Globaalimarkkinoilla markkinoiden mittakaava aikaansaa sen, että suurten ja pk-yritysten kilpailuedut ovat täysin erilaisia. Ohessa on esitetty tästä yhteenveto, joka perustuu noin 20 laajempaan tutkimukseen eri toimialoilla ja noin 300 yritysanalyysiin (puolet ulkomailla).
(1) Absoluuttinen - suurten globaaliyritysten kilpailuetu
Absoluuttinen kilpailuetu, joka on tyypillista suuriyrityksille, perustuu markkina- ja toimialateorian (IO) tunnistamaan markkinoiden hallintaan. Markkinoiden hallinnan siis markkinavoiman kautta mikä tahansa yritys voi saavuttaa ylivoimaisen kilpailuaseman ja pitkäaikaisesti korkean kannattavuuden. Keskeinen kysymys markkinan hallinnan saamiseksi on integraatio siis vertikaalisen arvoketjun rakentaminen. Tämä teollisen historian perinteinen strategia ei kuitenkaan ole enää kovin helppoa toteuttaa, jos markkinat ovat fragmentoituneet.
Absoluuttisen kilpailuedun tyyppejä on kirjallisuudessa kolme:
(1.a) Hinnoitteluylivoima
Klassisen taloustieteen mukaan hinnoitteluylivoima perustuu optimaalisen yrityskoon tuomaan tehokkuusetuun. Optimaalisen yrityskoon kautta yritys saavuttaa kustannusrakenteen, johon kilpailijoiden on vaikea yltää. Globaalissa taloudessa yrityksen kustannusrakenteeseen vaikuttaa keskeisesti sijaintitekijät, koska tuotantokustannukset eroavat alueittain. Tämän ohella kokemuskäyrä siis mittakaava ja oppiminen ovat keskeisiä. Esimerkiksi elintarviketuotannon alkutuotannossa vaikkapa viljan viljelyssä hinnoitteluylivoima on kiistatta suurilla viljantuottajamailla ja niiden suurilla tiloilla, eivätkä maailman puoli miljardia pienviljelijää kykene kilpailemaan tuotantokustannuksilla ja hinnoilla.
(1.b) Markkinajohtajuus
Markkinajohtajuuden perusta on markkinoiden liikkuvuusesteet (exit, entry tai mobility barriers), joita markkinajohtaja hyödyntää kilpailijoita tehokkaammin. Markkinajohtajuus on mahdollinen oligopolistisilla toimialoilla, joilla kilpailijoiden määrä globaalisesti on vähäinen tai niche-toimialoilla. Esimerkiksi viljan tuotanto on hajaantunut globaalisti, eikä viljatilalla enää ole samaa paikallisten markkinoiden oligopolistin asemaa kuin 1800-luvulla. Sen sijaan elintarviketeollisuus ja -kauppa ovat kansallisesti tai alueellisesti luoneet oligolirakenteita. Suomessa kaksi suurta elintarvikeryhmittymää (K ja S) hallitsevat markkinoita ja niiden kollektiivinen markkinavoima saattaa olla merkittävä.
(1.c) Osaamisylivoima
Osaamisylivoima on nykyajan strategisen liikkeenjohto-opin tunnistama kilpailuedun tyyppi, joka ilmenee mm. teknologian hallintana ja kansainvälisenä patentteina tai markkinointiprosessien hallintana ja vahvana tavaramerkkinä. Osaamisylivoima on mahdollinen kaikilla toimialoilla. Suomessa metsä- ja tietoliikenneteollisuus ovat onnistuneet hyödyntämään kaksi kolmesta absoluuttisesta kilpailuedusta (markkinajohtajuus ja osaamisylivoima), joskin kapealla alueella globaalisilla markkinoilla. Metsäteollisuudessa Suomella on noin 25 %:in markkinaosuus hienopapereiden toimittajana ja tietoliikenneklusterissa samantasoinen mobiiliverkkojen ja -puhelimien toimittajana. Kumpikin ala siirtää tuotantoaan halpojen tuotantokustannusten maihin hintaherkän tuotannon osalta saavuttaakseen hintaedun. Osaamisylivoima ei siis ole sillä tavalla pysyvä kuten Porter (1990) ehdotti klusterihypoteesissaan 90-luvun vaihteessa, jolloin globalisaatio oli vasta aluillaan.
(2) Suhteellinen pk-yritysten kilpailuetu
Suhteellinen kilpailuetu perustuu markkinoiden tilan ja ajan hallintaan. Absoluuttisen edun perusta Adam Smithiin pohjautuvassa taloustieteessä on ”economies of scale” siis mittakaavaetu, kun taas suhteellinen etu on komparatiivinen juuri niin kuin David Ricardo asian määritteli alueiden välisessä kaupassa. Suhteellinen kilpailuetu tarjoaa väliaikaisen kilpailuedun ja väliaikaisesti korkean kannattavuuden (esimerkiksi Schumpeter käyttää termiä 'temporary monopoly profits').
Suhteellisen kilpailuedun tyyppejä on neljä:
(2a) Erikoistuminen ja tuotannon alueellinen sopeutus
Ricardon mukaan yritys voi menestyä hyödyntämällä tuotannossa tehokkaasti käyttämättä jääneet olevat tuotannontekijät, joiden komparatiivinen kustannus (marginaalikustannus) on alhainen. Esimerkiksi Suomen 70-luvun uusteollinen vientiteollisuus kasvoi hyödyntäen koulutetun työvoiman reservejä maaseudulla. Nykyisin tuotannon alueellinen sopeutus on mahdollinen uusissa EU-maissa, jolla on käytettävissä koulutettuja työvoimareservejä. Esimerkiksi viljaketjussa on mahdollista lisätä erikoistumista merkittävästi EU:n sisällä siten, että Suomi keskittyy kauraan, rukiiseen ja hyvään leipäviljavehnään.
(2b) Ekologinen kilpailuetu
Ekologisen kilpailuetu perustuu yrityksen sopeutumiselle markkinoihin samalla tavalla kuin kasvit tai eläimet sopeutuvat luonnon olemassaolon taisteluun. Ekologinen kilpailuetu on tyypillinen kaupalle/ palveluille sekä alihankintateollisuudelle. Ekologista sopeutusta osoittaa metallin keskittyminen vaikeisiin materiaaleihin (kuten ruostumaton/ haponkestävä teräs) seurauksena työvoimakustannusten kohoamisesta. Ekologinen kilpailuetu on kahdessa merkityksessä olennainen kaikkinaiselle alkutuotannolle myös sanan varsinaisessa merkityksessä. Suomessa ja muilla pohjoisilla vyöhykkeillä on rikkaat pohjavesivarat, kun taas globaalisti puhtaasta vedestä on kova pula ja vesipula on todellisuutta väkirikkaissa maissa kuten Intia. Näin ekologia ja ekologinen kilpailuetu voivat lyödä kättä. Elinympäristöä on siis suojeleva mutta tuottavan taloudellisen toiminnan mahdollistava luonnonkapitalistinen ajattelu on jäänyt taustalle, kun on käyty ideologis-poliittista taistelua ekologia-argumenteilla.
(2c) Asiakasrajapinnan hallinta
Nykyajan markkinointioppi korostaa asiakasrajapinnan hallintaa. Yrityksen ei tarvitse välttämättä olla vahva koko markkinakentässä vaan ainoastaan parhaiden asiakkaiden osalta. Riskinä on koko asiakasjoukon joutuminen yhtä aikaa taloudellisiin vaikeuksiin. Esimerkiksi 90-luvun kotimarkkinalama johti investointihyödykkeiden toimittajat vaikeuksiin, koska kotimaiset asiakasyritykset leikkasivat investointibudjettinsa. Suomalaiset teolliset pk-yritykset voivat periaatteessa luoda suoria suhteita päämiehiin globaalisti ja tuottaa näille erikoistuotteita samaan tapaan kuin Nokian alihankkijat palvelevat Nokian tuotantoketjua. Meneillään ole interaktiivisen webin (Web 2.0) nopea yleistyminen tuon sen mahdollisuuden, että globaalisti asiakkaat voidaan tavoittaa lähes nollakustannuksilla, mikä selvästi lisää mahdollisuuksia hallita laajaa asiakasrajapintaa pienelläkin organisaatiolla. Toisaalta samaan aikaan vahvistuu myös face-to-face-asiakasviestinnän merkitys. Saattaa olla, että nämä kaksi ilmiötä vahvistuvat samanaikaisesti.
(2d) Verkostojen hallinta
Verkostoteoria korostaa verkostosuhteiden hallintaa. Hankkimalla monipuoliset verkostosuhteet markkinoiden eri osapuoliin (asiakkaat, rahoittajat, hankkijat, jne.) ja laajemmin yhteiskuntaan yritys saattaa menestyä erinomaisesti. Verkostosuhteiden merkitys on erittäin keskeinen toimialoilla, joilla innovaatiot ovat keskeinen kilpailuedun perusta. Laajat verkostosuhteet korostuvat erikoistuotteiden osalta. Toisaalta verkostot eivät yksinään riitä kilpailun voittamiseen vaan siihen tarvitaan myös perinteisiä liiketoimintamalleja, siis sitoutuneita johtajia ja työntekijöitä, jotka tekevät organisoidusti tehokasta työtä.
Globaalimarkkinoilla yrityksen kilpailuetu painottuu Ricardolaisen suhteellisen kilpailuedun alueelle, vaikka absoluuttinen Smithiläinen kilpailuetu nousee aina esiin, kun markkinat sulkeutuvat perinteiseen oligopoliseen tilanteeseen. Esimerkiksi 70-luvun suomalaiset yritykset hyödynsivät tuotannollisia kilpailuetuja (2a ja 2b) ja vastaavasti tämän päivän korkean osaamistason kasvuyritykset menestyvät rajapintojen hallinnalla joko suppeasti asiakaslähtöisesti (2c) tai laaja-alaisesti verkostoperusteisesti (2d).
