisaalta asianajajien palkkioperusteet uudistettiin alioikeusuudistuksen ohella. Toiselta puolelta asianajajan työ helpottuu, koska prosessi etenee selvästi kolmessa vaiheessa (haastehakemus ja kirjallinen vastalausuma, suullinen valmistelu ja suullinen pääkäsittely).

Tuomareille uusii oikeudenkäyntijärjestelmä asettaa haasteita, koska tuomareita pääosin puuttuu kokemus liike-elämän neuvottelukulttuurista. Valmistelun onnistuminen on kiinni tuomarin osaamisesta ja halusta paneutua juttuun. Tuomarin on osattava tehokas prosessijohtaminen ja lisäksi hallittavajuttu ja sen juridiikka erittäin hyvin jo suullisessa valmistelussa, joka edeltää varsinaista suullista pääkäsittelyä. Pääkäsittelyssä tuomarilta edellytetään aktiivista neuvottelutaitoa, jotta juttu saadaan perusteellisesti tutkituksi. Samalla tuomarin tulee olla aktiivinen sovintoratkaisun etsijä. Muutos on merkittävä, koska tuomarit ovat Suomessa tottuneet ratkomaan asioita asiakirjojen pohjalta, joten suullisuus-välittömyysperiaate on monelle uusi.

Tuomioistuimen keskeinen tehtävä asianosaisten oikeusturvan kannalta on päätösten perusteleminen. Perusteluista on käytävä ilmi ne seikat ja selvitykset, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisuun, ja se, millä oikeudellisella perusteella ratkaisuun on päädytty. Suomessa oikeuden perusteet ovat edelleen lainsäädännössä ja lakisidonnaisuus on kansallisesti vahva perinne. Mutta silti lainsäädäntö muuttuu yhä enemmän ylikansalliseksi, sillä erilaisten arvioiden mukaan vähintään kolmannes tai jopa puolet Suomessa sovellettavista säädöksistä on EY-oikeutta. Integraatio näkyy erityisesti julkisoikeudessa ja hallintotuomioistuinten työssä, koska tuomarien on tunnettava ylikansallinen lainsäädäntö ja sovellettava sitä viran puolesta. Tulkintakysymyksiä on nykyisin käsitelty erikseen laajoissa asioissa oikeudenkäyntiprosesseissa, joista pankkikriisioikeudenkäynnit on esimerkki.

Alioikeusuudistus muuttaa merkittävästi suomalaista oikeuskulttuuria, jolle on ollut ominaista akateemisuus ja virkamiesmäisyys, kun presidentti Kekkonen asian ilmaisi. Riskinä oikeudenkäyntijärjestelmässä on sen muuttuminen amerikkalaiseksi show’ksi (trial show), joita nykyisin voi katsella televisiossa, vaikkakin suomalainen oikeuskulttuuri sekä kansanluonne estänevät oikeudenkäynnin muuttumisen kokonaan viihteeksi. Kansainväliset vaikutteet tulevat kuinkin sisään, koska monet suomalaiset asianajajat hakevat oppinsa Suomessa toimivista kansainvälisistä asianajotoimistoista, joiden kulttuuriin on sisäänrakennettu amerikkalainen taitavaa asianajajaa ihannoiva asenne. Maailman muuttuminen globalisaation kautta monimutkaiseksi ja kaoottiseksi luo tilaa yksinkertaisille maailmanselityksille, jota edustaa mm. käsite terrorismi.

Muutospainetta aiheuttaa myös globaalitalouteen liittyvä median valta-aseman vahvistuminen jo pelkästään teknisen kommunikaation tehostumisen vuoksi. Kuten KHO:n presidentin Pekka Hallberg on todennut, oikeutta ja mediaa ei pidä asettaa vastakkain. Kumpikin etsii näkökulmaa todellisuuteen. Media ei voi alistua instituutioille, tyytyä seuraamaan sille annettavaa kuvaa. Sama koskee oikeutta. Sekään ei saa rajautua julkisuuden odotuksiin. Astutaan vikaan, jos tuomioistuinlaitoksessa etsitään myönteistä julkisuuskuvaa. Kestävä kuva saadaan vain oman toiminnan ja asenteiden kehittämisellä palvelemaan perustehtävää, oikeusturvan antamista.

Tietenkin tämä kanta on ainoa oikea, joskin media piilovalta on kasvanut, koska medialle on tehokkaat keinot tuomia tai vapauttaa myös taloudellisesta rikoksesta epäilty ennen tutkintaa ja oikeudenkäyntiä, mikä ei ole suinkaan uudistuksen tarkoitus. Mikä oli median rooli pankkikriisiä koskevissa oikeudenkäynneissä ja mikä on median rooli esimerkiksi tämän paikan konkurssioikeudenkäynneissä, on keskeinen kysymys, koska alioikeudenkäyntimenettely on lähtökohtaisesti yrittäjille tai ns. tavallisille kansalaisille vaativa. Jo pelkästään haastehakemuksen laatiminen on haastavaa, koska alioikeusuudistus määrittelee haasteen sisällölle aiempaa yksityiskohtaisemmat vaatimukset. Kantajan on haastehakemuksessa eriteltävä vaatimuksensa pohjaksi tarkoittamansa oikeustosiseikaston. Haastehakemuksessa on ilmoitettava:


1) kantajan yksilöity vaatimus;

2) yksityiskohtaisesti ne seikat, joihin vaatimus perustuu;

3) mahdollisuuksien mukaan ne todisteet, jotka kantaja aikoo esittää, sekä mitä hän kullakin todisteella aikoo näyttää toteen;

4) oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus, jos kantaja pitää sitä aiheellisena; sekä

5) millä perusteella tuomioistuin on toimivaltainen, jos toimi valta ei muutoin ilmene haastehakemuksesta tai siihen liitetyistä asiakirjoista.


