Voisiko perheyritysten vahvuus olla sopimusten hallintafunktio?

Voisiko perheyritysten vahvuus olla sopimusten hallintafunktio?


1. Modernismi, kapitalismi, ihminen ja yhteiskunta


Ranskalainen valitusfilosofi Rene Descartes (1596–1650) nosti esiin järjen merkityksen. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä vapautti ihmisen yksilönä toimimaan oman ymmärryksen varassa. Descartesin tunnettu ajatus on: Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes’n ajatukset ovat modernismin siis tieteen ja tekniikan edistyksen perusta. John Locke (1632–1704) jalosti Descartes’n oppia Britaniassa, joka nousi teollistumisen johtoon. Locke uskoi, että ihmismieli on tabula rasa (tyhjä taulu), joten ihmisen tulee oppia, luoda ja käyttää tietoa. Locke korosti yksilön luovuttamattomia (inalienable) oikeuksia. Locken mukaan valtiolle ei pidä sallia oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien kanssa. Lockea tulkiten omistajuus on kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkki. Locke oli oikeassa, koska laaja valtion kapitalismi on osoittautunut mahdottomaksi (esimerkkinä Neuvostoliitto). Tänään yksilön ja perheen omistajuus on keskeinne osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenten identiteettiä (extended self). Omistajuus siis motivoi ja sitouttaa. Kun ihminen saa olla mukana useilla Jungin kuvaamilla mielen tasoilla (intuitio, tunteet, ajatukset ja toiminta) , tämä lisää työniloa ja itsekunnioitusta. Yhteiskunnallisesti positiiviset vaikutukset leviävät laajalle, koska ”perhe”, koska yrityksen omistus voi olla hyvin laaja. Kyseessä ei ole ydinperhe vaan ”suku”, johon myös kansainvälinen kantasana "family" viittaa.

Lockea tulkinten perheyritykset tarjoavat yhteiskunnalle keinon vaurauden kasvuun; perheyritys kokoaa ”perheen” jäsenten luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ja kanavoi nämä yritystoimintaan. Tämä on eräs lähtökohta yleiseen perheyritysteoriaan.

Historiallisesti siellä missä ovat kohdanneet modernismi ja John Locken viitoittama liberalismi, on ollut edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600-luvulta 1800-luvulle. Yhdysvallat valitsi tämän tien sisällissotansa jälkeen. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvardissa yhdistyy kolme yritysjohdolle tärkeää tieteenalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Alfred Chandlerin jättikirjan (Scale and Scope) mukaan Harvard-malli tuotti Yhdysvaltojen kasvavan suurteollisuuden yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista. Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1900-luvun alusta maailmansotiin saakka. Kiina on yhdistänyt modernismin ja valtionkapitalismin. Teollisen yhteiskunnan symboli on jonka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut merkittävä. Autoistuminen on teollisen kasvun avaintekijä. Liikenteen polttoaine on 90-prosenttisesti öljy, jonka kulutus kasvaa mm. Kiinassa voimakkaasti. Öljyn loppuminen on ilmeistä. Samalla joutuu uhatuksi modernismi, koska biotuotanto voi korvata öljyä vain vähän, eikä öljyn vuoksi maailman nälkäongelmaa voi kärjistää.

Modernismi ja (markkina)taloustiede ovat olleet valtava saavutus. Modernismin vahvuus on yhtenäinen tieteen metodi. Modernismin varassa elää 7 miljardia maailmankansalaista. Maailma on muuttunut ja siksi tarvitaan tuottavuuskäsitteen uudistaminen vastaamaan kestävää kehitystä. Voisivatko perheyritykset luoda ekologisemman tuottavuuskäsitteen?

Nykyisin kilpailun areenalla ovat tieteelliset ja teknologiset innovaatiot sekä laajasti aineeton tai älyllinen pääoma. Ainettoman kulutuksen markkinat ovat rajattomat ja aineeton kulutus on aina ekologista. Nobelisti Robert Solow havaitsi jo 1950-luvulla, että teknologian ja siihen liittyvän osaamisen kasvu on tärkein länsimaiden talouskasvun katalyytti. Solow olettaa, että maailman yhteisen teknologia- ja osaamisvarannon kasvu hyödyntää kaikkia maita. Näin on tapahtunut, eikä ole yllättävää, että teollisuusmaat kuten Kiina ja Intia ovat luoneet täysin länsimaisen modernismin mallin mukaisen tiede- ja yliopistojärjestelmän, joka alkaa tuottaa kansainvälisiä patenttihakemuksia. Länsimaat ovat 1970-luvun alun öljykriisin jälkeen lisänneet panostustaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut.

Futurologien Alvin Toffler ja John Naisbitt faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat oikeita. Tietoyhteiskunta on yhteiskunnan uusi kehitysvaihe.

Tietoteollisen vallankumouksen rinnalla toteutuu organisationaalinen vallankumous. Taloustieteen eräs keskeinen teema oli aina 90-luvun alkuun saakka tuottavuusparadoksi. Vaikka tietoteollisuus tarjosi mahdollisuudet nostaa merkittävästi työn tuottavuutta, suuryritykset säilyttivät pitkään hierarkisen organisaatiomallinsa. Tämä ei sinällään ole uutta, koska sosiaalinen innovaatio syntyy viivellä teknologiseen innovaatioon nähden. Modernismin heikkous on inhimillisen käyttäytymisen sulkeminen rationaalisuus-olettamuksen taakse. Taloustiede on kuitenkin avoin muutoksille, kuten Fritz Machlup vakuutti artikkelissaan . Muutos tapahtuikin nopeasti. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota. Toyota osoitti jo 50-luvulta lähtien, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Nokia oli eräs edelläkävijöistä. 90-luvulla suuryritykset ratkoivat tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkiset organisaationsa Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista, sillä tayloristinen, ”amerikkalainen metodi” perustui hierarkkiseen työn erikoistumismalliin. Samalla havaittiin, että ”laihdutettu” organisaatio tarjoaa rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa .


2. Haaste perheyrityksille

Globaalitalouden haaste on luokkayhteiskunta: Tietoaristokratia (knowledge workers ) omistaa keskeisen tuotantovälineen siis intellektuaalin pääoman, joten laaja taloudellinen alaluokka, johon kuuluu osa perinteisestä keskiluokasta ajautuu kohti ”working poor” luokkaa. Perheyritykset ovat eräs ratkaisu haasteeseen; ne voivat rakentaa tulonjakoa tasapainottavan mekanismin, jolla ”suku” pääsee osalliseksi perheyritysten tuottamista osinkoista, vaikka vain osa voi työskennellä johtavissa tehtävissä yrityksissä.

Omistajuus on perheyritysmääritelmässä keskeisempi käsite kuin yleisesti yrittäjyyden määritelmässä. Voiko vastuullinen omistajuus tuottaa parempia taloudellisia päätöksiä? John Lockea väitti, että me omistamme työvoimamme ja itsemme, ja sen vuoksi me tunnemme, että omistamme sen minkä luomme, muokkaamme tai tuotamme. Locken ajatus omistajuudesta sai paljon kannatusta Yhdysvalloissa, josta tuli työn ja yrittäjyyden mallimaa ja jossa yrittäjyyden kontribuutio on yleisesti merkittävä. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa.

Listautunut perheyritys mahdollistaa äärimmilleen ”toisilleen vieraiden henkilöiden” osallistumisen yrityksen toimintaan ja parantaa osakkeiden likvidisyyttä, mikä on johdonmukaista, koska perheyrityksen sukupolvenvaihdokset sopivat huonosti pääomasijoittajille, koska yrityksen arvo halutaan siirtää yli sukupolvien, jolloin ulkopuoliselle rahoittajalle on tarjolla alhainen tuotto-odotus päinvastoin kuin esimerkiksi MBO-järjestelelyissä. Tämä ei tarkoita, että perheyrityksen perhemekanismi arvonluojana vaarantuisi, kuten Suomen yrittäjät ry:n lausuntoa tulkiten saattaisi prokaattisesti väittää. Sukupolvenvaihdos on EU:ssa keskeinen talouskasvun ja vakauden kannalta. Sukupolvenvaihdoksen kohteena olevat yritykset ovat keskimääräistä suurempia ja vakavaraisempia. Lisäksi yritysjärjestelyt ovat keskeinen osa sukupolvenvaihdoksia.

