Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty

Euroopan yhteisön rahajärjestelmän ja rahaliiton synty


Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa.

Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudellisesti vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971, missä maa teki valtavan panoksen maailmantalouden kehittämiseksi. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät kollektiivisesti pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti kuitenkin tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät yhdessä keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli yhteinen valuuttakori, jossa olivat mukana tärkeimpien kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.

Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentymisprosessi käynnistyi vuonna myrskyisän 1970-luvun jälkeen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS, perustamisesta siten, että käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan yhteisön valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi verraten hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi koko ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:


1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,

2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja

3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.

Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi näin johtavaan asemaan EEC-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma muissa suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden täyttä luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli selvästi havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita rahapolitiikan heikkouden lisäksi vaivasi jo silloin hidas talouskasvu. Esimerkiksi Nobelisti Paul Krugman puhui toistuvasti matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 allekirjoitettu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat yhä laajemmin yksimielisiä siitä, että sisärajattomilla markkinoilla eri maiden taloudet kytkeytyisivät toisiinsa paljon aiempaa tiiviimmin ja taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähentäisi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakottaisi siten jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, mikä ilman rahapolitiikkaan odotettiin kohdistuvan kohtuuttomia paineita pääoman liikkuessa vapaasti ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyessä.[5]

Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustajana Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen erillisen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[6]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliltä poistettiin pääomanliikkeiden rajoitukset. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[7] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhteinen valuuttavarantopolitiikka. ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitealle annettiin uusia tehtäviä 12.3.1990 neuvoston kokouksessa[8]. Näihin tehtäviin kuuluivat valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi.

Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä luo vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) ja Euroopan keskuspankin (EKP) perussääntö. Euroopan rahapoliittisen instituutin (EMI) perussääntö liitettiin pöytäkirjoina EY:n perustamissopimukseen. 1.1.1994 Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin EMI Frankfurtiin jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi Euroopan unionin jäsenvaltioilla. Pääjohtajien komitea lakkautettiin, ja sen tilalle luotiin EMIn neuvosto, jonka päätehtävät olivat keskuspankkien yhteistyö ja tarpeellisten valmistelujen hoitaminen EKP:n perustamiseksi. Madridissa joulukuussa 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäkautta, joka alkoi 1.1.1999. Siirtymäkausi antaisi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [9]

Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimuksen määräyksiä ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkisen talouden kurinalaisuus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[10] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot sitoutuivat harjoittamaan politiikkaa, jolla ne pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit, ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään kattavasti saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.

EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttivät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön 1.1.1999.[11] Näiden 11 jäsenvaltion valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat oli kytketty euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001. Jäsenvaltiot muuttivat jälkimarkkinakelpoisia velkainstrumentteja euromääräisiksi ja käyttivät euroa maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahoitusmarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön kerralla, kun maksujärjestelmät toimivat euroissa. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[12]:

1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka:velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.

Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon

1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. 1 euro = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa


Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[13].


[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo, Euroopan rahaliitto ja Suomi, historian ja yhteiskuntaopin opettajien syyspäivät 13.10.2001, Rahajärjestelmän historiasta www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[6]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[7] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[8]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[9] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[10]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[11]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[12]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[13]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta