Lucasin Keynes-kritiikki ja Friedmanin malli Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) keskeinen hiljainen olettamus on se, että tarjonta luo oman kysyntänsä (Sayn laki ). Siksi on mahdollista edistää talouden kehitystä puuttumalla vain joko kysyntään tai tarjontaan. Neoklassinen taloustiede rakentui tarjonnan analysoinnin varaan ja siksi siitä käytetään nimeä tarjonnan taloustiede. Vaihtoehtona voidaan pitää uuskeynesiläisestä taloustiedettä, jota on tapana kutsua kysynnän taloustieteeksi. Historiallisesti taloustiede on tarjontalähtöistä. Kuluneiden kolmen vuosisadan aikana teollinen vallankumous on johtanut radikaaliin markkinarakenteiden muutoksiin kaikissa maailman maissa. Teollisesti tuotetut hyödykkeet (commodities) ovat korvanneet käsityöllä tuotetut ja hallitsevat 90 %:sti maailmanmarkkinoita. Maailman talous on nykytilanteessa niin monimutkainen, että taloustieteen pohjalle rakennetut ekonometriset mallit ennustavat huonosti kehitystä edes keskipitkällä aikavälillä. Siksi tarvitaan uusia tehokkaita käsitejärjestelmiä ja niihin nojautuvia taloustieteen malleja. Chicagon yliopiston professori, Nobelisti Robert Lucas on 1960-luvulta lähtien tehnyt merkittävän työn neoklassisen koulukunnan käsitteiden uudistajana. Lucas on tullut tunnetuksi rationaaliset odotukset -käsitteestä (rational expectations), jonka on todettu toimivan ekonometrisiä malleja paremmin mm. suhdannekäänteiden ennustajana. Lucas korostaa valistuneiden taloustoimijoiden (mm. kuluttajat ja tuottajat) kykyä toimia markkinoilla tehokkaammin kuin valtiot. Tämä jo sinällään muodostaa esteen keynesiläisen talouspolitiikan toteutukselle. Nouriel Roubin nojaa Lucasin ajatteluun, kun hän väittää yksityinen sijoittajasektori hyötyy eniten valtion tukijärjestelyistä. Lucasin vasta-argumentti keynesiläistä oppia kohtaan on tunnettu nimellä Lucas-kritiikki . Sen vastavetona on syntynyt uuskeynesiläinen makrotaloustieteen koulukunta, joka nostaa esiin sinänsä kiistattoman hinta- ja palkkajäykkyyden perusteluna valtion interventio-oikeudelle. Koska hyvinvointiyhteiskunta rakenteineen on syntynyt poliittisin päätöksin, näin ollen myös uuskeynesiläisyys nojaa poliittisen päätöksenteon ensisijaisuuteen suhteessa taloudelliseen. Lucas ei usko valtioiden viisauteen säännellä markkinoita. Tähän kantaa on hyvin perusteita; valtiot ovat ajautuneet jatkuviin sotiin ja konflikteihin keskinäisissä suhteissaan siis ulkopolitiikassa, vaikka juuri tällä alueella valtioilla on täydellinen valtamonopoli. Miten valtiot voisivat olla mestareita markkinataloudessa, jossa valtiot ovat toimineen pääosin sivustakatsojia valtavan markkinakoneiston rinnalla? Tässä tulee antaa tunnustusta tavallisten kansalaisten intuitiiviselle kyvylle tulkita neoklassista oppia Lucacin rationaalisten odotusten teorian valossa. Esimerkiksi Ruotsissa poliitikot ja järjestöt ajoivat 2000-luvun vaihteessa siirtymistä euroon. Kansalaiset vastustivat järkevillä perusteilla Euroa. He odottivat Lucasin hengessä talouskriisiä, joka myös tuli He näkivät kruunun keinona korjata Ruotisin kilpailukykyä. Tämä myös toimi hyvin vuoden 2008 jälkeen, mikä helpotti Ruotsin nopeaa selviytymistä kriisistä. Osallistuin Ruotsissa ennen Euro-äänestystä järjestettyyn Euroa puoltavaan kampanjaan, jonka järjesti maan elinkeinoelämän keskusliitto (Svensk Näringsliv). Ruotsissa kansalaiset olivat oikeassa kuten Lucas väittää ja poliitikot väärässä. Lucas uskoo, että sodan aikana alkanut raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods – sopimus) oli vähemmän menestyksellinen talousmalli kuin yleisesti on tapana ajatella. Järjestelmä johti Lucasin arvion mukaan maailman yksityisen rahoitusjärjestelmän kriisiin, koska kasvanut markkinoiden epävarmuus ja kompleksisuus sopivat huonosti yhteen kiinteiden valuuttakurssien kanssa. Kriisin kärjistyessä 1970-luvun alussa tallettajat alkoivat muuttaa talletuksiaan kullaksi, jolloin ilmeni, etteivät keskuspankkien yhtyeenlasketetut kultavarannot