Harvalla yrittäjällä tai tavallisilla kansalaisilla on itse osaamista, jonka pohjalta kytkee laatimaan haastehakemuksen, joka on edes riittävän täydellinen. On täysin toinen seikka laatia hakemus, joka voi myös menestyä. Yrittäjän kannalta prosessikynnys on noussut, koska elinkeinonharjoittaja ei voi saada muuta kuin itse maksamansa vakuutusturvan kautta helpotusta asianajollisiin kustannuksiin , jotka johtuen toiminnan luonteesta ovat korkeat. Näitä kustannuksia ei voida välttää, koska haastehakemuksessa erittely oikeustosiseikasto ratkaisee myös keskeisiltä osin haasteen menestymisen. Useat yrittäjätoimintaan liittyvät riita-asiat ovat sellaisia, että niille voidaan pitää välitön pääkäsittely, jossa otetaan vastaan todistelu, jolloin häiriöt yrittäjätoimintaan ovat vähäiset. Sellaiset asiat kuten patenttikiistat saattavat kuitenkin viivästyä vuosia. Näihin asiantuntijavaltaan nojaaviin kiistoihin mikään aikataulu ei päde, joten seuraamukset aikamenetyksinä ja kustannuksina voivat olla yrittäjille kohtalokkaita, vaikka hän moraalisesti olisi oikeassa.

Asiaesittely pääkäsittelyssä on erityinen haaste, ei yksin prosessuaalisena vaan myös retorisena kysymyksenä. Asiaesittely on Rooman valtakunnan ajoista lähtien vaatinut hyvää esitystaitoa ja uskottavuutta, jotta tuomarit saadaan vakuuttuneiksi asian oikeellisuudesta. Arkiseen ja käytännölliseen ilmaisuun tottunut yrittäjä kykenee kaunopuheisuuteen, joten yrittäjä tarvitsee hyvän asianajajan, joka osaa esiintyä ja siis välittää päämiehen asian oikeudelle. Asianajajan tulee valmistautua suulliseen esitykseensä, jotta se myös onnistuu. Hänen tulee osata asia yksityiskohtia myöten. Jos juttu on monimutkainen, sen ajaminen sitoo asianajan pitkäksi aikaa valmisteluun ja kustannukset ovat sen mukaisia. Yrittäjän kannalta uudessa prosessimallissa on hyvää se, että sovinnon ja kohtuullisten kustannusten mahdollisuus on koko ajan käsillä. Yrittäjätoiminta on nykyään niin kovaa ja katteet niin ohuet, että riita-asioitakin on punnittava liiketoimina. Riita-asian voittaminen ei ole liiketoimi, jos tuomittuja korvauksia ei saada maksuun tai jos yrittäjä joutuu käyttämään liikaa aikaa riitelyyn, jolloin yritys vastuineen jää hoitamatta.

Suomen Asianajajaliitto perustelee korkeita kustannuksia arvonlisäveron ohella sillä, että oikeudenkäyntiuudistus on tuonut asianajajan työlle lisävaatimuksia, jotka juuri liittyvät taloudellisen toiminnan monimutkaisten vaikutussuhteiden punnintaan. Vuoden 1998 oikeudenkäyntikulusäännöksiä punninnut Oikeusministeriön asettama toimikunta esittää tuomioistuimen harkintavallan lisäämistä riita-asiassa vaadittujen oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiseksi, vaikkakin esittää, että lain perusperiaate voittanut asianosainen saa täyden korvauksen oikeudenkäyntikuluistaan säilyisi. Toimikunta kuitenkin selkiyttäisi osapuolten korvausvastuuta koskevia säännöksiä niin, että hävinnyt velvoitettaisiin korvaamaan vain vastapuolen tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Korvattavat kulut ja palkkiot tulisi erotella myös tuomiossa. Tuomioistuin voisi ehdotuksen mukaan alentaa kuluvaatimusta kahdessa tapauksessa.


(1) Hävinneen korvausvelvollisuutta voitaisiin tämän vaatimuksesta alentaa, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä; esimerkiksi julkisyhteisö kansalaista vastaan, jolla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

(2) Tuomioistuin arvioisi viran puolesta selvässä ja riidattomassa velkomusta tai häätöä koskevassa asiassa tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrän. Näissä ns. summaarisissa asioissa kysymys ei ole riidasta vaan siitä, että velkoja tarvitsee täytäntöönpanokelpoisen tuomion saatavansa perimiseksi.


Yrittäjyydellä on keskeinen merkitys työllisyydelle, talouskasvulle ja koko yhteiskunnalle. Yrityksille suotuisan toimintaympäristön luominen ja yrittämisen edellytyksistä huolehtiminen on kaikkien yhteinen etu. Yritykset odottavat yhteiskunnalta vakaita puitteita ja pyrkivät kaikin keinoin turvaamaan ennustettavissa olevat olosuhteet. Alioikeudet ja lait ovat sopimusten yrityksille keskeinen apuväline niiden pyrkiessä saavuttamaan tavoitteensa, turvaamaan jatkuvuutta ja hallitsemaan riskejä. Sopimusvapauden vallitessa sopimusten merkitys yritysten välisissä suhteissa on rinnastettavissa lakien merkitykseen yhteiskunnassa. Oikeusvarmuuden näkökulmasta vakavin uudistuksen ongelma on selkeästi prosessikynnyksen nousu, koska keskimäärin kansalaisilla ei ole varaa maksaa kalliita asianajopalkkioita.

Suhteessa lainkäyttöön ratkaisevia on kielelliset valmiudet. Ihmisen kyky käyttää kieltä perustuu siihen että hän on osa kieliyhteisöä, jossa sanoilla on määritellyt semanttiset funktiot. Kielen oppiminen merkitsee näiden oppimista. Yrittäjä joutuu kansanmiehen valmiuksilla vastaamaan juridiikan kieliyhteisölle pääosin ymmärtämättä juurikaan juridisten ilmaisujen semanttisia funktioita. Tilanne on ilmeisesti korjaantumassa vasta noin parin sadan vuoden kuluessa, jos uskomista Eero Byklingin ennusteeseen. Nimittäin parissa vuosisadassa voitaneen kirjoittaa tietokoneohjelma, joka pystyy suodattamaan esille lauseiden virrasta todet väitteet. Sitä ennen kansanomaisen yrittäjän pitäisi ymmärtää juridiikan muotimutkainen semantiikka ja mitä sen pohjalta voidaan pitää oikeustosiasioina. Oikeuslaitoksen ja yrittäjän välillä on semanttinen kuilu myös siksi, että yrittäjät tyypillisesti ilmaisevat monet asiat näennäisen epäselvästi siis sisäisen puheen kautta.

