Elvytyksen ainoa varma tulos on valtioiden velan kasvu, kuten taloustieteen Nobelistit (mm. Krugman ja Stiglitz) ovat toistuvasti huomauttaneet.

Markkinatalousoppi vs. oppi valtion interventioista Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) perusta on aina mikrotaloustiede, siis kuluttajien ja tuottajien valintojen pohjalta syntyvät markkinat erilaisille hyödykkeille ja tuotantopanoksille. Markkinoilla tavaroiden ja palveluiden myyjät ja ostajat tekevät kauppaa keskenään. Kumpikin osapuoli hyötyy kaupasta. Myyjä saa palkkion työstään ja ostaja tarvitsemansa tuotteen tai palvelun. Eri aikoina markkinoiden fyysiset puitteet ovat vaihdelleet ja myös käytettävissä oleva raha, vaihdon väline. Markkinoiden syvin olemus on ajaton. Markkinoilla kunkin osapuoli tekee päätöksensä vapaasta tahdosta, vaikka markkinatalousyhteiskunta onkin tulvillaan promovointia, joiden tarkoitus on edistää tuotteiden myyntiä. Neoklassiseen taloustieteeseen kytkeytyy läheisesti klassisen liberalismin valtiokäsite, jonka keskeinen ajatus on se, että ihmisten tuli saada itse päättää omista asioistaan niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Klassiseen liberalismiin kuuluivat siis vahvat ihmisoikeudet ja minimaalinen talouden sääntely, mm. vapaakauppa . John Locke (1632–1704) perusteli liberalismin Britanniassa, joka nousi teollistumisen johtoon 1700-luvulta lähtien. Locke korosti järkeä normien lähteenä. Locken valtio-opillinen kanta lähtee kansalaisen oikeuksien kunnioittamisesta. Siksi valtiolle ei pidä antaa oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Locken ajattelulla oli suuri vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sen yksilön oikeuksia korostavaan osaan. Valistusoppi rantautui Ruotsi-Suomeen 1600-luvulta lähtien. Tieteen innoittajaksi nousi Carl von Linne. Suomessa kirkkoherra Anders Chydenius (1729-1803) puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta. Ruotsin valtiopäivillä hän ajoi merikaupungin oikeudet Pohjanlahden rannikkokaupungeille, kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaan Den Nationale Winsten (Kansallinen voitto). Länsimaisen markkinatalouden valtio-opillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten John Locke korostaa. Toinen keskeinen oppi on (markkina)taloustiede, jonka keskeisiä tieteellisiä innovaatioita ovat: 1. Oikeudenmukainen kilpailu on markkinoiden tehokkuuden perusta. Se edellyttää kaikille yhteisiä pelisääntöjä. Englannin vuoden 1624 Statue of Monopolies säädös, joka mitätöi privilegit mutta salli keksijöille rajoitetun suoja-ajan, oli teknisen edistyksen kulmakivi. 2. Kansainvälisen kaupan vapaus. Adam Smith vaikutti siihen, että Englanti lähti 1700-luvulla vapauttamaan kauppaa ensiksi Ranskan kanssa. Britannian nopea talouskasvu tukee Smithin oppia: Vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi. 3. Kysynnän ja tarjonnan laki. Adam Smithin ajaton metafora: Kun tietyn tuotteen tarjonta ja kysyntä kohtaavat kauppatapahtumien sarjana, syntyy näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka päivästä toiseen saattaa yhteen markkinaosapuolet. 4. Työn erikoistumisoppi (division of labour) on selitys kapitalismin synnylle. Kuten Adam Smith oivalsi työn erikoistuminen tuottaa mittakaavaetua niin kauan kuin markkinat laajentuvat. 5. Komparatiivisen kustannusedun periaate oli toisen keskeisen klassisen ekonomistin David Ricardon nerokas oivallus. Sen mukaan valtio käy ulkomaankauppaa hyödykkeillä, joissa sillä on eniten käytettävissä tuotannontekijöitä ja sitä kautta alhaisimmat komparatiiviset kustannukset. Teollisen kapitalismin institutionaalinen perusta sai muotonsa 1800-luvun loppuun mennessä. Ratkaisevaa oli liberalismin voitto Britanniassa 1840-luvulla, joka johti kaupan ja elinkeinojen vapauttamisen valtion/ säätyjen määräysvallasta. Suomessa elinkeinosäädännön uudistaminen vuosien 1863-64 valtiopäivillä oli viisasta, koska sitä kautta Suomesta muodostui kiintoisa investointikohde tuon ajan teollisuusmiehille, jotka havainnoivat markkinoita Pietarista. Suomessa Johan Wilhelm Snellmanin panos oli ratkaiseva. Suomen taloudellinen ja yhteiskunnallinen edistys 1800-lopulta nykypäivään on nojannut keskeisesti klassiseen liberalismiin. Taloudellisia kriisejä on ollut yhtenään mutta niistä on toivuttu nopeasti palkkojen ja hintojen jouston avulla. 