Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty

Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty


Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa.

Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudellisesti vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971, missä maa teki valtavan panoksen maailmantalouden kehittämiseksi. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät kollektiivisesti pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti kuitenkin tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät yhdessä keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli yhteinen valuuttakori, jossa olivat mukana tärkeimpien kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.

Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentymisprosessi käynnistyi vuonna myrskyisän 1970-luvun jälkeen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS, perustamisesta siten, että käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan yhteisön valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi verraten hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi koko ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:


1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,

2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja

3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.

Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi näin johtavaan asemaan EEC-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma muissa suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden täyttä luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli selvästi havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita rahapolitiikan heikkouden lisäksi vaivasi jo silloin hidas talouskasvu. Esimerkiksi Nobelisti Paul Krugman puhui toistuvasti matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 allekirjoitettu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat yhä laajemmin yksimielisiä siitä, että sisärajattomilla markkinoilla eri maiden taloudet kytkeytyisivät toisiinsa paljon aiempaa tiiviimmin ja taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähentäisi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakottaisi siten jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, mikä ilman rahapolitiikkaan odotettiin kohdistuvan kohtuuttomia paineita pääoman liikkuessa vapaasti ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyessä.[5]

Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustajana Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen erillisen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[6]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliltä poistettiin pääomanliikkeiden rajoitukset. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[7] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhteinen valuuttavarantopolitiikka. ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitealle annettiin uusia tehtäviä 12.3.1990 neuvoston kokouksessa[8]. Näihin tehtäviin kuuluivat valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi.

Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä luo vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) ja Euroopan keskuspankin (EKP) perussääntö. Euroopan rahapoliittisen instituutin (EMI) perussääntö liitettiin pöytäkirjoina EY:n perustamissopimukseen. 1.1.1994 Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin EMI Frankfurtiin jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi Euroopan unionin jäsenvaltioilla. Pääjohtajien komitea lakkautettiin, ja sen tilalle luotiin EMIn neuvosto, jonka päätehtävät olivat keskuspankkien yhteistyö ja tarpeellisten valmistelujen hoitaminen EKP:n perustamiseksi. Madridissa joulukuussa 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäkautta, joka alkoi 1.1.1999. Siirtymäkausi antaisi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [9]

Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimuksen määräyksiä ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkisen talouden kurinalaisuus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[10] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot sitoutuivat harjoittamaan politiikkaa, jolla ne pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit, ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään kattavasti saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.

EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttivät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön 1.1.1999.[11] Näiden 11 jäsenvaltion valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat oli kytketty euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001. Jäsenvaltiot muuttivat jälkimarkkinakelpoisia velkainstrumentteja euromääräisiksi ja käyttivät euroa maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahoitusmarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön kerralla, kun maksujärjestelmät toimivat euroissa. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[12]:

1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka:velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.

Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon

1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. 1 euro = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa


Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[13].


[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo, Euroopan rahaliitto ja Suomi, historian ja yhteiskuntaopin opettajien syyspäivät 13.10.2001, Rahajärjestelmän historiasta www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[6]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[7] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[8]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[9] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[10]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[11]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[12]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[13]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta

Yrittäjyyden positiivinen kierre lähtee yrittäjistä - ei hallinnosta

Yrittäjyyden positiivinen kierre lähtee yrittäjistä - ei hallinnosta

Luin Eero Lehden johdolla tuotetun raportin “Yrittäjyyden positiivinen kierre. Raportti on sinällään erinomainen yhteenveto selkeässä muodossa. Ainoa ongelma lienee se, että monet samat asiat olisi voinut kirjata 90-luvulla. Kovin paljon yrittäjyyden edistäminen ei ole muuttunut tuloksiksi. Yrityskanta on edelleen vaarallisen paljon painottunut pienyrityksiin, jotka ovat vahvasti kotimarkkinasidonnaisia ja suuryrityksiin, jotka vastaavat noin 90 prosenttisesti viennistä. Olemme tosiasiallisesti palanneet viennin osalta tilanteeseen, joka vallitsi 70-luvulla, kun aloitin uraani teollisuuden ja se järjestöissä.

Minun johtopäätökseni on jo kauan ollut se, että emme tarvitse nykyistä määrää palkallisia yrittäjyyden edistäjiä ja tutkijoita, joista vain harvat ovat edes toimineet pienyrityksissä – puhumattakaan että olisivat olleet itse yrittäjiä. Vaikka Eero ei sano asiaa kovin jyrkästi, minä voin sanoa. Virallisesti meillä on ministeriöiden ja kuntien ohjauksessa noin 20.000 yrittäjyyden edistäjää – määrä riittäisi palvelemaan koko Eurooppaa (vertaa komission henkilömäärä). Kun ottaa yrittäjyyden ympärillä toimivat tutkijat, konsultit, tms., jotka nekin ovat julkisessa ohjauksessa voi kokonaismäärä olla 40.000 tai jotakin sinne päin. Mihin tämä määrä tarvitaan?

Yrittäjyyden pahin este on byrokratia, siis ylhäältä-alas-ohjausmalli. Tämä malli vietiin Neuvostoliitossa johdonmukaisesti läpi ja maailman luonnonresursseiltaan rikkain maa romahti absoluuttisen köyhyyteen 90-luvun alussa. Miksi yrittäjäpalveluita ei voi rakentaa palvelusetelin varaan, kuten Lehti suosittelee? Yrittäjä arvostaa varmasti eniten niitä yksityisiä palveluita, jotka hän ostaa markkinoilta, kuten asianajaja, tilitoimisto tai tilintarkastaja. Julkisia palveluita yrittäjä harvoin ostaa edes 90 prosentin subventiolla. Esimerkkinä on julkisen viranomaisen “yrittäjätilaisuus”, jossa saattaa olla 99 julkisesti maksettua (palkka/ konsulttiperusta) ja vain yksi todellinen yrittäjä, joka sekin on saatu paikalle painostamalla.
Olisi siis johdonmukaista saattaa kaikki julkiset yrittäjäpalvelut palvelusetelien piiriin.

Yhdysvallat perusti sodan aikana OSRD[1]:n, jonka pohjalle syntyi National Science Foundation’s (NSF). NSF työllistää 1700 henkilöä. Sen vuosibudjetti on $6 miljardia (2008). www.nsf.gov Miten NSF saattaa toimia noin kymmenen kertaa pienemmällä henkilökunnalla kuin Suomen elinkeinohallinto ja samalla budjetilla? NSF kykenee silti palvelemaan tiede- ja teknologiasektoria perustutkimusta (20% että lukuisia sovellusalueita (80%), joissa monissa on suuria itsenäisiä yksiköitä[2]. Selitys on alhaalta-ylös-sopimusmalli. NSF saa vuosittain noin 40,000 ehdotusta, joista se rahoittaa noin 10,000. NSF avustaa suoraan kesäkoulujen (graduate schools) matematiikka-, tiede- ja teknologia-ohjelmia[3] sekä ottaa vastuulleen presidentti Obaman erityisohjelman (The Recovery Act) suuruudeltaan $3 miljardia.[4]

Jos Tekesin tapaan organisoitu NSF riittää Yhdysvalloille, mihin me tarvitaan Suomessa noin kymmenen kertaa suuremmat resurssit henkilömäärinä? Suomi on kuitenkin taloutena noin sata kertaa pienempi kuin Yhdysvallat. Tekesin pääjohtaja Saarnivaara on ottanut kantaa asiaan julkisesti. Hänen mukaansa Nokian valtavat t&k-panostukset vääristävät kokonaiskuvaa. Muuten ”Suomi on kehitysmaa kun katsotaan kuinka paljon yritykset saavat vetoapua valtiolta”. OECD-maissa yritysten saama julkinen rahoitus on noin kahdeksan prosenttia niiden kaikista t&k-kuluista ja Suomessa puolet siitä. Huipputeknologian osuus viennistä on pienentynyt vuosien ajan, kun elektroniikkateollisuus on siirtymässä Kiinaan, Intiaan, jne.
Yhdysvallat ja Aasia (Japani, Etelä-Korea ja Kiina) ovat täysin ylivoimaisia teknologia-innovaatioissa määrällisesti ja laadullisesti.

Maailman johtava patenttitoimisto on US Patent and Trademark Office (USPTO). Sillä on 9.000 työntekijää ja se ottaa vuosittain vastaan yli 150.000 patenttihakemusta[5]. USPTO, the European Patent Office (EPO) and the Japan Patent Office (JPO) hallitsevat maailman strategisia patentointeja ja niistä käytetään nimeä The Trilateral Patent Offices[6]. Erityisen keskeinen rooli tällä allianssilla on PCT[7] hakemuksista, joista USPTO vastaanottaa 40%.
Virallinen mitta teknologiakilpailukyvylle on R&D/GDP. Tämä luku on 3.5% neljässä maassa (Ruotsi, Etelä-Korea, Suomi ja Japani) ja 3% viidessä massa (Sveitsi Irlanti, Tanska ja Saksa). Yhdysvaltojen suhde on vain 2.6% mutta budjetti on $340 miljardia, joka on edelleen 2/3 koko maailman R&D-panostuksesta (yli $800 miljardia).

Referoidut julkaisut ovat toinen mitta teknologiakilpailukyvylle. Viisi aluetta (biologia, geologia, kemia, fysiikka ja lääketiede) vastaavat noin 95% julkaisuista. Yhdysvallat hallitsee näistä edelleen 58%[8]. Fysiikassa Yhdysvallat on menettänyt johtoaseman EU-15-maille kokonaisuutena. Biologiasa ja kemiassa kumpikin ovat lähes yhtä vahvoja. Engineering/ technology alueella Yhdysvallat on menettänyt asemiaan mutta selvimmin East Asia-4 maille (Kiina, Etelä-Korea, Singapore ja Taiwan).