Yrittäjät voivat joutua julkisuushakuisen oikeudenkäyntimenettelyn samalla tavalla kuin pankkikriisin osapuolet. Yrittäjän asemaa on tietenkin parantanut se, että asianosaisen tulee asiaesittelyssään antaa vastapuolelle tiedoksi ne oikeus- ja todistustosiseikat, joihin asianosaiset lopulta perustavat vaatimuksensa. Vaikka suullisen valmistelun aikana asianosaiset voivat käytännössä muuttaa kanteen ja sen kiistämisen perusteita ja vedota uuteen näyttöön, tuomioistuimen kannalta asiaesittely muodostaa tuomiolle rajat, jolloin tuomari, joka ei ole osallistunut asian valmisteluun, saa jutusta niin selvän kuvan, että hän pystyy esittelyn perusteella arvioimaan esittelyn jälkeen esitettävän todistelun ja asianosaisten argumentaation loppupuheenvuoroissa. Asiaesittely on edellytys sille, että ei oikeudenkäynti voi olla suullinen tai välitön.




3. Alioikeusjärjestelmän toimivuus


Vuoden 1997 tutkimustaan varten Kaijus Ervasti keräsi käräjäoikeuksista 621:n pääkäsittelyn riita-asian oikeudenkäyntiasiakirjat syksyllä 1995 eli noin 1/10 koko vuonna pääkäsittelyyn edenneistä riita-asioista. Näiden hahmottamiseksi eräs mittari on taloudellinen intressi, joka ilman avustajaa oli mediaaniltaan 24.520 markkaa ja asianajajan vastatessa 62.468 markkaa sekä muun lakimiehen vastatessa 70.645 markkaa. Noin puolessa tapauksista vastaajan vastineen pääkäsittelyssä esitti asianajaja, mikä tutkijan arvion mukaan on aikaisempaa enemmän ja johtuu siitä, että alioikeusuudistuksen mukaan saatavan perintää koskevat asiat ratkaistiin ja edelleen ratkaistaan pääosin valmistelussa.

Yleishavaintona tutkimus osoittaa, että riita-asioiden määrä lisääntyi voimakkaasti alioikeuksissa 1990-luvun alkupuolella ja väheni taloudellisen kriisin hellittäessä. Valtaosa riidoista koski lamaan liittyviä velkomuksia, joita velallinen ei kiistänyt. Tutkimuksen keskeinen tulema oli se, että yksityishenkilöiden yhteisöä vastaan nostamista kanteista vain hieman yli 1/5 menestyy tuomioistuimissa, kun taas yhteisöjen (lähinnä yritysten) kanteista yksityisiä henkilöitä vastaan lähes 2/3 päätyy kantajan voittoon. Tutkimus osoittaa selvästi, että riitaprosessin yleisestä luonteesta johtuen yhteisöt näyttävät voittavan oikeudenkäynnissä yksityishenkilöitä useammin olivatpa he kantajina tai vastaajina. Koska yksityishenkilöt maksavat monissa tapauksissa myös vastapuolen usein huomattavat kulut, on riskinä tutkijan mukaan prosessikynnyksen nousu ja siis varallisuudeltaan heikomman osapuolen oikeusvarmuuden heikkeneminen.

Alioikeusuudistuksen keskeinen tavoite on ollut nopeuttaa prosessin kulkua ja parantaa asianosaisten oikeusvarmuutta. Aikatavoite on toteutunut, sillä 95 prosenttia riita-asioista ratkaistaan kirjallisessa valmistelussa, kun aikaisemmin nämä lähinnä velkomusasiat ratkaistiin normaaleissa oikeudenkäynneissä. Samalla alioikeuksien kuormitus istuntojen määrällä mitattuna on vähentänyt merkittävästi . Käsittelyajat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin lyhentyneet, mikä selittynee monimutkaisilla oikeudenkänneillä. Sovintojen edistäminen, joka oli alioikeusuudistuksen keskeinen tavoite, on edennyt mitattuna sovittujen juttujen osuudella, joskin sovittelujen määrä ja käytännöt vaihtelevat eri käräjäoikeuksissa. Sovintoa koskevat säännökset ovat väljät, joten tutkimuskaan ei anna selkeää kuvaa, minkälaista sovintoa tuomarit edistävät ja millaisilla menettelytavoilla.

Vuoden 1998 tutkimustaan varten Kaijus Ervasti teki kyselyn alioikeusuudistuksen vaikutuksista tuomareille, asianajajille, yleisille oikeusavustajille ja tuomioistuimen kansliahenkilökunnalle. Tämäkin kysely osoitti, että riita-asioiden määrä on laskenut Suomessa selvästi vuodesta 1993 lähtien, mitä selittää laman vaikutusten ohella oikeudenkäyntikuluriski, jota on lisännyt oikeusturvavakuutuksen ehtojen tiukentuminen ja maksuttoman oikeudenkäynnin etuuksien supistuminen. 81 prosenttia asianajajista ja 80 prosenttia yleisistä oikeusavustajista sekä 76 prosenttia tuomareista on sitä mieltä, että yksityishenkilöiden ja keskimäärin myös yrittäjien kannalta prosessikynnys on noussut , koska alioikeusuudistus on lisännyt asianosaisten tarvetta käyttää lainoppinutta avustajaa . Tutkimuksen valossa maallikot eivät kykene yksin selviytymään uusimuotoisesta prosessista ja haastehakemuksen laatimisesta.

Onko uudistus lisännyt asianosaisten oikeusturvaa, jää tutkimuksen valossa avoimeksi. Selvästi yli puolet tuomareista ja yleisistä oikeusavustajista katsoo, että aineellinen oikeus siis oikea ratkaisu toteutuu aiempaa useammin, kun taas asianajajista alle puolet on tätä mieltä . Lähes puolet asianajajista ja merkittävä osa asiamiehistä epäilee uudistuksen heikentäneen oikeusturvaa, mikä ilmeisesti liittyy mm. oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeviin säännöksiin ja kuluriskin kasvuun oikeudenkäynneissä. Alioikeusuudistuksen keskeinen tavoite on parantaa oikeusturvaa mm. aineellisoikeudellisesti parempien ratkaisujen myötä. Tämä tavoite ei kyselyn mukaan ole ainakaan täysin toteutunut. Aineellista oikeutta tukee prosessin selkeys. Oikeusturvan toteutumiseen tuomareiden näkemys on myös pääosin positiivinen, mutta asianajajista tällä kannalla on vain neljännes.