1930-luvun lama vuosina 1929-33 oli merkityksellinen, koska se pysäytti liberalismin ja markkinatalouden voittokulun. Lama iski maatiloihin, jotka olivat ottaneet runsaasti velkaa maatalouden mekanisoinnin ja uusien viljelymenetelmien kayttöönoton rahoittamiseksi. Laman aikana maatiloja pakkohuutokaupattiin kaikkialla maailmassa. Vientiteollisuus joutui vaikeuksiin mutta pääosin teollisuus oli tuohon aikaan kotimarkkinateollisuutta. Maatilarahoituksen riskit kaatoivat noin puolet länsimaiden pankeista ja maailman yhteenlaskettu BKT laski noin alle puoleen vuosina 1929-33. Työttömyys ja suoranainen nälkä olivat arkipäivää Atlantin molemmilla puolilla. John Maynard Keynes (1883–1946) oli englantilainen taloustieteilijä toisessa polvessa. John Keynes opiskeli Brittiläisen kansainyhteisön huippukouluissa (Eton ja Cambridge) ja osallistui jo nuorena aktiivisesti maan politiikkaan . Keynes julkaisi vuonna 1919 kirjan The Economic Consequences of the Peace, jossa varoitti Saksan sotakorvausten johtavan Saksassa kaaokseen, missä hän oli valitettavan paljon oikeassa. Keynesillä oli suuri vaikutus 1900-luvun alkupuolen talouspoliittiseen ajatteluun. Häntä voi pitää hyvinvointivaltio-käsitteen ja makroteorian teoreettisena isänä. Keynes esitti teoriansa perusteet vuonna 1936 julkaistussa teoksessa The General Theory of Employment, Interest and Money , johon hänen nimeään kantava makrotaloustieteen oppi, keynesiläisyys nojaa. Keynes oli käytännön toimissa mukana. Hän ammensi niistä perustelunsa teorialleen. Vuonna 1944 luotiin perusteet Bretton Woods järjestelmälle, joka sääteli keskeisten länsivaluuttojen tasapainoa aina 1970-luvun alkuun saakka. Kokouksen puheenjohtajana ja Englannin pääneuvottelijana toimi Keynes, joka ajoi kunnianhimoisesti täystyöllisyyttä ja valtion vakautuspolitiikkaa keskeisenä tavoitteena kansainväliselle sopimusjärjestämälle. Yhdysvallat oli enemmän vapaiden markkinavoimien kannalla ja siksi valuuttakurssien säätely on maan politiikoille vaikea hyväksyä. Bretton Woods järjestelmä syntyi pitkien neuvottelujen jälkeen sodan voittajavaltojen Yhdysvaltojen ja Englannin näkemysten kompromissina. Keynes jakoi Joseph Schumpeterin näkemyksen siitä, että markkinoiden toiminta on epätäydellisestä. Schumpeter uskoi, että epätasapainotilat korjaantuvat luova tuhon (creative descruction) kautta. Keynesin mukaan taloutta ei voi jättää markkinavoimien armoille vaan valtion tulee puuttua talouden ongelmiin. Keynes ei siis kannattanut sosialismia, vaan pyrki Schumpeterin tapaan parantamaan kapitalismin toimivuutta. Keynes nosti esiin talouden kokonaiskysynnän , joka hänen mukaansa määrää maan tuotannon ja työllisyyden tason. Keynesin keskeinen politiikkasuositus on: Valtio ylläpitää työllisyyttä vaikuttamalla kokonaiskysyntään suhdanteita tasaavasti. Keynesin lääkkeet laskusuhdanteessa ovat: 1. Julkinen kulutus Tämä politiikka nojaa keskeisesti siihen, että laman vuoksi työttömäksi jotuneille järjestetään työtä valtion ja kuntion toimiseksi, jotta voidaan ylläpitää kotimarkkinoiden ostovoimaa. Nykyisin työvelvoitetta ei enää ole vaan työttömille maksetaan määräaikaisesti ansiosidonnaista päivärahaa. Periaate on kuitenkin sama. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio tarvittaessa velkaantuu laman aikana ostovoiman varmistamiseksi. 