Mikä on merkittävä ero Suomen ja Yhdysvaltojen/ Aasia mallin välillä? Erona on tehokkuus patentoinnissa/ julkaisuissa. Suomessa tuotetaan WIPOn tilaston mukaan vain noin 10-20 kertaa vähemmän patenttihakemuksia kuin Japanissa tai Koreassa suhteutettuna t&k-panoksiin. Kansallinen innovaatiojärjestelmä, josta on annettu paljon positiivisia kannanottoja, on tehoton. Syynä on pitkälti hallinnon valtavan suureksi paisunut osuus innovaatiojärjestelmässä erityisesti suhteutettuna Suomen pieneen kokoon.

Huoli ei liity yksin Suomeen. Eurooppa on pahasti ajautunut sivuun Yhdysvallat-Aasia-akselista. Vain Saksa kykenee jotenkin kilpailemaan patentoinnissa. Eräs mielenkiintoinen seikka liittyy uusiin tuotteisiin. Jos katsoon listauksia tämän hetken menestystuoteista, voi tehdä kaksi johtopäätöstä. Ne liittyvät harvoin Eurooppaan. Yhdysvallat-Aasia-akseli hallitsee myös näitä web 2.0 sovelluksiin perustuvia uusia tuotteita, jotka edustavat yrittäjyyden uutta aaltoa. Toinen havainto on se, että web 2.0 siis interaktiivinen web on keskeinen osa uusien kasvuyritysten menestysmallia. Facebook on esimerkki koulupoikien perustamasta yrityksestä ja näitä on tulossa koko ajan lisää.

Suomessa tulisi ottaa vahvasti mukaan yrittäjyys- ja talousohjelmiin yliopistot ja korkeakoulut ja laajasti ns. kolmas sektori. Kun lähtökohtaisesti voidaan lähteä siitä, että viranomaisrooli ja yrittäjyys on mahdollisimman kaukana toisistaan, on vaikea ymmärtää, miksi viranomaisohjaus on niin keskeisessä roolissa yrittäjyyden edistämisessä. Ainoa ymmärrettävä selitys on se, että nykyinen järjestelmä pyrkii ylläpitämään julkista hallintoa. Nyt olisi korkea aika lähteä siitä, että julkista hallintoa on pakko purkaa, koska sen ylläpitämiseen ei ole varaa. Sen sijaan että puretaan reumasairaaloita ja vastaavia, voitaisiin purkaa tehoton viranomaisohjaus yrittäjyyden ympäriltä. Asiallisia lakeja tarvitaan mutta jos yrittäjyyttä säätelee EU-Suomessa 100.000 pykälää, kuten EU:n korkea virkamies ja Aalto-yliopiston yrittäjyyden dosentti Timo Summa aikanaan asian ilmaisi, on tehty korjaamatonta vahinkoa Suomi Oy:lle.











[1] The Office of Scientific Research and Development
[2] Examples are the National Aeronautics and Space Administration (NASA) and the National Institutes of Health (NIH)
[3] Graduate students are supported by the IGERT (Integrative Graduate Education Research Traineeships) and the AGEP (Alliance for Graduate Education and the Professoriate) programs and through the Graduate Research Fellowships, NSF-GRF. An early career-development program (CAREER) supports teacher-scholars that most effectively integrate research and education within the mission of their organization, as a foundation for a lifetime of integrated contributions. George T. Mazuzan, The National Science Foundation: A Brief History, NSF Publication nsf8816.
www.nsf.gov/pubs/stis1994/nsf8816/nsf8816.txt
[4] Statement by Arden L. Bement, Jr., Director, National Science Foundation, on the American Recovery & Reinvestment Act of 2009 February 24, 2009 www.nsf.gov/

[5]Accoridng to the WIPO Statistics Database, the exact figure was 154,000 in 2006.
[6] Through harmonisation and development of industrial property administration and protection of industrial property rights, the Trilateral Offices strive to contribute to an increasingly efficient worldwide patent system in the 21st century. www.trilateral.net/
[7]The Patent Cooperation Treaty PTC) signed in 1970, provides a unified procedure for filing patent applications to protect inventions in each of its contracting states. In 2008, there were 139 contracting states to the PCT that constitute the International Patent Cooperation Union. The PCT does not lead to an "international patent".
[8]The AIP Bulletin of Science Policy News, R&D: Essential Foundation for U.S. Competitiveness In a Global Economy by Richard Jones Number 12, January 25, 2008 www.aip.org/fyi/2008/012.html

Suomen rahajärjestelmän historiaa - markka palveli hyvin


Suomen omaa rahaa edelsi vuoden 1840 raharealisaatio, jolloin Suomen rahayksiköksi otettiin hopearupla. Venäjän kriisi (Krimin sota) johti vuonna 1854 ruplan irrottamiseen hopeakannasta. 4.4.1860 Aleksanteri II hyväksyi Suomelle oman rahayksikön, markan. Markka oli aluksi vain seteliruplan neljäsosa. Vuonna 1865 Snellmanin johdolla toteutettu rahareformi johti siihen, että markka irrotettiin ruplasta ja kytkettiin hopeaan ilman Venäjän ruplaa, jolloin vaihtosuhde lukkiutui suhteessa tärkeisiin kumppaneihin, mm. Saksa ja Ruotsi. Vuonna 1878 markka sidottiin kultakantaan. Suomen markka kytkettiin kultakantaan siten, että Suomen markan kulta-arvo vastasi täsmälleen Ranskan frangia. Ranskan ympärille oli syntynyt latinalainen rahaliitto, jonka jäsenmaiden rahayksiköt (Ranska, Belgia, Sveitsi ja Espanja) olivat identtisiä Ranskan frangin kanssa, vaikka nimet vaihtelivat. Ennen maailmansotaa laillisena maksuvälineenä Suomessa olivat kultakolikot. Sen sijaan Suomen Pankin setelit eivät olleet laillisia maksuvälineitä. Käytännössä seteleistä tuli yleisesti hyväksytty maksuväline, koska kultakolikoita oli vain vähän liikkeellä. Kultakantajärjestelmä oli voimassa vuoteen 1915, kunnes maailmansota sekoitti Euroopan talouden ja johti hyperinflaatioon.[1]

Itsenäisen jälkeen Suomen pankki uudisti rahapolitiikan ja kysyi neuvoa Bertil Ohlinilta, joka sai taloustieteen Nobelistin vuonna 1977. Ohlin ehdotti kultakantaan palaamista, mitä Suomen pankin johtokunnan puheenjohtaja Risto Ryti lähtikin toteuttamaan. Vuonna 1926 markka liitettiin kultakantaan sitomalla se kultakannassa olleeseen Englannin puntaan. Suuri maailmalama sotki talouden vuosina 1929-33 ja pakotti Suomen pankin luopumaan kultakannasta. Markan arvon vakauttamiseksi Suomen Pankki kytki markan osaksi puntaklubia vuonna 1933 ja viimein vuonna 1939 Yhdysvaltain dollariin. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisen valuuttayhteistyön periaatteista sovittiin 1944 Bretton Woods konferenssissa. Valuuttajärjestelmää hoitamaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Bretton Woods -järjestelmä oli kiinteiden, mutta korjattavissa olevien valuuttakurssien systeemi. Sen perustana oli Yhdysvaltain dollari. Sodan aikana ja sen jälkeen markka oli inflaation kourissa ja se devalvoitiin useita kertoja. 1.1.1946 valtio otti kansalaisilta pakkolainaa setelinleikkauksella. 1950-luvulla markan arvo oli enää 1/5 siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomi liittyi Bretton Woodsiin vuonna 1948. Multilatateraalinen valuuttajärjestelmä mahdollisti eri maiden valuuttojen vaihdettavuuden, mikä osaltaan nopeutti Suomen viennin kasvua sodan jälkeen. Suomi erosi Bretton Woodsista vuonna 1959 ja markasta tuli vapaasti vaihdettava valuutta.[2] Tuossa vaiheessa Suomi oli selvinnyt sota-ajan velvoitteista ja länsikauppa alkoi vapautua asteittain ja kotimaisen kulutuksen säännöstelyä purettiin.

Markka korvattiin vuoden 1963 rahauudistuksessa uudella markalla, joka oli arvoltaan 100 vanhaa markkaa. Rahayksikön virallinen nimi säilyi entisenä, mutta siirtymävaiheessa ja aika pitkään sen jälkeenkin uudesta markasta käytettiin tarvittaessa selventävää nimitystä nykymarkka. Inflaatiokierre jatkui. Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin 30 %:ia, jolloin käynnistyi vahva vientiteollisuuden kasvu mutta myös inflaatio. 1960-luvulla kansainvälinen ympäristö muuttui merkittävästi. Bretton Woods -järjestelmä ajautui vaikeuksiin 1970-luvun alussa Yhdysvaltain kasvavan maksutaseen alijäämän takia. Tämän taustalla taas oli muun muassa Vietnamin sota. Yhdysvaltain dollareita siirtyi ulkomaalaisten haltuun, jolloin syntyivät mm. Euro-dollarimarkkinat keskuspaikkana Lontoon City. Dollarin devalvoitumisen pelossa useat keskuspankit alkoivat vaihtaa dollarimääräisiä saataviaan kultaan. Lopulta Yhdysvallat oli pakotettu vuonna 1971 keskeyttämään dollareiden vaihdon kultaan. [3]

Tämän jälkeen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmää yritettiin ylläpitää keskuspankkien välisillä sopimuksilla, mutta vuodesta 1973 keskeisimpien valuuttojen keskinäiset kurssit määräytyivät markkinoilla ns. kellunnan perusteella. Bretton Woods -järjestelyn romahdettua Euroopan yhteisön maat sopivat keskinäisestä valuuttakurssiyhteistyöstä. Käytännössä muut valuutat sidottiin Saksan markkaan. 1979 perustettu Euroopan rahajärjestelmä (EMS) kehitti yhteistyötä entisestään. Kun Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971, markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin kolmesti vuosina 1977, 1978 ja 1982.[4] Devalvaatiot palvelivat paperiteollisuuden vientiä, minkä voin vahvistaa, koska seurasin tapahtumia paikan päällä ”Etelärannassa” teollisuusekonomistina. Julkisessa keskustelussa on moitittu teollisuutta yksisilmäisestä omien etujen ajamisesta. Toisaalta näillä kulutuskysynnän kannalta haitallisilla toimilla kuitenkin luotiin pohja 1980-luvun vahvalla talouden kasvulle Suomessa.