Suomalaisten yritysten ongelmana on tämän päivän globaalimarkkinoiden olosuhteissa se, että kotimainen asiakas- tai verkostorajapinta on useilla aloilla hyvin suppea. Tästä syystä yritykset joutuvat valitsemaan yleensä kahden strategian välillä:
(2c.1) Kasvu suppean asiakasrajapinnan varassa
Tämä strategia johtaa nopeaan kasvuun, mikäli valittu asiakastoimiala kasvaa globaalisesti. Mutta samalla kasvuyritys altistuu asiakasyritysten kautta tulevaa markkinoiden kysyntäepävarmuuteen. Tämä saattaa pahimmillaan johtaa kasvuyrityksen vaikeuksiin, mikäli asiakasyritys epäonnistuu esimerkiksi uuden innovaation markkinoille tuonnissa. Esimerkkinä voidaan ottaa tietoliikenneteollisuus 1990-luvun aikana. Alalle syntyi tuhansia uusia yrityksiä – erityisesti palvelupuolelle ja jopa 21 uutta pörssiyritystä. Koko toimiala oli kriisissä 2000-luvun alussa, kun kasvuyritysten riippuvuus muutamasta kotimaisesta suuryrityksestä oli liian suuri. Sama ongelma on toistunut konepajateollisuudessa 2000-luvun aikana, jolloin työn kysyntä on suunnannut jopa alan keskisuuret yritykset liiaksi kotimarkkinoille suuryritysten alihankkijoiksi. Nyt alan suuret yritykset globalisoivat jopa t&k-toimintaansa ja pienet ja keskisuuret konepajat ovat vaikeuksissa, ellei niillä ole omia tuotteita.
(2c.2) Kasvu laajan asiakasrajapinnan varassa
Tämä strategia saattaa johtaa hitaaseen kasvuun, jos asiakasrajapinnan laajentaminen vaatii paljon aikaa ja voimavaroja. Samalla yritysten markkinariski on alhaisempi, koska riippuvuus yhdestä asiakkaasta on vähäisempi. Valinta suppean ja laajan asiakasrajapinnan välillä on muna-kana-ongelma. Liian nopea kasvu suppean asiakasrajapinnan varassa johtaa korkeaan markkinariskiin. Asiakaskunnan laajentaminen saattaa kohtalokkaasti hidastaa tai pysäyttää kasvuprosessin. Tähän kaikkeen perinteiseen liiketoimintalogiikkaan on kuitenkin poikkeuksena Facebook ja vastaavat sovellukset, jotka ovat sekä halpoja että nopeita – osaajille mutta tietenkin suuri tietosuojariski heikoissa sovelluksissa.
Kasvuyritysten ongelma voidaan ratkaista luomalla kasvuyrityksille edellytykset yhdistää useita absoluuttisia ja suhteellisia kilpailuetuja. Tästä voidaan ottaa esimerkkejä:
(2c.1 Kasvu suppean asiakasrajapinnan varassa +
+ 2a) Tuotannon alueellinen sopeutus
Kasvuyrityksen edellytyksiä hallita asiakasriski voidaan ratkaisevasti parantaa sopeuttamalla tuotantoa alueellisesti. Esimerkiksi Nokian tuotantopartnerina toimivat suomalaislähtöiset yritykset (mm. Elcoteq) hakevat tuotantoprosessien joustoa sijoittamalla tehtaitaan Nokian kokoonpanotehtaan läheisyyteen alueille, joissa on tarjolla edullisesti koulutettua työvoimaa (kuten Unkari. Tämä yhdistelmä toimisi hyvin myös maaseutuyritysten kansainvälistyessä suomalaisen suuryritysten vanavedessä Hansa-markkinoiden kautta. Kiinan voimakkaasti kasvavat rannikkokaistat ovat viime aikojen esimerkki tästä.
(2c.1 Kasvu suppean asiakasrajapinnan varassa +
+ 2a Tuotannon alueellinen sopeutus +
+ 2d) Verkostojen hallinta
Tämän ohella voidaan voimakkaan asiakasriskin avulla kasvavien ja toimivien yritysten (kuten Elcoteq) kotimarkkinoiden joustoa lisätä hyödyntämällä verkostostrategiaa (2d). Tuotanto- ja markkinointiverkostojen avulla jopa maaseutuyrittäjät voivat luoda vahvempaa resurssipohjaa esimerkiksi Hansa-yhteistyön perustaksi.
Jotta asiakasriippuvuudesta johtuvia pätkätöitä voidaan tehdä joustavasti, sopimusvalmistajat joutuvat ylläpitämään merkittävästi suurempaa tuotantoa kuin ilman verkostostrategiaa. Tästä syystä sopimusvalmistajat tarvitsevat kehitysohjelmia, jossa luodaan edellytyksiä hyödyntää kotimarkkinajoustoa (2d) kahden muun kilpailustrategian ohella.
(2c.2 Kasvu laajan asia¬kasrajapinnan varassa +
+ 1c Osaamisylivoima
+ 2b) Ekologinen kilpailuetu
Järjestelmätoimittajille, jotka toimivat laajalla asiakasrajapinnalla on mahdollista rakentaa osaamisylivoima hyödyntämällä asiakkaana monia kotimaisia suuryrityksiä, joilla on tietty järjestelmäongelma. Osaamisylivoima edellyttää yritykseltä (kuten Electrobit) korkeakouluperusteista tutkimustyötä, jolla yritys etsii itselleen kapeaa markkina-aukkoa, jolla se on ehdottomasti maailman huippua (2b).
Vastaavanlainen kilpailuetujen yhdistelmä on mahdollista rakentaa siten, että useat yritykset yhdessä panostavat osaamisylivoiman luomiseen ohjelmallisella tuotekehitystyöllä. Tästä on esimerkkinä Linux, johon kuuluu valtava määrä yrityksiä ja jossa tavoitteena on luoda osaamisylivoima/ ekologinen kilpailuetu avoimen ohjelmistokoodin avulla. Avoimen yhteistyön kulttuuri on nimenomaan maaseutuyritysten voimavara.
+ 2d) Verkostojen hallinta
Järjestelmätoimittajan edellytyksiä tunnistaa globaalinen läpimurtoalue voidaan myös tukea merkittävästi hyödyntämällä monipuolisesti verkostoja, joita kautta saadaan tuotekehityksen pohjaksi kriittinen osaamismassa. Tämä edellyttää monipuolista sopimusliiketoiminnan hallintaa ja usein jopa globaalissa mittakaavassa (esimerkkinä Electrobit). Maaseutuyritysten suuri osaamishaaste on sopimusliiketoiminta.
lauantai 25. joulukuuta 2010
tiistai 14. joulukuuta 2010
HERÄTYS PÄÄMINISTERI KIVINIEMI – SISÄPOLITIIKKA HOIDETAAN SUOMESSA EI ENÄÄ MOSKOVASSA
HERÄTYS PÄÄMINISTERI KIVINIEMI – SISÄPOLITIIKKA HOIDETAAN SUOMESSA EI ENÄÄ MOSKOVASSA
Suomalaisen nuorison työmoraali, vitaliteetti ja älykkyys ovat maailman huippua. Meidän keski-ikäisten haaste on antaa nuorille tiedot ja taidot, joissa nämä voivat rakentaa parempaa Suomea. Uskon kolmen vuosikymmenen kokemuksella, että nuoret tulevat sen tekemään.
Suomi on kansainvälistynyt, sitä myötä ulkomaalaisten määrä on kasvanut. Nuorista ei saa eikä voi kasvattaa rasisteja. Etniset kulttuurit tuovat maahamme myönteisiä kulttuurisia muutoksia. Helsinki on Suomen kansainvälistymisen pääväylä. Helsingissä puhutaan yli sata kieltä ja kansainvälisistä velvoitteista Helsinki hoitaa Suomen puolesta liki puolet.
Suomi tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä, mihin syynä on se, että Suomen kieltä ja sen lähisukulaiskieliä puhuu kovin harva. Pääministeri Lipponen on oikeassa siinä, että hän puolustaa Ruotsin kielen merkitystä. Ruotsi on germaanisista kielistä helpoin ja sen kautta nuoret voivat helpommin oppia Englannin ja Saksan fonetiikan, mikä on minullekin ollut aina vaikea, koska en kuullut lapsena muuta kuin Suomen kieltä.
Pääministeri Kiviniemi on myös oikeassa. Suomi tarvitsee ehdottomasti Venäjän kielen osaajia. Kun Venäjä tulee WTO:n jäseneksi, yhteydet maidemme välillä vilkastuvat, mihin liittyy liikenneyhteyksien parantaminen. Mikäli pääministeri Kiviniemi on aidosti huolestunut suomalaisten kielitaidosta – eikä yksin vaalien vuoksi – miksi hän ei käytä sen ajamiseen pääministerin valtaoikeuksia, jotka ovat nykyisen perustuslain mukaan pääministerille riittävät asioiden ajamiseen.
Kuntien kriisi on vain pahemassa, kun suuret ikäluokat oikeutetusti odottavat saavansa palveluita. Siksi uskon, että kunnat ottaisivat ilomielin vastaan hallituksen kädenojennuksen – panostuksen kielitaitoon. Helsingissä yksityiset ja julkiset palveluyksiköt tarvitsevat kipeästi kieliopetusta ja nykyajan teknisiä apukeinoja kielten käännöksiin – ei yksin kolmeen kieleen vaan vähintään viiteen tai kuteen. Miksi ei siis tehtäisi kunnon kieliohjelmaa?
Ainakin minulle nousee kylmiä väreitä, kun kuulen, että Suomen pääministeri Kiviniemi hoitaa Moskovassa maan sisäpolitiikkaa. Tässä entinen pääministeri Lipponen on oikeassa. Suomi on itsenäinen valtio – herätys pääministeri Kiviniemi! Meidän on hyvä muistaa mitä Adolf Arwidsson sanoin jo 1800-luvulla: ” Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.
Suomalaisen nuorison työmoraali, vitaliteetti ja älykkyys ovat maailman huippua. Meidän keski-ikäisten haaste on antaa nuorille tiedot ja taidot, joissa nämä voivat rakentaa parempaa Suomea. Uskon kolmen vuosikymmenen kokemuksella, että nuoret tulevat sen tekemään.
Suomi on kansainvälistynyt, sitä myötä ulkomaalaisten määrä on kasvanut. Nuorista ei saa eikä voi kasvattaa rasisteja. Etniset kulttuurit tuovat maahamme myönteisiä kulttuurisia muutoksia. Helsinki on Suomen kansainvälistymisen pääväylä. Helsingissä puhutaan yli sata kieltä ja kansainvälisistä velvoitteista Helsinki hoitaa Suomen puolesta liki puolet.
Suomi tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä, mihin syynä on se, että Suomen kieltä ja sen lähisukulaiskieliä puhuu kovin harva. Pääministeri Lipponen on oikeassa siinä, että hän puolustaa Ruotsin kielen merkitystä. Ruotsi on germaanisista kielistä helpoin ja sen kautta nuoret voivat helpommin oppia Englannin ja Saksan fonetiikan, mikä on minullekin ollut aina vaikea, koska en kuullut lapsena muuta kuin Suomen kieltä.