Kansliahenkilökunta on noussut ratkaisevaan rooliin, koska siviiliasioista 70 % ratkaisee kansliahenkilökunta. Vaikka muutosprosessi on koettu onnistuneeksi, kansliahenkilökunnan ongelma on mm. koulutuksen ja tietojen riittämättömyys sekä tietenkin epäselvät haastehakemukset , jotka vaikeuttavat ratkaisujen tekoa. Tietenkin myös oikeudenkäyntikuluihin ja prosessin yksityiskohtiin liittyvät säännöksiä ovat monimutkaisia. Osaltaan ratkaistava asiat ovat sellaisia, joihin nähden tiedeyhteisöllä tai juristikunnalla ei ole yksimielistä kantaa . Erityisen selvää on se, että varsinainen tuomitsemistehtävä edellyttää lainopillista koulutusta, koska mm. yksipuoleisen tuomion kriteerit ovat niin monimutkaisia juridisesti, ettei niiden hallitsemista voida edellyttää muilta kuin lakimiehiltä .

Tuoretta tietoa alioikeusjärjestelmän toimivuudesta tarjoaa Tilastokeskuksen StatFin-tietokanta nimikkeellä ”Loppuun käsitellyt riita-asiat”. Tilastokeskuksen tietojen mukaan parantunut vuonna 2003 yleisissä alioikeuksissa käsiteltiin loppuun yhteensä noin 160.000 riita-asiaa, joista yli 97 prosenttia ratkaistiin asian valmisteluvaiheessa, suullisessa valmistelussa 2.100 ja välittömässä pääkäsittelyssä 2.800 asiaa. Pääkäsittelyyn (lautamies- tai tuomarikokoonpano) riita-asioista eteni vain 1.400 asiaa, eli vajaa prosentti. Kaikista loppuun käsittelemistä riita-asioista alioikeudet ratkaisivat jutun kantajan vaatimusten mukaisesti, 80 prosentissa tapauksista. Hyväksytyistä kanteista 95 prosenttia oli yksipuolisia tuomioita poissa ollutta asianosaista vastaan.

Tilastokeskuksen StatFin-tietokanta antaa myös toisen keskeisen mittarin punnita alioikeusjärjestelmän toimivuutta. Tilastokeskuksen mukaan alioikeusjärjestelmä on nykyisin varsin tehokas, sillä keskimääräinen käsittelyaika loppuun käsitellyissä riita-asioissa oli 2,5 kuukautta. Kirjallisessa valmistelussa ratkaistujen asioiden keskimääräinen (61 prosenttia tapauksista) oli alle kaksi kuukautta. Keskimääräiset käsittelyajat lisääntyvät useilla kuukausilla, ellei asiaa saada ratkaistuksi kirjallisessa valmistelussa ja käsittely etenee joko suulliseen valmisteluistuntoon tai pääkäsittelyyn, jolloin keskimääräinen käsittelyaika oli 9,7 kuukautta. Kaikista loppuun käsittelemistä riita-asioista alioikeudet ratkaisivat jutun 61 prosenttisesti alle kahdessa kuukaudessa, mitä kansainvälisen vertailun mukaan voitaneen pitää hyvänä.

Vertailumaista selvästi juridispainotteisia siviiliriitojen ratkaisumenettelyssä ovat ns. Common Law –maat, erityisesti Yhdysvallat, jossa on puhuttu ”prosessitulvasta”. Oikeuden saantimahdollisuuksia on korostettu Yhdysvalloissa 1960-luvulta lähtien ns. Access to Justice –liikkeessä, jonka ansiosta oikeudellisia palveluita on tarjottu laajasti kaikille kansalaisille varallisuudesta riippumatta. Yhdysvaltojen kokemukset ovat kuitenkin olleet selvästi varoittavia siitä, ettei kaikkia riitoja voida ratkaista viralliskoneistossa vaan ne pitäisi ratkaista ensi sijaista siinä sosiaalisessa ympäristössä, jossa ne ovat syntyneet. Erityisenä ongelmana Yhdysvalloissa on kuitenkin ns. juridisen eliitin nostamat suuret oikeustapaukset eikä niinkään tavallisten kansalaisten oikeuden saantimahdollisuus, jossa nähden kokemukset ovat positiivisia .

Erityisen kriittinen vaihe oli 1990-luvun alun pankkikriisi jälkihoitoineen. "Katakombista Elämään" –projekti on huomauttanut siitä, että Suomen laissa velkojanrikoksia ei ole määritelty eikä sanktioitu, kun taas velkojanrikokset ovat. Asianajaja Viking Pentzin arvioi nettikirjoituksessaan, että taloudellinen lama muutti suomalaista oikeushistoriaa vuodesta 1989 lukien, koska lukuisissa tapauksissa kirjallisesti tehdyt sopimukset eivät hänen mukaansa enää pitäneet, kun kriisin osapuolten vastuuhenkilöille esitettiin suuria korvausvaatimuksia. Taloudelliseen ahdinkoon joutuneet entiset johtajat ja yrittäjät riitauttivat tehtyjä sopimuksia ja vetosivat kaikkiin mahdollisiin viranomaisiin, jolloin sopimus- ja vahingonkorvausoikeus muotoutui uudelleen ja Suomeen syntyi Pentzingin mukaan sosiaalinen sopimusoikeus.

Oikeuslaitoksen kyky käsitellä sosiaalista sopimusoikeutta on lähtökohtaisesti heikko, koska yleensä sosiaalinen sopiminen toimii sen osapuolen eduksi, jolla parempi sosiaalinen verkosto. Suomen oikeusjärjestelmälle keskeinen heikomman osapuolen suoja joutui korvauskanne- ja velkomisasioissa kovalle koetukselle ja sitä on syytä punnita, koska kiistatta pankkikriisiajan kanteet viimeisteltiin kovalla kiireellä, ja niissä on runsaasti puutteellisuuksia ja virheitä, joita ei ilmeisesti osin arvovaltasyistä ole edes haluttu oikaista, vaikka erehdys olisi ollut ilmiselvä. Kun monessa tapauksessa kulkee rinnalla myös rikosoikeudellinen tuottamuksellisuus, monet korvausvelvolliset elinaikanaan pysty näitä summia maksamaan, eivät edes niille juoksevaa viivästyskorkoa. He eivät saa velkojaan anteeksi uuden velkajärjestelylainkaan nojalla. Velkasaneeraus myönnetään vain, kun maksukyvyttömyys on syntynyt ilman velallisen omaa syytä. Toiselta puolelta yhteiskunnan varoja on sitoutunut mittavasti oikeudenkäynteihin, joiden varsinainen tulos korvausten tuloutumista kanteen nostaneelle taholle on epävarma.