Yrittäjän tunnettuja laatuominaisuksia ovat menestymishalu, locus of control, epävarmuuden sietokyky, riskinottokyky ja innovatiivisuus. Voisiko olla, että ”perhe” tuottaa kollektiivisena yksikkönä yrittäjäominaisuuksia paremmin kuin luonnonvalinta?



3. Luottamuspääoma perheyritysten vahvuutena


Yrittäjä Ensio Miettinen, filosofi Esa Saarinen ja professori Risto Harisalo kanssa luottamuspääomaa useissa julkaisuissa. Tunnettu luottamuspääoman puolestapuhuja on Alvin Toffler, joka kuvasi, miten teolliset yritykset palauttavat kuluttajan luottamuksen panostamalla massatuotannon (mass production) sijasta massaräätälöintiin (mass customization). Toffler kuten useimmat futurologeista olivat huonoja maailmantalouden yleisen kehityksen ennustajia. Osaamisen ja tiedon vallankumous oli näköpiirissä. Pääomamarkkinoiden valtavan tehokkuuden ja pääomien globaalisen allokaation Toffler ennakoi. Toffler ei kyennyt näkemään, että maailmantalouden kehitys on riippuvainen luottamuksesta markkinoihin. Joseph Schumpeter, yksi suurista taloustieteilijöistä, on hämmästyttävän tarkkanäköinen. Schumpeter tulkitsi talouden dynaamisen kehityksen lainalaisuudet. Schumpeter oivalsi, että markkinat voivat toimia tehokkaasti vain, kun kilpailu on riittävän tehokasta sekä operatiivisena hinta- ja/ tai yrityskilpailuna että dynaamisena innovaatiokilpailuna. Markkinoiden pelisäännöt ovat luottamuksen perusta. Markkinat eivät voi toimia ilman, että ostajat ja myyjät laajoin joukoin luottavat siihen, että markkinat ovat tehokkain tapa hoitaa hyödykkeen vaihdanta. Markkinat eivät toimi ulkopuolisten suunnitelmien tai julistusten voimalla vaan luottamuksen voimalla. Luottamuspääomaa voidaan teoreettisesti kuvata seuraavalla yhtälöllä:

TALOUSYKSIKÖN LISÄARVO = LUOTTAMUS X (OSAAMINEN + RAHA)

Kansantalouden kasvun moottoori on luottamuspääoma. Mikäli luottamuspääoma on nolla, markkinatalouden hyvinvointivaikutus on nolla, vaikka osaamista ja rahaa olisi kuinka paljon. Tämän päivän työtehtävät ovat sen laatuisia, että niitä ei edes voi hoitaa ilman tehdä yhteistyötä. Luottamuspääoma on yleispätevä ongelmien ratkaisija itsessään; aina kun jotakin radikaalisti uutta kehitetään, tulee ensin prosessoida pitkäjännitteisesti tarvittava luottamus. Ratkaiseva muutos markkinoilla on viime vuosikymmeninä ollut verkostointi. Nobelisti Ronald Coase’n esitti, että yritystä ja markkinoita tulee punnita vaihtoehtoisina keinoina taloudellisen toiminnan organisointiin. Liiketoimen organisointi markkinoiden kautta, riippuu Coasen mukaan markkinoiden hintamekanismin käyttöön liittyvistä transaktiokustannuksista.

Yrityksen rajankäynti markkinoille ratkaistaan kahden dimension suhteen:

(1) Reaalimarkkinoiden vertikaaliset vaihdantasuhteet asiakas- ja tuotannonte-kijämarkkinoihin jaettuna kolmeen alueseen:

- strateginen ydin/ ydinosaaminen,
- verkostot tai allianssit ja
- markkinasuhteet.