Pääministeri Kiviniemi on myös oikeassa. Suomi tarvitsee ehdottomasti Venäjän kielen osaajia. Kun Venäjä tulee WTO:n jäseneksi, yhteydet maidemme välillä vilkastuvat, mihin liittyy liikenneyhteyksien parantaminen. Mikäli pääministeri Kiviniemi on aidosti huolestunut suomalaisten kielitaidosta – eikä yksin vaalien vuoksi – miksi hän ei käytä sen ajamiseen pääministerin valtaoikeuksia, jotka ovat nykyisen perustuslain mukaan pääministerille riittävät asioiden ajamiseen.
Kuntien kriisi on vain pahemassa, kun suuret ikäluokat oikeutetusti odottavat saavansa palveluita. Siksi uskon, että kunnat ottaisivat ilomielin vastaan hallituksen kädenojennuksen – panostuksen kielitaitoon. Helsingissä yksityiset ja julkiset palveluyksiköt tarvitsevat kipeästi kieliopetusta ja nykyajan teknisiä apukeinoja kielten käännöksiin – ei yksin kolmeen kieleen vaan vähintään viiteen tai kuteen. Miksi ei siis tehtäisi kunnon kieliohjelmaa?
Ainakin minulle nousee kylmiä väreitä, kun kuulen, että Suomen pääministeri Kiviniemi hoitaa Moskovassa maan sisäpolitiikkaa. Tässä entinen pääministeri Lipponen on oikeassa. Suomi on itsenäinen valtio – herätys pääministeri Kiviniemi! Meidän on hyvä muistaa mitä Adolf Arwidsson sanoin jo 1800-luvulla: ” Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Nyt tarvitaan nuorille työtä ja tulevaisuudenuskoa
Nyt tarvitaan nuorille työtä ja tulevaisuudenuskoa - sen tarjoaa yrittäjyys elämäfilosiana ja toimintamallina
Nuorten työttömyys on Suomen pahin talousongelma samalla. Syynä on se, että Suomessa työllistymisen kynnys koulutusta vastaaviin töihin on jo hyvinä aikoina ollut korkea ja laman myötä vain noussut. Tilanne on erikoinen, koska suomalainen koulunuoriso on älyllisesti, moraalisesti ja taidoiltaan maailman huippua ja koulujärjestämme on rankattu joltain osin kansainväliseksi erinomaiseksi. Tilanne on synkkyydessään samankaltainen kuin metsäkonserneissa. Alan tehtaiden alasajo ei johdu siitä, että tehtaat olisivat tehottomia, vaan ulkoisista olosuhteista.
Suomi tuli 80-luvulla kuuluisaksi taloudestaan. Vaikka nimitys ”Pohjolan Japani” oli liioiteltu, Suomi saavutti täystyöllisyyden ja yrittäjyys eli vahvaa kautta. Vuoden 1988 yrittäjäkonferenssi Finlandia-talolla (ISBC’88) on menestys ja minutkin kutsuttiin tuoreena alan professorina moneen maahan kertomaan suomalaisen yrittäjyyden menestystarinaa kenttätutkimusten lomassa.
Globalisaatio on ollut menestys, joskin mutkien jälkeen. Suomalaisista lähtökohdista on kuitenkin syntynyt joukko huippuyrityksiä, jotka nousun tullen voivat olla voittajia. Ongelmana on kansallinen kilpailukyky, koska huippuyrityksemme lisäävät työpaikkoja ja alihankintoja siellä, missä markkinat kasvavat, kuten Kiina, Intia, Venäjä tai Brasilia. Silti tätä on markkinatalous ja tätä on turha moittia, koska Suomi nautti samoista komparatiivisista kilpailueduista vuosikymmeniä.
Suomi tarvitsee uuden talousstrategian, koska nykyinen ei toimi. Enää ei voida rakentaa ”yhtä suurta tarinaa”, mitä teollistuminen merkitsi sodan jälkeen. Tarvitaan monta pientä tarinaa mallilla alhaalta-ylös. Tarvitaan uusi kasvuteoria! (lähde: Paul Romer, 1989, Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
Romer uskoo ideoiden voimaan. Luennoin viime syksynä kurssin ”Managing innovations”, jossa 1/3 opiskelijoista oli ulkomaisia. Uskallan väittää, että nuorten osaaminen kansainvälisen talouden asioissa on huikea. Siksi nuorille tulee antaa kannusteet luoda osaltaan Suomen uutta talousmallia. Tarvitaan siis huippuyliopistoja, jotka avaavat nuorille väylän Suomen kansainvälisiin huipputehtäviin ja maailmalta Suomeen.
On tehtävä myös arvovalintoja. Suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa, vaikka nuorille tarjottu harjoittelupaikka tuottaisi nopeasti tuloksia sekä työnantajalle että nuorelle itselleen ja sitä kautta yhteiskunnalle? Miksi ei voida luoda uutta mallia, jossa kunnat, valtio, yritykset, jne. tarjoavat ”harjoittelustipendejä” nuorille vastavalmistuneille mottona: ”kaikille nuorille kehittävää työtä”?
Nykyinen yrittäjyysmalli on vaativa. Yrittäjät eivät voi hallita luokkaa 100.000 pykälää, jotka heitä velvoittavat. Pykäliä on osin karsittu, lisätty ja kiristetty mutta yrittäjyyden kohdistuu Suomessa kova riski ja ankarat velvoitteet. Olisiko siis löydettävissä kevyitä tapoja aloittaa yrittäjyyttä?
”Sosiaalinen yritys”, joka voi olla osuuskunta tai yhdistys, on saanut jalansijaa mm. Englannissa sosiaalipalveluissa ja ympäristönhoidossa. Koulutetut naiset ja erityisesti maahanmuuttajat ovat löytäneet tätä kautta mahdollisuuksia. Suomessa tarvitaan sosiaalisen yrittäjyyden ohjelma, koska eläköityvät ikäluokat tarvitsevat kasvavassa määrin palveluita?
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa. Semanttinen ja interaktiivinen (Web 2.0) Internet perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa mm. yrittäjäsektorille. Nyt on mahdollista luoda Romerin innoittava globaali aivokapasiteetti netin yli. Suomessa on valitettu sitä, että tietotekniikan kansainvälinen kilpailuetu on menetetty. Nyt se olisi luotavissa uudelleen sisältöjen kautta ja globaalisti.
Olen Talouskasvatusseura ry:n puheenjohtaja. Yhdistys pyrkii osaltaan luomaan ”pienen tarinan”. Talouden ymmärrys sen globaalimuodossa on olennainen osa nuorten taitosalkkua; 15-vuotias on taloustoimikelpoinen. Globaali talous on muutettava uhasta mahdollisuudeksi.
Yliopistot ja korkeakoulut omaavat suuria mahdollisuuksia yrittäjyyden kasvatuksen saralla. Yrittäjyyttä ei kuitenkaan enää ole syytä jättää vain yliopistojen ja korkeakoulujen erityisyksikköjen tehtäväksi. Yrittäjyydelle ominainen tekemisen kulttuuri tulee ajaa läpi koko akateemisen koulujärjestelmän. Syy on se, että harvalle on enää valmiina työpaikkoja. Työpaikat on luotava vaikka sen tuloksena olisikin sinällään normaali palkkasuhde.
Pk-yrityksissä on valtava työkuorma. Valmistuneet nuoret olisivat paras mahdollinen resurssi uudistamaan kasvuhakuisia pk-yrityksiä. Nyt vain kynnys akateemisesta maailmasta pk-yrityksiin on korkea. Sitä tulisi mahdaltaa ratkaisevasti tuomalla yrittäjyys kaiken kouluopetuksen sisään yhdeksi keskeiseksi elementiksi. Nuoret elävät ja menestyvät positiivisten kannusteiden kautta. Niitä yrittäjyys juuri tarjoaa.
Peruskoulut, lukiot ja ammattioppilaitokset ovat oikea paikka aloittaa yrittäjyyden valmennus. Moni tämän päivän menestystarina on teini-ikäisten luoma, joten miksi se meillä onnistuisi jos muuallakin. Laadullisesti suomalainen koulunuoriso on kuitenkin maailman parasta.
Nuorten työttömyys on Suomen pahin talousongelma samalla. Syynä on se, että Suomessa työllistymisen kynnys koulutusta vastaaviin töihin on jo hyvinä aikoina ollut korkea ja laman myötä vain noussut. Tilanne on erikoinen, koska suomalainen koulunuoriso on älyllisesti, moraalisesti ja taidoiltaan maailman huippua ja koulujärjestämme on rankattu joltain osin kansainväliseksi erinomaiseksi. Tilanne on synkkyydessään samankaltainen kuin metsäkonserneissa. Alan tehtaiden alasajo ei johdu siitä, että tehtaat olisivat tehottomia, vaan ulkoisista olosuhteista.
Suomi tuli 80-luvulla kuuluisaksi taloudestaan. Vaikka nimitys ”Pohjolan Japani” oli liioiteltu, Suomi saavutti täystyöllisyyden ja yrittäjyys eli vahvaa kautta. Vuoden 1988 yrittäjäkonferenssi Finlandia-talolla (ISBC’88) on menestys ja minutkin kutsuttiin tuoreena alan professorina moneen maahan kertomaan suomalaisen yrittäjyyden menestystarinaa kenttätutkimusten lomassa.
Globalisaatio on ollut menestys, joskin mutkien jälkeen. Suomalaisista lähtökohdista on kuitenkin syntynyt joukko huippuyrityksiä, jotka nousun tullen voivat olla voittajia. Ongelmana on kansallinen kilpailukyky, koska huippuyrityksemme lisäävät työpaikkoja ja alihankintoja siellä, missä markkinat kasvavat, kuten Kiina, Intia, Venäjä tai Brasilia. Silti tätä on markkinatalous ja tätä on turha moittia, koska Suomi nautti samoista komparatiivisista kilpailueduista vuosikymmeniä.
Suomi tarvitsee uuden talousstrategian, koska nykyinen ei toimi. Enää ei voida rakentaa ”yhtä suurta tarinaa”, mitä teollistuminen merkitsi sodan jälkeen. Tarvitaan monta pientä tarinaa mallilla alhaalta-ylös. Tarvitaan uusi kasvuteoria! (lähde: Paul Romer, 1989, Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
Romer uskoo ideoiden voimaan. Luennoin viime syksynä kurssin ”Managing innovations”, jossa 1/3 opiskelijoista oli ulkomaisia. Uskallan väittää, että nuorten osaaminen kansainvälisen talouden asioissa on huikea. Siksi nuorille tulee antaa kannusteet luoda osaltaan Suomen uutta talousmallia. Tarvitaan siis huippuyliopistoja, jotka avaavat nuorille väylän Suomen kansainvälisiin huipputehtäviin ja maailmalta Suomeen.