Suomen rahajärjestelmän varhaishistoria on yhtä myrskyisä kuin kansakunnan. Rahan arvon vakaus, joka oli autonomia-ajan suuri tavoite, ei voinut toteutua, kun valtio kantoi raskaat sotien velvoitteet kolme kertaa 1900-luvun alkupuolella. Samalla maailmantalous oli sotien kourissa. Mutta pahin kriisi Suomen pankin kannalta oli vielä edessä. Suomessa korkosäännöstelyä alettiin purkaa vuonna 1983. Raha- ja pääomamarkkinoiden nopea vapautuminen synnytti kotimarkkinoille ennen näkemättömän kasvuvaiheen, mikä kuvaa se, että 1980-luvulla investointiin rakentamiseen rahamääräisesti yhtä paljon kuin usean vuosikymmen aikana sitä ennen. Talouden nopeaan kasvuun liittyi kiinteistöjen ja osakkeiden pörssihinnan nopea ja ”kotitekoinen” nousu, mistä taas saatoin päätellä jo vuonna 1989, että Suomen talouden riskinä oli omaisuusarvojen jyrkkä lasku 1990-luvun alussa, jota puolestaan seuraa deflaatio, yrityskonkurssit ja työttömyys[5].

Näin valitettavasti myös kävi. Lokakuussa 1991 markka jouduttiin devalvoimaan. Suomen Pankki ja hallitus päättivät luopua kiinteästä valuuttakurssista syksyllä 1992. Markka päästettiin kellumaan ja sen arvo laski jyrkästi. Laman tullessa ihmisillä ja yrityksillä ei ollut minkäänlaista kestokykyä. Vuoden 1993 kuluessa taloudellinen tilanne alkoi vakautua. Kelluvan kurssin järjestelmä päättyi lokakuussa 1996, kun markka kytkettiin Euroopan valuuttakurssijärjestelmään ERM:iin. Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995 ja rahaliitto EMU:un ensimmäisten maiden mukana vuonna 1998. EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirryttiin 1.1.1999, jolloin valuuttakurssit kiinnitettiin lopullisesti uuteen valuuttaan euroon. Viimeinen vaihe päättyi 31.12.2001, kun markka korvattiin eurolla. [6] Näin markka, joka oli ansiokkaasti palvellut Suomen taloutta sen sopeutuksessa kansainväliseen talouteen, oli itse tullut tiensä päähän. Tällä luotiin vakautta talouteen mutta samalla Suomi tuli osalliseksi rahaliiton ongelmista, joiden mittakaava on täysin toinen kuin minkään kansallisen kriisin. Olisiko sittenkin markka edelleen tarpeen?




Markan vaiheet[7]

Venäjän keisarikunnan autonomisessa suuriruhtinaskunnassa:

1811 Senaatin alainen Waihetus- Laina ja Depositioni-Contori perustetaan. Se saa laskea liikkeeseen kopeekka-arvoisia seteleitä. Nimi muutetaan Suomen Pankiksi vuonna 1840.
1854 Krimin sota Venäjän ja Turkin välillä on syttynyt. Setelien lunastus hopealla joudutaan lopettamaan Suomessakin.
1860 Suomen suuriruhtinaskunta saa keisari Aleksanteri II:n armollisella ilmoituksella 4. huhtikuuta oman rahan, jonka arvo määritellään ruplan neljäsosaksi.
1865 Markka kiinnitetään hopeakantaan. Ruplan sitominen hopeaan ei onnistu, ja venäläiset setelit ja vaihtorahat menettävät käypyytensä Suomessa.
1878 Markka siirtyy kultakantaan. Hopeamarkkoja tai hopearuplia käytetään enää vain vaihtorahana.
1891-1917 Venäjä kiristää otettaan Suomen hallinnosta. Ruplat on hyväksyttävä taas maksuvälineeksi.
1914 Markka siirtyy paperirahakannalle. Markka pitää polittisista syistä kytkeä ruplaan ja sen arvo romahtaa.

Itsenäisessä Suomessa:

1917 Kaikkien rahojen tyypit uusitaan. Seteleistä poistetaan venäjänkieliset tekstit ja keisarilliset tunnukset.
1926 Markka palaa kultakantaan. Kultamarkkoja valmistetaan enää vain symbolinen määrä.
1931 Kultakanta murenee ja markka pannaan kellumaan.
1933 Markka sidotaan Britannian puntaan.
1939 Markka sidotaan Yhdysvaltain dollariin.
1946 Valtio ottaa kansalaisilta pakkolainaa setelinleikkauksena.
1951 Markka sidotaan kultakannassa olevaan Yhdysvaltain dollariin (Bretton Woods -valuuttajärjestelmä).
1959 Markasta tulee vapaasti vaihdettava valuutta.
1963 Nykymarkkaan siirrytään rahauudistuksella. Setelien arvomerkinnöistä poistetaan kaksi nollaa ja vaihtorahoissa markat muutetaan penneiksi.
1971 Bretton Woods -järjestelmä romahtaa. Markka sidotaan dollariin.
1973 Markka sidotaan epävirallisesti valuuttaindeksiin eli valuuttakoriin.
1986 Viimeinen markka-arvoinen setelisarja lasketaan liikkeelle.
1990 ja 1993 Viimeiseksi jäänyt luontoaiheinen metallirahasarja lasketaan liikkeelle.
1991 Markka sidotaan EU:n valuuttajärjestelmän laskentayksikköön ecuun. Sidos pettää muutaman kuukauden jälkeen ja markka devalvoidaan 12 prosentilla.
1992 Markka päästetään jälleen kellumaan.
1996 Markka kytketään Euroopan valuuttakurssijärjestelmä ERM:iin.
1999 Valuuttakurssit kiinnitetään lopullisesti. EU:n yhteisvaluutta eurosta tulee Suomen virallinen valuutta.
1.1.2002 Suomen virallinen käyteisvaluutta on euro.
1.3.2002 Suomen markka ei kelpaa enää maksuvälineeksi.


[1] Sinikka Salo, Euroopan rahaliitto ja Suomi, historian ja yhteiskuntaopin opettajien syyspäivät 13.10.2001, Rahajärjestelmän historiasta www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
[2] Tutkimus ja talouspolitiikka www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j33.pdf
[3]Antti Kuusterä (1997) Markan matkassa Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840-1997. Helsinki : Valtioneuvoston kanslia
[4]Antti Kuusterä (1997) Markan matkassa Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840-1997. Helsinki : Valtioneuvoston kanslia
[5]Lahti, Arto (1998) Kannattaako Suomessa yrittää. International Networking Publishing INP, Helsinki.
[6]Luottokunta LUOTTOLISTA 6/2002, 13.3.2002 SILJA SARKAMO www.asiakastieto.fi/servlet/Ajankohtaista?T...v...
[7]Luottokunta LUOTTOLISTA 6/2002, 13.3.2002 SILJA SARKAMO www.asiakastieto.fi/servlet/Ajankohtaista?T...v...

Agriculture – China’s big problem and opportunity

Agriculture – China’s big problem and opportunity

In the 1970s, China introduced the Household Responsibility System as the hallmark of rural reform, a fundamental change in China's agriculture. China farming has long been based on small farms[1] that are dependent on the climate. The first step of the reform was a major price increases for agricultural products. In 1981, the authorities began to dismantle the collectively farmed land[2]. The size of private plots increased, and most restrictions on selling agricultural products in free markets were lifted. China's people's communes were largely eliminated by 1984. People who stopped working in a farm were encouraged to find private employment in the countryside or in small towns but they did not obtain permission to move to major cities at that time. China's 240 million households in the countryside become independent market players. China’s government guarantees the long-term rights to independent farming to scale up farming towards agricultural modernization. Today, agriculture contributes 13% of China's GDP[3].

Although private ownership of production assets became legal in China’s rural areas, most of agricultural and industrial enterprises were still state-owned and centrally planned in the 1980s. The government encouraged non-agricultural activities, such as village enterprises, and promoted self-management for state-owned enterprises, and facilitated contact between Chinese entrepreneurs and foreign traders. The policy was successful. Two measures of that are that (1) income per capita in rural areas has doubled during the reform, and (2) today, rural industries account for 23% of agricultural output, helping absorb surplus labor in the countryside. China also relied more upon foreign financing and imports. Restraints on foreign trade were relaxed and joint ventures encouraged. Since the WTO membership in 2001, foreign farm production associations have landed in China. The traditional self-help production model among Chinese farmers is being replaced by a cooperative one. At present, there are more than 100,000 farmers' industry associations in China. [4]

Since the early 1990s, the number of rural migrant workers in China has been on the increase by 5 million annually on average. To help a rational transformation, China government is working to provide better services for migrant workers. An essential way to empower the rural migrant workers is to help them acquire basic skills. China has put forward the National Plan for Training Rural Migrant Workers, 2003-2010. Through this plan, 60 million prospective rural migrant workers will acquire certain skills through free vocational training in seven years.[5] China’s population is large and land is scarce. In China, virtually all arable land is used for food crops. China feeds 22% of the world's population with 7% of farmland. China pushes forward the modern management of agriculture by using policies such as finance, taxation and credits. Household farmers can produce, process, sales, storage, transport, etc. their production[6].

China is the world's largest producer of rice and among the major sources of wheat, corn (maize), tobacco, soybeans, peanuts (groundnuts), cotton, potatoes, sorghum, peanuts, tea, millet, barley, oilseed, pork, and fish. Major non-food crops, including cotton, other fibers, and oilseeds, furnish China with a small proportion of its foreign trade revenue. Agricultural exports, such as vegetables and fruits, fish and shellfish, grain and grain products, and meat and meat products, are exported to Hong Kong. Yields are high because of intensive cultivation, for example, China's cropland area is 75% of the U.S. total, but China still produces about 30% more crops and livestock than the U.S.[7] China hopes to further increase agricultural production through improved plant stocks, fertilizers, and technology. China is the world's leading producer of pigs, chickens, and eggs, and it also has sizable herds of sheep and cattle. Since the mid-1970s, greater emphasis has been placed on increasing the livestock output. China has a long tradition of ocean and freshwater fishing.

