Euroopan yhteisön rahajärjestelmä ja rahaliitto

Euroopan yhteisön rahajärjestelmä ja rahaliitto


Vuonna 1969 Euroopan komissio julkisti Barren suunnitelman, jonka tavoite oli yhteinen rahapolitiikka. Suunnitelman laatiminen annettiin asiantuntijaryhmälle, jota johti Luxemburgin pääministeri Pierre Werner. Werner-raportti[1] (8.10.1970) ehdotti talous- ja rahaliiton luomista vuoteen 1980 mennessä. Wernerin suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa, kun Bretton Woods romahti Yhdysvaltain dollarin luottamuskriisin vuonna 1971, jota ruokki maan poliittisesti sekava tilanne (Vietnamin sota, Nixon skandaali, jne.). Yhdysvallat irrotti vuonna 1971 dollarin arvon kullan hinnasta. Tämä kiinteä kytkös (Bretton Woods järjestelmä), joka oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen, oli nyt lopullisesti historiaa. Historiassa rahajärjestelmän perusta on ollut aina taloudeltaan vahva maa, ennen ensimmäistä maailmansotaa Ranska ja sen jälkeen Englanti. Yhdysvaltojen velvoitteena oli pitää yllä maailmantalouden kasvun ja rahapolitiikan vakautta vuosina 1937-1971. Järjestelmän romahduksen jälkeen G7-maiden (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Länsi-Saksa, Kanada, Italia ja Ranska) keskuspankit ja hallitukset pyrkivät pitämään valuuttakurssit vakaina raha- ja talouspolitiikan avulla, vaikka kansainvälisten pääoma- ja valuuttamarkkinoiden ekspansio teki tästä haastavaa. Pariisin sopimus vuodelta 1973 johti tilapäisesti kelluviin valuuttakursseihin ja Jamaikan konferenssi vuonna 1976 pysyvästi. Pohjoismaat etsivät keinoja vakauden palauttamiseksi rahajärjestelmään. Ratkaisu oli valuuttakori, jossa oli mukana tärkeiden kauppakumppanien valuutat ja johon myös markka sidottiin vuosiksi 1977-1991.

Euroopan talousyhteisön (ETY) rahapolitiikan yhdentyminen käynnistyi myrskyisän 1970-luvun jälkeen uudelleen vuonna 1979, kun Eurooppa-neuvosto päätti perustaa Euroopan valuuttajärjestelmän, EMS. Käytännön menettelyistä sopivat yhteisön keskuspankit keskinäisellä sopimuksella. EMS kytki pääosan ETY-valuutoista samaan valuuttakurssijärjestelmään ja lisäksi toi käyttöön Euroopan valuuttayksikön ecu (European Currency Unit) valuuttakorina, vaikkakin ecun merkitys jäi valuuttana vähäiseksi. EMSin tavoite oli edistää rahatalouden vakautta ja siinä järjestelmä toimi hyvin. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskeva epävarmuus väheni, kun EMS kytki aiempaa paremmin maittaisen valuuttakurssikehityksen talouden perustekijöiden siis fundamenttien kehitykseen. Samalla ETY:n sisäinen kauppa (intra-regional trade) kasvoi merkittävästi 1980-luvulla, mikä lisäsi ETY-alueen talouden tehokkuutta. ETY-alueen ongelmana säilyi monen jäsenmaan kroonisen suuri julkisen talouden alijäämä, mikä johti mm. Suomessa vakavaan valuuttakurssikriisiin 1990-luvun alussa ja on viime aikoina näkynyt mm. Kreikan, Espanjan ja Italian velkakriisinä. Rahapolitiikkaan siis kohdistui siis suhteettoman voimakkaita paineita ja myös odotuksia ERMin aikana. ERMiin liittyi kolme keskeistä piirrettä[2]:

1. Viitevaluutta ecu-valuuttakori, johon kuuluvat kaikki valuutat,

2. Vaihtokurssimekanismi määrittelee kunkin valuutan vaihtokurssin suhteessa ecuun; kahdenväliset vaihtokurssit saavat vaihdella enintään 2,25 prosenttia ja

3. luottomekanismi - jokainen EU-maa siirtää 20 prosenttia valuutta- ja kultavarannoistaan yhteiseen rahastoon.