On tehtävä myös arvovalintoja. Suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa, vaikka nuorille tarjottu harjoittelupaikka tuottaisi nopeasti tuloksia sekä työnantajalle että nuorelle itselleen ja sitä kautta yhteiskunnalle? Miksi ei voida luoda uutta mallia, jossa kunnat, valtio, yritykset, jne. tarjoavat ”harjoittelustipendejä” nuorille vastavalmistuneille mottona: ”kaikille nuorille kehittävää työtä”?
Nykyinen yrittäjyysmalli on vaativa. Yrittäjät eivät voi hallita luokkaa 100.000 pykälää, jotka heitä velvoittavat. Pykäliä on osin karsittu, lisätty ja kiristetty mutta yrittäjyyden kohdistuu Suomessa kova riski ja ankarat velvoitteet. Olisiko siis löydettävissä kevyitä tapoja aloittaa yrittäjyyttä?
”Sosiaalinen yritys”, joka voi olla osuuskunta tai yhdistys, on saanut jalansijaa mm. Englannissa sosiaalipalveluissa ja ympäristönhoidossa. Koulutetut naiset ja erityisesti maahanmuuttajat ovat löytäneet tätä kautta mahdollisuuksia. Suomessa tarvitaan sosiaalisen yrittäjyyden ohjelma, koska eläköityvät ikäluokat tarvitsevat kasvavassa määrin palveluita?
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa. Semanttinen ja interaktiivinen (Web 2.0) Internet perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa mm. yrittäjäsektorille. Nyt on mahdollista luoda Romerin innoittava globaali aivokapasiteetti netin yli. Suomessa on valitettu sitä, että tietotekniikan kansainvälinen kilpailuetu on menetetty. Nyt se olisi luotavissa uudelleen sisältöjen kautta ja globaalisti.
Olen Talouskasvatusseura ry:n puheenjohtaja. Yhdistys pyrkii osaltaan luomaan ”pienen tarinan”. Talouden ymmärrys sen globaalimuodossa on olennainen osa nuorten taitosalkkua; 15-vuotias on taloustoimikelpoinen. Globaali talous on muutettava uhasta mahdollisuudeksi.
Yliopistot ja korkeakoulut omaavat suuria mahdollisuuksia yrittäjyyden kasvatuksen saralla. Yrittäjyyttä ei kuitenkaan enää ole syytä jättää vain yliopistojen ja korkeakoulujen erityisyksikköjen tehtäväksi. Yrittäjyydelle ominainen tekemisen kulttuuri tulee ajaa läpi koko akateemisen koulujärjestelmän. Syy on se, että harvalle on enää valmiina työpaikkoja. Työpaikat on luotava vaikka sen tuloksena olisikin sinällään normaali palkkasuhde.
Pk-yrityksissä on valtava työkuorma. Valmistuneet nuoret olisivat paras mahdollinen resurssi uudistamaan kasvuhakuisia pk-yrityksiä. Nyt vain kynnys akateemisesta maailmasta pk-yrityksiin on korkea. Sitä tulisi mahdaltaa ratkaisevasti tuomalla yrittäjyys kaiken kouluopetuksen sisään yhdeksi keskeiseksi elementiksi. Nuoret elävät ja menestyvät positiivisten kannusteiden kautta. Niitä yrittäjyys juuri tarjoaa.
Peruskoulut, lukiot ja ammattioppilaitokset ovat oikea paikka aloittaa yrittäjyyden valmennus. Moni tämän päivän menestystarina on teini-ikäisten luoma, joten miksi se meillä onnistuisi jos muuallakin. Laadullisesti suomalainen koulunuoriso on kuitenkin maailman parasta.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Voisiko perheyritysten vahvuus olla sopimusten hallintafunktio?
Voisiko perheyritysten vahvuus olla sopimusten hallintafunktio?
1. Modernismi, kapitalismi, ihminen ja yhteiskunta
Ranskalainen valitusfilosofi Rene Descartes (1596–1650) nosti esiin järjen merkityksen. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä vapautti ihmisen yksilönä toimimaan oman ymmärryksen varassa. Descartesin tunnettu ajatus on: Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes’n ajatukset ovat modernismin siis tieteen ja tekniikan edistyksen perusta. John Locke (1632–1704) jalosti Descartes’n oppia Britaniassa, joka nousi teollistumisen johtoon. Locke uskoi, että ihmismieli on tabula rasa (tyhjä taulu), joten ihmisen tulee oppia, luoda ja käyttää tietoa. Locke korosti yksilön luovuttamattomia (inalienable) oikeuksia. Locken mukaan valtiolle ei pidä sallia oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien kanssa. Lockea tulkiten omistajuus on kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkki. Locke oli oikeassa, koska laaja valtion kapitalismi on osoittautunut mahdottomaksi (esimerkkinä Neuvostoliitto). Tänään yksilön ja perheen omistajuus on keskeinne osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenten identiteettiä (extended self). Omistajuus siis motivoi ja sitouttaa. Kun ihminen saa olla mukana useilla Jungin kuvaamilla mielen tasoilla (intuitio, tunteet, ajatukset ja toiminta) , tämä lisää työniloa ja itsekunnioitusta. Yhteiskunnallisesti positiiviset vaikutukset leviävät laajalle, koska ”perhe”, koska yrityksen omistus voi olla hyvin laaja. Kyseessä ei ole ydinperhe vaan ”suku”, johon myös kansainvälinen kantasana "family" viittaa.
Lockea tulkinten perheyritykset tarjoavat yhteiskunnalle keinon vaurauden kasvuun; perheyritys kokoaa ”perheen” jäsenten luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ja kanavoi nämä yritystoimintaan. Tämä on eräs lähtökohta yleiseen perheyritysteoriaan.
Historiallisesti siellä missä ovat kohdanneet modernismi ja John Locken viitoittama liberalismi, on ollut edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600-luvulta 1800-luvulle. Yhdysvallat valitsi tämän tien sisällissotansa jälkeen. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvardissa yhdistyy kolme yritysjohdolle tärkeää tieteenalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Alfred Chandlerin jättikirjan (Scale and Scope) mukaan Harvard-malli tuotti Yhdysvaltojen kasvavan suurteollisuuden yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista. Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1900-luvun alusta maailmansotiin saakka. Kiina on yhdistänyt modernismin ja valtionkapitalismin. Teollisen yhteiskunnan symboli on jonka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut merkittävä. Autoistuminen on teollisen kasvun avaintekijä. Liikenteen polttoaine on 90-prosenttisesti öljy, jonka kulutus kasvaa mm. Kiinassa voimakkaasti. Öljyn loppuminen on ilmeistä. Samalla joutuu uhatuksi modernismi, koska biotuotanto voi korvata öljyä vain vähän, eikä öljyn vuoksi maailman nälkäongelmaa voi kärjistää.
Modernismi ja (markkina)taloustiede ovat olleet valtava saavutus. Modernismin vahvuus on yhtenäinen tieteen metodi. Modernismin varassa elää 7 miljardia maailmankansalaista. Maailma on muuttunut ja siksi tarvitaan tuottavuuskäsitteen uudistaminen vastaamaan kestävää kehitystä. Voisivatko perheyritykset luoda ekologisemman tuottavuuskäsitteen?
Nykyisin kilpailun areenalla ovat tieteelliset ja teknologiset innovaatiot sekä laajasti aineeton tai älyllinen pääoma. Ainettoman kulutuksen markkinat ovat rajattomat ja aineeton kulutus on aina ekologista. Nobelisti Robert Solow havaitsi jo 1950-luvulla, että teknologian ja siihen liittyvän osaamisen kasvu on tärkein länsimaiden talouskasvun katalyytti. Solow olettaa, että maailman yhteisen teknologia- ja osaamisvarannon kasvu hyödyntää kaikkia maita. Näin on tapahtunut, eikä ole yllättävää, että teollisuusmaat kuten Kiina ja Intia ovat luoneet täysin länsimaisen modernismin mallin mukaisen tiede- ja yliopistojärjestelmän, joka alkaa tuottaa kansainvälisiä patenttihakemuksia. Länsimaat ovat 1970-luvun alun öljykriisin jälkeen lisänneet panostustaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut.
Futurologien Alvin Toffler ja John Naisbitt faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat oikeita. Tietoyhteiskunta on yhteiskunnan uusi kehitysvaihe.
Tietoteollisen vallankumouksen rinnalla toteutuu organisationaalinen vallankumous. Taloustieteen eräs keskeinen teema oli aina 90-luvun alkuun saakka tuottavuusparadoksi. Vaikka tietoteollisuus tarjosi mahdollisuudet nostaa merkittävästi työn tuottavuutta, suuryritykset säilyttivät pitkään hierarkisen organisaatiomallinsa. Tämä ei sinällään ole uutta, koska sosiaalinen innovaatio syntyy viivellä teknologiseen innovaatioon nähden. Modernismin heikkous on inhimillisen käyttäytymisen sulkeminen rationaalisuus-olettamuksen taakse. Taloustiede on kuitenkin avoin muutoksille, kuten Fritz Machlup vakuutti artikkelissaan . Muutos tapahtuikin nopeasti. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota. Toyota osoitti jo 50-luvulta lähtien, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Nokia oli eräs edelläkävijöistä. 90-luvulla suuryritykset ratkoivat tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkiset organisaationsa Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista, sillä tayloristinen, ”amerikkalainen metodi” perustui hierarkkiseen työn erikoistumismalliin. Samalla havaittiin, että ”laihdutettu” organisaatio tarjoaa rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa .
2. Haaste perheyrityksille
Globaalitalouden haaste on luokkayhteiskunta: Tietoaristokratia (knowledge workers ) omistaa keskeisen tuotantovälineen siis intellektuaalin pääoman, joten laaja taloudellinen alaluokka, johon kuuluu osa perinteisestä keskiluokasta ajautuu kohti ”working poor” luokkaa. Perheyritykset ovat eräs ratkaisu haasteeseen; ne voivat rakentaa tulonjakoa tasapainottavan mekanismin, jolla ”suku” pääsee osalliseksi perheyritysten tuottamista osinkoista, vaikka vain osa voi työskennellä johtavissa tehtävissä yrityksissä.
Omistajuus on perheyritysmääritelmässä keskeisempi käsite kuin yleisesti yrittäjyyden määritelmässä. Voiko vastuullinen omistajuus tuottaa parempia taloudellisia päätöksiä? John Lockea väitti, että me omistamme työvoimamme ja itsemme, ja sen vuoksi me tunnemme, että omistamme sen minkä luomme, muokkaamme tai tuotamme. Locken ajatus omistajuudesta sai paljon kannatusta Yhdysvalloissa, josta tuli työn ja yrittäjyyden mallimaa ja jossa yrittäjyyden kontribuutio on yleisesti merkittävä. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa.
Listautunut perheyritys mahdollistaa äärimmilleen ”toisilleen vieraiden henkilöiden” osallistumisen yrityksen toimintaan ja parantaa osakkeiden likvidisyyttä, mikä on johdonmukaista, koska perheyrityksen sukupolvenvaihdokset sopivat huonosti pääomasijoittajille, koska yrityksen arvo halutaan siirtää yli sukupolvien, jolloin ulkopuoliselle rahoittajalle on tarjolla alhainen tuotto-odotus päinvastoin kuin esimerkiksi MBO-järjestelelyissä. Tämä ei tarkoita, että perheyrityksen perhemekanismi arvonluojana vaarantuisi, kuten Suomen yrittäjät ry:n lausuntoa tulkiten saattaisi prokaattisesti väittää. Sukupolvenvaihdos on EU:ssa keskeinen talouskasvun ja vakauden kannalta. Sukupolvenvaihdoksen kohteena olevat yritykset ovat keskimääräistä suurempia ja vakavaraisempia. Lisäksi yritysjärjestelyt ovat keskeinen osa sukupolvenvaihdoksia.
Yrittäjän tunnettuja laatuominaisuksia ovat menestymishalu, locus of control, epävarmuuden sietokyky, riskinottokyky ja innovatiivisuus. Voisiko olla, että ”perhe” tuottaa kollektiivisena yksikkönä yrittäjäominaisuuksia paremmin kuin luonnonvalinta?
3. Luottamuspääoma perheyritysten vahvuutena
Yrittäjä Ensio Miettinen, filosofi Esa Saarinen ja professori Risto Harisalo kanssa luottamuspääomaa useissa julkaisuissa. Tunnettu luottamuspääoman puolestapuhuja on Alvin Toffler, joka kuvasi, miten teolliset yritykset palauttavat kuluttajan luottamuksen panostamalla massatuotannon (mass production) sijasta massaräätälöintiin (mass customization). Toffler kuten useimmat futurologeista olivat huonoja maailmantalouden yleisen kehityksen ennustajia. Osaamisen ja tiedon vallankumous oli näköpiirissä. Pääomamarkkinoiden valtavan tehokkuuden ja pääomien globaalisen allokaation Toffler ennakoi. Toffler ei kyennyt näkemään, että maailmantalouden kehitys on riippuvainen luottamuksesta markkinoihin. Joseph Schumpeter, yksi suurista taloustieteilijöistä, on hämmästyttävän tarkkanäköinen. Schumpeter tulkitsi talouden dynaamisen kehityksen lainalaisuudet. Schumpeter oivalsi, että markkinat voivat toimia tehokkaasti vain, kun kilpailu on riittävän tehokasta sekä operatiivisena hinta- ja/ tai yrityskilpailuna että dynaamisena innovaatiokilpailuna. Markkinoiden pelisäännöt ovat luottamuksen perusta. Markkinat eivät voi toimia ilman, että ostajat ja myyjät laajoin joukoin luottavat siihen, että markkinat ovat tehokkain tapa hoitaa hyödykkeen vaihdanta. Markkinat eivät toimi ulkopuolisten suunnitelmien tai julistusten voimalla vaan luottamuksen voimalla. Luottamuspääomaa voidaan teoreettisesti kuvata seuraavalla yhtälöllä:
TALOUSYKSIKÖN LISÄARVO = LUOTTAMUS X (OSAAMINEN + RAHA)
Kansantalouden kasvun moottoori on luottamuspääoma. Mikäli luottamuspääoma on nolla, markkinatalouden hyvinvointivaikutus on nolla, vaikka osaamista ja rahaa olisi kuinka paljon. Tämän päivän työtehtävät ovat sen laatuisia, että niitä ei edes voi hoitaa ilman tehdä yhteistyötä. Luottamuspääoma on yleispätevä ongelmien ratkaisija itsessään; aina kun jotakin radikaalisti uutta kehitetään, tulee ensin prosessoida pitkäjännitteisesti tarvittava luottamus. Ratkaiseva muutos markkinoilla on viime vuosikymmeninä ollut verkostointi. Nobelisti Ronald Coase’n esitti, että yritystä ja markkinoita tulee punnita vaihtoehtoisina keinoina taloudellisen toiminnan organisointiin. Liiketoimen organisointi markkinoiden kautta, riippuu Coasen mukaan markkinoiden hintamekanismin käyttöön liittyvistä transaktiokustannuksista.
Yrityksen rajankäynti markkinoille ratkaistaan kahden dimension suhteen:
(1) Reaalimarkkinoiden vertikaaliset vaihdantasuhteet asiakas- ja tuotannonte-kijämarkkinoihin jaettuna kolmeen alueseen:
- strateginen ydin/ ydinosaaminen,
- verkostot tai allianssit ja
- markkinasuhteet.
(2) Institutionaaliset vaihdantasuhteet jaettuna:
- markkinajärjestelmään (Economies of Scale/ Economies of Monopoly) ja
- resurssien hallintaan (Economies of Scope/ Economies of Internal Capital Markets)
Globaalinen kilpailu on muuttanut näiden dimensioiden väli¬set suhteet. Vertikaalinen sopimusjärjestelmä ei ole samalla tavalla ydin¬osaamista kuin ennen. Yritykset siirtä¬vät tuotantoa verkostojen varaan ja laajentavat näin kehitysresurssejaan (Economies of Scope). Mittakaava on globaalisti avoimilla markkinoilla merkittävä (Economies of Scale) ja siihen voi pyrkiä yritysostoilla tai verkostoilla. Yrityksen menestymisen ratkaisee, kuinka laajasti yritys rakentaa resursseja tai markkina-asemaa tukevia verkostoja. Laaja verkostointi tukee ydinosaamista (Core Compentence). Tehokkaasti verkostoitunut yritys saa verkostoista apua myös reaalimarkkinoiden vertikaaliseen kilpailupeliin. Liiketoimintastrategian lisäksi kansainvälisesti toimivat yritykset tarvitsevat institutionaalisen strategian hallitakseen suhteet yhteiskuntaan. Yrityksen toiminta on riippuvainen hallitusten välisten organisaatioiden (WTO, EU, YK, tms.) markkinoihin kohdistamista säätelytoimista kuten ympäristöhaittojen verotus. Kansalaisjärjestöt ja –verkostot ovat vahvoja toimijoita erityiskysymyksissä. Yrityksen tulee välttää toiminnan häiriöitä siis transaktiokustannuksia.
Verkostojen rakentaminen on talouden vaativin taitolaji. Luottamuksen rakentaminen ei onnistu koskaan kovin helposti. Verkostosuhteet on tapa nopeasti hankkia osaamista ja ymmärtämystä ja samalla hyödyntää verkostoinnin ekonomiaa. Samalla lisää yrityksen sopimussalkkua ja vaikeuttaa ydinosaamisen hallintaa. Verkostojohtamisen taito on harvinaisen vaativa. Verkostojen synty ei ole mahdollista 'ulkoa’ tai ’ylhäältä' vaan se edellyttää, että yrittäjä tai yritysjohtaja tulkitsee verkostomallin muille verkoston jäsenille. Keskeisin ja yleiskäyttöisin instrumentti lisäarvon tuottamiseksi verkostoinnin avulla on markkinatieto (Business Intelligence). On paljon käytännön havaintoja ja tutkimustietoa siitä, että perheyritykset saattaisivat olla erityisen tehokkaita juuri uuden markkinatiedon hankkimisessa ja erityisesti sen tulkinnassa. Keskeinen havainto aluetaloustutkijoilla Alfred Marshallista lähtien on ollut se, että alueellisen läheisyyden mah¬dollistama henkilökohtainen verkosto on keskeinen kilpailutekijä. Alfred Marshall käytti käsitettä ”Industrial district” kun taas tämän päivän käsite on enemmän ”klusteri” Michael Porterin kuuluisan kirjan mukaan.
Viitaten useaan verkoston rakentamishakkeeseen, väitän, että verkostoekonomian edellyttää ymmärrystä kolmen eri pääoman (luottamuspääoma, osaamispääoma ja rahapääoma) välisistä suhteista.
Perheyritykset ovat vahvoilla institutionaalisen strategian rakentajana ja toteuttajana. Sukulaisuussuhteet tuovat monia etuja. Sukulaiset tarjoavat riskipääomaa ja .sosiaalista tukea. Kuten viime vuosina on saatettu havaita aasialaisten sukulaisverkostot ovat valtava taloudellinen voimavara vaikeilla markkinoilla kuten Afrikka. Aasialaisissa yrityksissä omistajasuvut muodostavat tiiviitä klaaneja , joilla on keksinäiset sosiaaliset suhteet (kinship networks) ja usein partriakaalinen sukuyhteisö, joka päättää resurssien kohdentamisesta (sosiaalinen pääoma). Omistajarakenteiden avulla klaanien perheyritykset pystyvät yhdistämään sopimukselliset (sitovat) ja sosiaaliset (moraaliset) näkökulmat, joista sosiaalinen taso on ratkaiseva . Tämä tuo päätöksentekoon pitkäjännitteisyyttä, joten hiljainen tieto kumuloituu yli sukupolvien. Eräs suurimpia Intian diaspora, johon kuuluu noin 20 miljoonaa aktiivista jäsentä eri mantereilla. Intialaiset perheyritykset organisoivat klaanin sisällä oppimis- ja kehitysprosesseja, jotka sitovat suvun jäsenet suorittamaan ”sisäpiirissä” yrityksen tavoitteita edistäviä, laajoja tehtäviä. Sisäisten sopimusten ekonomia johtaa Coase’n ajattelussa siihen, että yrityksen koko kasvaa ja yritys korvaa markkinoiden hintamekanismia voimavarojen allokoijana.