(2) Institutionaaliset vaihdantasuhteet jaettuna:

- markkinajärjestelmään (Economies of Scale/ Economies of Monopoly) ja
- resurssien hallintaan (Economies of Scope/ Economies of Internal Capital Markets)

Globaalinen kilpailu on muuttanut näiden dimensioiden väli¬set suhteet. Vertikaalinen sopimusjärjestelmä ei ole samalla tavalla ydin¬osaamista kuin ennen. Yritykset siirtä¬vät tuotantoa verkostojen varaan ja laajentavat näin kehitysresurssejaan (Economies of Scope). Mittakaava on globaalisti avoimilla markkinoilla merkittävä (Economies of Scale) ja siihen voi pyrkiä yritysostoilla tai verkostoilla. Yrityksen menestymisen ratkaisee, kuinka laajasti yritys rakentaa resursseja tai markkina-asemaa tukevia verkostoja. Laaja verkostointi tukee ydinosaamista (Core Compentence). Tehokkaasti verkostoitunut yritys saa verkostoista apua myös reaalimarkkinoiden vertikaaliseen kilpailupeliin. Liiketoimintastrategian lisäksi kansainvälisesti toimivat yritykset tarvitsevat institutionaalisen strategian hallitakseen suhteet yhteiskuntaan. Yrityksen toiminta on riippuvainen hallitusten välisten organisaatioiden (WTO, EU, YK, tms.) markkinoihin kohdistamista säätelytoimista kuten ympäristöhaittojen verotus. Kansalaisjärjestöt ja –verkostot ovat vahvoja toimijoita erityiskysymyksissä. Yrityksen tulee välttää toiminnan häiriöitä siis transaktiokustannuksia.

Verkostojen rakentaminen on talouden vaativin taitolaji. Luottamuksen rakentaminen ei onnistu koskaan kovin helposti. Verkostosuhteet on tapa nopeasti hankkia osaamista ja ymmärtämystä ja samalla hyödyntää verkostoinnin ekonomiaa. Samalla lisää yrityksen sopimussalkkua ja vaikeuttaa ydinosaamisen hallintaa. Verkostojohtamisen taito on harvinaisen vaativa. Verkostojen synty ei ole mahdollista 'ulkoa’ tai ’ylhäältä' vaan se edellyttää, että yrittäjä tai yritysjohtaja tulkitsee verkostomallin muille verkoston jäsenille. Keskeisin ja yleiskäyttöisin instrumentti lisäarvon tuottamiseksi verkostoinnin avulla on markkinatieto (Business Intelligence). On paljon käytännön havaintoja ja tutkimustietoa siitä, että perheyritykset saattaisivat olla erityisen tehokkaita juuri uuden markkinatiedon hankkimisessa ja erityisesti sen tulkinnassa. Keskeinen havainto aluetaloustutkijoilla Alfred Marshallista lähtien on ollut se, että alueellisen läheisyyden mah¬dollistama henkilökohtainen verkosto on keskeinen kilpailutekijä. Alfred Marshall käytti käsitettä ”Industrial district” kun taas tämän päivän käsite on enemmän ”klusteri” Michael Porterin kuuluisan kirjan mukaan.

Viitaten useaan verkoston rakentamishakkeeseen, väitän, että verkostoekonomian edellyttää ymmärrystä kolmen eri pääoman (luottamuspääoma, osaamispääoma ja rahapääoma) välisistä suhteista.

Perheyritykset ovat vahvoilla institutionaalisen strategian rakentajana ja toteuttajana. Sukulaisuussuhteet tuovat monia etuja. Sukulaiset tarjoavat riskipääomaa ja .sosiaalista tukea. Kuten viime vuosina on saatettu havaita aasialaisten sukulaisverkostot ovat valtava taloudellinen voimavara vaikeilla markkinoilla kuten Afrikka. Aasialaisissa yrityksissä omistajasuvut muodostavat tiiviitä klaaneja , joilla on keksinäiset sosiaaliset suhteet (kinship networks) ja usein partriakaalinen sukuyhteisö, joka päättää resurssien kohdentamisesta (sosiaalinen pääoma). Omistajarakenteiden avulla klaanien perheyritykset pystyvät yhdistämään sopimukselliset (sitovat) ja sosiaaliset (moraaliset) näkökulmat, joista sosiaalinen taso on ratkaiseva . Tämä tuo päätöksentekoon pitkäjännitteisyyttä, joten hiljainen tieto kumuloituu yli sukupolvien. Eräs suurimpia Intian diaspora, johon kuuluu noin 20 miljoonaa aktiivista jäsentä eri mantereilla. Intialaiset perheyritykset organisoivat klaanin sisällä oppimis- ja kehitysprosesseja, jotka sitovat suvun jäsenet suorittamaan ”sisäpiirissä” yrityksen tavoitteita edistäviä, laajoja tehtäviä. Sisäisten sopimusten ekonomia johtaa Coase’n ajattelussa siihen, että yrityksen koko kasvaa ja yritys korvaa markkinoiden hintamekanismia voimavarojen allokoijana.