Käytännössä ERM oli systeemi, jossa muut maat kytkivät valuuttansa Saksan markkaan, jota kutsuttiin ankkurivaluutaksi. Saksan rahapolitiikka nousi johtavaan asemaan ETY-maissa. Saksa-johtoinen ERM-järjestelmä oli poliittisesti ongelma suurissa ETY-maissa, joten ajatus Euroopan rahaliitosta (EMU) sai poliittisesti laajasti tukea. ERM järjestelmässa heikot valuutat eivät myöskään kyenneet saavuttamaan markkinoiden luottamusta, vaikka maat pyrkivät seuraamaan Saksan rahapolitiikkaa[3]. Ilmiö oli havaittavissa mm. Italiassa ja Espanjassa, joita heikon rahapolitiikan lisäksi vaivasi hidas talouskasvu. Nobelisti Paul Krugman puhui matkoillaan Euroopasta ”Euroskleroosista”[4]. Kehitys kohti talous- ja rahaliittoa nopeutui 1.7.1987, kun vuonna 1986 ratifioitu Euroopan yhtenäisasiakirja tuli voimaan. Asiakirjan päätarkoituksena oli ottaa sisämarkkinat osaksi ETY:n tavoitteita. Yhteisön jäsenet olivat laajasti yksimielisiä siitä, että rajattomilla sisämarkkinoilla eri maiden taloudet tuli kytkeä toisiinsa aiempaa tiiviimmin, jotta taloudellinen yhdentyminen voimistuisi merkittävästi talousyhteisössä. Tämä vuorostaan vähensi kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa ja pakotti jäsenvaltiot vauhdittamaan lähentymistä, koska ilman ETY-maiden integraatiota pienten maiden rahapolitiikkaa olisi ollut haastavaa pääomien liikkuessa vapaasti yli ETY:n.[5] Näin kävikin mm. Suomessa 1990-luvun alussa.

Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1988 tavoitteeksi talous- ja rahaliiton toteuttamisen asteittain. Samalla se antoi Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle[6] tehtäväksi ehdottaa mallia talous- ja rahaliiton toteuttamiseksi. Komitean työn tuloksena syntyi Delorsin raportti (17.4.1989). Siinä suositeltiin, että talous- ja rahaliittoon edettäisiin kolmen vaiheen kautta. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät Madridissa kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU, Economic and Monetary Union) luomiseksi[7]. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen alkoi 1.7.1990, johon mennessä jäsenvaltioiden väliset pääomanliikkeet vapautettiin. Tähän liittyy Euroopan yhteistyörahaston vahvistaminen[8] tavoitteena mm. yhteisön valuuttojen keskinäisten kelluntarajojen jatkuva supistuminen ja yhtenäinen valuuttavarantopolitiikka. Neuvoston kokouksessa 12.3.1990 ETY:n jäsenvaltioiden keskuspankkien pääjohtajien komitea sai valuuttapolitiikan yleislinjoja koskevat neuvottelut ja jäsenvaltioiden rahapolitiikan koordinointi[9].

Maastricht-sopimus (7.2.1992) 12 Euroopan yhteisön jäsenvaltion välillä loi vahvan institutionaalisen perustan talous- ja rahaliitolle. Euroopan talousyhteisön nimi muuttui samalla Euroopan yhteisöksi, EY, joka viittaa poliittiseen valtioliittoon, federaatioon. Perustamissopimukseen lisättiin talous- ja rahapolitiikkaa koskeva luku, johon sisältyy Euroopan keskuspankkijärjestelmä (EKPJ), Euroopan keskuspankki (EKP) ja Euroopan rahapoliittinen instituutti (EMI). Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto lakkautettiin 1.1.1994 ja EMI käynnisti toimintansa Frankfurtissa jäseninä EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat. Raha- ja valuuttapoliittinen päätösvalta säilyi jäsenvaltioilla. Samalla pääjohtajien komitean tilalle tuli EMI-neuvosto päätehtävänä keskuspankkien yhteistyö ja EKP:n perustaminen. Madridissa vuonna 1995 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti, että talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa 1.1.1999, jolloin käyttöön otettavan yhteisen rahan nimi on ”euro”. EMI suositteli kolmen vuoden siirtymäaikaa, joka antoi talouden eri sektoreille (rahoitussektori, yrityssektori, julkinen sektori ja suuri yleisö) aikaa sopeutua yhteiseen rahaan erilaisten valmiuksiensa mukaan. [10]
Vuonna 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen, jolla täydennettiin perustamissopimusta ja jonka avulla oli tarkoitus varmistaa julkistalouden vakaus talous- ja rahaliitossa. Sopimus koostuu Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta[11] ja kahdesta EU:n neuvoston asetuksesta. Sopimusta täydennettiin EU:n neuvoston vuonna 1998 antamalla julistuksella, joka vahvisti sopimukseen liittyviä velvoitteita. Jäsenvaltiot pyrkivät täyttämään talouden lähentymiskriteerit ja uudistivat kansallista lainsäädäntöään saattaakseen sen oikeudellista lähentymistä koskevien vaatimusten mukaiseksi. Kansallisia keskuspankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, jotta keskuspankit voivat liittyä rahaliittoon.
Suomessa hallitus teki esityksen rahalain muuttamiseksi[12], jossa Suomen Pankin asema kansanedustuslaitoksen alaisena pankkina säilyi mutta siitä tuli myös eduskuntaan nähden oikeudellisesti itsenäinen. Valuuttalaki ja valmiuslaki antavat valtioneuvostolle toimivallan kriisioloissa määrätä Suomen Pankin toimivaltuuksista. Muuten eduskunta voi oikeudellisesti sitovasti vaikuttaa Suomen Pankin toimintaan lakien kautta[13].

EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Irlanti, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täyttävät rahaliiton edellytykset yhteisen rahan käyttöön ottamiseksi[14]. 1.1.1999 näiden jäsenvaltioiden valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti euroon, ja EKP ryhtyi harjoittamaan euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa. Euro korvasi rahaliiton jäsenmaiden kansalliset valuutat välittömästi. Kansalliset valuutat kytkettiin euroon kiinteillä muuntokertoimilla siirtymäkaudella 1.1.1999–31.12.2001, jonka aikana rahaliiton jäsenvaltiot käyttivät euroa rinnakkaisvaluuttana arvopaperi- ja maksujärjestelmissä valmistautuessaan euron tuloon. Rahoitusmarkkinoiden järjestöt sopivat EMIn avustuksella periaatteista, joiden mukaan markkinakäytäntöjä yhdenmukaistettaisiin, ja kehittivät keskeisiä korkoindikaattoreita (kuten euriborkorot). Näiden valmistelujen ansiosta rahamarkkinat kykenivät siirtymään euron käyttöön suunitelman mukaan 31.12.2001. Yrityssektori ryhtyi käyttämään euroa asteittain siirtymäajan kuluessa. Yksityishenkilöt suorittivat maksunsa kansallisessa rahassa, kunnes eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön 1.1.2002. Rahaliittoon pääsemiseksi jäsenmaiden on täytettävä viisi lähentymiskriteeriä[15]:

1. hintojen vakaus: inflaatioaste ei saa ylittää niiden kolmen jäsenvaltion keskimääräistä inflaatioastetta, joissa inflaatio on ollut alhaisin, enempää kuin 1,5 prosenttia;
2. korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttia suhteessa niiden kolmen maan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin;
3. alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen;
4. julkinen velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen;
5. valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.

Peruuttamattomasti kiinnitetyt muuntokurssit suhteessa euroon

1. = 40,3399 Belgian frangia
2. = 1,95583 Saksan markkaa
3. = 340,750 Kreikan drakmaa
4. = 166,386 Espanjan pesetaa
5. = 6,55957 Ranskan frangia
6. = 0,787564 Irlannin puntaa
7. = 1 936,27 Italian liiraa
8. = 40,3399 Luxemburgin frangia
9. = 2,20371 Alankomaiden guldenia
10. = 13,7603 Itävallan shillinkiä
11. = 200,482 Portugalin escudoa
12. = 5,94573 Suomen markkaa

Tanska ja Englanti jättäytyivät erityisasemansa turvin talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen ulkopuolelle, ja Kreikka ja Ruotsi eivät täyttäneet kaikkia edellytyksiä yhteisen rahan ottamiseksi käyttöön. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi kahteentoista 1.1.2001, kun Kreikka siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen. Kolme maata (Tanska, Ruotsi ja Englanti) ovat rahaliiton ulkopuolella. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä. Uusien EU-maiden on määrä siirtyä euroon, kun ne pystyvät täyttämään asetetut kriteerit. Kypros ja Malta liittyivät euroalueeseen 1.1.2008 ja Slovakia 1.1.2009[16]. Rahaliittoon liittymisestä lähtien näiden maiden keskuspankit ovat olleet osa eurojärjestelmää.[17] Käytännössä EMU merkitsee:

1. talouspolitiikan täytäntöönpanon koordinointia jäsenvaltioiden välillä
2. veropolitiikkojen koordinointia, etenkin rajoittamalla julkistalouden velkaa ja alijäämää
3. riippumatonta rahapolitiikkaa, jota ohjaa Euroopan keskuspankki (EKP)
4. yhteistä valuuttaa ja euroaluetta.