Oliver Williamson on kehittänyt Coasen näkemystä transaktiokustannusteoriaksi, jossa hän käyttää kahden muuan nobelistin käsitteitä. Kenneth Arrowia lainaten Williamson olettaa taloudellisen toimijan opportunistiksi siis oman edun tavoittelijaksi, mikä tarkoittaa sitä, että liiketoimien hoito vaatii merkittävästi informaatiota markkinoiden hinta- ja kilpailuinformaation lisäksi . Opportunismi synnyttää epävarmuutta markkinoilla mutta yhtä lailla epävarmuus transaktion tehokkuudesta aiheuttaa transaktiokustannukset, jotka taloudelliset instituutiot kapitalistisissa järjestelmissä pyrkivät ekonomisoimaan. Opportunismi ja epävarmuus voidaan myös korvata teoreettisemmalla käsitteellä, joka Williamson oppi-isää, nobelisti Herbert Simonia mukaillen on ”rajoitettu rationaalisuus”. Simonin kuvaama rajoitettu rationaalisuus siis inhimillinen käyttäytyminen aiheuttaa ongelman, miten motivoida yrityksen työntekijä tai yhtä lailla kauppa-agentti toimimaan yrityksen tavoitteiden mukaisesti. Taloudellisen agentin käyttäytymisen koordinointi aiheuttaa erityiset transaktiokustannukset, jotka vaikuttavat talousyksiköiden tehokkuuteen ja joskus jopa enemmän kuin tuotantokustannusten marginaaliset muutokset.
Institutionaalinen taloustiede problematisoi talouden instituutiot siis sopimusjärjestelmät ja selittää näiden kautta yrityksen rajat ja koon. Neoklassiseen perinteeseen nojaava tutkimus määrittelee talouden instituutiot suppeasti. Instituutioiden olemassaolo vähentää merkittävästi markkinoilla olevaa epävarmuutta ja antaa tätä kautta tilaa markkinoiden hintamekanismille. Williamsonille instituutiot on käsitteenä laaja kattaen mm. erilaiset organisaatiorakenteet tai yritystyypit pelisääntöjen ohella, joten taloudellisten instituutioiden ymmärtäminen edellyttää taloustieteen ohella juridista ja organisaatiotieteellistä näkemystä. Instituutiokäsitteen laaja tutkinta mahdollistaa sen, että Williamson kykenee analysoimaan markkinoiden ja hierarkioiden (siis yritysten) ohella myös niiden väliin jäävää yksilöllisten sopimusten kenttää (hyprids), kun neoklassisen taloustieteen mukaan yritykset oletetaan atomistisiksi siis riippumattomiksi toisistaan. Tästä syystä lienee oikein korostaa, että Williamsonin transaktiokustannusteoria on sopimusorientoitunut eli teorian mukaan, mikä tahansa taloudellinen ongelma voidaan ratkaista ekonomisoimalla transaktiokustannukset. Teoria eroaa ratkaisevasti useista muista institutionaalisen taloustieteen kirjoittajista.
Williamsonin mukaan ennen sopimuksen solmimista transaktiokustannuksia aiheutuu sopimuksen valmistelusta, sopimusneuvotteluista ja suojautumisesta. Valmistelun ja neuvottelun välillä on riippuvuus, sillä vähäinen valmistelu aiheuttaa kustannuksia neuvottelussa ja päinvastoin. Suojautuminen sopimusriskeiltä on monenlaista mutta tehokkain malli on yhteinen omistus esimerkiksi projektissa tai yrityshankkeessa, jolloin sopijaosapuolet ovat sopimisriskien vuoksi korvanneet markkinat sisäisellä organisaatiolla. Samalla syntyy liikekumppanien välinen luottamusongelma. Vastaavasti sopimuksen jälkeen syntyy transaktiokustannuksia johtuen sitoumuksien epäsopivuudesta, tinkimisestä korjattaessa liiketoimien sopimattomuuden aiheuttamaa tyytymättömyyttä, järjestelyistä, ylläpidosta sekä turvajärjestelmistä. Sopimuksen jälkeisten transaktiokustannusten ongelmana on niiden riippuvuus ennen sopimusta syntyneistä kustannuksista, josta syystä näitä kahta kustannuserää on vaikea mitata ja eriyttää ja joka tapauksessa ne tulee punnita yhtä aikaa eikä peräkkäin .
Implikaatioita perheyritysten maailmaan
Williamson keskittyy transaktiokustannusten ekonomisointiin. Olennainen kysymys perheyritysten legitimiteetin kannalta on: Onko perheyrityksen erityisroolin perustelu ensisijaisesti sopimusekonomia siis alhaiset transaktiokustannukset (ja luottamuspääoma) ja vasta toissijaisesti tuotantokustannusekonomia? Mikäli näin on, perheyritykset eroavat olennaisesti sekä omistukseltaan hajaantuneista pörssiyrityksistä, jotka ovat globaalisti ylivoimaisia tuotantokustannusekonomiassa että yhden omistajan kontrolloimista yrityksistä, joissa keskitetty johto ja omistajuus elimoinoi sisäiset sopimusongelmat.
Transaktiokustannusteorian ohella on agenttikustannusteoria, joka käsittelee periaatteessa samaa ongelmaa mutta keskittyy spesifisti sopimusongelmiin. Missä tahansa yrityksessä sopimusongelmia ja siis agenttikustannuksia syntyy, kun johto omistajien agenttina alkaa maksimoida hyötyään omistajien kustannuksella. Tämä opportunistinen käyttäytyminen saattaa johtaa siihen, että johto jakaa epätäydellistä informaatiota ja syyllistyy laittomiin toimiin (tapaus Enron). Epätäydellisyys on ilmeinen juuri uusien ja kasvavien yritysten johtoa koskevissa sopimuksissa, joissa esiintyy monia erilaisia sopimusekonomisia tehottomuuksia. Sen sijaan lienee hiljainen hyväksyntä sille, että ns. taloustieteen rationaalisuusoletamus pätee kohtuullisen hyvin monikansallisissa pörssiyrityksissä, joiden menestys on ollut ilmeinen, koska sekä laaja omistajajoukko että yritysjohto hyötyvät yrityksen voiton maksimoinnista . Kun ajatellaan perheyrityksen kyvykkyyksiä ja suorituskykyä, tärkeitä käsitteitä ovat muun muassa hallinnointi, johon liittyy läheisesti agenttiteoria. Perheyrityksen hallinnointi poikkeaa muista yrityksistä. Tähän vaikuttaa etenkin perheen sosiaaliset suhteet, erilaiset roolit ja omistajuus. Omistajuuden ja johtamisen yhteensovittamisessa on sekä hyviä että huonoja puolia. Usein perheyrityksissä, jossa omistajuus ja johto on jaettu perheen kesken agenttikustannuksia ei siinny. Toisaalta perhe saattaa ajautua valtataisteluun, joka on tuhoisa yritykselle.
Haaste perheyritystutkimukselle
Perheyritystutkimus ei ole kyennyt tuottamaan sellaista agenttiteoriaa omistajuuden ja johdon suhteisiin, joka on aika tavalla globaali standardi monikansallisissa yrityksissä. Tämä teoria olisi erityisen tärkeä, koska sen pohjalta olisi myös helpompi ratkaista nykyisen perheyritysmääritelmän heikkoudet. Määritelmä nojaa liikaa käytännön tapauksiin ja siinä ei ole taustalla vahvaa talousteoriaa.
1. Modernismi, kapitalismi, ihminen ja yhteiskunta
Ranskalainen valitusfilosofi Rene Descartes (1596–1650) nosti esiin järjen merkityksen. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä vapautti ihmisen yksilönä toimimaan oman ymmärryksen varassa. Descartesin tunnettu ajatus on: Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes’n ajatukset ovat modernismin siis tieteen ja tekniikan edistyksen perusta. John Locke (1632–1704) jalosti Descartes’n oppia Britaniassa, joka nousi teollistumisen johtoon. Locke uskoi, että ihmismieli on tabula rasa (tyhjä taulu), joten ihmisen tulee oppia, luoda ja käyttää tietoa. Locke korosti yksilön luovuttamattomia (inalienable) oikeuksia. Locken mukaan valtiolle ei pidä sallia oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien kanssa. Lockea tulkiten omistajuus on kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkki. Locke oli oikeassa, koska laaja valtion kapitalismi on osoittautunut mahdottomaksi (esimerkkinä Neuvostoliitto). Tänään yksilön ja perheen omistajuus on keskeinne osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenten identiteettiä (extended self). Omistajuus siis motivoi ja sitouttaa. Kun ihminen saa olla mukana useilla Jungin kuvaamilla mielen tasoilla (intuitio, tunteet, ajatukset ja toiminta) , tämä lisää työniloa ja itsekunnioitusta. Yhteiskunnallisesti positiiviset vaikutukset leviävät laajalle, koska ”perhe”, koska yrityksen omistus voi olla hyvin laaja. Kyseessä ei ole ydinperhe vaan ”suku”, johon myös kansainvälinen kantasana "family" viittaa.
Lockea tulkinten perheyritykset tarjoavat yhteiskunnalle keinon vaurauden kasvuun; perheyritys kokoaa ”perheen” jäsenten luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ja kanavoi nämä yritystoimintaan. Tämä on eräs lähtökohta yleiseen perheyritysteoriaan.
Historiallisesti siellä missä ovat kohdanneet modernismi ja John Locken viitoittama liberalismi, on ollut edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600-luvulta 1800-luvulle. Yhdysvallat valitsi tämän tien sisällissotansa jälkeen. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvardissa yhdistyy kolme yritysjohdolle tärkeää tieteenalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Alfred Chandlerin jättikirjan (Scale and Scope) mukaan Harvard-malli tuotti Yhdysvaltojen kasvavan suurteollisuuden yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista. Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1900-luvun alusta maailmansotiin saakka. Kiina on yhdistänyt modernismin ja valtionkapitalismin. Teollisen yhteiskunnan symboli on jonka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut merkittävä. Autoistuminen on teollisen kasvun avaintekijä. Liikenteen polttoaine on 90-prosenttisesti öljy, jonka kulutus kasvaa mm. Kiinassa voimakkaasti. Öljyn loppuminen on ilmeistä. Samalla joutuu uhatuksi modernismi, koska biotuotanto voi korvata öljyä vain vähän, eikä öljyn vuoksi maailman nälkäongelmaa voi kärjistää.