The gap between urban and rural areas is widening. The average yearly per capita net income of Chinese farmers was $407 in 2005, while the disposal income of urban people was $1312, over three times the income of farmers. The rural-urban gap is even more dramatic in infrastructure and social undertakings such as education, health care and culture. The farmer's low income and lack of purchasing power have adversely affected the expansion of China's domestic demand. In 2005, only 32.9% of the total retail sales of consumer products in China were realized in rural areas.[8] The risk is the trend towards decreased compensations for farmers. Because of poverty farmers can accept farmland transfers to industrial and urban use. As a consequence, large numbers of farmers are without farmland, causing social problems for the development of China's overall economy and society. Scaling up farming towards industrialized agricultural can lead to over-investment and over-production as has happened in the EU[9].

China ranks first worldwide in farm output. As a result of topographic and climatic factors, 10–15% of the total land area is suitable for cultivation. Nevertheless, about 60% of the population lives in the rural areas. At the predicted rate of land shrinkage, the amount of land will be just enough to meet that target. Since 1980s, many have been encouraged to leave the fields and pursue other activities, such as light manufacturing, commerce, and transportation. The ‘livestock revolution’, a major increase in world livestock production and consumption, lead to rising use of cereal-based animal feeds and greater stress on fragile extensive pastoral areas and more pressure on land in areas with very high population densities and close to urban centers[10]. In 2005, China used 104 million hectares farmland to produce 484 million tons of grain. China's grain output is still insufficient to meet demand.

Livestock production is the world’s largest user of land through grazing or as the source of fodder and feed grains. Globally, livestock production accounts for some 40% of the gross value of agricultural production. The total demand for animal products in China and other developing countries is expected to double by 2030.[11] Large-scale and vertically integrated industrialized poultry and pig production has increased in China and in East Asia, making use of improved genetic materials and sophisticated feeding systems, and requiring skilled technical/ business management. There is a shortage of land but an abundance of relatively cheap labour. This has encouraged small-scale intensive systems, which have higher labour but lower land requirements. Increasing access to capital has allowed for investment in machinery, housing and inputs such as improved breeds, concentrate feeds and veterinary drugs. They are also dependent on inputs of high energy and protein rich feeds, and consume considerable amounts of fossil fuel. In recent years, industrial livestock production grew 4.3% annually against 2.2% in the traditional, mixed farming systems[12]. Industrial enterprises account for 74% and 40% of the world’s total poultry and pig meat production, respectively, and for 68% of egg production[13].
[1]In China, a rural household`s productive asset may be one hectare of farmland. www.chinese-embassy.org.za/eng/zt/ask/t272057.htm
[2]Also much longer-term contracts for land were encouraged (generally 15 years or more), and the concentration of land through subleasing of parcels was made legal.
[3]traveldocs.com/cn/economy.htm
[4] www.chinese-embassy.org.za/eng/.../t272057.htm
[5] www.ifad.org/evaluation/public_html/eksyst/doc/thematic/organic/asia.pdf
[6] www.ifad.org/evaluation/public_html/eksyst/doc/thematic/organic/asia.pdf
[7] www.state.gov/r/pa/ei/bgn/18902.htm
[8] www.ifad.org/evaluation/public_html/eksyst/doc/thematic/organic/asia.pdf
[9] www.ifpri.org/pubs/speeches/200308vonbraun.htm
[10]The livestock revolution—a global veterinary mission by Henning Steinfeld, FAO, AGAP, Rome, Italy linkinghub.elsevier.com/retrieve/pii/S0304401704001943
[11]The livestock revolution—a global veterinary mission by Henning Steinfeld
[12]The major expansion in industrial systems has been in the production of pigs and poultry since they have short reproductive cycles and are more efficient than ruminants in converting feed concentrates (cereals) into meat.
[13]The livestock revolution—a global veterinary mission by Henning Steinfeld

Tulevaisuus syntyy tekojen kautta - tarvitaan vastuunkantajia

Tulevaisuus syntyy tekojen kautta - tarvitaan vastuunkantajia


Suomessa on huolehdittava virkamiesten ja oikeuslaitoksen puolueettomuudesta, johon sisällöltään selkeä perustuslakimme antaa hyvät lähtökohdat. Osa johtavista oikeusoppineista on esittänyt arvion, että kansalaisten kokemat oikeudenloukkaukset hallinto- ja oikeusviranomaisten taholta eivät tule riippumattomasti punnituiksi oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen toimistojen kautta. Kansalaisten oikeusvarmuuden parantamiseksi tarvitaan nopeita toimia. Eräänä vaihtoehtona on Perustuslakituomioistuin.

Suomi on taloudellisesti kriisitalous, kuten ennakoin jo vuonna 2006. Nyt tämä pitäisi yleisesti myöntää. Suomessa julkinen, kuntien ja valtion menotalous uhkaa paisua nykyisestä runsaan 80 miljardin euron tasosta samalla, kun kansantalouden veropohja on heikentynyt.

Julkisen menotalouden kriisi ei johdu siitä, että Suomessa panostettaisiin merkittävästi enemmän kuin EU-maissa hyvinvointipalveluihin. Tilanne on tarkalleen päinvastainen. Terveydenhoito, koulutoimi tai poliisitoimi on Suomessa ajettu kestämättömään tilanteeseen jatkuvilla määrärahojen leikkauksilla.

Suomi on hoitamattomien ongelmien maa. Eläkejärjestelmän kestokyky on veitsen terällä, mutta silti Suomi on lähes ainoa länsimaa, jossa ei leikata ylisuuria eläkkeitä. Vanhuksilla, jotka ovat rakentaneet Suomen hyvinvoinnin, ei edes ole rahaa ruokaan? Vanhusten inhimilliseen hoitoon ei ole haluttu ohjata varoja.

Nuoret ovat jääneet hyvinvointipalveluiden jaossa taka-alalle. Opintoajan etuja ei edes voi käyttää, koska on tehtävä töitä tullakseen toimeen. Vähäiset edut on maksettava takaisin korkoineen. Poliitikot, jotka itse ovat opiskelleet usein vuosikymmenen, uhkaavat nuoria opintoajan lyhentämisellä ja opintopaikkojen karsimisella. Jääkö nuorille muuta jäljelle kuin kalliit asuntojen hinnat ja pätkätyöt? Tämä on sellainen yhdistelmä, joka ei kannusta perheiden perustamiseen.

Nuoret ja erityisesti lapsiperheet ovat mahdollisia ylivelkaisia tulevaisuudessa. Suomi on kuin hävityn sodan jälkeen, kun katsoo kansalaisten oikeusvarmuutta. Edellisen laman seurauksena on edelleen tuhansia ylivelkaisia yrittäjiä ja yrittäjien takaajia. Nyt tulee valitettavasti lisää.

Suomalainen on taloudellisissa asioissa rehellinen ja hoitaa velvoitteensa loppuun saakka. Silti Suomessa on rehellisiä kansalaisia ja erityisesti yrittäjiä syyllistävä ja holhoava järjestelmä monilla hallinnonaloilla. Rehellisyydestä ei voi kehua pankkeja, koska pankit tuntuvat jättävän eri maissa velvoitteensa asiakkaittensa ja veronmaksajien maksettaviksi.

Valtiojohto asettaa toiveensa yrityssektoriin. Tämä ei ole huono suunta, koska yritys- ja yrittäjäsektori on Suomessa – ja kaikeksi onneksi – maailman huippuluokkaa. Mutta yritykset ja yrittäjät eivät voi hoitaa valtion ja kuntien ongelmia määrättömästi. Julkiset menot on aina jotenkin maksettava ja siksi meillä verot ja maksut syövät sen yksityisen kysynnän, jolla yrityssektori voisi työllistää.

Tarvitaan vastuullisuutta. Panostukset pieniin yrityksiin eivät tarjoa nopeaa voittoa, mutta ovat moraalisesti ja pitkällä aikavälillä palkitsevia. Puolirampa sukupolvi loi sodan jälkeen hyvinvointimme. Tämä oli mahdollista siksi, että kansalaiset ottivat vastuuta yhteisen hyvän luomisesta. Kansantalouden pelivara luotiin pitkälti talkoo-työllä ja kansalaisaloitteilla. 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa hallituksen ja eduskunnan toimet olivat sekä virheellisiä että väärin ajoitettuja. Valtiojohto ei myöskään osoittanut vahvaa johtajuutta, vaan vaikeni kansakunnan kipeistä asioista. Nytkin salailu ja salaiseksi julistaminen on keskeinen osa hallintokulttuuria.

Mitä viimeisen parin vuosikymmen aikana on menetetty? 90-luvun kriisiin aikana menetimme pysyvästi puoli miljoonaa työpaikkaa. Miten tämä on mahdollista, vaikka yrittäjyys on ollut hallituksen tärkein asia? Pääsyy oli se, että yrittäjyys ei näy tosiasiallisessa päätöksenteossa. Traagista tilanteessa oli se, että yrittäjälähtöinen malli oli vahvasti esillä. Tiedosta ei ollut pulaa vaan vastuunkantajista. Siksi kaikki tuli yllätyksenä.

Suomi tarvitsee valtiojohtoon yritystoiminnan ymmärtäjiä. Jos niitä ei ole, menetämme parhaat kasvuyrityksemme ja kriisi syvenee. Yritykset toivovat valtiojohdolta ennen muuta edellytyksiä talouskasvuun. Siksi esimerkiksi energiapolitiikan epäjohdonmukaisuus on vakava paikka. Energian hinnan alentamiseksi tarvitaan nopeita toimia, kuten tosiasiallisen monopolin purkaminen sähkömarkkinoilla.

Suomen on käytävä kansallinen arvokeskustelu sotaa seuranneen ajan vääryyksistä. Mitä enemmän saamme luotettavaa tietoa sota-ajan tapahtumista, sitä vaikeampi on hyväksyä, että Suomen valtiojohto olisi ollut sotasyyllinen. Maan pelastaneet miehet, jotka toteuttivat asekätkennän ja todennäköisesti torjuivat miehitysuhan, ovat hekin maineensa puhdistuksen arvoisia. Sotakorvaukset ja aluemenetykset ovat näistä lähtökohdista asioita, joita emme voi jättää käsittelemättä, koska kansallinen identiteetti ja alueellinen eheys ovat ne, joihin suomalaisuus voidaan rakentaa.