Nykyään sähköinen raha hallitsee ja seteleitä tai kolikoita on kierrossa häviävän pieni osuus rahan määrästä (arviolta 1 %). Yksityishenkilön kannalta ei ole merkitystä, käyttääkö hän sähköistä vai käteistä rahaa, mutta pankkien kannalta sähköinen raha on toivottava, koska se tehostaa luotonlaajennusprosessia huomattavasti. Rahajärjestelmässä raha on pankkien ja näiden asiakkaiden velkaa keskuspankilta. Suomessa oli ennen käytössä kassavarantojärjestelmä, jossa pankkien tuli pitää riittävästi kassavarantoja eli nopeasti rahaksi muutettavia varallisuuseriä siltä varalta, että pankki joutuisi maksamaan laajasti velkojaan. Tästä järjestelmästä luovuttiin 1.7.1993, kun Euroopan rahaliitto päätti ottaa käyttöön vähimmäisvarantojärjestelmän, minkä EKP otti rahaliiton käytännöksi. Järjestelmä perustuu osittaisten kassavarantojen periaatteelle, eli pankeilla on EKP:n säännösten mukaan velvollisuus pitää tietty osuus kassavarantoja eri maiden keskuspankkien holveissa myöntämiään lainoja vastaan. Varantovaatimus on porrastettu pankkien varainhankinnan laadun. Mitä enemmän rahaominaisuuksia johonkin varainhankinnan erään liittyy, sitä suurempaa varantovaatimusta siihen sovelletaan.

Pankkien perinteinen rahan lähde on yleisön talletukset, jotka ovat pankin velka asiakkaalle. Koska pankki on liikeyritys, se voi ajautua konkurssiin, mikä oli yleisestä vuosina 1929-1933 suuren maailmanlaman aikana ja toteutui laajasti Venäjällä vuoden 1991 itsenäistymisen jälkeen[18], kun maan talousministeri Jegor Gaidar aloitti prosessin tavoitteena nopea siirtyminen markkinatalouteen, vaikka maa ei ollut tähän valmis. Venäjän talous ajautui vaaralliseen deflaatiotilaan, kun inflaatio laukkasi, tuotanto supistui ja elintaso laski[19]. Vuonna 1992 Neuvostoajan hintasääntely/ tuotantotuet purettiin ja samalla vapautettiin tuotteiden ja palveluiden hinnoittelu, ulkomaankauppa ja valuuttaliikkeet. Venäjän tilanne muistutti 1930-luvun Saksaa. Venäjän keskuspankki painoi rahapulan helpottamaksi uusia ruplan seteleitä, mikä laukaisi hyperinflaation[20] ja romutti ruplan arvon. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat venäläiset menettivät elinikäiset säästönsä, kun taas Neuvostoaikana tavaran puuttuessa rahat kasaantuivat kotitalouksien säästöiksi. Maassa oli suurtyöttömyys ja jopa virkamiehet elivät puutarhapalstojensa tuotolla. Ihmisiä alkoi kuolla murhien, itsemurhien ja onnettomuuksien takia. Talousuudistus ei tuonut venäläisille vaurautta, vaan miljoonien ihmisten tulot ja omaisuus romahtivat. Demokratiasta tuli kirosana, luottamus ruplaan romahti ja dollari yleistyi maksuvälineenä[21]. Venäjän tapahtumat osoittivat, miten vaikeaa on suojella tallettajien varoja, kun kokonainen maa maksukyvytön.