Asianajaja Viking Pentzin puheenvuoro nostaa esiin lehdistön roolin. Lehdistö teki osasta pankkikriisi-oikeudenkäyntejä mediatapahtuman. Kuten edellä on viitattu , suuret julkiset oikeudenkäynnit myös Yhdysvalloissa ovat olleet ongelmallisia aineellisen totuuden kannalta, koska valovoimaiset asianajat saattavat saada liian suuren roolin ja joka tapauksessa kustannukset nousevat tähtitieteellisiksi. Suomessa lehdistö käynnisti pankkikriisi-oikeudenkäyntien yhteydessä omista lähtökohdistaan hyvin myyvän prosessin tarkoituksena etsiä syyllisiä pankkikriisiin. Kukaan ei enää voi tavoittaa lukuisten oikeudenkäyntien objektiivista totuutta, kun samaan prosessiin liittyy monia oikeusprosesseja, sosiaalisia sopimuksia ja inhimillisiä katastrofeja kuten itsemurhia sekä kanteluta mm. Eduskunnan oikeusasiamiehelle virheellisistä menettelytavoista. Tässä kohtaa tuskin toteutui Hallberg viisaus: ”aineellinen totuus on pidettävä etusijalla prosessioppeihin nähden”.

OTT Liisa Halme kritisoi väitöskirjassaan pankkien vaikutusmahdollisuuksia, koska Suomessa maksettu pankkituki korkoineen nousi yli 10 prosenttiin BKT:stä, kun Ruotsissa pankkitukeen sitoutui noin 5 Norjassa noin 2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Halmeen seikkaperäisen analyysin mukaan pankit sortuivat liialliseen riskinottoon suoltaessaan valuuttaluottoja yrityksille noin vakuuksista piittaamatta. Otetut riskit kostautuivat luottotappioina, joiden vuoksi pankit olivat menossa konkurssiin. Halmeen mukaan kriisin ratkaisussa pankit pääsivät vaikuttamaan siihen, että että pankit pelastettiin veronmaksajien rahoilla, mutta pankkien asiakkaat joutuivat veronmaksajien ohella maksumiehiksi, jolloin seurauksena oli konkursseja, ylivelkaisia, avioeroja, itsemurhia ja toivotonta pitkäaikaistyöttömyyttä ja mittava valtionvelka.

Tässä kohtaa nousee punnintaan 1.12.1993 voimaan tullut alioikeusuudistus, jolla haastemenettely velkomisasioissa yksinkertaistettiin niin, että kansliahenkilökunta ryhtyi tekemään velkomustuomioita "summaarisina" päätöksinä. Tässä yhteydessä on esimerkiksi Kirkkohallituksen "Katakombista Elämään" –projektin tilaisuuksissa esitetty, että alioikeusuudistus johti yrittäjien ja yleisesti velkojien kannalta oikeuden saantimahdollisuuksien heikkenemiseen, koska väitteiden mukaan velallisella ei ollut tosiasiallista mahdollisuutta vastustaa tuomiota. On myös esitetty väitteitä, että alioikeusuudistuksen jälkeen kansliahenkilökunta joutui liian vähäisellä koulutuksella velkomisia koskevan ruuhkan purkajaksi, jolloin Kirkkohallituksen "Katakombista Elämään" –projektissa on esitetty 300 tapausta, joissa ns. oikeusmurhaa voi epäillä.

Yrittäjien odotukset tuomioistuimia kohtaan ovat myös kasvaneet. Nopeasti muuttuva toimintaympäristö ja yleinen laatu- ja tehokkuusajattelu asettavat tuomioistuinten johtamiselle uudenlaisia ja aikaisempaa suurempia vaatimuksia. Koska johtaminen vaikuttaa entistä enemmän toiminnan onnistumiseen, edellyttää se tuomioistuinten johtamisen ammatillistumista. Missä määrin alioikeudet voivat toimia yrittäjien kannalta tehokkain riitojen ratkaisijoina on keskeinen kysymys. Yrittäjien kannalta hankalia teemoja ovat aineetonta oikeutta tai vakuutussopimuksia koskevat asiat, joissa asiaryhmissä myös kirjalliseen valmisteluun päättyneet jutut ovat keskimäärin kestäneet kuukausia pitempään kuin muissa asioissa keskimäärin ja käsittely oli monivaiheinen. Yrittäjän kannalta kysymys on juuri tilanteista, joissa vastassa on yleensä suuri yhteisö ja/ tai riita on elintärkeä yrityksen menetykselle, koska se koskee ydinosaamista siis joko innovaatioita tai osaajia tai omaisuutta.



4. Yrittäjien marginaalisuus on unohtunut


Yrittäjän kriisiherkkyys riitatilanteessa vaikeuttaa alioikeuden käyttöä riitojen ratkaisijana, vaikka yrittäjän rooli on keskeinen yhteiskunnan varallisuuden luojana. Tämä kriisiytyminen otetaan huomioon esimerkiksi perhe- ja parisuhteita koskevassa käsittelyssä, jossa tilannetekijöitä kuten väkivallan uhkaa käytetään myös prosessitaktisena aseena ja jossa alioikeuden apuna ovat sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset. Yrittäjä ja yrittäjäperhe joutuvat useimmiten kantamaan oikeudellisen kriisitilanteen yksin ilman viranomaisapua, joka yrittäjien arkipäivässä näkyy mm. lisääntyneenä haitallisena alkoholin käyttönä. Yrittäjän suhde yritykseen on kuin suhde lapseen ja suhde on altis eskaloituvalle konfliktille. Kun tähän liittyy heikkouksia elinkeino- ja veroviranomaisten ja oikeusviranomaisten väliseen tietojen kulkuun ja tietoisuuteen toisen viranomaisen menettelytavoista, seurauksena voi olla kriisiytyneen yrittäjän ”lynkkaus” laillisin viranomaistoimin . Yrittäjäpalvelujen parempi saatavuus, osaaminen, kohdentuvuus ja joustavuus ovatkin avainasemassa, kun etsitään keinoja puuttua tehokkaasti ja oikea-aikaisesti yrittäjänkriisien kulkuun.

