Lucasin Keynes-kritiikki ja Friedmanin malli Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) keskeinen hiljainen olettamus on se, että tarjonta luo oman kysyntänsä (Sayn laki ). Siksi on mahdollista edistää talouden kehitystä puuttumalla vain joko kysyntään tai tarjontaan. Neoklassinen taloustiede rakentui tarjonnan analysoinnin varaan ja siksi siitä käytetään nimeä tarjonnan taloustiede. Vaihtoehtona voidaan pitää uuskeynesiläisestä taloustiedettä, jota on tapana kutsua kysynnän taloustieteeksi. Historiallisesti taloustiede on tarjontalähtöistä. Kuluneiden kolmen vuosisadan aikana teollinen vallankumous on johtanut radikaaliin markkinarakenteiden muutoksiin kaikissa maailman maissa. Teollisesti tuotetut hyödykkeet (commodities) ovat korvanneet käsityöllä tuotetut ja hallitsevat 90 %:sti maailmanmarkkinoita. Maailman talous on nykytilanteessa niin monimutkainen, että taloustieteen pohjalle rakennetut ekonometriset mallit ennustavat huonosti kehitystä edes keskipitkällä aikavälillä. Siksi tarvitaan uusia tehokkaita käsitejärjestelmiä ja niihin nojautuvia taloustieteen malleja. Chicagon yliopiston professori, Nobelisti Robert Lucas on 1960-luvulta lähtien tehnyt merkittävän työn neoklassisen koulukunnan käsitteiden uudistajana. Lucas on tullut tunnetuksi rationaaliset odotukset -käsitteestä (rational expectations), jonka on todettu toimivan ekonometrisiä malleja paremmin mm. suhdannekäänteiden ennustajana. Lucas korostaa valistuneiden taloustoimijoiden (mm. kuluttajat ja tuottajat) kykyä toimia markkinoilla tehokkaammin kuin valtiot. Tämä jo sinällään muodostaa esteen keynesiläisen talouspolitiikan toteutukselle. Nouriel Roubin nojaa Lucasin ajatteluun, kun hän väittää yksityinen sijoittajasektori hyötyy eniten valtion tukijärjestelyistä. Lucasin vasta-argumentti keynesiläistä oppia kohtaan on tunnettu nimellä Lucas-kritiikki . Sen vastavetona on syntynyt uuskeynesiläinen makrotaloustieteen koulukunta, joka nostaa esiin sinänsä kiistattoman hinta- ja palkkajäykkyyden perusteluna valtion interventio-oikeudelle. Koska hyvinvointiyhteiskunta rakenteineen on syntynyt poliittisin päätöksin, näin ollen myös uuskeynesiläisyys nojaa poliittisen päätöksenteon ensisijaisuuteen suhteessa taloudelliseen. Lucas ei usko valtioiden viisauteen säännellä markkinoita. Tähän kantaa on hyvin perusteita; valtiot ovat ajautuneet jatkuviin sotiin ja konflikteihin keskinäisissä suhteissaan siis ulkopolitiikassa, vaikka juuri tällä alueella valtioilla on täydellinen valtamonopoli. Miten valtiot voisivat olla mestareita markkinataloudessa, jossa valtiot ovat toimineen pääosin sivustakatsojia valtavan markkinakoneiston rinnalla? Tässä tulee antaa tunnustusta tavallisten kansalaisten intuitiiviselle kyvylle tulkita neoklassista oppia Lucacin rationaalisten odotusten teorian valossa. Esimerkiksi Ruotsissa poliitikot ja järjestöt ajoivat 2000-luvun vaihteessa siirtymistä euroon. Kansalaiset vastustivat järkevillä perusteilla Euroa. He odottivat Lucasin hengessä talouskriisiä, joka myös tuli He näkivät kruunun keinona korjata Ruotisin kilpailukykyä. Tämä myös toimi hyvin vuoden 2008 jälkeen, mikä helpotti Ruotsin nopeaa selviytymistä kriisistä. Osallistuin Ruotsissa ennen Euro-äänestystä järjestettyyn Euroa puoltavaan kampanjaan, jonka järjesti maan elinkeinoelämän keskusliitto (Svensk Näringsliv). Ruotsissa kansalaiset olivat oikeassa kuten Lucas väittää ja poliitikot väärässä. Lucas uskoo, että sodan aikana alkanut raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods – sopimus) oli vähemmän menestyksellinen talousmalli kuin yleisesti on tapana ajatella. Järjestelmä johti Lucasin arvion mukaan maailman yksityisen rahoitusjärjestelmän kriisiin, koska kasvanut markkinoiden epävarmuus ja kompleksisuus sopivat huonosti yhteen kiinteiden valuuttakurssien kanssa. Kriisin kärjistyessä 1970-luvun alussa tallettajat alkoivat muuttaa talletuksiaan kullaksi, jolloin ilmeni, etteivät keskuspankkien yhtyeenlasketetut kultavarannot riitä maailman rahajärjestelmän reaalivakuudeksi. Siksi erityisesti maailmantalouden päävaluutta dollari oli vahvassa paineessa, kun Yhdysvaltain kultavaranto hupeni vuonna 1970 lähes olemattomiin. Taustalla tässä oli Yhdysvaltojen käymä julistamaton sota (Vietnamin sota) ja maan poliittinen kriisi (Nixon-skandaali) sekä raakaöljyn hinnan raju nousu noin kymmenkertaiseksi maailmanmarkkinoilla (Lähi-idän sodan seuraus). Nämä kaikki tapahtuvat olivat taustaltaan puhtaasti poliittisia, eivätkä anna hyvää kuvaa valtioiden ulkopolitiikan hoidosta. Keynes puolusti omana aikanaan ns. sekataloutta, jossa yhdistyvät yhtä vahvoina osatekijöinä markkinakapitalismi ja valtionkapitalismi. Sodan jälkeen monet maat ja myös Suomi turvautuivat tältä osin Keynesin oppiin ratkoakseen sotatalouden jälkeisiä talousongelmiaan, kunnes kasvava tehottomuus säännöstelytalouden seurauksena johti mm. Suomessa kilpailukyvyn korjauksiin toistuvien markan devalvaatioiden avulla. Tällä tavalla tosiasiassa suomalaiset kuluttajat joutuivat keynesiläisen talouspolitiikan maksumiehiksi ja Keynesin oppien kannalta keskeinen elementti siis kotimarkkinakysyntä oli heikko. 1970-luvulla nobelisti John Galbraith kävi julkista keskusteluita ja perusteli seka- tai puitetalouden vahvuuksia. Galbraith korosti epävarmuuden tuomaa vaikeutta talouden tasapainolle ja talouden historiallis-komparatiivisen analyysin merkitystä. 1970-luvulla samanaikainen inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin makrotaloudellisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on luonnollinen työttömyys. Friedmanin mukaan Keynesin suosittelema rahan määrän lisäys ei poista työttömyyttä, jos työttömyys ei ylitä luonnollista tasoaan. Friedmanin ajattelu on myöhemmin yleisesti hyväksytty monien eri maiden työllisyyspolitiikan perustaksi. Valtion on järkevää pyrkiä alentamaan suhdannetyöttömyyttä kysyntää elvyttävin toimin mutta ei juuri koskaan rakennetyöttömyyttä . Friedmanin mukaan on olemassa tietty työttömyyden tasapainoaste (non-accelerating inflation rate of unemployment) . Jos valtio yrittää painaa työttömyysasteen alle tämän talouden rakenteiden määrittelemän tason, inflaatio kiihtyy, mikä näkyi Suomen lähihistoriassa, kun tasapainotyöttömyys oli 7-8 %:ia ja työttömyyttä pitää alle tämän tason. Puhdaslinjainen neoklassinen työn sopeutus siis Sayn laki ei toimi, koska työmarkkinoilla voi vallita suuri ”tahaton” työttömyys, jolla on taipumus muuttua rakenteelliseksi . Erityisesti EU-maat ovat korostaneet matalan inflaation politiikkaa talouden vakauden perustana , mikä sinällään rajoittaa talouskasvua. Nobelisti Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. EU:n vakauspolitiikka on nyt osoittaunut suureksi kuplaksi, kun sitä ei ole tarkalleen noudattanut mikään muu maa kuin Suomi. Toisaalta vakauspolitiikka on hidastanut toimia EU:n kilpailukyvyn parantamiseksi, mikä näkyy EU:ssa kasvualojen ja – alueiden niukkuutena. Paul Krugman mukaan olisi tarpeen luoda positiivisia inflaatio-odotuksia stagnaatioon ajautuneissa maissa. Hänen mukaansa Japanissa pitäisi edistää inflaatio-odotuksia. Presidentti Sauli Niinistö puoltaa vastaavaa politiikkaa EU-maissa. Matti Pohjolan historiallinen analyysi suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista osoittaa selkeästi, että Suomen investointiaste oli vuosina 1960–1990 korkeampi kuin muissa maissa mutta investoinnit eivät Suomessa olleet tuottavia. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä 1990-luvun alun talouskriisiin ja sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. Tässä on paljon totuuden siemeniä. 1980-luvulla Suomessa investointiin rakennuskantaan valtavia summia ja vallitsi spekulatiivisen rakentamisen kulta-aika. Rakennusalalla vallitsivat villit työmarkkinat 1980-luvulla, jolloin palkat ja rakentamisen kustannukset nousivat rajusti. Kun väistämätön talouden korjausliike sitten tuli 1990-luvun alussa, pelkästään rakennusalalta jäi työttömäksi noin 150.000 henkilöä, joita oli vaikea työllistää mm. ICT-aloilla, koska palkkaodotukset olivat karanneet pilviin palkkaliukumien johdosta. Siihen aikaan oli runsaasti käytettävissä teekkarityövoimaa. ICT-aloille palkattujen teekkareiden palkka oli huono mutta tehokkuus kansainvälisesti erinomainen varsinkin, kun ottaa huomioon, että vuoden 1993 markan devalvoituminen paransi noin 50 %:ia Suomen hintakilpailukykyä. 1990-luvun ICT-perusteista talousihmettä selittääkin teekkarien alipalkattu työ paremmin kuin mikään muu tekijä. EUn haaste on heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys. Tätä selittää EU:n työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuva substituutiosuhde eli yritykset panostavat yleisesti ylisuhteisesti työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan. Yhdysvaltojen ja EU:n eroavuutta työvoiman kysynnässä selittävät keskeisesti institutionaaliset erot. Suomen erityispiirre on heikko kuluttajapalvelujen kysyntä. EU-maat eivät ole onnistuneet parantamaan palvelujen tuottavuutta ja sitä kautta palvelusektorin kasvua ja työvoiman kysyntää. Yhdysvallat on tässä onnistunut, mihin keskeinen selitys on informaatioteknologian tehokas käyttö työn organisoinnissa. EU-maiden institutionaalinen palkkajäykkyys on osasyy sille, että yritykset vähentävät aktiivisesti työvoimaa matalan tuottavuuden aloilla. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi työllistymisen esteiden poistoa , jolloin työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät ja verojärjestelmä kannustavat työn tekoon. EU:n keskeinen politiikkainstrumentti on ollut aktiivinen työvoimapolitiikka, joka ei kuitenkaan ole tuottanut tuloksia. Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin erityisesti Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että inflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta . Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa on eräs syy rakenteelliseen työttömyyteen. Ruotsi otti aikanaan aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan . Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa , joka päätyi seuraaviin suosituksiin: 1. Nimelliskorotukset tuottavuuden puitteissa 2. Suuremmat toimialaerot palkoissa 3. Muiden työvoimakustannusten jousto 4. Joustavuutta yrityksissä 5. Joustot yksilötasolla Selonteko edustaa vallitsevaa näkemystä, joka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu täysin joustavan palkkatason kautta ei ole realistinen malli. Koska kansantalous on suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat johtavat epävakaaseen talouteen . Ihmisten alueellinen ja ammatillinen liikkuvuus ovat työmarkkinoiden sopeutumisen perustana. Markkinataloutta on hankala palauttaa edes kohtuudella ennustettavaan tilaan, mikä valitsi Bretton Woods –kaudella – jos aina silloinkaan. Valtion ja markkinoiden puoliväliin tarvitaan kansalaisyhteisöjen muodostamia rakenteita, jotka jo nyt hoitavat kriititsen osan siviilikriisinhallintaan. Kasvio ja Nieminen (1998, 45) toteavat: ”Samalla voidaan etsiä sellaisia dynaamisia institutionaalisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka synnyttävät hyviä kehiä sekä taloudellisessa että sosiaalisessa mielessä. Itse itsensä uusintavat muutoskykyiset hyvät kehät ovat kilpailukykystrategialle tärkeitä, koska ne takaavat sen, että kyseinen strategia ei perustu kansallisten voimavarojen lyhytaikaiseen ryöstöviljelyyn, vaan että se kantaa huolta kansantalouden, yhteiskunnan ja luontoympäristön jatkuvasta ja pitkäaikaisesta ylläpidosta.” Makrotalouspolitiikan perustana olevat keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti, jolloin talouspolitiikan ongelma on kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätö. Tämä ei vastaa nykypäivän yhteiskuntaa, jossa tarvitaan yhteiskunnan rakennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpeteriläistä modernia elinkeinojen uudistumista ja sitä kautta talouden kasvua edistävää politiikkaa. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten laajojen rakenneongelmien edessä. Elvytyspolitiikka "vuotaa" kansainvälistyvässä taloudessa yli rajojen ja voi nostaa yleistä korkotasoa. Makroekonomistien erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden analysointi. Tämä "työkalupakki" ei kuitenkaan anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin. Valtio ei ole enää eksogeeninen toimija talouden rakenteiden ja pelisääntöjen muokkaamisessa vaan valtio joutuu talouden sisäkehään viimeistään silloin kun talous on kriisissä, Nobelisti Robert Lucasin rationaalisten odotusten käsite tuo mukaan punnintaan markkinapsykologian ja markkinatalouden epävakaisuuden, joka laajentaa tulkintaa inflaation ja työttömyyden suhteesta. Keynesin oppien soveltaminen mm. Suomen käyttämän kehysbudjetoinnin perustana edellyttää sitä, että on käytettävissä ekonometriset ennusteet, joiden avulla voidaan luotettavasti ennakoida talouden kehitys yli neljän vuoden hallituskausien. Lucas ampuu alas taloudelliset ennusteet, sillä jos ennusteet vaikuttavat budjettipolitiikan kautta ennustettavien siis hallituksen ja eduskunnan käyttäytymiseen muuttaen sitä, silloin ennuste toteuttaa itse itsensä. Tästä seuraa se, mitä kritikoitiin voimakkaasti jo 90-luvun laman aikoihin. Taloudelliset ennusteet saattoivat ennen lamaa olla useita prosentteja virheellisiä, kun normaalisti ennustevirheiden oletetaan olevan prosentin osia. Kun prosentti BKT:stä tarkoittaa runsasta 1.5 miljardia euroa, usean prosentin ennustevirhe kehysbudjettien perustana johtaa valtaviin ongelmiin valtiontalouden sopeutuksessa. Tästä on tällä hetkellä kysymys, kun valtiontalous ottaa useita miljardeja euroja velkaa vuositasolla. Kun julkinen sektori todella sitoo omat kulutusmenonsa lakeihin, ei pelivaraa sopeutumiseen juurikaan jää. Siksi olennainen kysymys Lukasin ajatusten valossa on se, miksi valtio panostaa Keynesin ajatusten mukaiseen kehysbudjetointiin, kun