Modernismi ja (markkina)taloustiede ovat olleet valtava saavutus. Modernismin vahvuus on yhtenäinen tieteen metodi. Modernismin varassa elää 7 miljardia maailmankansalaista. Maailma on muuttunut ja siksi tarvitaan tuottavuuskäsitteen uudistaminen vastaamaan kestävää kehitystä. Voisivatko perheyritykset luoda ekologisemman tuottavuuskäsitteen?
Nykyisin kilpailun areenalla ovat tieteelliset ja teknologiset innovaatiot sekä laajasti aineeton tai älyllinen pääoma. Ainettoman kulutuksen markkinat ovat rajattomat ja aineeton kulutus on aina ekologista. Nobelisti Robert Solow havaitsi jo 1950-luvulla, että teknologian ja siihen liittyvän osaamisen kasvu on tärkein länsimaiden talouskasvun katalyytti. Solow olettaa, että maailman yhteisen teknologia- ja osaamisvarannon kasvu hyödyntää kaikkia maita. Näin on tapahtunut, eikä ole yllättävää, että teollisuusmaat kuten Kiina ja Intia ovat luoneet täysin länsimaisen modernismin mallin mukaisen tiede- ja yliopistojärjestelmän, joka alkaa tuottaa kansainvälisiä patenttihakemuksia. Länsimaat ovat 1970-luvun alun öljykriisin jälkeen lisänneet panostustaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut.
Futurologien Alvin Toffler ja John Naisbitt faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat oikeita. Tietoyhteiskunta on yhteiskunnan uusi kehitysvaihe.
Tietoteollisen vallankumouksen rinnalla toteutuu organisationaalinen vallankumous. Taloustieteen eräs keskeinen teema oli aina 90-luvun alkuun saakka tuottavuusparadoksi. Vaikka tietoteollisuus tarjosi mahdollisuudet nostaa merkittävästi työn tuottavuutta, suuryritykset säilyttivät pitkään hierarkisen organisaatiomallinsa. Tämä ei sinällään ole uutta, koska sosiaalinen innovaatio syntyy viivellä teknologiseen innovaatioon nähden. Modernismin heikkous on inhimillisen käyttäytymisen sulkeminen rationaalisuus-olettamuksen taakse. Taloustiede on kuitenkin avoin muutoksille, kuten Fritz Machlup vakuutti artikkelissaan . Muutos tapahtuikin nopeasti. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota. Toyota osoitti jo 50-luvulta lähtien, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Nokia oli eräs edelläkävijöistä. 90-luvulla suuryritykset ratkoivat tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkiset organisaationsa Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista, sillä tayloristinen, ”amerikkalainen metodi” perustui hierarkkiseen työn erikoistumismalliin. Samalla havaittiin, että ”laihdutettu” organisaatio tarjoaa rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa .
2. Haaste perheyrityksille
Globaalitalouden haaste on luokkayhteiskunta: Tietoaristokratia (knowledge workers ) omistaa keskeisen tuotantovälineen siis intellektuaalin pääoman, joten laaja taloudellinen alaluokka, johon kuuluu osa perinteisestä keskiluokasta ajautuu kohti ”working poor” luokkaa. Perheyritykset ovat eräs ratkaisu haasteeseen; ne voivat rakentaa tulonjakoa tasapainottavan mekanismin, jolla ”suku” pääsee osalliseksi perheyritysten tuottamista osinkoista, vaikka vain osa voi työskennellä johtavissa tehtävissä yrityksissä.
Omistajuus on perheyritysmääritelmässä keskeisempi käsite kuin yleisesti yrittäjyyden määritelmässä. Voiko vastuullinen omistajuus tuottaa parempia taloudellisia päätöksiä? John Lockea väitti, että me omistamme työvoimamme ja itsemme, ja sen vuoksi me tunnemme, että omistamme sen minkä luomme, muokkaamme tai tuotamme. Locken ajatus omistajuudesta sai paljon kannatusta Yhdysvalloissa, josta tuli työn ja yrittäjyyden mallimaa ja jossa yrittäjyyden kontribuutio on yleisesti merkittävä. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa.
Listautunut perheyritys mahdollistaa äärimmilleen ”toisilleen vieraiden henkilöiden” osallistumisen yrityksen toimintaan ja parantaa osakkeiden likvidisyyttä, mikä on johdonmukaista, koska perheyrityksen sukupolvenvaihdokset sopivat huonosti pääomasijoittajille, koska yrityksen arvo halutaan siirtää yli sukupolvien, jolloin ulkopuoliselle rahoittajalle on tarjolla alhainen tuotto-odotus päinvastoin kuin esimerkiksi MBO-järjestelelyissä. Tämä ei tarkoita, että perheyrityksen perhemekanismi arvonluojana vaarantuisi, kuten Suomen yrittäjät ry:n lausuntoa tulkiten saattaisi prokaattisesti väittää. Sukupolvenvaihdos on EU:ssa keskeinen talouskasvun ja vakauden kannalta. Sukupolvenvaihdoksen kohteena olevat yritykset ovat keskimääräistä suurempia ja vakavaraisempia. Lisäksi yritysjärjestelyt ovat keskeinen osa sukupolvenvaihdoksia.
Yrittäjän tunnettuja laatuominaisuksia ovat menestymishalu, locus of control, epävarmuuden sietokyky, riskinottokyky ja innovatiivisuus. Voisiko olla, että ”perhe” tuottaa kollektiivisena yksikkönä yrittäjäominaisuuksia paremmin kuin luonnonvalinta?
3. Luottamuspääoma perheyritysten vahvuutena
Yrittäjä Ensio Miettinen, filosofi Esa Saarinen ja professori Risto Harisalo kanssa luottamuspääomaa useissa julkaisuissa. Tunnettu luottamuspääoman puolestapuhuja on Alvin Toffler, joka kuvasi, miten teolliset yritykset palauttavat kuluttajan luottamuksen panostamalla massatuotannon (mass production) sijasta massaräätälöintiin (mass customization). Toffler kuten useimmat futurologeista olivat huonoja maailmantalouden yleisen kehityksen ennustajia. Osaamisen ja tiedon vallankumous oli näköpiirissä. Pääomamarkkinoiden valtavan tehokkuuden ja pääomien globaalisen allokaation Toffler ennakoi. Toffler ei kyennyt näkemään, että maailmantalouden kehitys on riippuvainen luottamuksesta markkinoihin. Joseph Schumpeter, yksi suurista taloustieteilijöistä, on hämmästyttävän tarkkanäköinen. Schumpeter tulkitsi talouden dynaamisen kehityksen lainalaisuudet. Schumpeter oivalsi, että markkinat voivat toimia tehokkaasti vain, kun kilpailu on riittävän tehokasta sekä operatiivisena hinta- ja/ tai yrityskilpailuna että dynaamisena innovaatiokilpailuna. Markkinoiden pelisäännöt ovat luottamuksen perusta. Markkinat eivät voi toimia ilman, että ostajat ja myyjät laajoin joukoin luottavat siihen, että markkinat ovat tehokkain tapa hoitaa hyödykkeen vaihdanta. Markkinat eivät toimi ulkopuolisten suunnitelmien tai julistusten voimalla vaan luottamuksen voimalla. Luottamuspääomaa voidaan teoreettisesti kuvata seuraavalla yhtälöllä:
TALOUSYKSIKÖN LISÄARVO = LUOTTAMUS X (OSAAMINEN + RAHA)
Kansantalouden kasvun moottoori on luottamuspääoma. Mikäli luottamuspääoma on nolla, markkinatalouden hyvinvointivaikutus on nolla, vaikka osaamista ja rahaa olisi kuinka paljon. Tämän päivän työtehtävät ovat sen laatuisia, että niitä ei edes voi hoitaa ilman tehdä yhteistyötä. Luottamuspääoma on yleispätevä ongelmien ratkaisija itsessään; aina kun jotakin radikaalisti uutta kehitetään, tulee ensin prosessoida pitkäjännitteisesti tarvittava luottamus. Ratkaiseva muutos markkinoilla on viime vuosikymmeninä ollut verkostointi. Nobelisti Ronald Coase’n esitti, että yritystä ja markkinoita tulee punnita vaihtoehtoisina keinoina taloudellisen toiminnan organisointiin. Liiketoimen organisointi markkinoiden kautta, riippuu Coasen mukaan markkinoiden hintamekanismin käyttöön liittyvistä transaktiokustannuksista.
Yrityksen rajankäynti markkinoille ratkaistaan kahden dimension suhteen:
(1) Reaalimarkkinoiden vertikaaliset vaihdantasuhteet asiakas- ja tuotannonte-kijämarkkinoihin jaettuna kolmeen alueseen:
- strateginen ydin/ ydinosaaminen,
- verkostot tai allianssit ja
- markkinasuhteet.
(2) Institutionaaliset vaihdantasuhteet jaettuna:
- markkinajärjestelmään (Economies of Scale/ Economies of Monopoly) ja
- resurssien hallintaan (Economies of Scope/ Economies of Internal Capital Markets)
Globaalinen kilpailu on muuttanut näiden dimensioiden väli¬set suhteet. Vertikaalinen sopimusjärjestelmä ei ole samalla tavalla ydin¬osaamista kuin ennen. Yritykset siirtä¬vät tuotantoa verkostojen varaan ja laajentavat näin kehitysresurssejaan (Economies of Scope). Mittakaava on globaalisti avoimilla markkinoilla merkittävä (Economies of Scale) ja siihen voi pyrkiä yritysostoilla tai verkostoilla. Yrityksen menestymisen ratkaisee, kuinka laajasti yritys rakentaa resursseja tai markkina-asemaa tukevia verkostoja. Laaja verkostointi tukee ydinosaamista (Core Compentence). Tehokkaasti verkostoitunut yritys saa verkostoista apua myös reaalimarkkinoiden vertikaaliseen kilpailupeliin. Liiketoimintastrategian lisäksi kansainvälisesti toimivat yritykset tarvitsevat institutionaalisen strategian hallitakseen suhteet yhteiskuntaan. Yrityksen toiminta on riippuvainen hallitusten välisten organisaatioiden (WTO, EU, YK, tms.) markkinoihin kohdistamista säätelytoimista kuten ympäristöhaittojen verotus. Kansalaisjärjestöt ja –verkostot ovat vahvoja toimijoita erityiskysymyksissä. Yrityksen tulee välttää toiminnan häiriöitä siis transaktiokustannuksia.