Jos yrittäjä joutuu konkurssiprosessiin, hänellä on vain vähän mahdollisuuksia taloudellisesti ja henkisesti selviytyä velkojia vastaan. Asianajaja Mika Ala-Uotilan nettikirjoituksen mukaan yrityskonkursseista velkoja-aloitteisia on 80%, joista verottaja-aloitteisia on 55% ja 35% on eläkeyhtiöiden käynnistämiä eli julkisoikeudellisten yhteisöjen käynnistämiä velkoja-aloitteisista konkursseista on 90%. Ala-Uotilan mukaan verottaja käyttää konkurssihakemusta perintäkeinona ja pakottaa velallisen velkojan suosimiseen. Verottaja vetää konkurssihakemuksen pois, kun perittävästä summasta maksetaan 30-50%, mutta velallinen on jo ylivelkainen eli rikoslain tunnusmerkistö toteutuu. Asianajaja Ala-Uotilan ei tunne yhtään konkurssimenettelyä, jossa verottaja olisi "vapaaehtoisesti" maksanut saamansa suoritukset takaisin takaisinsaantilain nojalla, kuten yrityssaneerauksen tapauksessa. Tämäkin on yksi lukuisista tapauksista, jossa viranomaisen laillisin keinoin voi pakottaa yrittäjän laittomiin toimiin ja tätä kautta voi tuhoutua koko yrittäjäperheen varallisuus ja perhe-elämä.

Yrittäjyyden politiikka-ohjelma tavoitteena on varmistaa yritysten toimintaympäristön vakaa ja ennustettavissa oleva kehitys sekä huolehtia siitä, että eri hallinnonaloilla yrittäjyyden edistämiseen käytettävissä olevat resurssit hyödynnetään tehokkaasti. Ohjelmassa korostetaan yritysten ja yrittäjien merkitystä taloudellisen kasvun ja työllisyyden rakentajina. Ohjelman ”Yrittäjyyden toimintaympäristö – lainsäädäntö” raportti keskittyy julkisen sektorin harjoittaman liiketoiminnan punnintaan. Työryhmä ehdottaa tilanteen selkeyttämiseksi useita toimenpiteitä: muun muassa selvitystä lainsäädännöstä ja nykyisistä menettelytavoista, selvitystä toimintojen yhtiöittämisestä sekä periaatelinjausten ja ohjeiden laatimista. Työryhmä on lähettänyt lausuntopyynnön laajalla jakelulla valtionhallintoon, oppilaitoksiin sekä etujärjestöille ja lisäksi halukkailla on ollut mahdollisuus lausua kantansa työryhmän raporttiin.

Suomen Pankkiyhdistys pitää lausunnossaan tärkeänä, että yrittäjyyttä edistetään lainsäädännön keinoin mutta korostaa yritysvaikutusten arviointia kokonaisvaltaisesti. Pankkiyhdistys toteaa, että lainsäädännön muutostarpeita arvioitaessa on huomattava, että Suomen maksukyvyttömyyslainsäädäntöä on uudistettu velallisen aseman turvaamiseksi ja pankit ovat tulleet laman aikana velkaantuneita vastaan erityisellä velkasovinto-ohjelmalla. Lisäksi on säädetty mm. kansainvälisesti velallisen oikeudet poikkeuksellisen laajasti huomioonottava velkajärjestelylaki. Yrityssaneerauslaki on sekin Pankkiyhdistyksen mukaan toimiva ja ulosotto on vastikään säädetty määräaikaiseksi. Pankkiyhdistys korostaa, että pohdittaessa uusia keinoja auttaa vaikeuksissa olevia yrityksiä keinovalikoiman kanssa tulisi noudattaa riittävää varovaisuutta, koska yrittäjyyteen kuuluu riskin otto ja kun autetaan vaikeuksissa olevia yrityksiä, voidaan samalla heikentää hyvin hoidettujen yritysten asemaa.

Suomen Pankkiyhdistys ei pidä perusteltuna oman asunnon käytön rajoittamista vakuutena, koska näin heikennettäisiin pienten ja keskisuurten yritysten, erityisesti aloittavien yritysten rahoituksensaannin edellytyksiä. Suomen Pankkiyhdistys ei pidä tarpeellisena ottaa Suomessa käyttöön niin sanottua henkilökohtaista konkurssia. Pankkiyhdistys edustaa kannassaan johdonmukaista linjaa. Tämä linja on pätevä edellyttäen, että yrittämisen olosuhteet ovat yleisesti ottaen kansainvälisesti kestävät esimerkiksi OTL Johanna Karkian selvityksen valossa. Olosuhdeolettamukset eivät todennäköisesti vastaa kaikilta osin lausunnossa edellytettyjä, vaikka yrittäjien pankkisuhde on nykyään täysin toimiva. Yrittäjän asemaa heikentää kriisitilanteessa muu taloudellinen ympäristö; yrittäjän asema suhteessa veroviranomaiseen ja eläkeyhtiöihin on erityisen marginaalinen, joten yrittäjä joutuu kriisitilanteessa varsin usein painostuksen kohteeksi juuri veroluonteisten julkisoikeudellisten suoritusten osalta ja näin yrityksen taloushallinto saattaa ratkaisevasti vaikeutua.

Suomen Pankkiyhdistys ehdottaa vaihtoehtoisten realisointimuotojen kehittämistä nykyisen keskeisesti pakkohuutokauppaan perustuvan järjestelmän rinnalle, koska osapuolten yhteinen etu on saada mahdollisimman hyvä lopputulos omaisuuden realisoinnissa. Pankkiyhdistys pitää samoin perusteltuna harkita mahdollisuutta lievennettyyn ulosmittaukseen tilanteissa, jossa on riittävät edellytykset liiketoiminnan jatkamiselle, mutta korostaa, että liiketoiminnan jatkamisen edellytykset tulisi arvioida puolueettoman asiantuntijan toimesta. Perintäkeinojen lainsäädännöllistä ”pehmentämistä” Pankkiyhdistys ei pidä tarpeellisena, koska perintä on mahdollista suhteuttaa ja perinteisesti suhteutettu liiketoiminnan jatkamisen edellytyksiin. Sen sijaan ulosmittausjärjestystä koskevaan säännökseen on perusteltua ottaa määräyksiä, joiden perusteella liiketoiminnan jatkamista varten välttämättömät tuotantovälineet ja raaka-aineet ulosmitataan viimeisenä. Pankkiyhdistys nostaa todellisuudessa esiin suomalaisen perinteen toimivasta yrittäjä-pankki-suhteesta.