sen historiaan nojaava ennusteperusta on lähinnä arvausta tämän päivän epävarmuuden ajassa. Lucas uskoo, että ihmiset ennustavat keskimäärin oikein niitä tekijöitä, joiden varassa he tekevät taloudellista toimintaansa koskevia valintojaan. Jokainen voi tietenkin pohtia kohdaltaan: Osaanko ennustaa ne tekijät, jotka vaikuttavat oman talouteni kulutus- ja investointipäätöksiin? Ei liene helppoa. Lucasin mukaan rahapolitiikan pitäisi olla neutraalia, koska rahan hinta siis korkotaso määräytyy joka tapauksessa kansainvälisillä markkinoilla rahan tarjonnan ja kysynnän kautta. Veropolitiikan pitäisi kannustaa valtiota rahoittamaan vain kannattavia investointeja ottaen huomioon valtion toimien mahdollinen haitallinen vaikutus yksityiseen investointitoimintaan. Suomessakin voisi kysyä: Toimiiko esimerkiksi Suomi tällä tavalla vai onko valtion ja kuntien toimilla markkinoita häiritseviä vaikutuksia? Lucas muotoili rationaalisten odotusten teorian. Rationaalisten odotusten teoria asettaa valtiolle tarkat rajat keinoista vaikuttaa talouteen. Lucasin neoklassisen analyysiiin mukaan valtion kulutus laskee kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä, koska se johtaa tehottomuuteen . Onko valtion toimilla tällainen vaikutus? Pohjoismaat nojaavat puitetalouteen ja uuskeynesiläinen koulukuntaan. Pohjoismaissa hinta- ja palkkajäykkyyttä on yleisesti käytetty perusteluna kysyntälähtöiselle politiikalle, josta esimerkkinä on valtion ja kuntien mittavat panostukset aktiiviseen työvoimapolitiikkaan. Mitä nämä toimet tarjoavat nuorille? Tuskin kovin paljoa, koska nuorisotyöttömyys on noussut kestämättömän korkealle tasolla kaikkialla Euroopassa. Keynesiläinen oppi on talouskasvun oppi, mikä tekee vaikeaksi mm. ekologian huomioonottamisen tai säästäväisen taloudenpidon. Luonnollinen säästäminen on syrjäytetty keynesiläisellä ajatuksella, jonka mukaan lama johtuu liiasta säästämisestä ja liian vähäisestä kulutuksesta. Miten tämä sopii nykyaikaan, kun ekologiaa pitäisi huomioida ja valtiot ja kansalaiset velkaantuvat?

MITEN EUROOPPA PELASTETAAN?

MITEN EUROOPPA PELASTETAAN? Tässä ennakkotunnelmia uudesta kirjasta (Saksa Euroopan talousmoottori), joka tulee ulos syksyllä. Teema on osin sama mutta tarkempi kuin jo nyt julkaistussa kirjasarjassa Elisan kauppapaikassa ja jatkoa kirjalle. https://kirja.elisa.fi/ekirja/tietoa-ja-kokemusta-talouteen-miten-suomi-oy-selviaa-globalisaationshokista Saksa on mielenkiintoinen maa. Maalla on vahva demokratiaperinne aina varhaiselta keskiajalta lähtien, jolloin länsigootit siirtyivät Saksaan nykyille alueilleen. Rooman sisäisen heikkouden tila (sotilasanarkian aika n. 238–274) houkutteli useat germaaniheimot Rooman rajojen sisäpuolelle. Rooma oli kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti hajautumassa samaan tapaan kuin Neuvostoliitto 1980-luvulla. Vuonna 395 Rooman valtakunta jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan. Hunnien tunkeutuminen Eurooppaan 300-luvulta lähtien ajoi germaaniheimot liikkeelle kohti nykyisiä asuinalueita, jolloin germaaniheimot valloittivat Rooman valtakunnan läntiset ydinalueet ja Saksan nykyiset alueet. Länsi-Rooma muutti germaanijohtoiseksi valtioksi. Vain Itä-Rooma (Bysantti) jatkoi roomalaisperinnettä vuoteen 1453. Germaanit ovat indoeurooppalaisia, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Hallintomalli on kuitenkin erilainen, koska germaanit nojasivat valtionsa heimo- ja sukuyhteisöihin eikä tästä syystä ollut tarvetta keskittää väestöä muutamaan suureen kaupunkiin kuten kreikkalaiset ja roomalaiset tekivät. Germaaniheimojen ydinalueeksi muodostuivat suuret jokilaaksot ja erityisesti Rein. Germaanien valtio-oppi oli edistyksellinen, sillä heimojen kuninkaat valittiin vaaleilla heimojen päämiesten toimesta. Rooman valtakunta on kuitenkin jättänyt eurooppalaiseen ajatteluun pysyvät muistirakenteet, mikä näyttäytyy ajoittain pyrkimyksenä muodostaa Euroopan yhtenäisvaltio. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta toteutti tämän vision vuosina 800-1806, siis tuhannen vuoden ajan. ”Pyhä” keisarikunta oli valtiona hajanainen, koska hajoittavia voimia oli monia. Keisariasema oli jo sinällään haastava, mitä osoittaa Rooman historia. Roomassa keisarilla oli keskimäärin 2-3 vuotta aikaa hallita. ”Pyhä” keisarikunta nojasi Rooman valtakunnan perinteeseen ja sen kilpailijana oli luonnollisesti Bysantti, jonka keisarit aika ajoin onnistuivat yhdistämään valtakuntaansa Länsi-Rooman alueita. Paavi osallistui valtakunnan siviilihallintoon (Reichskirche), mikä vähensi keisarin valtaa. Keisarikunta hajosi jo Kaarle Suuren pojanpoikien valtakamppailussa kolmeen osaan vuonna 843 ja tätä kautta valtakunnan ydinvaltiot (Saksa ja Ranska) kävivät yli vuosituhannen taistelua asemastaan Rooman perillisinä. Tämä asetelma mutkistui, kun Saksan keisarisuvuksi vakiintui Hohenzollernit ja sen kanssa kilpailevan saksalaisen valtion, Itävalta-Unkarin, keisarisuvuksi Habsburgit. 1800-luvun alussa Ranskan keisariksi kruunattiin hetkellisesti Napoleon I, joka keisarius sekin nojasi paaviin kuten hänen pojanpoikansa, Napoleon II. Kaksi maailmansotaa toi täydellisen hävityksen Eurooppaan ja siinäkin kummitteli Euroopan suurvaltapyrkimys. Nyt sitten meillä on EU, siis Euroopan unioni tai yhteisö (EY) ja suurvalta-ajattelu on entistä vahvempi. Miten Eurooppa pelastetaan? Siihen ei suinkaan riitä poliittinen ratkaisu Euroopan suurvallasta siis federaatiosta. Sitä tuskin voidaan edes välttää, koska Euroopan valtiot kietoutuvat toisiinsa entistä tiiviimmin taloudellisesti. Aainoa vaihtoehto on paluu saksalais-roomalaisen valtakunnan aikaan. Saksa-Ranska-allianssi on jo vahva, joten kelloa on käännetty Kaarle Suuren pojanpoikien hajoitustyötä edeltävään aikaan. Hohenzollernit ja Habsburgit eivät enää kilpaile hajottavina ”haamuina”keskenään, koska Itävalta-Unkarin ydinalueet ovat vahvasti integroitu Saksa-Ranska-allianssiin. Paavi ei ole enää Euroopan siviilihallinnon osapuoli, vaikka uskonnolla on suuri yhdistävä vaikutus Euroopalle, vaikka Ranska katollisena maana onkin kaukana niistä arvoista, joista Saksa edustaa. Uusia keisariaseman tavoittelijoita ei enää ole näköpiirissä. Valta on keskittymässä taloudellisesti ja kulttuurillisesti vahvoille alueille, eli tältä osin on palattu germaanien nerokkaasen valtio-oppiin. Nyt vain vallan lähteenä on taloudellinen menestys, kun valta aiemmin nojasi sotilaalliseen voimaan. Saksan voimana ovat vahvat alueet, joiden kulttuuri ja identiteetti ovat yli tuhat vuotta vanhoja. Saksan taloudelliset ydinalueet ja muut Euroopan vahvat alueet tuottavat taloudellisen ylijäämän, joita sitten heikot alueet käyttävät. Tasapaino voi syntyä vain, jos vahvat alueet kasvavat yhteensä vahvemmiksi kuin heikot alueet. Tämä taas edellyttää Euroopan infrastruktuurin radikaalia uudistamista eli panotuksia mm. suurnopeusjunien kehittämiseen ja tietenkin kasvavia tieto- ja tutkimuspanoksia.