Suomen haasteena on rakentaa Itämeren alueesta ekologisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti hyvän aluevaltion asua ja yrittää. Siihen me tarvitsemme murtumattoman moraalin omaavan valtiojohdon, joka osaa ja uskaltaa ottaa esiin Suomen kannalta tärkeät asiat ilman poliittista sensuuria. Rehellisyys on sittenkin ainoa todellinen rakennusaine sekä kansojen arjessa että kansojen välillä.

Lasten oikeudet on turvattava erityisen tarkasti, koska heidän hyvinvointinsa on täysin toisista riippuvainen. Meidän on tarpeen suojella perhettä. Perhe on haavoittuvampi kuin siihen kuuluvat aikuiset. Haluan edistää normaalien, ehjien perheiden syntymistä ja positiivista kehittymistä tätä yhteiskuntaa kantavana voimana. Suomalainen politiikka on ottanut annettuna tekijänä kasvavan naisiin kohdistuvan väkivallan. Jokaisella meistä on oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Meidän on tuettava tyttöjen kasvamista tasapainoisiksi naisiksi.

Meidän on kannettava huolta poikien varttumisesta vastuuta kantaviksi miehiksi. Keinotekoisesti rakennettu naisten ja miesten voimakas vastakkainasettelu ei luo pohjaa tasapainoiselle tulevaisuudelle. Luonto ja sen eläimet ovat oikeutettu osa suomalaisuutta. Meidän sukupolvemme velvollisuus on säilyttää lapsillemme suomalaiset arvot ja suomalaisen todellisuuden. Miehen velvollisuus on suojella maata, naisia, lapsia ja vanhuksia. Väkivallan kierre on saatava pysähtymään.

Suomi on työn ja yrittäjyyden talous. Kummankin osalta kansalaisilta on viety mahdollisuudet huonon talouspolitiikan seurauksena. Suomalaiset on saatava takaisin työhön. Työn kautta rakentuu kunkin meistä identiteetti. Suomalainen ei ole luotu toimettomuuteen. Siksi nyt tarvitaan oikeaa ja rehellistä työn edistämistä. Yrittäjät ja heidän työntekijänsä ovat siihen valmiita ja toteuttavat sitä jo käytännössä, koska muuten ei enää selviä. Nyt tarvittaisiin myös politiikka ja hallinto mukaan.

Valtion säästöt eivät saa kohdistua peruspalveluihin

Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) julkaisema lausunto pakottaa Suomen ja muut Euroopan velkaantuneet maat ankarelle säästökuurille. IMF suosittelee Suomelle, että valtion tulee säästää 0,5–0,75 prosenttia vuodessa suhteessa bruttokansantuotteeseen koko 2010-luvun. Tämä vaatimus on kohtuullisen kova, vaikka Suomessa on selvitty finanssikriisistä monia muita maita paremmin. Toisaalta Suomessa valtion ja myös kuntien budjettiraamit ovat kasvaneet lähes yhtäjaksoisesti jo vuosikymmeniä - poikkeuksena 1990-luvun alku.

Maatutkinnassa korostettiin erityisesti eläkejärjestelmien, terveyden ja vanhustenhuollon sekä kuntien talouden uudistamista. IMF myös arvioi, että Suomen talousnäkymät ovat edelleen hyvin epävarmat. IMF:n arvio BKT-kasvusta on tälle vuodelle 1,3 prosenttia ja ensi vuodelle noin 2 prosenttia. Kun huomioidaan parin viime vuoden suoranainen romahdus, julkisessa taloudessa on mittava sopetustarve, kun porrasmaisesti heikkenevästä työttömyydestä on Suomessa tapana tulla pysyvä ilmiö.

Kun valtio joutuu säästämään, olisi keskeistä välttää juustohöylän tapaiset helpot ratkaisut, joilla kaikista heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset (lapset, nuoret, sairaat ja vanhukset) joutuvat luopumaan jo muutenkin heikosta elintasostaan. Nyt olisi tehtävä aito nollabudjetointi, jossa valtion tehtävät katsotaan uudestaan ja puhtaalta pöydältä. Valtion taskuissa on monta sellaista kättä, joiden ei siellä pitäisi edes olla.

Economic growth – hope for job creation

1. The economic growth theories


The entrepreneurial function in a society is as old as the institutions of exchange. An entrepreneur is someone who has foresight and willingness to assume the risk and takes the action to make profit or loss. Joseph Schumpeter is the farther of entrepreneurship[1]. He proposed that an entrepreneur, as innovator, creates profit opportunities by devising a new product, a new production process, or a new marketing strategy[2].[3] Globally school children are an infinite source of new innovations. In the digitalized, global economy, they are ‘entrepreneurs of their own labor' to the extent that they face opportunity costs of his time and talents. As Schumpeter has found, temporary monopoly profit(s) are the lifeblood of innovativeness. An entrepreneurial discovery occurs, when someone makes the conjecture that a set of resources is not allocated, to its best use.For most of school children a relevant profit is a few dollars. The motivation is not primarily monetary, but the feeling to be a member of the global community. An example of this belongness is the passion what poor people in Africa feel when they can get access to mobile phones. While they are able to use it for only few minutes per day, they feel themselves as global citizens. They have got hope for their lives. That is what the hope economics is all about.

In Schumpeter’s view of the economic system, business cycles are the major catalyst of economic growth[4]. Schumpeter not only recognized the need for a theory of economic development, but also came to understand that such a theory would have to deal with the impacts of transition from individual to collective entrepreneurship on the process of technological change[5]. Following the guidelines of Schumpeter (1939), we can expect that the Kondratieff’s long-wave theory explains the dynamics of the technological revolutions (Table 1).


Table 1: Taxonomy on the level of technological change

First Kondratieff 1780s–1840s
Industrial Revolution: factory production for textiles Cotton

Second Kondratieff 1840s–1890s
Invention of steam power and its application in railways

Third Kondratieff 1890s–1940s
Invention of electricity, steel and application of the process industry

Fourth Kondratieff 1940s–1980s
Mass production of automotives and synthetic materials, especially oil

Fifth Kondratieff 1980s -2010s
Digital information techniques, the internet and micro-electronics

Sixth Kondratieff 2010s-???
Age of nano-engineering and manufacturing

Schumpeter views creative destructions as the source of long-waves. His model on technical changes is incorporated into economic theories. A parallel explanation of long waves in economics lies in the Kuhnian model of scientific development[6]. Kuhn used the term paradigm shift to refer to the mark of maturity of a science or techno-economic paradigm that refers to an innovation or an innovation chain that affects the whole economy, e.g. electric power or computer[7]. The nanotechnology is expected to be the sixth Kondratieff. The nanotechnology is different from all other Kondratieff cycles[8]. The nanometer scale science and engineering research deals with atom and molecule level and needs multidisciplinary knowledge. There is the possibility of scientific revolution in physics, biology, materials and engineering[9]. Many industries benefit of nanotechnology. When using less material and resulting in less waste the nanotechnology contributes to the sustainable development.

The positive tunaround point of a long wave is an introduction of a general purpose technology (GPT) standard, a solution that is used throughout the economy, has a profound effect on the markets and societies, and gives rise to chains of innovations associated with its increasing use. School children were pioneers in the early adaption of new ICT[10], the lattest GPT (Fifth Kondratieff). School children will be in the key role to invent how to use the the nanotechnology, the next GPT. What is particular to a new GPT or a new techno-economic paradigm is that it is provides almost infinitely externalities on the global economy. The ICT has been widely used in the whole society. The nanotechnology can for decades be the major catalyst of growth, since its commercialization[11]. A new GPT or a techno-economic paradigm is highly rewarding for people with mobility, adaptability, and creativity[12]. The ICT revolution contributed to the economic growth during the past decades. The differential rewards of mobility, adaptability, and creativity in terms of the ICT explain a major part of the huge growth of the GDP in China, India, etc. since the 1990s.


2. Economic growth theories on focus

In the global economy, there are at least a billion educated people out of the economic system. Most of them are young and they are living in Asia, Africa and Latin America. The current financial crisis in the US and EU will have extremely serious implications. The downsizing of jobs will further accelerate and billions of people are marginalized. The implication is that the trend cannot continue for ever without violating the institutional foundations of democratic nations and IIGOs[13], such as the UN or the WTO. Mobility, adaptability, and creativity are the best characteristics of school children all around the world. In our globe, there are at least one billion young, education people without jobs. The best resource is unused. There must be some systematic failure in the economic growth theories. Robert Solow from the MIT, the Nobel-prize winner, is the developer of the neoclassical or exogenous growth theory[14] that dominates public policies. In Solow’s model (Formula 1), the economic growth is caused by capital accumulation and autonomous technological change.



Y = F(K, L)

where

K = the capital stock and
L = the labor force

Formula 1: Solow’ model



Solow postulated that the production function displays constant returns to scale, so that doubling all inputs would double output. This kind of a simplifying assumption is the major weakness, since holding one input constant (labor) and doubling capital will yield less than double the amount of output. This is the law of diminishing marginal returns. Solow’s model is an example of the exogenous growth theories that are no more capable to explain the global economic growth. Solow received his main result through the residual analysis. Solow broke down changes in labor productivity into two parts: (1) increase in the amount of capital per unit of labor and (2) technological progress. Solow found that the technology progress has in western countries been the most important input factor allowing long-run growth in real wages and the standard of living. In his Nobel Prize lecture, Solow referred to the rivalry (or complementarities) as the catalyst of innovations. Solow highly appreciated Schumpeter’s thinking. Solow admitted in his lecture[15].