HTM-tilintarkastajat ry painottaa yrittäjyyteen rohkaisevan toimintaympäristön edistämistä Suomessa, koska halukkuus ryhtyä yrittäjäksi on alhainen useaan muuhun maahan verrattuna. Tärkeitä asioita erityisesti pienyrittäjän turvaamisessa ovat sosiaaliturva- ja työlainsäädännön kehittämistarpeet. HTM-tilintarkastajat ry osoittaa täysin oikein, että raportissa korostetaan työntekijän heikkoa asemaa laittomissa irtisanomistapauksissa. Vaikka asia on tärkeä ja aiheellinen, työntekijää suojaa HTM-tilintarkastajat ry:n mukaan kattava lainsäädäntö. Sen sijaan pienen yrityksen työnantaja on usein heikossa asemassa mm. riitatapauksissa, koska ei ole osannut dokumentoida kaikkia sopimiaan asioita, ei ymmärrä monimutkaista työlainsäädäntöä tai ei ole varaa lakimiehen palkkaamiseen. HTM-tilintarkastajat ry osoittaa, että työlainsäädäntöä koskeva marginaalisuus lain edessä on työllistämiskynnys, eikä työllistämisen kustannukset.

HTM-tilintarkastajat ry:n merkittävä yrittäjäpoliittinen teko on nostaa keskusteluun ennakkoperintälain 13 §:n tulkinnan epäyhtenäisyys, koska yrittäjästatus on mahdollista purkaa siitä huolimatta, että verohallitus on ohjeistanut, ettei yrittäjän statusta itsenäisenä yrittäjänä pitäisi kyseenalaistaa. Verotarkastajalla on kuitenkin mahdollisuus tulkita asia toisin siis yrittäjää vastaan ja jopa vahvistaa kantaansa rikosilmoituksella. HTM-tilintarkastajat ry perustelee aivan oikein, että jos valittuun yritysmuotoon liittyvät puiteasiat on asianmukaisesti hoidettu ja toiminnasta pidetty kahdenkertaista kirjanpitoa, toiminnan tulkinta muuksi kuin yrittäjätoiminnaksi tulisi kieltää. Muunlaisten ratkaisujen salliminen koetaan itsenäisen yrittäjän toiminnan riskinä ja voi muodostua yrittäjyyden esteeksi, koska yrittäjä voi laillisesti menetellä vain yhdellä tavalla esimerkiksi TaEL-maksujen maksamisen suhteen.

HTM-tilintarkastajat ry korostaa myös yksiselitteisesti ja Suomen Pankkiyhdistys ry:n kannalta vastaisesti sitä, että velkojien suoja on liian voimakas, sillä yrittäjä menettää ulosotto-, maksukyvyttömyys- tai konkurssitilanteessa käytännössä ihmisarvonsa. Kunniallisetkin velkojat käyttävät voimakkaita keinoja saamistensa perimiseen mm. viivyttämällä tarpeettomasti sovintomenettelyä, jolloin yrittäjä ei epävarmassa tilassa voi ryhtyä toimenpiteisiin normaalin elämän järjestämiseksi. Yrittäjän marginaalista asemaa ei HTM-tilintarkastajat ry:n mukaan korjaa ulosottolainsäädännön kokonaisuudistus ja uusi konkurssilaki tullessaan voimaan kesällä 2004. Lisäksi HTM-tilintarkastajat ry osoittaa viranomaisten asenteellisuuden siis käytännössä yrittäjävastaisuuden. Esimerkkinä nostetaan täysin oikein esiin KELA:n ja työvoimaviranomaisen suhtautuminen yrittäjään yritysten lopettamistilanteissa, jolloin siirtyminen lopetetusta yrityksestä työttömäksi työnhakijaksi on vaikeaa.

HTM-tilintarkastajat ry vastustaa ehdotettuja muutoksia viranomaistilitysten valvontailmoitusten antamisvelvollisuuteen, jotka vaikeuttaisivat voimaa tulessaan yritysten laskenta-asioiden hoitoa. Mikäli ilmoituksia annettaisiin harvemmin, kirjanpidon ajantasaisuus vaarantuisi. HTM-tilintarkastajat ry puoltaa verotilijärjestelmään siirtymistä, mutta korostaa tässäkin oikein sitä, että yrittäjälle itselleen tulee jättää ensisijainen ratkaisuvalta siitä, mitä veroja tai maksuja hän kulloinkin suorittaa. Mikäli viranomainen saa ohjata maksun haluamaansa saamiseen, on yrityksen mahdotonta hoitaa vastaava kirjanpito asianmukaisesti. Yritystoimintaa pitäisi lausunnon voida hoitaa tarvitsematta jatkuvasti kantaa huolta mahdollisista veroseuraamuksista, joita ei ole voitu ennakoida. Tämä tarpeeton rasite muodostuu sitä raskaammaksi, mitä enemmän yrityksiin eri yhteyksissä kohdistuva verotus poikkeaa puhtaasti neutraliteettiperiaatteen mukaisista ratkaisuista.