Elvytyksen ainoa varma tulos on valtioiden velan kasvu, kuten taloustieteen Nobelistit (mm. Krugman ja Stiglitz) ovat toistuvasti huomauttaneet.

Markkinatalousoppi vs. oppi valtion interventioista Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) perusta on aina mikrotaloustiede, siis kuluttajien ja tuottajien valintojen pohjalta syntyvät markkinat erilaisille hyödykkeille ja tuotantopanoksille. Markkinoilla tavaroiden ja palveluiden myyjät ja ostajat tekevät kauppaa keskenään. Kumpikin osapuoli hyötyy kaupasta. Myyjä saa palkkion työstään ja ostaja tarvitsemansa tuotteen tai palvelun. Eri aikoina markkinoiden fyysiset puitteet ovat vaihdelleet ja myös käytettävissä oleva raha, vaihdon väline. Markkinoiden syvin olemus on ajaton. Markkinoilla kunkin osapuoli tekee päätöksensä vapaasta tahdosta, vaikka markkinatalousyhteiskunta onkin tulvillaan promovointia, joiden tarkoitus on edistää tuotteiden myyntiä. Neoklassiseen taloustieteeseen kytkeytyy läheisesti klassisen liberalismin valtiokäsite, jonka keskeinen ajatus on se, että ihmisten tuli saada itse päättää omista asioistaan niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Klassiseen liberalismiin kuuluivat siis vahvat ihmisoikeudet ja minimaalinen talouden sääntely, mm. vapaakauppa . John Locke (1632–1704) perusteli liberalismin Britanniassa, joka nousi teollistumisen johtoon 1700-luvulta lähtien. Locke korosti järkeä normien lähteenä. Locken valtio-opillinen kanta lähtee kansalaisen oikeuksien kunnioittamisesta. Siksi valtiolle ei pidä antaa oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Locken ajattelulla oli suuri vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sen yksilön oikeuksia korostavaan osaan. Valistusoppi rantautui Ruotsi-Suomeen 1600-luvulta lähtien. Tieteen innoittajaksi nousi Carl von Linne. Suomessa kirkkoherra Anders Chydenius (1729-1803) puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta. Ruotsin valtiopäivillä hän ajoi merikaupungin oikeudet Pohjanlahden rannikkokaupungeille, kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaan Den Nationale Winsten (Kansallinen voitto). Länsimaisen markkinatalouden valtio-opillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten John Locke korostaa. Toinen keskeinen oppi on (markkina)taloustiede, jonka keskeisiä tieteellisiä innovaatioita ovat: 1. Oikeudenmukainen kilpailu on markkinoiden tehokkuuden perusta. Se edellyttää kaikille yhteisiä pelisääntöjä. Englannin vuoden 1624 Statue of Monopolies säädös, joka mitätöi privilegit mutta salli keksijöille rajoitetun suoja-ajan, oli teknisen edistyksen kulmakivi. 2. Kansainvälisen kaupan vapaus. Adam Smith vaikutti siihen, että Englanti lähti 1700-luvulla vapauttamaan kauppaa ensiksi Ranskan kanssa. Britannian nopea talouskasvu tukee Smithin oppia: Vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi. 3. Kysynnän ja tarjonnan laki. Adam Smithin ajaton metafora: Kun tietyn tuotteen tarjonta ja kysyntä kohtaavat kauppatapahtumien sarjana, syntyy näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka päivästä toiseen saattaa yhteen markkinaosapuolet. 4. Työn erikoistumisoppi (division of labour) on selitys kapitalismin synnylle. Kuten Adam Smith oivalsi työn erikoistuminen tuottaa mittakaavaetua niin kauan kuin markkinat laajentuvat. 5. Komparatiivisen kustannusedun periaate oli toisen keskeisen klassisen ekonomistin David Ricardon nerokas oivallus. Sen mukaan valtio käy ulkomaankauppaa hyödykkeillä, joissa sillä on eniten käytettävissä tuotannontekijöitä ja sitä kautta alhaisimmat komparatiiviset kustannukset. Teollisen kapitalismin institutionaalinen perusta sai muotonsa 1800-luvun loppuun mennessä. Ratkaisevaa oli liberalismin voitto Britanniassa 1840-luvulla, joka johti kaupan ja elinkeinojen vapauttamisen valtion/ säätyjen määräysvallasta. Suomessa elinkeinosäädännön uudistaminen vuosien 1863-64 valtiopäivillä oli viisasta, koska sitä kautta Suomesta muodostui kiintoisa investointikohde tuon ajan teollisuusmiehille, jotka havainnoivat markkinoita Pietarista. Suomessa Johan Wilhelm Snellmanin panos oli ratkaiseva. Suomen taloudellinen ja yhteiskunnallinen edistys 1800-lopulta nykypäivään on nojannut keskeisesti klassiseen liberalismiin. Taloudellisia kriisejä on ollut yhtenään mutta niistä on toivuttu nopeasti palkkojen ja hintojen jouston avulla. 1930-luvun lama vuosina 1929-33 oli merkityksellinen, koska se pysäytti liberalismin ja markkinatalouden voittokulun. Lama iski maatiloihin, jotka olivat ottaneet runsaasti velkaa maatalouden mekanisoinnin ja uusien viljelymenetelmien kayttöönoton rahoittamiseksi. Laman aikana maatiloja pakkohuutokaupattiin kaikkialla maailmassa. Vientiteollisuus joutui vaikeuksiin mutta pääosin teollisuus oli tuohon aikaan kotimarkkinateollisuutta. Maatilarahoituksen riskit kaatoivat noin puolet länsimaiden pankeista ja maailman yhteenlaskettu BKT laski noin alle puoleen vuosina 1929-33. Työttömyys ja suoranainen nälkä olivat arkipäivää Atlantin molemmilla puolilla. John Maynard Keynes (1883–1946) oli englantilainen taloustieteilijä toisessa polvessa. John Keynes opiskeli Brittiläisen kansainyhteisön huippukouluissa (Eton ja Cambridge) ja osallistui jo nuorena aktiivisesti maan politiikkaan . Keynes julkaisi vuonna 1919 kirjan The Economic Consequences of the Peace, jossa varoitti Saksan sotakorvausten johtavan Saksassa kaaokseen, missä hän oli valitettavan paljon oikeassa. Keynesillä oli suuri vaikutus 1900-luvun alkupuolen talouspoliittiseen ajatteluun. Häntä voi pitää hyvinvointivaltio-käsitteen ja makroteorian teoreettisena isänä. Keynes esitti teoriansa perusteet vuonna 1936 julkaistussa teoksessa The General Theory of Employment, Interest and Money , johon hänen nimeään kantava makrotaloustieteen oppi, keynesiläisyys nojaa. Keynes oli käytännön toimissa mukana. Hän ammensi niistä perustelunsa teorialleen. Vuonna 1944 luotiin perusteet Bretton Woods järjestelmälle, joka sääteli keskeisten länsivaluuttojen tasapainoa aina 1970-luvun alkuun saakka. Kokouksen puheenjohtajana ja Englannin pääneuvottelijana toimi Keynes, joka ajoi kunnianhimoisesti täystyöllisyyttä