2. Julkiset investoinnit ja investointikannusteet yksityisille yrityksille Tämä politiikka on kestävin osa Keynesin työkalupakkia. On selvää, että suuret julkiset hankkeet tarvitsevat tekijänsä ja laman aikana voidaan työttömiä ja muuta vajaakäyttöisesti työllistyjä suunnata juuri mm. julkisen infrastruktuurin rakentamiseen. Tämän politiikkalohkon teho on kuluneella vuosisadalla ollut pääosin tyydyttävä, koska julkiset hankeet kuten teiden rakentaminen on pitkään ollut hyvin työvaltaista. Suomessa TVH (tie- ja vesirakennushallitus) tuli kuuluisaksi juuri tiehankkeiden organisoinnista hätäaputöinä. Nykyisin investointikannusteet yksityisille yrityksille ovat merkittävästi tehokkaampia, sillä mm. tietyöt ovat konevaltaisia ja tiukasti aikataulutettuja eikä tilapäistä työvoimaa voida käyttää turvallisuussyistä. Siksi yritysten kannustaminen mm. tuotekehitystyöhön verokannusteilla on oikeampaa politiikkaa ja siihen mm. Suomessa on jo valtioneuvoston oikeansuuntaiset päätökset valmiina. Niiden teho jää nähtäväksi. 3. Aktiivinen rahapolitiikka Aktiivinen rahapolitiikka tarkoitti ennen Suomessa ensisijaisesti markan devalvointia. Olin tässä työssä mukana 70-luvun lopulla, kun toimin teollisuusekonomistina. Silloin devaltaatiopäätösten paketointi osattiin. Niihin oli myös sallitua sitoa kotimimainen teollisuus protektioinistisiin toimiin siten, että suurin devalvaatiohyödyn saaja siis metsäteollisuus velvoitettiin mm. ostamaan kotimaisia koneita ja laitteita. Säädeltyjen rahamarkkinoiden aikana ja oman valuutan turvin tämä oli teknisesti helppoa toteuttaa. Nyt ainoa keino on laskea korkoja rahan tarjonnan lisäämiseksi ja luoda kannusteita yksityisille investoinneille ja kulutukselle. Tällä hetkellä tämän Yhdysvaltojen keskuspankin (Federal Reserve) suosiman politiikan käyttövara on vähäinen, koska keskuspankkikorko keskeisissä teollisuusmaissa lähestyy nollaa. Siksi vastassa lienee vanha konsti jo 30-luvun maailmanlaman ja sotatalouden ajoilta. On vain ajan kysymys, koska Euroopan keskuspankki (EKP) alkaa painaa massiivisesti seteleitä laman taltuttamiseksi. Keynesiläinen makrotaloustiede tai nykykatsannossa uuskeynesiläinen makrotaloustiede tutkii taloutta valtion näkökulmasta. Keskeinen tavoite on ymmärtää ja ennustaa kansantalouden tilinpidon pohjalta laskettuja talouden indikaattoreita sekä tuottaa politiikkasuosituksia siitä, miten valtiot siis käytännössä eri maiden hallitukset voivat toteuttaa tehokasta talous- ja rahapolitiikkaa talouskasvun, hintavakauden, työllisyyden ja vaihtotaseen tasapainon ylläpitämiseksi. Keynesiläinen taloustiede keskittyy kokonaiskysynnän merkitykseen selittäessään työttömyyttä ja suhdannevaihteluja. Keynesin perusteesi oli se, että neoklassinen taloustiede ei ole mikään yleispätevä talousoppi kaikkiin käytännön ongelmiin, vaikka Leon Walrasin kehittämä yleinen tasapainoteoria (General equilibrium theory) tähän viittaisi. Keynes näkee talouden tasapainon erityistapauksena, joka saavutetaan, kun maassa vallitsee likimäärin täystyöllisyys. Keynes katsoo, että sellainen talouden epätasapainotila, joka uhkaa johtaa korjaamattomiin kansantaloudellisiin menetyksiin, antaa valtiolle on legitiimin oikeuden puuttua markkinoiden toimintaan. Keynes nosti näin valtion ylimmäksi päättäjäksi sille, milloin markkinat toimivat kansantaloudellisesti tyydyttävästi ja milloin eivät. Tämä on luonnollisesti vastakkainen tulkinta klassisen liberalismin ja taloustieteen opeille, joiden mukaan markkinat toimivat parhaiten, kun valtio rajaa roolinsa pelisääntöjen siis lakien ja normien säätämiseen ja toimeenpanoon . Näiden kahden oppisuunnan välillä on edelleen selkeä opillinen rajalinja. Keynes toimi tärkeissä kansainvälisissä tehtävissä Britanniassa ja muissa maissa 1900-luvun alkupuolella ja oli aikansa johtava talousvaikuttaja. Hieman paradoksaalisesti hänen oppinsa tärkein soveltaja oli 1930-luvulla Yhdysvallat, jossa maan presidentti Franklin Roosevelt nojasi Keynesin oppiin laman voittamiseksi. Suuren laman vaikutukset olivat vakavat Yhdysvalloissa, kun vuosina 1929-32 teollinen tuotanto putosi 50 %:ia, reaaliansiot 28 %:ia ja osakekurssit 90 %:ia. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta vuonna1929 ja 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Laman alusta vuoteen 1932 presidentti Herbert Hoover johti talouspolitiikkaa. Vuoden 1932 vaaleissa Roosevelt nosti laman syntypukiksi Hooverin. Hoover oli sitäkin; hänen säätämänsä Smoot-Hawley tariffi vuodelta 1930 oli virhe. Yhdysvaltojen protektionistiset toimet sytyttivät kansainvälisen kauppasodan, mikä onnettomasti heikensi kansainvälistä kauppaa juuri, kun sen tuomia hyvinvointivaikutuksia olisi eniten tarvittu. Suurin kärsija oli Yhdysvaltojen maataloussektori. Maan viljelijät menettivät likimäärin 1/3 markkinoistaan ja seurauksena oli maatilojen hallitsematon konkurssikierre ja tämän seurauksena maaseutupankkien vararikko. Pankkien vararikot tekivät ko. pankkien yksityis- ja yritysasiakkaista varattomia, mikä laajensi köyhien ja nälkäisten joukkoa. Raju pörssiromahdus johti sekin laajoihin vaikutuksiin, kun varansa menettäneet tekivät äkillisiä itsemurhia. Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit nojaten vaaliohjelmassaan valtiontalouden tervehdyttämiseen, mihin Roosevelt tarjosi keinoina liittovaltion kulujen, hallinnon ja maatalousohjelmien karsimista. Presidenttikaudellaan Roosevelt aloitti kuuluisan ohjelmansa talouden tervehdyttämiseksi Keynesin ajatusten mukaisesti. New Deal, joka ohjelmaa kutsuttiin, on täysin muuta kuin Rooseveltin vaaliohjelma. New Deal ei karsinutkaan liittovaltion kuluja vaan ne kaksinkertaistuivat ohjelman aikana vuosina 1933-36 ja saman teki likimäärin liittovaltion velka. Maatalousohjelmat ajettiin alas mutta samalla maataloutta ajettiin alas. Teollisuus pakotettiin rajuihin säännöstelytoimiin. Veroja nostettiin jyrkästi. New Deal synnytti työtä mutta ei välttämättä tehokasta taloutta. Erityistöiden virasto WPA) synnytti termin näennäistyö (boondoggle), koska viraston toimeksiannosta rakennettiin liki valtava määrä siltoja ja rakennuksia ilman varmuutta niiden käytöstä . Roosevelt ajoi myös läpi laajan työlainsäädännön uudistuksen (Wagner Act) , mikä mullisti perusteellisesti vallitsevan oikeuskäytännön ja lisäsi ammattiliittojen jäsenmäärin yli kaksinkertaiseksi sotaan menessä. Sodan syttyessä maassa oli kuitenkin edelleen kymmenen kansalaista ilman työtä. Hans Sennholz on analysoinut suurta lamaa. Hänen mukaansa lama jatkui yli vuosikymmenen, koska Yhdysvaltojen keskuspankki (Fed) teki vahingollisia interventioita ja ruokki näin inflaatiota ja hidasti pitkän aikavälin talouskasvua. Murray Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 %:ia vuosina 1921-9, minkä nosti osakekurssit korkeuksiin ja kiristi rahan tarjontaa 30 %:ia lamavuosina, jolloin syntyi pahamainen deflaatio. Osakekurssien romahdus ja sitä seurannut spekulaatio, joka on piirtynyt tuolta ajalta vahvasti kuvamuistiimme, olikin lähinnä seurausta Fedin toimista. Ilman Yhdysvaltojen keskushallinnon interventionta lama olisi saattanut olla ohi muutamassa vuodessa kuten lukuisat aiemmat lamat Yhdysvalloissa. New Deal on saanut tarunhohteisen maineen. Todellisuudessa Yhdysvallat nosti lamasta sotaa seurannut nousukausi ja vapaan yritteliäisyyden viriäminen uudelleen. Yhdysvaltojen historiallinen tapaus ei ainkaan kovin vahvasti tue ajausta, että lama olisi yksinomaan vapaiden markkinoiden syytä. Franklin Roosevelt toteutti vuosina 1933–1937 suuren joukon radikaaleja lainsäädäntöuudistuksia, joiden tarkoitus oli nostaa Yhdysvallat ja sen talous 1930-luvun suuren laman kourista uudelleen