Talletussuojaa on tapana perustella sillä, että tavallisen pientallettajan on voitava luottaa siihen, että talletukset on turvattu. Talletussuojajärjestelyt voivat edistää ns. moraalikatoa, kun tallettajien ei tarvitse välittää pankin riskeistä, jolloin hyvin riskihakuinen pankki pystyy keräämään rahoitusta tallettajilta. [22] Suomen talletussuojajärjestelmä takaa tallettajien saamiset 50 000 euroon pankkia ja tallettajaa kohti. Suomessa kaikki toimiluvan saaneet pankit kuuluvat talletussuojarahastoon ja maksavat sille maksuja vuosittain. Finanssivalvonta päättää rahaston varojen maksamisesta tallettajille[23]. Talletussuojan piirissä olevia talletuksia oli vuonna 2008 52 miljardia euroa. Talletussuojarahastolla oli varoja 550 miljoonaa euroa eli 1,1 % suojattavista talletuksista.[24] Suomessa valtio ei enää takaa tallettajien saamisia kuten 1990-luvulla, jolloin tuen perustana on pankkitukiponsi[25]. Markkinataloudessa tallettajat eivät kuitenkaan ole erityisryhmä. Voitaisiin väittää, että pikaluottoja ottavat nuoret juuri taloustoimikelpoiset henkilöt (15 vuodesta lähtien) ovat yhteiskunnan kannalta haavoittuva ryhmä. Nuoret joutuvat toimimaan omillaan maailmassa, jossa pikaluottoja markkinoidaan aktiivisesti[26] ja osin ilmeisen harhaanjohtavasti. Sen sijaan sijoittajien suojaan on puututtu.
Sijoittajien korvausrahasto[27] maksaa korvauksia ei-ammattimaiselle sijoittajalle, mikäli sijoituspalveluyritys tai luottolaitos ei pysty suoriutumaan velvoitteistaan esimerkiksi konkurssin vuoksi. Korvauksen enimmäismäärä on 20 000 euroa ja enintään 90 % sijoittajan saatavan suuruudesta.

Kassavarantojärjestelmän aikana pankkien tuli ottaa huomioon rahan kiertonopeus eli se miten nopeasti raha palautuu pankkiin yleisöltä. Vähimmäisvarantojärjestelmä (Fractional Reserve Banking) perustuu velkasuhteiseen keskuspankkien ja liikepankkien välillä, joten se antaa pankeille mahdollisuuden tarjota luottoja vähimmäisvarantojen rajoissa. Mekanismia, joka luo uutta rahaa talouteen liikepankkien antolainauksen kautta, on nimeltään luotonlaajennus. Se mukaan keskuspankin liikkeelle laskema keskuspankkiraha kertautuu talouden kierrossa, koska pankit pitävät vain osan niille tulevista talletuksista (ottolainauksesta) varantona. Luottokanta laajenee, koska pankit eivät lainanannossa ole sidottuja niillä jo oleviin rahavaroihin. Kassareservivaatimus säätelee sitä kuinka laajasti pankit voivat tätä mekanismia käyttää. Luottokannan suhde pankkien keskuspankkirahaan eli rahakerroin on esimerkiksi 200 silloin, kun varantovaatimus on 0,5 %:ia. Vähimmäisvarannon määräytymispohja on varantovelvollisen kotimaisen vieraan pääoman määrä ja se on porrastettu eri tase-erien likviditeetin mukaan. Porrastuksen jaottelu noudattaa Suomen Pankin käyttämien rahakäsitteiden määritelmiä. Suppeaan rahamäärään kuuluvien erien (likvidit talletukset ja alle kuukauden määräaikaistalletukset) velvoite on 2,0 %:ia. Seuraavaan luokkaan (aikatalletukset) kuuluvien erien velvoite on 1,5 %:ia. Muille vieraan pääoman erille asetettu velvoite on 1,0 %:ia.[28]