Verkostojen rakentaminen on talouden vaativin taitolaji. Luottamuksen rakentaminen ei onnistu koskaan kovin helposti. Verkostosuhteet on tapa nopeasti hankkia osaamista ja ymmärtämystä ja samalla hyödyntää verkostoinnin ekonomiaa. Samalla lisää yrityksen sopimussalkkua ja vaikeuttaa ydinosaamisen hallintaa. Verkostojohtamisen taito on harvinaisen vaativa. Verkostojen synty ei ole mahdollista 'ulkoa’ tai ’ylhäältä' vaan se edellyttää, että yrittäjä tai yritysjohtaja tulkitsee verkostomallin muille verkoston jäsenille. Keskeisin ja yleiskäyttöisin instrumentti lisäarvon tuottamiseksi verkostoinnin avulla on markkinatieto (Business Intelligence). On paljon käytännön havaintoja ja tutkimustietoa siitä, että perheyritykset saattaisivat olla erityisen tehokkaita juuri uuden markkinatiedon hankkimisessa ja erityisesti sen tulkinnassa. Keskeinen havainto aluetaloustutkijoilla Alfred Marshallista lähtien on ollut se, että alueellisen läheisyyden mah¬dollistama henkilökohtainen verkosto on keskeinen kilpailutekijä. Alfred Marshall käytti käsitettä ”Industrial district” kun taas tämän päivän käsite on enemmän ”klusteri” Michael Porterin kuuluisan kirjan mukaan.
Viitaten useaan verkoston rakentamishakkeeseen, väitän, että verkostoekonomian edellyttää ymmärrystä kolmen eri pääoman (luottamuspääoma, osaamispääoma ja rahapääoma) välisistä suhteista.
Perheyritykset ovat vahvoilla institutionaalisen strategian rakentajana ja toteuttajana. Sukulaisuussuhteet tuovat monia etuja. Sukulaiset tarjoavat riskipääomaa ja .sosiaalista tukea. Kuten viime vuosina on saatettu havaita aasialaisten sukulaisverkostot ovat valtava taloudellinen voimavara vaikeilla markkinoilla kuten Afrikka. Aasialaisissa yrityksissä omistajasuvut muodostavat tiiviitä klaaneja , joilla on keksinäiset sosiaaliset suhteet (kinship networks) ja usein partriakaalinen sukuyhteisö, joka päättää resurssien kohdentamisesta (sosiaalinen pääoma). Omistajarakenteiden avulla klaanien perheyritykset pystyvät yhdistämään sopimukselliset (sitovat) ja sosiaaliset (moraaliset) näkökulmat, joista sosiaalinen taso on ratkaiseva . Tämä tuo päätöksentekoon pitkäjännitteisyyttä, joten hiljainen tieto kumuloituu yli sukupolvien. Eräs suurimpia Intian diaspora, johon kuuluu noin 20 miljoonaa aktiivista jäsentä eri mantereilla. Intialaiset perheyritykset organisoivat klaanin sisällä oppimis- ja kehitysprosesseja, jotka sitovat suvun jäsenet suorittamaan ”sisäpiirissä” yrityksen tavoitteita edistäviä, laajoja tehtäviä. Sisäisten sopimusten ekonomia johtaa Coase’n ajattelussa siihen, että yrityksen koko kasvaa ja yritys korvaa markkinoiden hintamekanismia voimavarojen allokoijana.
Oliver Williamson on kehittänyt Coasen näkemystä transaktiokustannusteoriaksi, jossa hän käyttää kahden muuan nobelistin käsitteitä. Kenneth Arrowia lainaten Williamson olettaa taloudellisen toimijan opportunistiksi siis oman edun tavoittelijaksi, mikä tarkoittaa sitä, että liiketoimien hoito vaatii merkittävästi informaatiota markkinoiden hinta- ja kilpailuinformaation lisäksi . Opportunismi synnyttää epävarmuutta markkinoilla mutta yhtä lailla epävarmuus transaktion tehokkuudesta aiheuttaa transaktiokustannukset, jotka taloudelliset instituutiot kapitalistisissa järjestelmissä pyrkivät ekonomisoimaan. Opportunismi ja epävarmuus voidaan myös korvata teoreettisemmalla käsitteellä, joka Williamson oppi-isää, nobelisti Herbert Simonia mukaillen on ”rajoitettu rationaalisuus”. Simonin kuvaama rajoitettu rationaalisuus siis inhimillinen käyttäytyminen aiheuttaa ongelman, miten motivoida yrityksen työntekijä tai yhtä lailla kauppa-agentti toimimaan yrityksen tavoitteiden mukaisesti. Taloudellisen agentin käyttäytymisen koordinointi aiheuttaa erityiset transaktiokustannukset, jotka vaikuttavat talousyksiköiden tehokkuuteen ja joskus jopa enemmän kuin tuotantokustannusten marginaaliset muutokset.
Institutionaalinen taloustiede problematisoi talouden instituutiot siis sopimusjärjestelmät ja selittää näiden kautta yrityksen rajat ja koon. Neoklassiseen perinteeseen nojaava tutkimus määrittelee talouden instituutiot suppeasti. Instituutioiden olemassaolo vähentää merkittävästi markkinoilla olevaa epävarmuutta ja antaa tätä kautta tilaa markkinoiden hintamekanismille. Williamsonille instituutiot on käsitteenä laaja kattaen mm. erilaiset organisaatiorakenteet tai yritystyypit pelisääntöjen ohella, joten taloudellisten instituutioiden ymmärtäminen edellyttää taloustieteen ohella juridista ja organisaatiotieteellistä näkemystä. Instituutiokäsitteen laaja tutkinta mahdollistaa sen, että Williamson kykenee analysoimaan markkinoiden ja hierarkioiden (siis yritysten) ohella myös niiden väliin jäävää yksilöllisten sopimusten kenttää (hyprids), kun neoklassisen taloustieteen mukaan yritykset oletetaan atomistisiksi siis riippumattomiksi toisistaan. Tästä syystä lienee oikein korostaa, että Williamsonin transaktiokustannusteoria on sopimusorientoitunut eli teorian mukaan, mikä tahansa taloudellinen ongelma voidaan ratkaista ekonomisoimalla transaktiokustannukset. Teoria eroaa ratkaisevasti useista muista institutionaalisen taloustieteen kirjoittajista.
Williamsonin mukaan ennen sopimuksen solmimista transaktiokustannuksia aiheutuu sopimuksen valmistelusta, sopimusneuvotteluista ja suojautumisesta. Valmistelun ja neuvottelun välillä on riippuvuus, sillä vähäinen valmistelu aiheuttaa kustannuksia neuvottelussa ja päinvastoin. Suojautuminen sopimusriskeiltä on monenlaista mutta tehokkain malli on yhteinen omistus esimerkiksi projektissa tai yrityshankkeessa, jolloin sopijaosapuolet ovat sopimisriskien vuoksi korvanneet markkinat sisäisellä organisaatiolla. Samalla syntyy liikekumppanien välinen luottamusongelma. Vastaavasti sopimuksen jälkeen syntyy transaktiokustannuksia johtuen sitoumuksien epäsopivuudesta, tinkimisestä korjattaessa liiketoimien sopimattomuuden aiheuttamaa tyytymättömyyttä, järjestelyistä, ylläpidosta sekä turvajärjestelmistä. Sopimuksen jälkeisten transaktiokustannusten ongelmana on niiden riippuvuus ennen sopimusta syntyneistä kustannuksista, josta syystä näitä kahta kustannuserää on vaikea mitata ja eriyttää ja joka tapauksessa ne tulee punnita yhtä aikaa eikä peräkkäin .
Implikaatioita perheyritysten maailmaan
Williamson keskittyy transaktiokustannusten ekonomisointiin. Olennainen kysymys perheyritysten legitimiteetin kannalta on: Onko perheyrityksen erityisroolin perustelu ensisijaisesti sopimusekonomia siis alhaiset transaktiokustannukset (ja luottamuspääoma) ja vasta toissijaisesti tuotantokustannusekonomia? Mikäli näin on, perheyritykset eroavat olennaisesti sekä omistukseltaan hajaantuneista pörssiyrityksistä, jotka ovat globaalisti ylivoimaisia tuotantokustannusekonomiassa että yhden omistajan kontrolloimista yrityksistä, joissa keskitetty johto ja omistajuus elimoinoi sisäiset sopimusongelmat.
Transaktiokustannusteorian ohella on agenttikustannusteoria, joka käsittelee periaatteessa samaa ongelmaa mutta keskittyy spesifisti sopimusongelmiin. Missä tahansa yrityksessä sopimusongelmia ja siis agenttikustannuksia syntyy, kun johto omistajien agenttina alkaa maksimoida hyötyään omistajien kustannuksella. Tämä opportunistinen käyttäytyminen saattaa johtaa siihen, että johto jakaa epätäydellistä informaatiota ja syyllistyy laittomiin toimiin (tapaus Enron). Epätäydellisyys on ilmeinen juuri uusien ja kasvavien yritysten johtoa koskevissa sopimuksissa, joissa esiintyy monia erilaisia sopimusekonomisia tehottomuuksia. Sen sijaan lienee hiljainen hyväksyntä sille, että ns. taloustieteen rationaalisuusoletamus pätee kohtuullisen hyvin monikansallisissa pörssiyrityksissä, joiden menestys on ollut ilmeinen, koska sekä laaja omistajajoukko että yritysjohto hyötyvät yrityksen voiton maksimoinnista . Kun ajatellaan perheyrityksen kyvykkyyksiä ja suorituskykyä, tärkeitä käsitteitä ovat muun muassa hallinnointi, johon liittyy läheisesti agenttiteoria. Perheyrityksen hallinnointi poikkeaa muista yrityksistä. Tähän vaikuttaa etenkin perheen sosiaaliset suhteet, erilaiset roolit ja omistajuus. Omistajuuden ja johtamisen yhteensovittamisessa on sekä hyviä että huonoja puolia. Usein perheyrityksissä, jossa omistajuus ja johto on jaettu perheen kesken agenttikustannuksia ei siinny. Toisaalta perhe saattaa ajautua valtataisteluun, joka on tuhoisa yritykselle.
Haaste perheyritystutkimukselle
Perheyritystutkimus ei ole kyennyt tuottamaan sellaista agenttiteoriaa omistajuuden ja johdon suhteisiin, joka on aika tavalla globaali standardi monikansallisissa yrityksissä. Tämä teoria olisi erityisen tärkeä, koska sen pohjalta olisi myös helpompi ratkaista nykyisen perheyritysmääritelmän heikkoudet. Määritelmä nojaa liikaa käytännön tapauksiin ja siinä ei ole taustalla vahvaa talousteoriaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