kasvuun. Nämä olivat osin tarpeen, jotta erityisesti maan työmarkkinat saatiin järjestäytyneen toiminnan piiriin. Keynesiläinen talousohjelma (New Deal) sisälsi suuren määrän julkisia investointihankkeita (teiden, siltojen ja voimalaitosten rakennustöitä). Niiden tarpeellisuus on aina kyseenalaista mutta toisaalta infrastruktuurin rakentaminen laman aikana on vahva Keynesin idea. Oli myös suorastaan pakko nosta tuloverokantaa julkisen talouden alijäämän kattamiseksi ja sosiaaliturvan (erityisesti työttömyys- ja eläkevakuutukset) kehittämiseksi vastaamaan hyvinvointivaltion standardia. New Deal tuki talouden elpymistä valtiovallan aktiivisin toimin, vaikka valtio tämän seurauksena velkaantui. Yleisesti historiankirjoittajat tuntuvat uskovan, että New Deal auttoi Yhdysvallat talouskasvuun. Taloustieteilijöiden kanta on varauksellinen. Neoklassisen koulukunnan kannattajat pitävät kiinni markkinoiden ensisijaisesti roolista ja uskovat, että elvytys pahensi lamaa. Keynesin kannattajat uskovat, että ilman New Dealiä työttömyys olisi ollut toteutunutta korkeammalla tasolla. Keynesin kanta New Deal ohjelmaan oli luonnollisesti varauksettoman positiivinen. Vastaavasti Keynes kritisoi kannanotoisisaan toistuvasti valtioita 1930-luvun suuren maailmanlaman heikossa hoidossa, kun rahapolitiikan passiivisuuden vuoksi ajauduttiin koko teollista maailmaan koskettavaan talouslamaan. Silti voidaan esittää vastahypoteesi: New Deal oli turha tai jopa haitallinen pitkällä aikavälillä, koska markkinat olisivat hoitaneet talouden tasapaino-ongelman ilman valtavaa julkista budjettipanostusta ja velanottoa. Keynesin mukaan suhdannelama jää ilman valtion toimia väistämättä pitkäaikaiseksi, koska neoklassisen teorian mukaisen tasapainon saavuttaminen kestää liian kauan. Ongelma on aikajänne, jota valtion pitäisi tarkkailla suhdanteiden kehityksessä. Siitä ei ole edes kunnon teoriaa. Yhdysvallat sai työttömyytensä hallintaa sodan aikana ja näin säilytti demokratian ja markkinatalouden maan talousjärjestelmän perusteina. Siinä mielessä New Deal oli menestys. On mahdollista spekuloida: Oliko vastaava voitu varmistaa Euroopassa, joka 1930-luvulla ajautui totalitarismin kauteen ja tuhoisaan maailmansotaan, kun Eurooppaa hallitsivat ainakin kaksi säälimätöntä kansanmurhaajaa (Hitler ja Stalin) ja heidän kannattajansa omissa maissaan? Toisaalta totallitarismin nousulle oli monia muitakin syitä kuin vain toteutunut talous- ja rahapolitiikka. On myös syytä todeta, että valtioiden houkutus Keynesin valtiokeskeisen politiikan toteuttamiseen on johdettavissa jo politiikan sisällöstä. Keynes varaa valtiolle sankarin roolin ja sitä on vaikea politiikan vastustaa. Vuodesta 2008 alkanut finanssi- ja talouskriisi on erilainen tapaus Vuonna 2008 Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi muuttui globaaliksi talouskriisiksi, jolloin johtavat teollisuusmaat ottivat uudelleen käyttöön uuskeynesiläisen makrotalousopin. Tässä yhteydessä on tapana puhua ”superelvytyksestä”, kun Yhdysvaltojen ja EU:n keskuspankit alensivat ohjauskorkonsa lähelle nollaa ja tukivat rahajärjestelmää monilla erilaisilla instrumenteilla (vakuudet, tukiostot, jne.), joiden volyymin nousi laman laussa jopa neljännekseen muutenkin jättimäisestä maailman BKT:stä (noin 60.000 miljardia dollaria). Elvytyksen tärkein tavoite oli estää työttömyyden hallitsematon kasvu mutta se myös tarkoittaa valtavia tukia kannattamattomiin yrityksiin (kuten Yhdysvaltojen investointipankit tai autoteollisuusjätti General Motors). Keynesiläinen elvytys on kuitenkin erittäin vaikea toteuttaa globaalien ongelmien korjaamiseksi, eikä siihen aikanaan edes pystynyt edes New Deal ohjelma, sillä Yhdysvaltojen talous vuosina ajautui 1937-1938 uudelleen lyhytkestoiseen lamaan, minkä korjasi oikeastaan vasta sotatalous valtavine tilauksiineen ja maan armeijan moneen miljoonaan noussut miehistötarve. 