riitä maailman rahajärjestelmän reaalivakuudeksi. Siksi erityisesti maailmantalouden päävaluutta dollari oli vahvassa paineessa, kun Yhdysvaltain kultavaranto hupeni vuonna 1970 lähes olemattomiin. Taustalla tässä oli Yhdysvaltojen käymä julistamaton sota (Vietnamin sota) ja maan poliittinen kriisi (Nixon-skandaali) sekä raakaöljyn hinnan raju nousu noin kymmenkertaiseksi maailmanmarkkinoilla (Lähi-idän sodan seuraus). Nämä kaikki tapahtuvat olivat taustaltaan puhtaasti poliittisia, eivätkä anna hyvää kuvaa valtioiden ulkopolitiikan hoidosta. Keynes puolusti omana aikanaan ns. sekataloutta, jossa yhdistyvät yhtä vahvoina osatekijöinä markkinakapitalismi ja valtionkapitalismi. Sodan jälkeen monet maat ja myös Suomi turvautuivat tältä osin Keynesin oppiin ratkoakseen sotatalouden jälkeisiä talousongelmiaan, kunnes kasvava tehottomuus säännöstelytalouden seurauksena johti mm. Suomessa kilpailukyvyn korjauksiin toistuvien markan devalvaatioiden avulla. Tällä tavalla tosiasiassa suomalaiset kuluttajat joutuivat keynesiläisen talouspolitiikan maksumiehiksi ja Keynesin oppien kannalta keskeinen elementti siis kotimarkkinakysyntä oli heikko. 1970-luvulla nobelisti John Galbraith kävi julkista keskusteluita ja perusteli seka- tai puitetalouden vahvuuksia. Galbraith korosti epävarmuuden tuomaa vaikeutta talouden tasapainolle ja talouden historiallis-komparatiivisen analyysin merkitystä. 1970-luvulla samanaikainen inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin makrotaloudellisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on luonnollinen työttömyys. Friedmanin mukaan Keynesin suosittelema rahan määrän lisäys ei poista työttömyyttä, jos työttömyys ei ylitä luonnollista tasoaan. Friedmanin ajattelu on myöhemmin yleisesti hyväksytty monien eri maiden työllisyyspolitiikan perustaksi. Valtion on järkevää pyrkiä alentamaan suhdannetyöttömyyttä kysyntää elvyttävin toimin mutta ei juuri koskaan rakennetyöttömyyttä . Friedmanin mukaan on olemassa tietty työttömyyden tasapainoaste (non-accelerating inflation rate of unemployment) . Jos valtio yrittää painaa työttömyysasteen alle tämän talouden rakenteiden määrittelemän tason, inflaatio kiihtyy, mikä näkyi Suomen lähihistoriassa, kun tasapainotyöttömyys oli 7-8 %:ia ja työttömyyttä pitää alle tämän tason. Puhdaslinjainen neoklassinen työn sopeutus siis Sayn laki ei toimi, koska työmarkkinoilla voi vallita suuri ”tahaton” työttömyys, jolla on taipumus muuttua rakenteelliseksi . Erityisesti EU-maat ovat korostaneet matalan inflaation politiikkaa talouden vakauden perustana , mikä sinällään rajoittaa talouskasvua. Nobelisti Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. EU:n vakauspolitiikka on nyt osoittaunut suureksi kuplaksi, kun sitä ei ole tarkalleen noudattanut mikään muu maa kuin Suomi. Toisaalta vakauspolitiikka on hidastanut toimia EU:n kilpailukyvyn parantamiseksi, mikä näkyy EU:ssa kasvualojen ja – alueiden niukkuutena. Paul Krugman mukaan olisi tarpeen luoda positiivisia inflaatio-odotuksia stagnaatioon ajautuneissa maissa. Hänen mukaansa Japanissa pitäisi edistää inflaatio-odotuksia. Presidentti Sauli Niinistö puoltaa vastaavaa politiikkaa EU-maissa. Matti Pohjolan historiallinen analyysi suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista osoittaa selkeästi, että Suomen investointiaste oli vuosina 1960–1990 korkeampi kuin muissa maissa mutta investoinnit eivät Suomessa olleet tuottavia. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä 1990-luvun alun talouskriisiin ja sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. Tässä on paljon totuuden siemeniä. 