Tuomioistuimet kiinnittänevät vain harvoissa tapauksissa asianosaisten huomiota lisäselvitystarpeeseen ennen yrittäjän elämäntyön likvidoinnin käynnistämistä. Eräs keskeinen toimenpide, jolla voitaisiin estää yrittäjien kriisien kärjistyminen, on se, että oikeusviranomaiset velvoitettaisiin lausuntomenettelyyn, jota myös Suomen Pankkiyhdistys yleisenä menettelynä kannattaa. HTM-tilintarkastajat ry kiinnittää huomion tärkeään toimielimeen tilintarkastajaan, jonka rooli nimenomaan pienyrittäjien neuvonantajana ja keskustelukumppanina on merkittävä. Tilintarkastaja pystyy oikeudellisen osaamisensa ja taloushallinnon kokemuksensa perusteella neuvomaan yrittäjää hyvin pitkälle. Yrittäjä ei useimmiten ymmärrä oma-aloitteisesti palkata oikeita asiantuntijoita edes aloittamisvaiheessa ja neuvonnan puutteesta seuraa helposti tiedon puutteesta johtuvia epäonnistumisia ja taloudellisia menetyksiä. Suurelta osin HTM-tilintarkastajat ry osuu oikeaan, koska tilintarkastajan lausunto olisi mm. 90-luvun alun yrittäjyyden kriisivuosina ollut monesti kullanarvoinen, kun alioikeuden pääosin yrittäjätoimintaan nähden maallikkoedustaja joutui ottamaan kantaa yrityksen taloudelliseen tulevaisuuteen.
Perustietojen laadukas taso on merkittävä etu yritystoiminnan yleisenä edellytyksenä, koska mitä paremmat perustiedot taloudesta on saatavilla, sitä parempi on yritystoiminnan ennustettavuus. Yritysten tilinpäätöstietojen saatavuus on parantunut ratkaisevasti sitä osin, että kaikkien yritysten tulee lain mukaan toimittaa tilinpäätöstiedot kaupparekisteriin kahden kuukauden kuluessa, jossa ne PRH:n ja Tilastokeskuksen keskinäisellä sopimuksella siirtyvät myös Tilastokeskusten yritysrekisteriin. HTM-tilintarkastajat ry ei lausuntonsa pohjalta vastusta tilipäätösten toimittamista kaupparekisteriin ja siten julkiseksi tuloa mutta pitää kiinni siitä, että kaikkien kaupparekisteriin toimitettavien tilinpäätösten tulee olla asianmukaisesti tilintarkastettuja. Alioikeuksissa on otettu käyttöön uusi asioiden käsittelyjärjestelmä, nimeltä Tuomas , joka sisältää tiedot konkursseista, yrityssaneerauksista ja yksityishenkilöiden velkajärjestelyistä . Tähän ei lausunnoissa oteta kantaa, vaikka tietenkin tämä tietokanta sinällään myös saattaa toimia asenteellisten viranomaisten käytössä yrittäjiä vastaan.

Oikeusvarmuus on eräs yrittämisen perusedellytys. Tuomioistuinten nopea, ennakoitava ja perusteltu ratkaisutoiminta on merkittävää institutionaalisesti, mutta yrittäjätoiminnan tasolla marginaalinen ja jälkikäteinen. Keskeinen kysymys on pikemminkin aktiivinen oikeudellisten ongelmien ennakointi. Globalisaation myötä suomalaiset yritykset ovat yhä useammin tekemisissä ulkomaisten yritysten kanssa. Erilaisten liiketoimien onnistunut hoito erityisesti anglo-amerikkalaisten kumppanien kanssa edellyttää taitavaa sopimusasioiden hoitoa. Suomalainen osaaminen ja neuvontapalvelut ovat perinteisesti olleet heikkoja sopimustaitojen alueella. Ennustettavia tuloksia on vaikea saavuttaa, jos sopimustaidot ovat puutteellisia, säädökset ovat väljiä ja vieraan maan laista tai ns. yleisistä periaatteista johdetaan jälkikäteen velvoitteita, joita yritykset eivät osaa etukäteen hahmottaa.
Oikeusturva-asiain neuvottelukunnan mukaan oikeusturvan parantaminen ennakoivasti tähtää siihen, että kansalaisella on riittävästi tietoa oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksia sen myötä toteuttaa omaa oikeusturvaansa. Se, että oikeudelliset ongelmat ratkaistaan ajoissa – ennen kuin niistä on kasvanut suuria, ihmisten koko elämää hallitsevia ongelmia – säästää aikaa, voimavaroja ja rahaa niin ihmisiltä ja yhteisöiltä kuin koko yhteiskunnaltakin. Tämä edellyttää sitä, että kansalaisella on tietoa siitä, mitkä hänen oikeutensa ovat, minkälaisia keinoja oikeuksien toteuttamiseksi on tarjolla, miten oikeuksien ristiriitatilanteissa menetellään ja mistä saa neuvoja ja oikeudellista apua. Ennakoivan oikeusturvan kehittämisen ja yritysten oikeudellisen turvallisuuden edistämisen näkökulmasta ne kuitenkin jättävät toivomisen varaa. Niissä mainittujen seikkojen lisäksi tarvitaan pureutumista asioiden ytimeen: keinoihin ehkäistä oikeudellisia ongelmia ja niiden syitä.


Lähdeaineistoa:

Blom, Raimo (1970) Luottamus oikeuslaitokseen, Acta Universitas Tamperesis, A:34.

Von Wright, Georg Henrik (1996) Ihminen kulttuurin murroksessa, Otava, Helsinki.

Yleislähde: Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta, N:o 1052/ 1991, Annettu Helsingissä 22 päivänä heinäkuuta 1991.

Ervasti, Kaijus (1997) Alioikeusuudistuksen seuranta: Riita-asiat tilastojen ja oikeudenkäyntiasiakirjojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 140. Helsinki, 19.

HE 15/ 1990 vp, 58-59.

professori Eero Byckling: esitelmä Luonnonfilosofian seuran kokouksessa 10.10.2002 (lähde: http://www.minedu.fi/tieteellisetseurat/lfs/verkko/Byckling.htm)

Vygotski, Lev (1982) Ajattelu ja kieli, Weilin+Göös, Espoo.

Ervasti, Kaijus (1997) Alioikeusuudistuksen seuranta: Riita-asiat tilastojen ja oikeudenkäyntiasiakirjojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 140, Helsinki

Ervasti Kaijus (1998) Riitaprosessiuudistuksen arviointi. Lakimiesten ja tuomioistuimen kansliahenkilökunnan käsityksiä ja kokemuksia uudesta riita-asioiden menettelystä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 154

Lappalainen Juha (1995) Siviiliprosessioikeus I, Helsinki, s. 134.

Asianajaja Viking Pentzin http://www.vikinglaw.fi/articles/pp96-1_mega.htm
Keskeinen lähde: Asianajaja Viking Pentzin http://www.vikinglaw.fi/articles/pp96-1_mega.htm

Halme Liisa (1999) Pankkisäätely ja valvonta, Suomen pankin tutkimuksia No E:15.

Asianajaja Mika Ala-Uotila: Asiaesittelystä käräjä- ja hovioikeudessa ( Defensor Legis 3/98)

Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- toimikuntaraportteja 2/2004

Lausuntona Yrittäjyyden toimintaympäristö – lainsäädäntö -työryhmän raportista www.pankkiyhdistys.fi/ sisalto/common/showpage.asp

Karkia, Johanna (2003) Yritystoiminnan uusi alku – kansainväliset mallit ja suomalaiset sovellukset, KTM tutkimuksia 12/2003.