1930-luvun suuri lama tai myöhemmät Etelä-Amerikan, Afrikan, Aasian ja Venäjän kriisit ovat olleet väistämätön talouden nopeaa rakennemuutosta säännellystä taloudesta kohti markkinataloutta. Esimerkiksi Venäjä siirtyi suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ”yli yön” vuonna 1991 liberaalin Janos Gaidarin hallituksen johdolla. Oli selvää, että Venäjän valuutta, rupla, oli yliarvostetuttu, sillä Neuvostoliitto tuki koko historiansa ajan ruplan arvoa maan kansainvälisten talousuhteiden säätelyllä. Vuoden 1991 yllätys oli ruplan arvon raju rohmahdus. Ruplan arvo putosi yllättäen murto-osaan entisestään, jolloin vahvana valuuttana pidetystä ruplasta tuli ”roskavaluutta”. Tämän seurauksena ruplaan sidoksissa olleet palkat ja säästöt menettivät ostovoimansa ja suuri osa tavallisista venäläisistä ajautui köyhyysloukkuun. Suomi oli talous- ja pankkijärjestelmänsä kautta poikkeuksen tiukasti sidottu Neuvostoliittoon, joten ruplan raju rohmahdus näkyi Suomessa vuoden 1991 lopulla, kun siihen saakka ylilikvideiltä luottomarkkinoilta katosi pohja. Suomi ajatui vuosien 1992-1993 aikana syvään lamaan. Venäjä voittii vaarallisia piirteitä saaneen talouskriisinsä vasta 2000-luvun vaihteessa, mistä kunnia lankeaa presidentti Putinille, joka otti maan talouden keskushallinnon kontrolliin, kun presidentti Jeltsinin kaudella Venäjän oligarkit ottivat vahvan otteen maan koko keskushallinnosta ja jopa spekuloivat omalla presidenttiehdokkaallaan. Lama tarkoittaa taloustieteessä syvää talouden matalasuhdannetta, joka ei mahdu normaalehin suhdannevaihteluihin. Talouden taantumasta on tapana käyttää lama-nimitystä, kun BKT laskee vähintään 10 %:ia tai kun yhtäjaksoinen taantuma kestää vähintään 3 vuotta. Venäjän talouslama vuosina 1989-1998 oli Economist-lehden kokoamien tietojen mukaan tuhosien lamojen joukossa pahin; tuolloin Venäjän BKT laski lähes puoleen lamaa edeltävältä tasolta. Suomen talouslama on virallisissa luvuissa siedettävä, koska sen aikana BKT laski vain 13 %:ia ja työttömyys nousi pahimpina lamavuosina 20 %:iin työvoimasta. Parin vuosikymmenen tarkastelu antaa kuitenkin synkemmän kuvan. Lama johti osaltaan siihen, että noin miljoona työvoimaan kuuluvaa suomalaista on nyt syrjäytynyt työstä ja elää julkisten tulonsiirtojen varassa. Toiseksi pahimmaksi lamaksi BKT-perusteinen mittaus nostaa Yhdysvaltojen vuosien 1929-32 suuren laman, joka sekin näkyi seurannaisvaikutuksina erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Suomi ajautui myös lamaan mutta tuossa vaiheessa Suomen vientiriippuvuus laman kouriin joutuneista vientimaista oli onneksi nykyistä vähäisempi. Kommunistisen järjestelmän romahdus oli pääsyy Puolan, Unkarin ja Tsekin kriiseihin. 2000-luvun vaihteessa nopeasti kehittyneet taloudet olivat laajasti kriisissä, mistä esimerkkinä ovat Argentiina, Chile, Venetzuela ja Indonesia. Yhdysvaltojen finanssimarkkinoilta 2007-8 alkanut kriisi on monessa mielessä erilainen kuin 12 syvää talouslamaa, joiden pääasiallinen syy oli ”kilpajuoksu köyhyyden voittamiseksi”. Nyt kriisin laukaisijana eivät olleet kehitysongelmiin liittyvät institutionaaliset viiveet. Kriisiin ajautui maailman kehittynein markkinatalous, Yhdysvallat. Yleisen käsityksen mukaan kriisin syynä oli jo muuten rikkaiden finassialan toimijoiden keinottelu johdannaismarkkinoilla, mistä käytetään myös nimeä ahneus. Kriisiä on ratkottu valtioiden tukitoimilla. Yhdysvalloissa alkanut kriisistä johti osan Euroopan rahaliiton maista syvään kriisiin. Suureen maailmanlaajuiseen talouslamaan liittyy väistämättömät dominovaikutukset. Yhdysvaltojen kriisi iski EU-maihin, jotka olivat raskaasti velkaantuneita. Positiivinen velkarahan käyttötarve EU-27-maissa oli infrastruktuuriin uudistaminen. Negatiivinen puoli velkatarinaa