ja valtion vakautuspolitiikkaa keskeisenä tavoitteena kansainväliselle sopimusjärjestämälle. Yhdysvallat oli enemmän vapaiden markkinavoimien kannalla ja siksi valuuttakurssien säätely on maan politiikoille vaikea hyväksyä. Bretton Woods järjestelmä syntyi pitkien neuvottelujen jälkeen sodan voittajavaltojen Yhdysvaltojen ja Englannin näkemysten kompromissina. Keynes jakoi Joseph Schumpeterin näkemyksen siitä, että markkinoiden toiminta on epätäydellisestä. Schumpeter uskoi, että epätasapainotilat korjaantuvat luova tuhon (creative descruction) kautta. Keynesin mukaan taloutta ei voi jättää markkinavoimien armoille vaan valtion tulee puuttua talouden ongelmiin. Keynes ei siis kannattanut sosialismia, vaan pyrki Schumpeterin tapaan parantamaan kapitalismin toimivuutta. Keynes nosti esiin talouden kokonaiskysynnän , joka hänen mukaansa määrää maan tuotannon ja työllisyyden tason. Keynesin keskeinen politiikkasuositus on: Valtio ylläpitää työllisyyttä vaikuttamalla kokonaiskysyntään suhdanteita tasaavasti. Keynesin lääkkeet laskusuhdanteessa ovat: 1. Julkinen kulutus Tämä politiikka nojaa keskeisesti siihen, että laman vuoksi työttömäksi jotuneille järjestetään työtä valtion ja kuntion toimiseksi, jotta voidaan ylläpitää kotimarkkinoiden ostovoimaa. Nykyisin työvelvoitetta ei enää ole vaan työttömille maksetaan määräaikaisesti ansiosidonnaista päivärahaa. Periaate on kuitenkin sama. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio tarvittaessa velkaantuu laman aikana ostovoiman varmistamiseksi. 2. Julkiset investoinnit ja investointikannusteet yksityisille yrityksille Tämä politiikka on kestävin osa Keynesin työkalupakkia. On selvää, että suuret julkiset hankkeet tarvitsevat tekijänsä ja laman aikana voidaan työttömiä ja muuta vajaakäyttöisesti työllistyjä suunnata juuri mm. julkisen infrastruktuurin rakentamiseen. Tämän politiikkalohkon teho on kuluneella vuosisadalla ollut pääosin tyydyttävä, koska julkiset hankeet kuten teiden rakentaminen on pitkään ollut hyvin työvaltaista. Suomessa TVH (tie- ja vesirakennushallitus) tuli kuuluisaksi juuri tiehankkeiden organisoinnista hätäaputöinä. Nykyisin investointikannusteet yksityisille yrityksille ovat merkittävästi tehokkaampia, sillä mm. tietyöt ovat konevaltaisia ja tiukasti aikataulutettuja eikä tilapäistä työvoimaa voida käyttää turvallisuussyistä. Siksi yritysten kannustaminen mm. tuotekehitystyöhön verokannusteilla on oikeampaa politiikkaa ja siihen mm. Suomessa on jo valtioneuvoston oikeansuuntaiset päätökset valmiina. Niiden teho jää nähtäväksi. 3. Aktiivinen rahapolitiikka Aktiivinen rahapolitiikka tarkoitti ennen Suomessa ensisijaisesti markan devalvointia. Olin tässä työssä mukana 70-luvun lopulla, kun toimin teollisuusekonomistina. Silloin devaltaatiopäätösten paketointi osattiin. Niihin oli myös sallitua sitoa kotimimainen teollisuus protektioinistisiin toimiin siten, että suurin devalvaatiohyödyn saaja siis metsäteollisuus velvoitettiin mm. ostamaan kotimaisia koneita ja laitteita. Säädeltyjen rahamarkkinoiden aikana ja oman valuutan turvin tämä oli teknisesti helppoa toteuttaa. Nyt ainoa keino on laskea korkoja rahan tarjonnan lisäämiseksi ja luoda kannusteita yksityisille investoinneille ja kulutukselle. Tällä hetkellä tämän Yhdysvaltojen keskuspankin (Federal Reserve) suosiman politiikan käyttövara on vähäinen, koska keskuspankkikorko keskeisissä teollisuusmaissa lähestyy nollaa. Siksi vastassa lienee vanha konsti jo 30-luvun maailmanlaman ja sotatalouden ajoilta. On vain ajan kysymys, koska Euroopan keskuspankki (EKP) alkaa painaa massiivisesti seteleitä laman taltuttamiseksi. Keynesiläinen makrotaloustiede tai nykykatsannossa uuskeynesiläinen makrotaloustiede tutkii taloutta valtion näkökulmasta. Keskeinen tavoite on ymmärtää ja ennustaa kansantalouden tilinpidon pohjalta laskettuja talouden indikaattoreita sekä tuottaa politiikkasuosituksia siitä, miten valtiot siis käytännössä eri maiden hallitukset voivat toteuttaa tehokasta talous- ja rahapolitiikkaa talouskasvun, hintavakauden, työllisyyden ja vaihtotaseen tasapainon ylläpitämiseksi. Keynesiläinen taloustiede keskittyy kokonaiskysynnän merkitykseen selittäessään työttömyyttä ja suhdannevaihteluja. Keynesin perusteesi oli se, että neoklassinen taloustiede ei ole mikään yleispätevä talousoppi kaikkiin käytännön ongelmiin, vaikka Leon Walrasin kehittämä yleinen tasapainoteoria (General equilibrium theory) tähän viittaisi. Keynes näkee talouden tasapainon erityistapauksena, joka saavutetaan, kun maassa vallitsee likimäärin täystyöllisyys. Keynes katsoo, että sellainen talouden epätasapainotila, joka uhkaa johtaa korjaamattomiin kansantaloudellisiin menetyksiin, antaa valtiolle on legitiimin oikeuden puuttua markkinoiden toimintaan. Keynes nosti näin valtion ylimmäksi päättäjäksi sille, milloin markkinat toimivat kansantaloudellisesti tyydyttävästi ja milloin eivät. Tämä on luonnollisesti vastakkainen tulkinta klassisen liberalismin ja taloustieteen opeille, joiden mukaan markkinat toimivat parhaiten, kun valtio rajaa roolinsa pelisääntöjen siis lakien ja normien säätämiseen ja toimeenpanoon . Näiden kahden oppisuunnan välillä on edelleen selkeä opillinen rajalinja. Keynes toimi tärkeissä kansainvälisissä tehtävissä Britanniassa ja muissa maissa 1900-luvun alkupuolella ja oli aikansa johtava talousvaikuttaja. Hieman paradoksaalisesti hänen oppinsa tärkein soveltaja oli 1930-luvulla Yhdysvallat, jossa maan presidentti Franklin Roosevelt nojasi Keynesin oppiin laman voittamiseksi. Suuren laman vaikutukset olivat vakavat Yhdysvalloissa, kun vuosina 1929-32 teollinen tuotanto putosi 50 %:ia, reaaliansiot 28 %:ia ja osakekurssit 90 %:ia. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta vuonna1929 ja 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Laman alusta vuoteen 1932 presidentti Herbert Hoover johti talouspolitiikkaa. Vuoden 1932 vaaleissa Roosevelt nosti laman syntypukiksi Hooverin. Hoover oli sitäkin; hänen säätämänsä Smoot-Hawley tariffi vuodelta 1930 oli virhe. Yhdysvaltojen protektionistiset toimet sytyttivät kansainvälisen kauppasodan, mikä onnettomasti heikensi kansainvälistä kauppaa juuri, kun sen tuomia hyvinvointivaikutuksia olisi eniten tarvittu. Suurin kärsija oli Yhdysvaltojen maataloussektori. Maan viljelijät menettivät likimäärin 1/3 markkinoistaan ja seurauksena oli maatilojen hallitsematon konkurssikierre ja tämän seurauksena maaseutupankkien vararikko. Pankkien vararikot tekivät ko. pankkien yksityis- ja yritysasiakkaista varattomia, mikä laajensi köyhien ja nälkäisten joukkoa. Raju pörssiromahdus johti sekin laajoihin vaikutuksiin, kun varansa menettäneet tekivät äkillisiä itsemurhia. Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit nojaten vaaliohjelmassaan valtiontalouden tervehdyttämiseen, mihin Roosevelt tarjosi keinoina liittovaltion kulujen, hallinnon ja maatalousohjelmien karsimista. Presidenttikaudellaan Roosevelt aloitti kuuluisan ohjelmansa talouden tervehdyttämiseksi Keynesin ajatusten mukaisesti. New Deal, joka ohjelmaa kutsuttiin, on täysin muuta kuin Rooseveltin vaaliohjelma. New Deal ei karsinutkaan liittovaltion kuluja vaan ne kaksinkertaistuivat ohjelman aikana vuosina 1933-36 ja saman teki likimäärin liittovaltion velka. Maatalousohjelmat ajettiin alas mutta samalla maataloutta ajettiin alas. Teollisuus pakotettiin rajuihin säännöstelytoimiin. Veroja nostettiin jyrkästi. New Deal synnytti työtä mutta ei välttämättä tehokasta taloutta. Erityistöiden virasto WPA) synnytti termin näennäistyö (boondoggle), koska viraston toimeksiannosta rakennettiin liki valtava määrä siltoja ja rakennuksia ilman varmuutta niiden käytöstä . Roosevelt ajoi myös läpi laajan työlainsäädännön uudistuksen (Wagner Act) , mikä mullisti perusteellisesti vallitsevan oikeuskäytännön ja lisäsi ammattiliittojen jäsenmäärin yli kaksinkertaiseksi sotaan menessä. Sodan syttyessä maassa oli kuitenkin edelleen kymmenen kansalaista ilman työtä. Hans Sennholz on analysoinut suurta lamaa. Hänen mukaansa lama jatkui yli vuosikymmenen, koska Yhdysvaltojen keskuspankki (Fed) teki vahingollisia interventioita ja ruokki näin inflaatiota ja hidasti pitkän aikavälin talouskasvua. Murray Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 %:ia vuosina 1921-9, minkä nosti osakekurssit korkeuksiin ja kiristi rahan tarjontaa 30 %:ia lamavuosina, jolloin syntyi pahamainen deflaatio. Osakekurssien romahdus ja sitä seurannut spekulaatio, joka on piirtynyt tuolta ajalta vahvasti kuvamuistiimme, olikin lähinnä seurausta Fedin toimista. Ilman Yhdysvaltojen keskushallinnon interventionta lama olisi saattanut olla ohi muutamassa vuodessa kuten lukuisat aiemmat lamat Yhdysvalloissa. New Deal on saanut tarunhohteisen maineen. Todellisuudessa Yhdysvallat nosti lamasta sotaa seurannut nousukausi ja vapaan yritteliäisyyden viriäminen uudelleen. Yhdysvaltojen historiallinen tapaus ei ainkaan kovin vahvasti tue ajausta, että lama olisi yksinomaan vapaiden markkinoiden syytä. Franklin Roosevelt toteutti vuosina 1933–1937 suuren joukon radikaaleja lainsäädäntöuudistuksia, joiden tarkoitus oli nostaa Yhdysvallat ja sen talous 1930-luvun suuren laman kourista uudelleen kasvuun. Nämä olivat osin tarpeen, jotta erityisesti maan työmarkkinat saatiin järjestäytyneen toiminnan piiriin. Keynesiläinen talousohjelma (New Deal) sisälsi suuren määrän julkisia investointihankkeita (teiden, siltojen ja voimalaitosten rakennustöitä). Niiden tarpeellisuus on aina kyseenalaista mutta toisaalta infrastruktuurin rakentaminen laman aikana on vahva Keynesin idea. Oli myös suorastaan pakko nosta tuloverokantaa julkisen talouden alijäämän kattamiseksi ja sosiaaliturvan (erityisesti työttömyys- ja eläkevakuutukset) kehittämiseksi vastaamaan hyvinvointivaltion standardia. New Deal tuki talouden elpymistä valtiovallan aktiivisin toimin, vaikka valtio tämän seurauksena velkaantui. Yleisesti historiankirjoittajat tuntuvat uskovan, että New Deal auttoi Yhdysvallat talouskasvuun. Taloustieteilijöiden kanta on varauksellinen. Neoklassisen koulukunnan kannattajat pitävät kiinni markkinoiden ensisijaisesti roolista ja uskovat, että elvytys pahensi lamaa. Keynesin kannattajat uskovat, että ilman New Dealiä työttömyys olisi ollut toteutunutta korkeammalla tasolla. Keynesin kanta New Deal ohjelmaan oli luonnollisesti varauksettoman positiivinen. Vastaavasti Keynes kritisoi kannanotoisisaan toistuvasti valtioita 1930-luvun suuren maailmanlaman heikossa hoidossa, kun rahapolitiikan passiivisuuden vuoksi ajauduttiin koko teollista maailmaan koskettavaan talouslamaan. Silti voidaan esittää vastahypoteesi: New Deal oli turha tai jopa haitallinen pitkällä aikavälillä, koska markkinat olisivat hoitaneet talouden tasapaino-ongelman ilman valtavaa julkista budjettipanostusta ja velanottoa. Keynesin mukaan suhdannelama jää ilman valtion toimia väistämättä pitkäaikaiseksi, koska neoklassisen teorian mukaisen tasapainon saavuttaminen kestää liian kauan. Ongelma on aikajänne, jota valtion pitäisi tarkkailla suhdanteiden kehityksessä. Siitä ei ole edes kunnon teoriaa. Yhdysvallat sai työttömyytensä hallintaa sodan aikana ja näin säilytti demokratian ja markkinatalouden maan talousjärjestelmän perusteina. Siinä mielessä New Deal oli menestys. On mahdollista spekuloida: Oliko vastaava voitu varmistaa Euroopassa, joka 1930-luvulla ajautui totalitarismin kauteen ja tuhoisaan maailmansotaan, kun Eurooppaa hallitsivat ainakin kaksi säälimätöntä kansanmurhaajaa (Hitler ja Stalin) ja heidän kannattajansa omissa maissaan? Toisaalta totallitarismin nousulle oli monia muitakin syitä kuin vain toteutunut talous- ja rahapolitiikka. On myös syytä todeta, että valtioiden houkutus Keynesin valtiokeskeisen politiikan toteuttamiseen on johdettavissa jo politiikan sisällöstä. Keynes varaa valtiolle sankarin roolin ja sitä on vaikea politiikan vastustaa. Vuodesta 2008 alkanut finanssi- ja talouskriisi on erilainen tapaus Vuonna 2008 Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi muuttui globaaliksi talouskriisiksi, jolloin johtavat teollisuusmaat ottivat uudelleen käyttöön uuskeynesiläisen makrotalousopin. Tässä yhteydessä on tapana puhua ”superelvytyksestä”, kun Yhdysvaltojen ja EU:n keskuspankit alensivat ohjauskorkonsa lähelle nollaa ja tukivat rahajärjestelmää monilla erilaisilla instrumenteilla (vakuudet, tukiostot, jne.), joiden volyymin nousi laman laussa jopa neljännekseen muutenkin jättimäisestä maailman BKT:stä (noin 60.000 miljardia dollaria). Elvytyksen tärkein tavoite oli estää työttömyyden hallitsematon kasvu mutta se myös tarkoittaa valtavia tukia kannattamattomiin yrityksiin (kuten Yhdysvaltojen investointipankit tai autoteollisuusjätti General Motors). Keynesiläinen elvytys on kuitenkin erittäin vaikea toteuttaa globaalien ongelmien korjaamiseksi, eikä siihen aikanaan edes pystynyt edes New Deal ohjelma, sillä Yhdysvaltojen talous vuosina ajautui 1937-1938 uudelleen lyhytkestoiseen lamaan, minkä korjasi oikeastaan vasta sotatalous valtavine tilauksiineen ja maan armeijan moneen miljoonaan noussut miehistötarve. 