Oliver Williamson on kehittänyt Coasen näkemystä transaktiokustannusteoriaksi, jossa hän käyttää kahden muuan nobelistin käsitteitä. Kenneth Arrowia lainaten Williamson olettaa taloudellisen toimijan opportunistiksi siis oman edun tavoittelijaksi, mikä tarkoittaa sitä, että liiketoimien hoito vaatii merkittävästi informaatiota markkinoiden hinta- ja kilpailuinformaation lisäksi . Opportunismi synnyttää epävarmuutta markkinoilla mutta yhtä lailla epävarmuus transaktion tehokkuudesta aiheuttaa transaktiokustannukset, jotka taloudelliset instituutiot kapitalistisissa järjestelmissä pyrkivät ekonomisoimaan. Opportunismi ja epävarmuus voidaan myös korvata teoreettisemmalla käsitteellä, joka Williamson oppi-isää, nobelisti Herbert Simonia mukaillen on ”rajoitettu rationaalisuus”. Simonin kuvaama rajoitettu rationaalisuus siis inhimillinen käyttäytyminen aiheuttaa ongelman, miten motivoida yrityksen työntekijä tai yhtä lailla kauppa-agentti toimimaan yrityksen tavoitteiden mukaisesti. Taloudellisen agentin käyttäytymisen koordinointi aiheuttaa erityiset transaktiokustannukset, jotka vaikuttavat talousyksiköiden tehokkuuteen ja joskus jopa enemmän kuin tuotantokustannusten marginaaliset muutokset.

Institutionaalinen taloustiede problematisoi talouden instituutiot siis sopimusjärjestelmät ja selittää näiden kautta yrityksen rajat ja koon. Neoklassiseen perinteeseen nojaava tutkimus määrittelee talouden instituutiot suppeasti. Instituutioiden olemassaolo vähentää merkittävästi markkinoilla olevaa epävarmuutta ja antaa tätä kautta tilaa markkinoiden hintamekanismille. Williamsonille instituutiot on käsitteenä laaja kattaen mm. erilaiset organisaatiorakenteet tai yritystyypit pelisääntöjen ohella, joten taloudellisten instituutioiden ymmärtäminen edellyttää taloustieteen ohella juridista ja organisaatiotieteellistä näkemystä. Instituutiokäsitteen laaja tutkinta mahdollistaa sen, että Williamson kykenee analysoimaan markkinoiden ja hierarkioiden (siis yritysten) ohella myös niiden väliin jäävää yksilöllisten sopimusten kenttää (hyprids), kun neoklassisen taloustieteen mukaan yritykset oletetaan atomistisiksi siis riippumattomiksi toisistaan. Tästä syystä lienee oikein korostaa, että Williamsonin transaktiokustannusteoria on sopimusorientoitunut eli teorian mukaan, mikä tahansa taloudellinen ongelma voidaan ratkaista ekonomisoimalla transaktiokustannukset. Teoria eroaa ratkaisevasti useista muista institutionaalisen taloustieteen kirjoittajista.