Eurojärjestelmässä vähimmäisvarantojärjestelmällä voidaan säädellä eurojärjestelmän likviditeettiä. Varantovaatimus on rahapolitiikan väline. Keskuspankkiin tehdyt varantotalletukset supistuvat pankkijärjestelmässä vapaasti käytettävissä olevan keskuspankkirahan määrä. Käytännössä järjestelmä toimii yksinkertaisesti siten, että aina kun luottolaitoksen antama luotto palautuu talletuksina pankkijärjestelmään, siitä kerätään osa reserveiksi keskuspankkiin. Näiden korko on markkinakorkoa alempi, joten ne merkitsevät pankeille vaihtoehtoiskustannuksia (alternative costs) erityisesti korkotason noustessa, jolloin asiakkailta saisi luotolle kasvavan tuoton. Näin vähimmäisvarantovaatimus toimii rahapolitiikan välineenä markkinaehtoisesti ja sillä voidaan vaimentaa lyhyiden markkinakorkojen vaihtelua, pienentää keskuspankin interventiotarvetta markkinoihin ja ylikuumentumisen uhatessa hillitä luotonlaajennusta. Pelkkä ohjauskorko ei siis yksinään ole riittävä. Eurojärjestelmän rahapolitiikan välineinä käytettiin vuonna 2009 avomarkkinaoperaatioita, katettujen joukkolainojen osto-ohjelmaa (tilapäinen ja epätavanomainen), maksuvalmiusjärjestelmää ja vähimmäisvarantovelvoitteita. Vuonna 2009 Euroopan rahaliiton pankkijärjestelmän keskimääräinen päivittäinen likviditeettitarve oli 577 miljardia euroa ja keskimääräiset vähimmäisvarantovelvoitteet 216 miljardia euroa[29]. EKP ja eri maiden keskuspankit sijoittavat aktiivisesti hallussaan olevaa valuuttavarantoa kansainvälisille pääomamarkkinoille tavoitteena varannon arvon turvaaminen, sen käytettävyys rahapolitiikassa ja tuoton saaminen. Valtaosa varannosta sijoitetaan korkean reittauksen saaneisiin valtioiden joukkovelkakirjoihin. Osa varannosta sijoitetaan lyhytaikaisiin valuuttatalletuksiin, kultaan tai IMF:n erityisnosto-oikeuksiin.

Euroopan rahaliiton institutionaalinen rakenne on muotoiltu huolellisesti tavoitteena uskottavuuden ja vakauden varmistaminen. Euroa hallitseva EKP on itsenäinen ja erillään jäsenmaiden politiikasta[30]. EKP muodostaa rahaliiton kansallisten keskuspankkien kanssa keskuspankkijärjestelmän, jossa päätöksenteko on keskitetty, mutta rahapolitiikan käytännön toimeenpano tapahtuu pääosin kansallisissa keskuspankeissa. Vastaavasti Yhdysvaltojen Federal Reserve järjestelmä koostuu 12 alueellisesta keskuspankista ja Washingtonissa sijaitsevasta keskusvirastosta (Federal Reserve Board). Kansalliset keskuspankit omistavat EKP:n ovat ratkaisevasti mukana sen päätöksenteossa. EKP:n korkein päättävä elin on neuvosto, johon kuuluvat kaikkien rahaliitossa mukana olevien keskuspankkien pääjohtajat. EKP asettaa jäsenvaltioille velvoitteita, jotka käytännössä hoitaa Suomen Pankki, jolla on asemansa vuoksi ainoalaatuinen mahdollisuus nähdä sekä Suomen talouskehitys eurooppalaisen rahapolitiikan perspektiivistä että Euroopan rahapolitiikan vaikutukset Suomen kansantalouden perspektiivistä[31].