1930-luvun suuri lama tai myöhemmät Etelä-Amerikan, Afrikan, Aasian ja Venäjän kriisit ovat olleet väistämätön talouden nopeaa rakennemuutosta säännellystä taloudesta kohti markkinataloutta. Esimerkiksi Venäjä siirtyi suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ”yli yön” vuonna 1991 liberaalin Janos Gaidarin hallituksen johdolla. Oli selvää, että Venäjän valuutta, rupla, oli yliarvostetuttu, sillä Neuvostoliitto tuki koko historiansa ajan ruplan arvoa maan kansainvälisten talousuhteiden säätelyllä. Vuoden 1991 yllätys oli ruplan arvon raju rohmahdus. Ruplan arvo putosi yllättäen murto-osaan entisestään, jolloin vahvana valuuttana pidetystä ruplasta tuli ”roskavaluutta”. Tämän seurauksena ruplaan sidoksissa olleet palkat ja säästöt menettivät ostovoimansa ja suuri osa tavallisista venäläisistä ajautui köyhyysloukkuun. Suomi oli talous- ja pankkijärjestelmänsä kautta poikkeuksen tiukasti sidottu Neuvostoliittoon, joten ruplan raju rohmahdus näkyi Suomessa vuoden 1991 lopulla, kun siihen saakka ylilikvideiltä luottomarkkinoilta katosi pohja. Suomi ajatui vuosien 1992-1993 aikana syvään lamaan. Venäjä voittii vaarallisia piirteitä saaneen talouskriisinsä vasta 2000-luvun vaihteessa, mistä kunnia lankeaa presidentti Putinille, joka otti maan talouden keskushallinnon kontrolliin, kun presidentti Jeltsinin kaudella Venäjän oligarkit ottivat vahvan otteen maan koko keskushallinnosta ja jopa spekuloivat omalla presidenttiehdokkaallaan. Lama tarkoittaa taloustieteessä syvää talouden matalasuhdannetta, joka ei mahdu normaalehin suhdannevaihteluihin. Talouden taantumasta on tapana käyttää lama-nimitystä, kun BKT laskee vähintään 10 %:ia tai kun yhtäjaksoinen taantuma kestää vähintään 3 vuotta. Venäjän talouslama vuosina 1989-1998 oli Economist-lehden kokoamien tietojen mukaan tuhosien lamojen joukossa pahin; tuolloin Venäjän BKT laski lähes puoleen lamaa edeltävältä tasolta. Suomen talouslama on virallisissa luvuissa siedettävä, koska sen aikana BKT laski vain 13 %:ia ja työttömyys nousi pahimpina lamavuosina 20 %:iin työvoimasta. Parin vuosikymmenen tarkastelu antaa kuitenkin synkemmän kuvan. Lama johti osaltaan siihen, että noin miljoona työvoimaan kuuluvaa suomalaista on nyt syrjäytynyt työstä ja elää julkisten tulonsiirtojen varassa. Toiseksi pahimmaksi lamaksi BKT-perusteinen mittaus nostaa Yhdysvaltojen vuosien 1929-32 suuren laman, joka sekin näkyi seurannaisvaikutuksina erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Suomi ajautui myös lamaan mutta tuossa vaiheessa Suomen vientiriippuvuus laman kouriin joutuneista vientimaista oli onneksi nykyistä vähäisempi. Kommunistisen järjestelmän romahdus oli pääsyy Puolan, Unkarin ja Tsekin kriiseihin. 2000-luvun vaihteessa nopeasti kehittyneet taloudet olivat laajasti kriisissä, mistä esimerkkinä ovat Argentiina, Chile, Venetzuela ja Indonesia. Yhdysvaltojen finanssimarkkinoilta 2007-8 alkanut kriisi on monessa mielessä erilainen kuin 12 syvää talouslamaa, joiden pääasiallinen syy oli ”kilpajuoksu köyhyyden voittamiseksi”. Nyt kriisin laukaisijana eivät olleet kehitysongelmiin liittyvät institutionaaliset viiveet. Kriisiin ajautui maailman kehittynein markkinatalous, Yhdysvallat. Yleisen käsityksen mukaan kriisin syynä oli jo muuten rikkaiden finassialan toimijoiden keinottelu johdannaismarkkinoilla, mistä käytetään myös nimeä ahneus. Kriisiä on ratkottu valtioiden tukitoimilla. Yhdysvalloissa alkanut kriisistä johti osan Euroopan rahaliiton maista syvään kriisiin. Suureen maailmanlaajuiseen talouslamaan liittyy väistämättömät dominovaikutukset. Yhdysvaltojen kriisi iski EU-maihin, jotka olivat raskaasti velkaantuneita. Positiivinen velkarahan käyttötarve EU-27-maissa oli infrastruktuuriin uudistaminen. Negatiivinen puoli velkatarinaa on velkarahoituksen käyttö julkisen talouden alijäämän kattamiseen, eli otettu velka on ylipormestari Raimo Ilaskiven määritelmän mukaista ”syömävelkaa”. Julkisyhteisöjen EMU-velka kuvaa EU:n jäsenmaiden julkisen talouden velkaantumista. EMU-velka on nimellishintainen ja käsittää ainoastaan käteisrahan ja talletukset, arvopaperit sekä lainat. Julkisyhteisöjen nettoivelka saadaan selville, kun alasektoreiden (valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot) väliset velkaerät poistetaan. Tällä hetkellä EU-maista noin puolella julkisen velan suhde BKT:n ylittää velkaantumiselle EU:ssa asetetun kriittisen 60 %:n viitearvon. Kreikassa velka on 160 %:ia suhteessa BKT:n. Kreikan ohella velan suhteellinen osuus on korkea myös Italiassa, Irlannissa, Portugalissa ja Belgiassa. Uusilla EU:n jäsenmailla velan suhteellinen taso on matala. Näistä Viro on todellinen talouden hallinnan mestari. EU:n velkakriisiksi on lisännyt julkista velanottoa Keynesin hengessä, vaikka monen maan talouskasvu on heikentynyt. Vuoden 2010 lopulla 27 EU-maan yhteenlaskettu julkisen sektorin velka nousi likimäärin 10.000 mrd. euroon. Vuosina 2008-2010 velkapotti kasvoi noin 2.500 mrd. euroa. Velan osuus BKT:stä on kivunnut 80 %:iin EU-27-maissa. IMF:n ennusteen mukaan G7-maiden (Englanti, Italia, Japani, Kanada, Ranska, Saksa ja Yhdysvallat) julkinen velka nousee 123 %:iin BKT:stä vuonna 2016, kun se vuonna 2006 oli 83 %:ia . Myös Suomessa velkasuhteen on ennakoitu heikkenevän luokkaa 50 %:ia. Mukana ennusteissa ei ole