Williamsonin mukaan ennen sopimuksen solmimista transaktiokustannuksia aiheutuu sopimuksen valmistelusta, sopimusneuvotteluista ja suojautumisesta. Valmistelun ja neuvottelun välillä on riippuvuus, sillä vähäinen valmistelu aiheuttaa kustannuksia neuvottelussa ja päinvastoin. Suojautuminen sopimusriskeiltä on monenlaista mutta tehokkain malli on yhteinen omistus esimerkiksi projektissa tai yrityshankkeessa, jolloin sopijaosapuolet ovat sopimisriskien vuoksi korvanneet markkinat sisäisellä organisaatiolla. Samalla syntyy liikekumppanien välinen luottamusongelma. Vastaavasti sopimuksen jälkeen syntyy transaktiokustannuksia johtuen sitoumuksien epäsopivuudesta, tinkimisestä korjattaessa liiketoimien sopimattomuuden aiheuttamaa tyytymättömyyttä, järjestelyistä, ylläpidosta sekä turvajärjestelmistä. Sopimuksen jälkeisten transaktiokustannusten ongelmana on niiden riippuvuus ennen sopimusta syntyneistä kustannuksista, josta syystä näitä kahta kustannuserää on vaikea mitata ja eriyttää ja joka tapauksessa ne tulee punnita yhtä aikaa eikä peräkkäin .

Implikaatioita perheyritysten maailmaan

Williamson keskittyy transaktiokustannusten ekonomisointiin. Olennainen kysymys perheyritysten legitimiteetin kannalta on: Onko perheyrityksen erityisroolin perustelu ensisijaisesti sopimusekonomia siis alhaiset transaktiokustannukset (ja luottamuspääoma) ja vasta toissijaisesti tuotantokustannusekonomia? Mikäli näin on, perheyritykset eroavat olennaisesti sekä omistukseltaan hajaantuneista pörssiyrityksistä, jotka ovat globaalisti ylivoimaisia tuotantokustannusekonomiassa että yhden omistajan kontrolloimista yrityksistä, joissa keskitetty johto ja omistajuus elimoinoi sisäiset sopimusongelmat.


Transaktiokustannusteorian ohella on agenttikustannusteoria, joka käsittelee periaatteessa samaa ongelmaa mutta keskittyy spesifisti sopimusongelmiin. Missä tahansa yrityksessä sopimusongelmia ja siis agenttikustannuksia syntyy, kun johto omistajien agenttina alkaa maksimoida hyötyään omistajien kustannuksella. Tämä opportunistinen käyttäytyminen saattaa johtaa siihen, että johto jakaa epätäydellistä informaatiota ja syyllistyy laittomiin toimiin (tapaus Enron). Epätäydellisyys on ilmeinen juuri uusien ja kasvavien yritysten johtoa koskevissa sopimuksissa, joissa esiintyy monia erilaisia sopimusekonomisia tehottomuuksia. Sen sijaan lienee hiljainen hyväksyntä sille, että ns. taloustieteen rationaalisuusoletamus pätee kohtuullisen hyvin monikansallisissa pörssiyrityksissä, joiden menestys on ollut ilmeinen, koska sekä laaja omistajajoukko että yritysjohto hyötyvät yrityksen voiton maksimoinnista . Kun ajatellaan perheyrityksen kyvykkyyksiä ja suorituskykyä, tärkeitä käsitteitä ovat muun muassa hallinnointi, johon liittyy läheisesti agenttiteoria. Perheyrityksen hallinnointi poikkeaa muista yrityksistä. Tähän vaikuttaa etenkin perheen sosiaaliset suhteet, erilaiset roolit ja omistajuus. Omistajuuden ja johtamisen yhteensovittamisessa on sekä hyviä että huonoja puolia. Usein perheyrityksissä, jossa omistajuus ja johto on jaettu perheen kesken agenttikustannuksia ei siinny. Toisaalta perhe saattaa ajautua valtataisteluun, joka on tuhoisa yritykselle.

Haaste perheyritystutkimukselle

Perheyritystutkimus ei ole kyennyt tuottamaan sellaista agenttiteoriaa omistajuuden ja johdon suhteisiin, joka on aika tavalla globaali standardi monikansallisissa yrityksissä. Tämä teoria olisi erityisen tärkeä, koska sen pohjalta olisi myös helpompi ratkaista nykyisen perheyritysmääritelmän heikkoudet. Määritelmä nojaa liikaa käytännön tapauksiin ja siinä ei ole taustalla vahvaa talousteoriaa.