on velkarahoituksen käyttö julkisen talouden alijäämän kattamiseen, eli otettu velka on ylipormestari Raimo Ilaskiven määritelmän mukaista ”syömävelkaa”. Julkisyhteisöjen EMU-velka kuvaa EU:n jäsenmaiden julkisen talouden velkaantumista. EMU-velka on nimellishintainen ja käsittää ainoastaan käteisrahan ja talletukset, arvopaperit sekä lainat. Julkisyhteisöjen nettoivelka saadaan selville, kun alasektoreiden (valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot) väliset velkaerät poistetaan. Tällä hetkellä EU-maista noin puolella julkisen velan suhde BKT:n ylittää velkaantumiselle EU:ssa asetetun kriittisen 60 %:n viitearvon. Kreikassa velka on 160 %:ia suhteessa BKT:n. Kreikan ohella velan suhteellinen osuus on korkea myös Italiassa, Irlannissa, Portugalissa ja Belgiassa. Uusilla EU:n jäsenmailla velan suhteellinen taso on matala. Näistä Viro on todellinen talouden hallinnan mestari. EU:n velkakriisiksi on lisännyt julkista velanottoa Keynesin hengessä, vaikka monen maan talouskasvu on heikentynyt. Vuoden 2010 lopulla 27 EU-maan yhteenlaskettu julkisen sektorin velka nousi likimäärin 10.000 mrd. euroon. Vuosina 2008-2010 velkapotti kasvoi noin 2.500 mrd. euroa. Velan osuus BKT:stä on kivunnut 80 %:iin EU-27-maissa. IMF:n ennusteen mukaan G7-maiden (Englanti, Italia, Japani, Kanada, Ranska, Saksa ja Yhdysvallat) julkinen velka nousee 123 %:iin BKT:stä vuonna 2016, kun se vuonna 2006 oli 83 %:ia . Myös Suomessa velkasuhteen on ennakoitu heikkenevän luokkaa 50 %:ia. Mukana ennusteissa ei ole kuitenkaan voimassa olevat EU-vastuut ja talouslaman vaikutusten laimentamiseksi otettava lisävelka. Suomessa valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt, että lama on jo nyt aiheuttanut 35 mrd. euron kansantaloudelliset tappiot . Suomi ja muut EU-maat sopivat vuonna 2012 euroalueen palomuurien vahvistamiseksi. Päätöksen mukaisesti väliaikaisen (ERVV) ja pysyvän (EVM) kriisihallintavälineen, joiden yhteenlaskettu lainakapasiteetti on 700 mrd. euroa. Järjestelmä on tarkoitettu pienten euromaiden kuten Kreikan auttamiseen ja sen sen lainakapasiteetti on täysin riittämätön Espanjan jättimäisen pankkisektorin pelastamiseen. Suomen sitoumukset ERVV:n 440 miljardin euron varainhankinnalle ovat 13,97 mrd. euroa, mistä tosin puuttuvat korkomenot, jotka selviävät vasta laina-ajan lopussa . Suomen perustuslain mukaan valtion antamien takausten enimmäismäärän tulee olla eduskunnan tiedossa. Kreikka-päätös synnyttää näin selvän ristiriidan peruslain tarkan sisällön ja kriisipolitiikan välillä. Vielä ongelmallisempi lienee Espanja. Kesälomalta hälytetty eduskunta hyväksyi Suomen ja Espanjan välisen vakuussopimuksen 18.7.2012. Hallituksen tiedonanto eduskunnalle kertoo, että Suomen takausosuus Espanjalle annettavasta hätälainasta on 3,6 mrd. euroa, jos lainan myöntää kokonaisuudessaan Euroopan rahoitusvakausjärjestelmä (ERV) . Suomi osallistuu Espanjan lainajärjestelyyn käytännössä hiukan pienemmällä osuudella kuin muut Euro-maat. Vakuus on 40 %:ia Suomen lainaosuudesta. Asiantuntijoiden kanta on se, että vakuusjärjestely kattaa Suomen valtion tappioriskin. Sen sijaan kansalaiset ovat skeptisempiä. Eräs vaihtoehto on EKP:n setelipaino, siis rahavarannon kasvattaminen. EKP on jo elvyttänyt markkinoita noin 3.000 mrd. eurolla. Rahavarannon jatkuva kasvu johtaa inflaatio-devalvaatio-kierteeseen ja sitä kautta euroa valuuttakurssin heikkenemiseen suhteessa muihin maailmantalouden päävaluuttoihin . Euro on jo heikentynyt suhteessa dollariin 15-20 %:ia kriisin aikana. Suomessa tätä ns. D-vitamiinia käytettiin laajasti talouden elvyttämiseen. Vuosina 1977–1978 markka devalvoitiin 3 kertaa 5-8 %:ia kerrallaan. Sinänsä likviditeetin lisääminen markkinoille on normaalia keskuspankkitoimintaa. Ongelma on Euroopan yhteisön perussopimus, Maastrichtin sopimus vuodelta 