kuitenkaan voimassa olevat EU-vastuut ja talouslaman vaikutusten laimentamiseksi otettava lisävelka. Suomessa valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt, että lama on jo nyt aiheuttanut 35 mrd. euron kansantaloudelliset tappiot . Suomi ja muut EU-maat sopivat vuonna 2012 euroalueen palomuurien vahvistamiseksi. Päätöksen mukaisesti väliaikaisen (ERVV) ja pysyvän (EVM) kriisihallintavälineen, joiden yhteenlaskettu lainakapasiteetti on 700 mrd. euroa. Järjestelmä on tarkoitettu pienten euromaiden kuten Kreikan auttamiseen ja sen sen lainakapasiteetti on täysin riittämätön Espanjan jättimäisen pankkisektorin pelastamiseen. Suomen sitoumukset ERVV:n 440 miljardin euron varainhankinnalle ovat 13,97 mrd. euroa, mistä tosin puuttuvat korkomenot, jotka selviävät vasta laina-ajan lopussa . Suomen perustuslain mukaan valtion antamien takausten enimmäismäärän tulee olla eduskunnan tiedossa. Kreikka-päätös synnyttää näin selvän ristiriidan peruslain tarkan sisällön ja kriisipolitiikan välillä. Vielä ongelmallisempi lienee Espanja. Kesälomalta hälytetty eduskunta hyväksyi Suomen ja Espanjan välisen vakuussopimuksen 18.7.2012. Hallituksen tiedonanto eduskunnalle kertoo, että Suomen takausosuus Espanjalle annettavasta hätälainasta on 3,6 mrd. euroa, jos lainan myöntää kokonaisuudessaan Euroopan rahoitusvakausjärjestelmä (ERV) . Suomi osallistuu Espanjan lainajärjestelyyn käytännössä hiukan pienemmällä osuudella kuin muut Euro-maat. Vakuus on 40 %:ia Suomen lainaosuudesta. Asiantuntijoiden kanta on se, että vakuusjärjestely kattaa Suomen valtion tappioriskin. Sen sijaan kansalaiset ovat skeptisempiä. Eräs vaihtoehto on EKP:n setelipaino, siis rahavarannon kasvattaminen. EKP on jo elvyttänyt markkinoita noin 3.000 mrd. eurolla. Rahavarannon jatkuva kasvu johtaa inflaatio-devalvaatio-kierteeseen ja sitä kautta euroa valuuttakurssin heikkenemiseen suhteessa muihin maailmantalouden päävaluuttoihin . Euro on jo heikentynyt suhteessa dollariin 15-20 %:ia kriisin aikana. Suomessa tätä ns. D-vitamiinia käytettiin laajasti talouden elvyttämiseen. Vuosina 1977–1978 markka devalvoitiin 3 kertaa 5-8 %:ia kerrallaan. Sinänsä likviditeetin lisääminen markkinoille on normaalia keskuspankkitoimintaa. Ongelma on Euroopan yhteisön perussopimus, Maastrichtin sopimus vuodelta 1992, jonka mukaisesti EU:n jäsenmaat sitoutuvat tiukkaan talouskuriin. Suomi on ainoa EU:n jäsenmaa, joka on noudattanut tarkalleen vakaussopimusta. Jotta EKP voisi toimia Fedin tapaan, EU:sta tulisi luoda liittovaltio. EU kehittyi liittovaltion suuntaan vuoteen 2005 saakka, kunnes perustuslakiuudistus jäi kahdessa maassa (Hollanti ja Ranska) ratifioimatta sisäpoliittisista syistä. Uutta ratkaisua haettiin Lissabonin sopimuksella mutta se on epärealistinen tavoitteiltaan. EU:n kriisi on siis poliittinen. On synnytetty 27 maan yhteisö, joka nyt joutuu auttamaan velvoitteistaan pahiten lipsuneita jäseniään. EKP joutuu toimimaan kiertoteitä, koska suora "lender of last resort"-toiminta Fedin mallin mukaisesti on siltä kielletty. Päärahoittaja Saksa ei hyväksy tätä menettelyä, mikä on johtanut maan edustajan eroon EKPn johtokunnasta. Ongelmaa pahentaa se, että Euroopan yhteisön on toimittava tehokkaasti markkinoilla, joissa markkinavoiman muodostavat globaalisti toimivat ja kooltaan jättimäiset finanssilaitokset. Tästä on seurauksena koomisia piirteitä saanut poliittinen peli ja spekulatiivinen markkinatieto. Totuus Kreikka-tilanteesta lienee edelleen tulkinnallinen . Kreikalla on selkeä maksutaseongelma, joka ei koske vain julkista sektoria. Myös yksityiset yritykset ovat ylivekaisia. Tätä taustaa vasten Kreikan irtautuminen eurosta olisi alkusta alkaen ollut paras ratkaisu myös maan itsensä kannalta. IMF:n johdolla tapahtunut konkurssi olisi käynnistänyt Kreikassa uuden talouskasvun ja säästänyt mm. Suomen varoja oman talouskasvun rakentamiseen. Nyt kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Kreikka on bondien jälkimarkkinoilla spekulaation kohteena, kun sijoittajat pelaavat konkurssin todennäköisyyksillä. Pelissä on monimutkaisten johdannaisten viidakko, joista pahamaineisia ovat sijoitusten turvaksi otetut CDS:t (credit default swap) . Emme voi mottia Suomen hallitusta tyhmäksi tai passiiviseksi. Silti valtionvarainministeri Urpilaisen lujasta taistelusta huolimatta voimme kohta kirjata Kreikka-tappioita . Nouriel Roubinin (New Yorkin yliopiston taloustieteen professori) mukaan yksityinen sijoittajasektori pääse hyötyy, kun tappiot nyt sosialisoidaan Kreikan luotottajamaiden veronmaksajille . Euroopan yhteisön ja rahaliiton päätöksenteko on tuonut esiin sen, miten vaikea hallinnollisesti on tehdä eri maiden peruslakien ja muiden lakien valossa oikeita päätöksiä. EU-27-valtion joutuvat joka tapauksessa syvälle uuteen markkinaperusteiseen ohjaukseen (public governance), jossa teknisesti helpoimpia ratkaisuja ovat valtioiden vastuusitoumuksia ja riskejä koskevaa raportoinnin kehittäminen vastaamaan kansainvälisiä tilinpäätösstandardeja. IFRS- ja IPSAS-standardeissa esitetään periaatteet siitä, miten eri vastuiden sisältämää riskiä tulee arvioida ja raportoida. Pankkien toiminnan valvonta on osoittautunut kriisimaissa heikoksi. Hankala ongelma on yhteiskuntarauha, jota valtiot pyrkivät ylläpitämään mittavilla elvytystoimilla, eli elvytyksen pääsyy on poliittinen. Globaalisti toimiville yrityksille on sallittu rankat sopeutustoimet ja tuotannon siirto alhaisten tuotantokustannusten maihin, mm. Kiinaan. Ranskan presidentti François Hollande otti kantaa Peugeot Citroënin suunitelmiin karsia 8.000 työpaikkaa ja sulkea suuren tehtaan Ranskassa. Eurokriisi ja mittavat tukipaketit voivat nopeuttaa työpaikkojen katoa, kuten tapahtui Japanissa pari vuosikymmentä sitten. Hollande avaa keskustelua siihen suuntaan, että valtioiden tulisi rajoittaa työpaikkojen siirtoa yrityksissä, joihin on käytetty valtioiden tukirahoja. Elvytyksen ainoa varma tulos on valtioiden velan kasvu, kuten taloustieteen Nobelistit (mm. Krugman ja Stiglitz) ovat toistuvasti huomauttaneet. Suuri lama päättyi totaaliseen sotaan. Olisiko nyt vastassa globaali markkinasota?