The new or endogenous growth theory was initiated by Paul Romer[16] who found that an economy’s increased openness use to raise domestic productivity, and hence must have a positive effect on the living standards of a nation. The new growth theory is based on the idea that the long-run growth is determined by economic incentives. These incentives created by the markets affect profoundly on the pace and direction of economic progress. In Romer's view, the global economy is not defined by scarcity and limits on growth. Instead, there are huge opportunities for new ideas to create wealth. The neoclassical theory of how to allocate scarce resources among alternative uses through price systems is not good enough. This was known since the 1950s, when Solow reported that technological changes accounted for about 80% of economic growth. An educated work force plays a special role in determining the rate of long-run growth. Still neoclassical economics dominates all around the world. Romer constructed a model in which he splitted the world into tow parts: physical objects and ideas. Physical objects are scarce and subject to the law of diminishing returns. They cannot drive economic growth as ideas.

Human beings possess a nearly infinite capacity to reconfigure physical objects. Humans can boost productivity, spawn new opportunities for profit, and ultimately drive economic growth. When humans do set to work in an unexplored area, important new discoveries will emerge. Mobility, adaptability, and creativity of school children all around the world need to be accounted that is the mission of the HopeEconomics. The key in the growth process is the market system, supported by the hybrid institutions like universities or R&D labs and by other informal networks like technology parks. Romer maintains that inventions are intentional and generate technological spillovers that lower the cost of future innovations. Schumpeter used the concept of innovation chain to describe the same. The new growth theory has become popular during the two last decades in the USA and, later, in newly industrialized countries like China and India that invest in innovations.

MNCs are as a group the winners of globalization[17]. Their role is to maintain the static efficiency in markets. They are actively renewing their structures. The HopeEconomics has much to do with the dynamics, relying on people networks as the Linux community. The hope economics provides the human agency of how to educate school children to cope and even win with globalization. Innovativeness, the scope economies, is the (only) positive strategy that people networks have for competition against the scale economies of MNCs. As Frank Knigth[18], we strongly believe that entrepreneurial profit resulting from an exercise of ultimate responsibility which in its very nature cannot be insured nor capitalized or salaried. Knight’s risk theory distinguishes between: the objective probability that an event will happen, and, the immeasurable unknown, such as the inability to predict the demand of a new product.


3. Summary


The HopeEconomics have huge expectations since 'true uncertainty’ is the contingency that school children have to tackle in all nations or continents. School children all around the world need entrepreneurship. A pessimistic view, arguing that, in the long run, economic growth is limited by progress in physics, biology, and engineering, rather than by incentives is impossible to accept since its means continous lost of jobs. Some writers, such as Tom Peters[19], have advanced Romer’s ideas. They believe that the global economy can solve or is obliged to solve many complex problems with collaboration over old barriers. This is the key notion in the HopeEeconomics.




[1] Lintunen, Liisa (2000) Who Is the Winner Entrepreneur? An Epistemological Study of the Schumpeterian Entrepreneur (dissertation), Helsinki School of Economics, series A-180, Helsinki.
[2]Schumpeter, Joseph (1934) The Theory of Economic Development: An Inquiry into Profits, Capital, Credit, Interest, and the Business Cycle, Cambridge: Harvard University Press.
[3] William Baumol has remarked, that the study of business without understanding of the real entrepreneurship is biased Baumol, William (1990) Entrepreneurship: productive, unproductive, and destructive. Journal of Political Economy, 98(5), pp. 893-921.
Baumol, William (1993) Entrepreneurship, management, and the structure of payoffs, Cambridge and London: MIT Press.
[4]Schumpeter, Joseph (1939) Business Cycles: A Theoretical, Historical and Statistical Analysis of the Capitalist Process, (New York: McGraw-Hill, 2 vols
[5] Lazonick, William (1991) Business Organization and the Mynth of the Market Economy, Cambridge University Press, p. 126.
[6]Kuhn, Thomas (1970) The Structure of Scientific Revolutions, University of Chicago Press, Chicago.
[7] Freeman, Christopher and Carlota, Perez (1988) Structural Crises of Adjustment, Business Cycles and Investment Behaviour, in Dosi, Giovanni, Christopher Freeman, Richard Nelson, Gerald Silverberg and Luc Soete, eds. (1988) Technical Change and Economic Theory, Pinter, London, pp.38-66.
[8] Wonglimpiyara Jarunee (2004) The nano-revolution of Schumpeter's Kondratieff cycle. The Ministry of Science and Technology, Thailand
linkinghub.elsevier.com/retrieve/pii/S0166497204001087
[9]For example, nanoparticles are used to develop fabrication of new materials, carbon nanotubes in automobiles, field emission display (FED), transistors, fuel cells, high-performance battery. inderscience.metapress.com/.../UQHFJM47QB7EK66G.pdf
[10] Katzman, Natan (2006) The Impact of Communication Technology: Promises and Prospects Journal of Communication, Volume 24 Issue 4, pp. 47 – 58.
[11]Aghion, Philippe, and Howitt, Peter (1998) On the Macroeconomic Effects of Major Technological Change in General Purpose Technologies and Economic Growth, edited by Elhanan Helpman. Cambridge, MA: MIT Press.
[12]Aghion, Philippe, Dewatripont, Mathias and Rey, Patrick (1999) Competition, Financial Discipline and Growth, Review of Economic Studies, vol. 64, n. 4, 1999, pp. 825-852.
[13]IIGO = International Inter-Governmental Organization
[14]Solow, Robert (2000) Growth Theory, An Exposition. Oxford, Oxford University Press.
[15]Solow, Robert (1987) Lecture to the memory of Alfred Nobel, December 8, 1987: Growth Theory and After.
[16] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in The Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[17] It was Harvard’s professor Theodor Levitt who firstly discussed of the theme. His view is multionationals that operate in all continents, and in all markets (goods, sevices, financing, IPRs etc). Levitt, Theodore (1983) The Globalization of Markets, Harvard Business Review, May-June.
[18] Knigth, Frank (1920) Risk, Uncertainty, and Profit, Chicago, Universitiy of Chicago Press.
[19]Peters, Thomas (1990) Thriving on Chaos, Harper & Row, New York.

Nuorison tulevaisuudenuskoa ei ole varaa kadottaa

Nuorison tulevaisuudenuskoa ei ole varaa kadottaa


Suomalaisen nuorison työmoraali, vitaliteetti ja älykkyys ovat maailman huippua. Silti nykyhallitus on pyrkinyt syyllistämään opiskelijat ja opettajat. Moite kohdistuu pitkiin opintoaikoihin. Politiikan moraalia kuvaa se, että moittijana voi olla ministeri, joka itse opiskeli jopa yli vuosikymmenen. Jopa presidenttiehdokkaat, jolla on kykyä empaattiseen ajatteluun, sanoivat presidentinvaalien toisen kierroksen aikana, että opiskelijoiden pitäisi tinkiä elintasostaan ja opiskella nopeammin. Mitähän ovat ne etuudet, joista opiskelijan tulisi tinkiä?

Nordea Pankin selvitys vertaili Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan opintotukija. Kaikissa maissa opintotukeen kuuluu opintoraha ja –laina ja meillä erillinen asumistuki. Tukimuodot yhteen laskien, suomalaisen opiskelijan tulee selvitä 650 eurolla, kun norjalainen saa 844 euroa; Suomalaisilla korkeakouluopiskelijoilla on Pohjoismaiden alhaisin elintaso. Moni opiskelija joutuu ilman pysyvää asuntoa ja toimeentuloa selviämään vanhempien, sukulaisten, ystävien ja muiden vastaavien hyväntahtoisuudella.

Ihmeellisyys ei pääty tähän. Jos nuori päättää jättäytyä koulutuksen ulkopuolelle ja hakee sosiaaliturvaa, hän saa huomattavasti enemmän kuin opiskelija, eikä tarvitse murehtia opintolainan tai opintotuen takaisinmaksua. Onko siis ihme, että suuri osa nuorista, varsinkin rikkinäisten kotien pojista, on nykyään kokonaan sosiaaliturvan varassa? Tähän viisaat ministerimme eivät ole halunneet tai uskaltaneet puuttua, vaikka kysymys on suuren luokan kansallisesta onnettomuudesta.

Suomalainen koulujärjestelmä on eräs maailman parhaista. Koulujärjestelmän resursseja on rankasti vähennetty. Silti kouluille on tullut perinteisen oppimistehtävän ohella nuorison kasvatustehtävä. Kun kotiolot ovat rikkinäiset, nuoret turvautuvat opettajiin vanhempien kovikkeina. Rehellisyyden nimissä ja 3 kuukautta nuorison kanssa presidentinvaalin keräyksen yhteydessä toimineena voi sanoa, että onhan meillä onneksi suurenmoisia vapaaehtoisia auttajia siellä missä tarvitaan siis kaduilla.

Suomalaista korkeakoulujärjestelmän ongelmana ei ole oppilaitossektori itsessään. Suomalaiset yliopistot ja AMK:t tekevät antaumuksellista työtä. Väitän pitkällä kokemuksella, että 90-luvulla alkanut korkeakoulujen tason lasku globaalitalouden vaatimuksiin nähden, johon EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs viittaa, johtuu yhteiskunnan vääristä ratkaisuista. Suomessa korkeakoulujen resurssit ovat karkeasti puolet siitä, mitä ne ovat Yhdysvalloissa, kuten professori Martti Tiuri on todennut.

Kiinteistökuplan myötä asuntojen hinnat kallistuivat yliopistokeskuksissa ja ovat olleet jatkuvassa kasvussa. Opiskelijoiden on pakko asua voidakseen opiskella ja siksi he ottavat jatkuvasti maksukykyynsä ja varallisuuteensa nähden suuria asuntolainoja. Jotta opiskelijat voisivat selviytyä velvoitteistaan tilanteessa, jossa korot väistämättä nousevat, heillä pitäisi olla riittävät käteen jäävät tulot. Mistä nämä tulot sitten kerrytät, kun opintotuen takaisinmaksu käynnistyy jo pienistäkin ansioista.

Nuorten asunnonostajien tilanne on tärkeä kansantaloudellisesti. Nuoret perheet ovat kotimaisen kulutuskysynnän kannalta olennainen ryhmä. Nuoret perheet voisivat kuluttaa enemmän laadukkaita kotimaisia elintarvikkeita. Kotimaisen viljan kulutus on elintärkeä ravitsemuksellisen tilan kannalta (Suomen kuluttajaliitto, Riitta Tainio). Jos nuoret ja lapsiperheet joutuvat köyhyysloukkuun, elintarvikekulutus kohdistuu enemmän ulkomaisiin raaka-aineisiin perustuvaa halpaan roskaruokaan.