1992, jonka mukaisesti EU:n jäsenmaat sitoutuvat tiukkaan talouskuriin. Suomi on ainoa EU:n jäsenmaa, joka on noudattanut tarkalleen vakaussopimusta. Jotta EKP voisi toimia Fedin tapaan, EU:sta tulisi luoda liittovaltio. EU kehittyi liittovaltion suuntaan vuoteen 2005 saakka, kunnes perustuslakiuudistus jäi kahdessa maassa (Hollanti ja Ranska) ratifioimatta sisäpoliittisista syistä. Uutta ratkaisua haettiin Lissabonin sopimuksella mutta se on epärealistinen tavoitteiltaan. EU:n kriisi on siis poliittinen. On synnytetty 27 maan yhteisö, joka nyt joutuu auttamaan velvoitteistaan pahiten lipsuneita jäseniään. EKP joutuu toimimaan kiertoteitä, koska suora "lender of last resort"-toiminta Fedin mallin mukaisesti on siltä kielletty. Päärahoittaja Saksa ei hyväksy tätä menettelyä, mikä on johtanut maan edustajan eroon EKPn johtokunnasta. Ongelmaa pahentaa se, että Euroopan yhteisön on toimittava tehokkaasti markkinoilla, joissa markkinavoiman muodostavat globaalisti toimivat ja kooltaan jättimäiset finanssilaitokset. Tästä on seurauksena koomisia piirteitä saanut poliittinen peli ja spekulatiivinen markkinatieto. Totuus Kreikka-tilanteesta lienee edelleen tulkinnallinen . Kreikalla on selkeä maksutaseongelma, joka ei koske vain julkista sektoria. Myös yksityiset yritykset ovat ylivekaisia. Tätä taustaa vasten Kreikan irtautuminen eurosta olisi alkusta alkaen ollut paras ratkaisu myös maan itsensä kannalta. IMF:n johdolla tapahtunut konkurssi olisi käynnistänyt Kreikassa uuden talouskasvun ja säästänyt mm. Suomen varoja oman talouskasvun rakentamiseen. Nyt kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Kreikka on bondien jälkimarkkinoilla spekulaation kohteena, kun sijoittajat pelaavat konkurssin todennäköisyyksillä. Pelissä on monimutkaisten johdannaisten viidakko, joista pahamaineisia ovat sijoitusten turvaksi otetut CDS:t (credit default swap) . Emme voi mottia Suomen hallitusta tyhmäksi tai passiiviseksi. Silti valtionvarainministeri Urpilaisen lujasta taistelusta huolimatta voimme kohta kirjata Kreikka-tappioita . Nouriel Roubinin (New Yorkin yliopiston taloustieteen professori) mukaan yksityinen sijoittajasektori pääse hyötyy, kun tappiot nyt sosialisoidaan Kreikan luotottajamaiden veronmaksajille . Euroopan yhteisön ja rahaliiton päätöksenteko on tuonut esiin sen, miten vaikea hallinnollisesti on tehdä eri maiden peruslakien ja muiden lakien valossa oikeita päätöksiä. EU-27-valtion joutuvat joka tapauksessa syvälle uuteen markkinaperusteiseen ohjaukseen (public governance), jossa teknisesti helpoimpia ratkaisuja ovat valtioiden vastuusitoumuksia ja riskejä koskevaa raportoinnin kehittäminen vastaamaan kansainvälisiä tilinpäätösstandardeja. IFRS- ja IPSAS-standardeissa esitetään periaatteet siitä, miten eri vastuiden sisältämää riskiä tulee arvioida ja raportoida. Pankkien toiminnan valvonta on osoittautunut kriisimaissa heikoksi. Hankala ongelma on yhteiskuntarauha, jota valtiot pyrkivät ylläpitämään mittavilla elvytystoimilla, eli elvytyksen pääsyy on poliittinen. Globaalisti toimiville yrityksille on sallittu rankat sopeutustoimet ja tuotannon siirto alhaisten tuotantokustannusten maihin, mm. Kiinaan. Ranskan presidentti François Hollande otti kantaa Peugeot Citroënin suunitelmiin karsia 8.000 työpaikkaa ja sulkea suuren tehtaan Ranskassa. Eurokriisi ja mittavat tukipaketit voivat nopeuttaa työpaikkojen katoa, kuten tapahtui Japanissa pari vuosikymmentä sitten. Hollande avaa keskustelua siihen suuntaan, että valtioiden tulisi rajoittaa työpaikkojen siirtoa yrityksissä, joihin on käytetty valtioiden tukirahoja. Elvytyksen ainoa varma tulos on valtioiden velan kasvu, kuten taloustieteen Nobelistit (mm. Krugman ja Stiglitz) ovat toistuvasti huomauttaneet. Suuri lama päättyi totaaliseen sotaan. Olisiko nyt vastassa globaali markkinasota?