[1] Yksi valuutta, yksi Eurooppa ec.europa.eu/economy_finance/.../publication6730_fi.pdf
[2] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[3] Sinikka Salo
[4] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta. (The accidental theorist and other dispatches from the dismal science, 1998.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tietosanoma.
[5] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[6] Komiteassa olivat mukana ETY:n kansallisten keskuspankkien pääjohtajat, Kansainvälisen järjestelypankin edustaja Alexandre Lamfalussy, professori Niels Thygesen Kööpenhamin yliopistosta, Banco Exterior de Españan pääjohtaja Miguel Boyer ja Euroopan komission jäsen Frans Andriessen.
[7]Tanskalle ja Britannialle annettiin erityisasema, eli niitä ei velvoitettu osallistumaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Ratifiointiprosessin viivästyttyä Tanskassa ja Saksassa se tuli kuitenkin voimaan vasta 1.11.1993. EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
www.ecb.eu/pub/pdf/other/ecbhistoryrolefunctions2006.
[8] Euroopan raha-asiain yhteistyörahasto perustettiin 3.4.1973 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 907/73 (EYVL L 89, 5.4.1973, s. 2)
[9]Neuvoston päätös 90/142/ETY, 12.3.1990, Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä yhteistyötä koskevan päätöksen 64/300/ETY muuttamisesta (EYVL L 78, 24.3.1990, s. 25).
[10] EUROOPAN KESKUSPANKKI. HISTORIA, ROOLI JA TEHTÄVÄT
[11]Eurooppa-neuvoston päätöslauselma vakaus- ja kasvusopimuksesta, Amsterdam. 17.6.1997 (EYVL C 236, 2.8.1997, s. 1).
[12]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[13]Poikkeuksen muodostaa hallitusmuodon 73 §:n 3 momentin säännös suomen Pankin voittovarojen käyttämisestä valtion tarpeisiin. Eduskunta päättää siitä sen jälkeen, kun talousvaliokunta on antanut asiasta valtiopäiväjärjestyksen 50 §:n 2 momentin nojalla lausuntonsa.
[14]Neuvoston päätös 98/317/EY, tehty 3 päivänä toukokuuta 1998, perustamissopimuksen 109 ja artiklan 4 kohdan mukaisesti (EYVL L 139, 11.5.1998, s. 30).
[15]Euroopan unioni lyhyesti - 12 oppituntia Euroopasta
europa.eu/abc/...7/index_fi.htm - 11 tuntia sitten
[16]europa.eu › ... › 12 oppituntia Euroopasta
[17]www.ecb.int › The European Central Bank
[18] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[19] Venäjän bruttokansantuote laski 12 % vuonna 1993, kun se oli laskenut 15-20 % jo 1992. Teollisuustuotos oli laskenut 1993 16,4 %, ja vuotta aiemmin jo 18,8 %. Budjettivaje oli 1993 10 % BKT:sta. Juha Molari, MIKSI RUPLAN ARVO LASKEE? www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[20]Venäjällä hinnat nousivat vuodesta 1991 vuoteen 1993 1300 %:ia ja vielä vuonna 1993 noin 20 %:ia kuukaudessa. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[21]Inflaation vuoksi useissa IVY-valtioissa väheksyttiin omaa valuuttaa. Venäjän Keskuspankki arvioi että venäläiset yritykset pitivät 15,5 miljardia dollaria vieraassa länsimaisissa valuutoissa, koska eivät luottaneet Venäjän talouteen. Juha Molari, www.datsha.com/uutiset/110603.shtml
[22]EU-maissa on voimassa talletussuojadirektiivi (94/19/EY), jonka mukaan tallettajien saamiset on turvattava kunkin pankin kotivaltiossa vähintään 20 000 euroon saakka.
[23]Talletussuojarahasto on maksanut Finanssivalvonnan 19.4.2010 antaman päätöksen nojalla selvitystilaan asetetun Sofia Pankin tallettajien saamisia siltä osin kuin niitä ei makseta Sofia Pankista.
www.talletussuojarahasto.fi
[24]fi.wikipedia.org/wiki/Talletussuoja/ muokattu
[25]Pankkitukiponsi syntyi helmikuussa 1993. Hyväksyessään hallituksen esityksen 379/1992 vp laeiksi valtion vakuusrahastosta annetun lain ja talletuspankkien toiminnasta annetun lain 55 §:n muuttamisesta eduskunta hyväksyi seuraavan perustelulausuman: “Eduskunta edellyttää, että Suomen valtio takaa sen, että suomalaiset pankit pystyvät hoitamaan sitoumuksensa kaikissa olosuhteissa. Tarpeen vaatiessa eduskunta tulee myöntämään riittävät määrärahat ja valtuudet hallituksen käyttöön sitoumuksen täyttämiseen.” Perustelulausuma sisältyy talousvaliokunnan esityksestä tekemään mietintöön (TaVM 1/1993 vp). www.edilex.fi/kela/fi/mt/tavm19980027
[26]Virasto: Markkinointi luo pikaluottohuumaa, 30.06.2010, Niko Ranta niko.ranta@kauppalehti.fi
[27]www.rata.bof.fi/fi/Saastajalle/.../Sijoittajien.../Default.aspx
[28]HE 261/1996, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Suomen Pankista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, TaVM 17/1997
[29]EKP:n vuosikertomus vuodelta 2009 nostaa esiin kolme erityyppistä avomarkkinaoperaatiota: perusrahoitusoperaatiot, pitkäaikaiset rahoitusoperaatioi ja hienosäätöoperaatiot).
[30]forexsystems.ru/fi/daidzhest/1771-historia-forex.html
[31] www.bof.fi/NR/rdonlyres/.../0/20011015salohistop.pdf