Jo nyt asumisen kustannukset ovat lähes kolmannes kuluttajien käytettävissä olevista tuloista ja asuntovelkaa maksaville lapsiperheille enemmän. Elintarvikkeiden osuus on noin 10 prosenttia; ruuan laadusta tinkimisessä ole mieltä, koska roskaruoka tulee maksuun kasvavina terveydenhoitomenoina. Nykyhallitus ei ole tehnyt juuri mitään asuntotuotannon elvyttämiseksi ja hintakehityksen rauhoittamiseksi. Vielä pahempaa on se, että hallitus on sallinut sähkömarkkinoiden monopolisoinnin ja Fortumin johdon perusteettoman palkitsemisen.

Sähkömonopoli on vähentää kulutuskysyntää vuositasolla yhtä paljon kuin hallitus on keventänyt verotusta siis runsaat 2 miljardia euroa. Lapsiperheiden ja myös vanhusten tulot ovat jo muutenkin niukat, eikä rahaa riitä edes laadukkaaseen kotimaiseen ruokaan. Kun otetaan huomioon kaikkien julkisten ja yksityisen maksujen jatkuvat korotukset ja korkean veroasteen jo alhaisissa tuloluokissa, voinee väittää, että kotimarkkinoiden ongelma on lapsiperheiden, vanhusten ja sairaiden alikulutus. Kulutuksen laadusta joudutaan tinkimään kotimaisen tarjonnan tappioksi.

Olen vuodesta 1992 lähtien ajanut alle 1 000 euron tulojen verottomuutta, mutta hallitukset toisensa jälkeen ovat siirtäneet kysymyksen sivuun. Alle 1 000 euron tuloihin kohdistuva verotus on syy nuorisotyöttömyyteen. Tuntuu järjettömältä, että nuoret ikäluokat pakotetaan sosiaaliapuun. Yhteiskunta ottaa alle 1 000 euron tuloluokissa veroa sellaisilta, jotka eivät edes voi tulla toimeen tuloillaan ja näin ahdinko kuntien sosiaaliturvaa jakavissa yksiköissä pahenee.

Nuorten työn teosta puhuttaessa, moni kokeilee siipiään työelämässä kesätyössä jo 15-vuotiaana. Useilla on kyse taskurahan hankkimisesta, mutta monella todellisesta rahantarpeesta. Elinkustannusten noustessa perheissä eletään tiukoilla. Taloudellinen niukkuus tuo muita ongelmia tullessaan. Alkoholistiperheiden lapset ottavat vastuun isosta osasta perhettä. Lapsuus loppuu lyhyeen. Ongelmia peitellään. Huostaanottoja on paljon! Syrjäytymisenuhka ja päihdeongelmat pahenevat.

Opetuksessa tulisi korostaa vastuuta. Tietoa ja tiedonhaun välineitä pitäisi jakaa puolueettomasti. Maailmanlaajuiset ympäristöongelmat ovat globaali uhka, hyvänä esimerkkinä ilmastonmuutos. Suomi on kansainvälistynyt, sitä myötä ulkomaalaisten määrä on kasvanut. Nuorista ei saa kasvattaa rasisteja. Etniset kulttuurit tuovat maahamme myönteisiä kulttuurisia muutoksia. Väkivalta - ja itsemurhatilastot kertovat omaa tarinaa. Ongelmakäyttäytymiseen löytyy aina hyvä syy. Ongelmiin on puututtava heti, sillä mahdollisuuksia on! Toivoa on!

Agriculture products: Open global trade - an utopy?

Agriculture products: Open global trade - an utopy?


World trade in agricultural products totals $674 billion in 2003[1], about 7 % of the whole. This trade is an important source of foreign exchange earnings for many countries. The dominant player is EU. It’s intra-regional trade is $233 billion[2]. Africa, with over 900 billion in habitants represents only a marginal portion of world trade, only $9 billion in exports and $11 billion in imports. The share of agricultural products of total trade is, however, biggest in Africa, 13.9 % in exports and 15.9 % in imports. No African countries can be found in the list of top exporters[3]. Because of big population, Africa’s own demand for various food products is large, more than $50 billion and is expected to double by 2015[4]. Only a part of this output is marketed and the rest is consumed in farms. The paradox in the Africa now imports about 25 % of its food grain[5] and succeeds to export only marginal portion of the world trade in food products. There is certainly potential to increase Africa’s production.

The most serious situation in Africa is in LDCs. Over the last two decades the share of LDCs in global exports has declined and their share in global food imports has increased. In the late 1970s, LDCs had net export surpluses $1-2 billion when they now have net deficits of over $4 billion[6]. The share of food imports of LDCs’ total exports has, however, grown to 70 %. This is an indicator of the economic disaster in many of LTCs that have even continuous difficulties to pay for their food imports. The two major consumers of agricultural products are the EU and the EU. In 2005, LDCs’ total exports to the EU were $3.5 billion. The EU has its historical position as the leading trader of Africa’s agricultural products. The EU imports over 90 % of the agricultural products from Africa’s LDCs and the EU’s relative share of exports to Africa’s LDCs is over 80 % [7]. The second biggest target market for LDCs is the growing economies in Asia. In 2005, LDCs’ total exports to Asia were $3.1 billion[8]. North America with a large scale production of agricultural products has only marginal position in the trade between LDCs.

Agricultural commodity-based exports from Africa’s LDCs are greatly dependent on the EU policy in agriculture. The EU has not favored the LDCs’ agriculture, not even Africa’s ones. The share of agricultural exports of total LDC exports to the EU has declined from about 25 % to about 10 % over the WTO-period from 1995. [9]

The growth in the agricultural exports is crucial in reducing poverty in Africa. The trend of the EU imports is going to the opposite direction. The EU is importing mainly industrial products, not agricultural ones. The EU is exporting itself €433 million more than importing, when imports from LDCs had €383 million deficit in 1995. The African LDCs have a comparative advantage in such commodities as fruits, sugar and tropicals in which import tariffs are low and the effects of further liberalization are likely to be marginal. Most of agricultural products from African LDCs meet the saturated demand in the EU, in particular coffee, cocoa and tea. Processed products that represent the biggest potential in global markets with 9.7 % average annual growth in 1995-2005 generate to the EU €760 million by LDC exports in 2005.[10] This fact is far from being in the line of the EU’s outspoken policies to decrease poverty in our globe. On the contrary, the EU continues to support its own agriculture and, thereby, makes LDCs’s position still more difficult. It is important to notice that the new EU member countries increase the EU’s production capacity substantially in agriculture when they have modernized their farming.

Processed forms of products of cereals, cocoa, coffee, fruit, vegetables, root crops, etc has been in growth in trade because of their functionality. Africa as the producer of has been pushed out of the increasing value added by the unfair trade policies of the US and the EU. Even cotton that could be article has stagnated to €87 million in 2005.

Growing economies in Asia seem to be the best partners to African producers. An example of that in West Africa is Burkina Faso that has increased its exports of agricultural products to Asia 49 % in 2004 and to $174 million. Agriculture represents 32 % of Burkina Faso’s GDP and occupies 80 % of the working population[11]. The economic problems of Burkina Faso are still serious and lack of work has caused emigration, about 3 million people from Burkina Faso live in Côte d'Ivoire. The International Fund for Agricultural Development (IFAD) estimates that seven out of ten of the world's poor still live in rural areas. They include smallholders, landless laborers, traditional pastoralists, artisanal fishers and marginalized groups such as refugees, indigenous peoples and female-headed households[12]. Agricultural growth spreads its benefits widely. Growth in farmers’ and farm laborers’ incomes create demand for basic non-farm products and services in rural areas. These include tools, blacksmithing, carpentry, etc that are difficult to trade over regions. They are produced locally, usually with labor-intensive methods, and have great potential to create local entrepreneurship that is the best broad recipe for poverty reduction[13]. Local entrepreneurship creates demand for the welfare services like basic education, health services, and safe water.

Asian countries seem understand better than the EU Africa’s logic of development. The liberalization of world trade in agriculture products could raise incomes greatly in Africa because Africa anyway has its own comparative advantages.

Developing countries liberalized their agricultural trade in the 1980s under structural adjustment reforms[14]. When agricultural trade was subjected to systematic multilateral controls during the Uruguay Round, developing countries had good reasons to expect a fair pact. The agreement negotiated by the WTO’s is called Agreement on Agriculture (AoA). Under the AoA non-tariff barriers such as quotas were replaced by tariffs. This is a measure used by the WTO to increase transparency in international trade. The key non-tariff barriers that African countries meet in the markets are, however, agricultural subsidies[15]. The AoA includes a promision to reduce subsidies. The progress in this area of non-tariff barriers has been minimal. The WTO members have made technical reforms by shifting towards less distorting support measures.

The total support to agriculture in the OECD countries is estimated to be over $300 billion[16] that is almost one half of the total value of world trade in the sector.

The EU, which is made up of 27 member states with a total of about 13 million farmers, made its Common Agricultural Policy, CAP reform in 2003. The total payments to farmers in the EU have increased since the reform decreased price supports but more than compensated that through payments to rural development, environmental protection and programs designed to improve the sustainability of rural economies. The EU’s trade policy in agricultural products is far from being transparent. The EU’s export subsidies are still about $6 billion that is difficult to justify. The EU subsidized sugar production by about $2 billion. The EU is a major sugar exporter, even though its production costs are double higher than in many developing countries[17]. The EU use actively even tariffs under the AoA. For frozen beefs tariffs can be even over 200 %. The moral question behind is that the EU’s worry about the hormones that are used in the U.S and some other countries to make cattle grow faster and produce more milk. Although this moral issue might be acceptable WTO ignores justification for banning hormone-laden beef because this kind of action is against non-discriminatory principles of the WTO.

