Yritysten synty, kasvu ja kannusteet (julkaistu Kauppalehdessä 15.11. otsikolla: Miksi Henry Katajalle ei sallittu yrityssaneerausta)

Suomen ongelmana on se, että meillä syntyy yrityksiä mutta vain harva näistä on kasvuyritys. Työllistämisen velvoitteet ovat Suomessa ankarat ja mm. siksi yrittäjät eivät ole valmiita ottamaan riskiä. Työllistämiskynnyksen alentaminen on jäänyt hallituksesta toiseen aika vähälle huomiolle, vaikka aina vaalien alla siitä on puhuttu.

Toinen ongelma on kasvurahoitus. On rohkaisevaa nähdä, että monet yritystoiminnalla rikastuneet sijoittavat nykyisin kasvuyrityksiin ns. businessenkeleinä. Nykyinen hallitus sai ohjelmavalmistelun vaiheessa käsiinsä hyvin perustellun ehdotuksen kannusteista businessenkeleille. Tästä tuli maininta hallitusohjelmaan mutta poliittista tahtoa ei riittänyt. Nyt näitä kannusteita tarvittaisiin; ne ovat toimineet hyvin mm. Englannissa.

Suomalainen pankkijärjestelmä on ansioitunut suomalaisten yritysten kasvurahoittajana. 90-luvun pankkikriisi katkoi tämän kehityksen. Vakava menetys oli kahden suuren liikepankin myynti ulkomaille. Meillä on vain yksi suuri kotimaisesti omistettu liikepankki OP-Pohjola-ryhmä ja joukko pieni pankkeja kuten Tapiola Pankki, Aktia tai Koivunlehtipankit. Toimin 80-luvulla OKOn johtokunnan asiantuntijana ja uskon, että OP-Pohjola tekee hyvää työtä. Nyt tarvittaisiin kuitenkin pankkien laajaa sitoutumista riskirahoitukseen, koska valtio on tehnyt vähintään tarpeeksi.

Ajankohtainen keskusteluaihe on osinkoverotus. On aika huvittavaa, että nykyinen pääministeri moitti muutama viikko siten julkisesti suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajaa siitä, että hän hyökkää yrittäjiä vastaan, kun ehdottaa progressiivista osinkoverotusta. Kumpikaan ei ilmeisesti ole tietoinen siitä, että noin 90 prosentilla yrittäjistä osinkoverotus on jo progressiivinen, eikä tilanne siitä ole muuttumassa yhtään mihinkään. Verotus ei yrittäjien kannalta voi juuri muuttua kovemmaksi. Nykyinen verotilikäytäntö sitoo yrittäjät tiukasti veronmaksajiksi.

Toinen asia, johon pitäisi puuttua, on konkurssimenettely. Yrittäjä voi joutua konkurssiin ilman omaa syytään. Silti velallisaloitteisessa konkurssissa yrittäjä käytännössä menettää koko omaisuutensa. Kaikki järjestelyt tehdään yrittäjän tappioksi – ja hänen omilla varoillaan. Muissa maissa on lähtökohtana se, että realisoinnin sijasta haetaan aina edellytyksiä yrityksen toiminnan jatkamiselle.

Henry Kataja on esimerkki yrittäjästä, josta kaikkialta kuuli vain hyvää. Silti hän menetti yrityksensä omaisuuden konkurssissa, josta päätettiin verottajan/ vakuutusyhtiön vaatimuksesta, vaikka perheen jäsenten kertoman mukaan lain vaatima osuus velkojista kannatti saneerausta. Katajan yrityksen omaisuuden käyväksi arvoksi arvioisin noin 100 miljoonaa ja velat olivat luokkaa 25 miljoonaa. Yrityksen omaisuudesta löytyi siis 75 miljoonaa jaettavaa ja täysin laillisesti. Henry Kataja itse kuoli tässä ”pesänryöstössä”.

Jos joku henkilö kavaltaa 75 miljoonaa, hänet tuomitaan vuosien kuluttua maksamaan tästä vaikkapa 1/10 – ja hän saa usein asianajokulut valtion maksettavaksi. Jos hänet muutaman vuoden kuluttua armahdetaan presidentin päätökselle, hänellä voi olla 70 miljoonaa omaisuutta ja puhtaat paperit.

Katajan tapaiset yrittäjät ja heidän läheisensä ovat tuomitut ikuiseen häpeään. Ne, joiden omaisuus ei riitä pesän kuluihin jäävät ”velkavankeuteen”, josta ei voida armahtaa, koska heitä ei ole edes syytetty mistään rikoksesta. Katajaa ei edes epäilty mistään moraalittomasta vaan päinvastoin häntä ylistettiin suoraselkäiseksi yrittäjäksi. Silti hänen ”tuomionsa” oli Suomen taloushistorian kovimpia.

Talousrikollisuus tuottaa valtiontilintarkastajien arvion mukaan joka vuosi lähes riskittömästi harjoittajilleen luokkaa 15 miljardia ”puhdasta” voittoa – ja on siis huippukannattavaa. Voiko Katajan tapauksen pohjalta väittää, että rehellinen yrittäjyys kannattaa?