1980-luvulla Suomessa investointiin rakennuskantaan valtavia summia ja vallitsi spekulatiivisen rakentamisen kulta-aika. Rakennusalalla vallitsivat villit työmarkkinat 1980-luvulla, jolloin palkat ja rakentamisen kustannukset nousivat rajusti. Kun väistämätön talouden korjausliike sitten tuli 1990-luvun alussa, pelkästään rakennusalalta jäi työttömäksi noin 150.000 henkilöä, joita oli vaikea työllistää mm. ICT-aloilla, koska palkkaodotukset olivat karanneet pilviin palkkaliukumien johdosta. Siihen aikaan oli runsaasti käytettävissä teekkarityövoimaa. ICT-aloille palkattujen teekkareiden palkka oli huono mutta tehokkuus kansainvälisesti erinomainen varsinkin, kun ottaa huomioon, että vuoden 1993 markan devalvoituminen paransi noin 50 %:ia Suomen hintakilpailukykyä. 1990-luvun ICT-perusteista talousihmettä selittääkin teekkarien alipalkattu työ paremmin kuin mikään muu tekijä. EUn haaste on heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys. Tätä selittää EU:n työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuva substituutiosuhde eli yritykset panostavat yleisesti ylisuhteisesti työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan. Yhdysvaltojen ja EU:n eroavuutta työvoiman kysynnässä selittävät keskeisesti institutionaaliset erot. Suomen erityispiirre on heikko kuluttajapalvelujen kysyntä. EU-maat eivät ole onnistuneet parantamaan palvelujen tuottavuutta ja sitä kautta palvelusektorin kasvua ja työvoiman kysyntää. Yhdysvallat on tässä onnistunut, mihin keskeinen selitys on informaatioteknologian tehokas käyttö työn organisoinnissa. EU-maiden institutionaalinen palkkajäykkyys on osasyy sille, että yritykset vähentävät aktiivisesti työvoimaa matalan tuottavuuden aloilla. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi työllistymisen esteiden poistoa , jolloin työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät ja verojärjestelmä kannustavat työn tekoon. EU:n keskeinen politiikkainstrumentti on ollut aktiivinen työvoimapolitiikka, joka ei kuitenkaan ole tuottanut tuloksia. Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin erityisesti Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että inflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta . Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa on eräs syy rakenteelliseen työttömyyteen. Ruotsi otti aikanaan aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan . Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa , joka päätyi seuraaviin suosituksiin: 1. Nimelliskorotukset tuottavuuden puitteissa 2. Suuremmat toimialaerot palkoissa 3. Muiden työvoimakustannusten jousto 4. Joustavuutta yrityksissä 5. Joustot yksilötasolla Selonteko edustaa vallitsevaa näkemystä, joka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu täysin joustavan palkkatason kautta ei ole realistinen malli. Koska kansantalous on suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat johtavat epävakaaseen talouteen . Ihmisten alueellinen ja ammatillinen liikkuvuus ovat työmarkkinoiden sopeutumisen perustana. Markkinataloutta on hankala palauttaa edes kohtuudella ennustettavaan tilaan, mikä valitsi Bretton Woods –kaudella – jos aina silloinkaan. Valtion ja markkinoiden puoliväliin tarvitaan kansalaisyhteisöjen muodostamia rakenteita, jotka jo nyt hoitavat kriititsen osan siviilikriisinhallintaan. Kasvio ja Nieminen (1998, 45) toteavat: ”Samalla voidaan etsiä sellaisia dynaamisia institutionaalisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka synnyttävät hyviä kehiä sekä taloudellisessa että sosiaalisessa mielessä. Itse itsensä uusintavat muutoskykyiset hyvät kehät ovat kilpailukykystrategialle tärkeitä, koska ne takaavat sen, että kyseinen strategia ei perustu kansallisten voimavarojen lyhytaikaiseen ryöstöviljelyyn, vaan että se kantaa huolta kansantalouden, yhteiskunnan ja luontoympäristön jatkuvasta ja pitkäaikaisesta ylläpidosta.” Makrotalouspolitiikan perustana olevat keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti, jolloin talouspolitiikan ongelma on kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätö. Tämä ei vastaa nykypäivän yhteiskuntaa, jossa tarvitaan yhteiskunnan rakennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpeteriläistä modernia elinkeinojen uudistumista ja sitä kautta talouden kasvua edistävää politiikkaa. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten laajojen rakenneongelmien edessä. Elvytyspolitiikka "vuotaa" kansainvälistyvässä taloudessa yli rajojen ja voi nostaa yleistä korkotasoa. Makroekonomistien erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden analysointi. Tämä "työkalupakki" ei kuitenkaan anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin. Valtio ei ole enää eksogeeninen toimija talouden rakenteiden ja pelisääntöjen muokkaamisessa vaan valtio joutuu talouden sisäkehään viimeistään silloin kun talous on kriisissä, Nobelisti Robert Lucasin rationaalisten odotusten käsite tuo mukaan punnintaan markkinapsykologian ja markkinatalouden epävakaisuuden, joka laajentaa tulkintaa inflaation ja työttömyyden suhteesta. Keynesin oppien soveltaminen mm. Suomen käyttämän kehysbudjetoinnin perustana edellyttää sitä, että on käytettävissä ekonometriset ennusteet, joiden avulla voidaan luotettavasti ennakoida talouden kehitys yli neljän vuoden hallituskausien. Lucas ampuu alas taloudelliset ennusteet, sillä jos ennusteet vaikuttavat budjettipolitiikan kautta ennustettavien siis hallituksen ja eduskunnan käyttäytymiseen muuttaen sitä, silloin ennuste toteuttaa itse itsensä. Tästä seuraa se, mitä kritikoitiin voimakkaasti jo 90-luvun laman aikoihin. Taloudelliset ennusteet saattoivat ennen lamaa olla useita prosentteja virheellisiä, kun normaalisti ennustevirheiden oletetaan olevan prosentin osia. Kun prosentti BKT:stä tarkoittaa runsasta 1.5 miljardia euroa, usean prosentin ennustevirhe kehysbudjettien perustana johtaa valtaviin ongelmiin valtiontalouden sopeutuksessa. Tästä on tällä hetkellä kysymys, kun valtiontalous ottaa useita miljardeja euroja velkaa vuositasolla. Kun julkinen sektori todella sitoo omat kulutusmenonsa lakeihin, ei pelivaraa sopeutumiseen juurikaan jää. Siksi olennainen kysymys Lukasin ajatusten valossa on se, miksi valtio panostaa Keynesin ajatusten mukaiseen kehysbudjetointiin, kun sen historiaan nojaava ennusteperusta on lähinnä arvausta tämän päivän epävarmuuden ajassa. Lucas uskoo, että ihmiset ennustavat keskimäärin oikein niitä tekijöitä, joiden varassa he tekevät taloudellista toimintaansa koskevia valintojaan. Jokainen voi tietenkin pohtia kohdaltaan: Osaanko ennustaa ne tekijät, jotka vaikuttavat oman talouteni kulutus- ja investointipäätöksiin? Ei liene helppoa. Lucasin mukaan rahapolitiikan pitäisi olla neutraalia, koska rahan hinta siis korkotaso määräytyy joka tapauksessa kansainvälisillä markkinoilla rahan tarjonnan ja kysynnän kautta. Veropolitiikan pitäisi kannustaa valtiota rahoittamaan vain kannattavia investointeja ottaen huomioon valtion toimien mahdollinen haitallinen vaikutus yksityiseen investointitoimintaan. Suomessakin voisi kysyä: Toimiiko esimerkiksi Suomi tällä tavalla vai onko valtion ja kuntien toimilla markkinoita häiritseviä vaikutuksia? Lucas muotoili rationaalisten odotusten teorian. Rationaalisten odotusten teoria asettaa valtiolle tarkat rajat keinoista vaikuttaa talouteen. Lucasin neoklassisen analyysiiin mukaan valtion kulutus laskee kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä, koska se johtaa tehottomuuteen . Onko valtion toimilla tällainen vaikutus? Pohjoismaat nojaavat puitetalouteen ja uuskeynesiläinen koulukuntaan. Pohjoismaissa hinta- ja palkkajäykkyyttä on yleisesti käytetty perusteluna kysyntälähtöiselle politiikalle, josta esimerkkinä on valtion ja kuntien mittavat panostukset aktiiviseen työvoimapolitiikkaan. Mitä nämä toimet tarjoavat nuorille? Tuskin kovin paljoa, koska nuorisotyöttömyys on noussut kestämättömän korkealle tasolla kaikkialla Euroopassa. Keynesiläinen oppi on talouskasvun oppi, mikä tekee vaikeaksi mm. ekologian huomioonottamisen tai säästäväisen taloudenpidon. Luonnollinen säästäminen on syrjäytetty keynesiläisellä ajatuksella, jonka mukaan lama johtuu liiasta säästämisestä ja liian vähäisestä kulutuksesta. Miten tämä sopii nykyaikaan, kun ekologiaa pitäisi huomioida ja valtiot ja kansalaiset velkaantuvat?