CAP farm support expenses were $61 billion in 2004 and accounted for 45 % of the EU's total budget, even though agriculture only 1.7 % of the EU GDP, and only 4.3 % of the EU population was employed in agriculture[18].

Export subsidies mean that EU agricultural goods are sold in EU markets and in the third world markets at much lower prices than they should be, creating unfair competition for local producers as well as producers from third countries. The end result is that export subsidies help to maintain an oversized and not very efficient production here in the EU, while costing money not only to EU taxpayers, but to people in other countries as well. In 2002, President Bush signed into law a new farm bill worth $180 billion that will raise U.S. agricultural subsidies up to 80 percent a year for the next 10 years[19]. President Bush’s arguments to Congress for the farm bill included that it expands international trade and is based on free market principals. The argumentation is almost as honest as the ones in the case Iraq[20]. In the US, farm subsidies grew faster than any other major federal program and the new farm bill is the most expensive farm bill in the history of any nation. Through the farm bill the federal government will spend more on subsidies than on education and environmental protection combined[21]. The neoclassical argumentation of Bush administration of free market principals is a parodox if the real beneficiaries of the new farm bill are big actors[22].

According to the World Bank, West African cotton exporters already lose about $250 million a year as a direct result of U.S. subsidies and this figure will rise sharply[23]. In West Africa, cotton-based textile and clothing manufacturing could be the growth driver but the farmers cannot compete against subsidies[24].

The WTO Doha round of multilateral trade negotiations (MTNs) gives a substantial focus on development concerns[25] to secure LDCs meaningful integration into the global economy. The agricultural trade of LDCs’ primary products lags behind and only processed agricultural products that multinationals dominate are in the fast growth. The history of politically argumented protection[26] makes it difficult for OECD countries to liberalize agricultural trade. A possible solution to that could be trade negotiations where market access is exchanged to the mutual benefits of the trading partners[27]. Small and poor countries need multilateral bargaining[28] although also in that case the monopoly power of multinationals can be the decisive barrier. Many of them are vertically integrated, covering the whole chain from production to food processing and distribution. By controlling large parts of the supply chain, they can put pressure on farmers and retailers. In Africa multinationals have tied farmers into unfavorable buying and selling contacts, including violation of the proper environmental standards.

The concentration of NMCs has been rapid[29] because of the neo-liberalistic policies adapted by most of the states’ governments and IGOs, the UN as the only major exception. In practice, the industry concentration has run out of the control especially in the markets of commodities[30].

Complete liberalization of agricultural trade could produce valuable welfare gains. According to the FAO, impacts of complete agricultural trade liberalization are substantial[31], an estimation of the boost to global incomes is $165 billion a year. The biggest benefits would go to consumers and taxpayers in the EU and the US, where agriculture is most protected. Agricultural exporters in LDCs could get open entry to global markets in cereals, milk, meat and sugar, like the WTO and the UN have declared[32]. This would provide substantial gains for labor-intensive agriculture in Africa. Sub-Saharan Africa is the region with unfavorable agro-ecological conditions and inadequate transport/ communication infrastructure. For most agricultural goods, the AoA's impact on prices and levels of trade has been negligible. The reason for that are the unfair trade policies of the US and the EU that exert a negative influence on the development of agriculture in Africa. Preference erosion arising from reductions in most-favored-nation tariff rates is an important issue. The products most affected are the primary products, such as rice, sugar, milk, wheat, and maize that poor countries produce. Products, like coffee, tea, and fruits, face the problems of high, complex and seasonal tariffs, and tariff escalation. The real beneficiaries of subsidies and unfair trade agreements are multinationals.

A measure of the monopoly power is the widening gap between world consumer prices and farmers compensations. Multinationals press the pricess even in Africa where farmers have not subsidies when subsides in rich countries can be up to 80 % of farmers’ production costs.



[1] http://www.wto.org/english/res_e/statis_e/its2004_e/its04_bysector_e.htm
[2] The second is intra-Asia with $70 billion and the third North America to Asia with $38 billion. The next ones are ($ billion): Intra-North America 34, Latin America to the EU 22 and Latin America to North America 20.
http://www.wto.org/english/res_e/statis_e/its2004_e/its04_bysector_e.htm
[3] The world biggest exporters of agricultural products are ($ billion): The US 76, the EU-15 73, Canada 33, China 22, Australia 18, Thailand 15, Argentina 12, Malaysia 11, Mexico 10, Indonesia 10, New Zealand 9, Russia 9, Chile 7 and India 7. The world biggest importers of agricultural products are ($ billion): the US 77, the EU-15 98, Japan 55, China 44, Canada 18, Korea 15, Mexico 13, Russia 13, Switzerland 7, Saudi Arabia 6, Thailand 5, Indonesia 5 and Turkey 5.
http://www.wto.org/english/res_e/statis_e/its2004_e/its04_bysector_e.htm
[4] Diao, Xinshen & Dorosh, Paul A. & Rahman, Shaikh Mahfuzur (2003) Market opportunities for African agriculture," DSGD discussion papers 1.
ideas.repec.org/e/pdo121.html
[5] For wheat the share of imports is 64 %. Diao & etc.
[6] http://www.wto.org/english/res_e/statis_e/its2004_e/its04_bysector_e.htm
[7] http://trade.ec.europa.eu/doclib/html/120307.htm
[8] http://www.wto.org/english/res_e/statis_e/its2004_e/its04_bysector_e.htm
[9] There appears little evidence to suggest that the 'Everything But Arms' (EBA) initiative in 2001 has led to increased agricultural exports from the LDCs to the EU; exports of products that did not benefit from preferential access have increased significantly (vegetables and sugar are still under quota), while exports of some products traditionally exported without border protection have decreased (tropical products such as coffee and tea, cotton).
http://trade.ec.europa.eu/doclib/html/120307.htm
[10] http://trade.ec.europa.eu/doclib/html/120307.htm
[11] It consists mostly of livestock but also sorghum, pearl millet, maize (corn), peanuts, rice and cotton. http://en.wikipedia.org/wiki/Burkina_Faso#Economy
[12] http://www.fao.org/docrep/004/y3557e/y3557e07.htm
[13] http://www.fao.org/docrep/004/y3557e/y3557e07.htm
[14] Trade and Structural Adjustment: Embracing Globalisation (OECD, 2005)
http://www.oecd.org/department/0,3355,en_2649_33705_1_1_1_1_1,00.html
[15] Agricultural subsidy is the process whereby governments give large sums of money to agriculture traders and farmers to increase their overall profits; this allows these exporters to drastically reduce the prices of their goods.
[16] ftp://ftp.fao.org/unfao/bodies/ccp/ccp64/Y8318e.doc
[17] http://www.fao.org/docrep/006/j0083e/j0083e04.htm
[18]http://www.ers.usda.gov/Briefing/EuropeanUnion/basicinfo.htm
[19] How agricultural subsidies in rich countries hurt poor nations, Wole Akande, columnist (Nigeria)/YellowTimes.org 19Oct 02.
http://www.mindfully.org/WTO/Subsidies-Hurt-Poor-Akande19oct02.htm
[20] http://www.cnn.com/2003/WORLD/meast/03/19/sprj.irq.main/
[21]http://www.heritage.org/Research/Agriculture/BG1538.cfm
[22]"Sugar's First Family," Center for Responsive Politics, at
http://www.opensecrets.org/pubs/cashingin_sugar/sugar08.html
[23] How agricultural subsidies in rich countries hurt poor nations, Wole Akande, columnist (Nigeria)/YellowTimes.org 19Oct 02.
http://www.mindfully.org/WTO/Subsidies-Hurt-Poor-Akande19oct02.htm
[24] The US handed out $3.9 billion in subsidies to 25 000 cotton farmers in 2001–2002, more than the GDP of Burkina Faso, where 2 million people depend on cotton for their livelihood. http://www.fao.org/docrep/006/j0083e/j0083e04.htm
[25]Doha WTO Ministerial 2001: Ministerial Declaration, WT/MIN(01)/DEC/1, Geneva: World Trade Organization, 14 November.
[26]During three centuries of modern economics, there has been only one significant episode involving a major liberalization of agricultural protectionism, namely the mid-nineteenth century repeal of Britain's Corn Laws. OECD (2002), Agricultural Policies in OECD Countries: Monitoring and Evaluation, Paris: OECD.
[27]Grossman, Gene and Helpman, Elhanan (2003) Innovation and Growth in the Global, Technology and International Trade in Witt, Ulrich (2003) The Evolving Economy, Cheltenham, Edward Elgar, Aldershot.
[28] Multilateral Trade Negotiation: The Case of Small Developing Countries, First draft: April 27, 2006 (Preliminary) Kornkarun Kungpanidchakul
https://mywebspace.wisc.edu/kkungpanidch/web/paper/multilateral%20trade%20negotiation.pdf
[29] In 1996, five MNCs accounted for about 50 % of world trade in green coffee, and four coffee roasters accounted for 50 % of the roasted coffee market. In cocoa, the number of trading houses in London has been reduced from 30 in 1980 to around 10 in 1999. The six largest chocolate manufacturers account for 50 % of world chocolate sales. www.navdanya.org/pdf_files/roti.pdf
[30] Some examples of that are: 4 firms control 50 % of the US broiler market and 46 of the US pork market, and 4 firms control 80 % of the US beef packaging and 60 percent of the pork packing market. Monsanto and Syngenta account together for 35 % of the global market for crop protection and 19 % of the one for seeds. http://www.fao.org/docrep/004/y3557e/y3557e07.htm
[31] http://www.fao.org/docrep/004/y3557e/y3557e07.htm
[32] Paragraph 42 of Ministerial Declaration of the 4th WTO Ministerial Conference in Doha in November 2001 states: “We commit ourselves to the objective of duty-free, quota-free market access for products originating from LDCs”.
www.wto.org/English/thewto_e/minist_e/min01_e/mindecl_e.htm
The paragraph 68(h) of the program of action for LDCs, endorsed at the third UN Conference on LDCs, states: “Improving preferential market access for LDCs by working towards the objective of duty-free and quota-free market access for all LDCs’ products. This will apply to the markets of developed countries”.
www.un.org/events/ldc3/conference/plan_action.htm