GATT/ WTO on tärkeä maailmakaupan kehittäjä - on hyvä muistaa järjestöjen historia ja Yhdysvaltojen vahva panos maailmankaupan katalyyttinä


Globalisaation keskeinen ajatus on se, että monia kysymyksiä ei voida käsitellä kansallisvaltioiden tasolla vaan niiden näkökulma on väistämättä maailmanlaajuinen. Tämä ajatus nousi vahvasti esiin sodan käyneissä maissa, joiden johtajat ymmärsivät, että uusi maailmansota teknologisesti edistyneessä ja globalisoituvassa maailmassa voisi olla koettua paljon tuhoisampi. Globaalisuus (globality) on anglosaksisessa sosiologiassa käytetty ilmaisu, jolla tarkoitetaan ihmisten elämistä maailmanlaajuisissa verkostoissa. Jotkut puhuvat uuden maailmanyhteisön muodostumisesta tässä yhteydessä. Sana ”globaali” viittaa johonkin, joka käsittää kokonaisen objektien ryhmän, tai kaiken kattavaa tai totaalista, tai sisältää koko maailman (globe). Globaalien ympäristöongelmien kirjo ulottuu laajalle aina ilmakehän muutoksesta biosfäärin monimuotoisuuden vähenemiseen. Globaalit muutokset (global change) alakäsitteenä viittaavat ilmakehän muutoksen kuten otsonikehän aukkoihin tai hiilidioksidipäästöjen kasvuun, jonka luonnontieteilijät nostivat esiin 1980-luvulla. Samalla kantasanaa käytetään selvästi eri merkityksissä eikä yksiselitteinen käsitteenmäärittely edes liene mahdollista. Tämä käsitteellinen sekavuus leimaa maailmantalouden ohjausmekanismeja koskevaa neuvottelu- ja keskusteluprosessia maailmansotien jälkeen.

Brittiläisen koulutusjärjestelmän eduksi on sanottava, että järjestelmä on tuottanut useita aikansa talousongelmat syvällisesti ymmärtäviä neroja. Tällainen suurmies oli aikanaan 1800-luvun alussa David Ricardo ja tällainen oli maailmansotien aikaan vaikuttanut John Keynes[1]. Vuonna 1942 Keynes ehdotti liittoutuneille Kansainvälinen kauppajärjestön (ITO, International Trade Organisation) perustamista. Keynesin vaikutusvaltaa osoittaa se, että Yhdysvallat ja Englanti alkoivat neuvotella asiasta jo sodan aikana. Englanti kutsui vuoden 1944 kesäkuussa Bretton Woodsiin liittoutuneiden talouskonferenssin, josta kokouspaikan mukaan käytetään yleisesti nimeä Bretton Woods konferenssi. Konferenssin itseoikeutettuna puheenjohtajana toimi Keynes ja jonka ITO-ehdotusta Englannin hallitus virallisesti tuki. Yhdysvaltojen pääneuvottelija Harry Dexter White[2] piti ITOn perustamista ehkä liian haastavana mutta yhtyi Englannin kantaan uusien kaupan ja kehityksen instituutioiden tarpeellisuudesta. White toi käsittelyyn Yhdysvaltain ehdotuksen perustaa ensi vaiheessa kaksi organisaatioita: Maailmanpankki (World Bank)[3] ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), mikä muodostui konferenssin kannaksi. Keynes ei onnistunut ajamaan läpi ehdotustaan eikä Yhdysvaltojen valtavaa sotilaallis-taloudellista voimaa ollut järkevää sodan aikana vakavasti haastaa. Keynes hyväksyi Yhdysvaltojen esitykset, sillä hän uskoi, että on tärkeää luoda edes jonkinlainen sääntöihin perustuva kauppajärjestelmä. Yhdysvaltain kongressi ratifioi Whiten ehdotuksen mukaisesti kahden uuden instituution (Maailmanpankki ja Kansainvälistä valuuttarahasto) perustamisen, joita kutsutaan yleisesti Bretton Woods instituutioiksi[4].

Sodan jälkeisen ajan suursaavutus oli epäilemättä kokonaan uuden kansainvälispoliittisen maailmanjärjestön, Yhdistyneet kansankunnat (YK), perustaminen New Yorkiin vuonna 1945. YK:n perustamisessa oli otettu oppia Kansainliiton epäonnistumisesta sotien välillä. Vuonna 1946 YK:n talous- ja sosiaalineuvosto ECOCOC (The Economic and Social Council) sai käsiteltäväkseen Yhdysvaltojen ja Englannin ehdotuksen ITO:n perustamisesta ja järjesti YK:n kauppa- ja työllisyyskonferenssin asian johdosta. Yhdysvallat toimi toisaalla yksin ja järjesti neuvottelun 25 YK:n jäsenmaan kesken tarkoituksena vapauttaa kauppa mahdollisimman nopeasti. Nämä valtiot allekirjoittivat vuonna 1947 GATT (General Agreement on Tariffs and Trade) yleissopimuksen. Näin syntyi GATT-järjestö, jonka tarkoitukseksi tuli yleisesti (1) edistää kansainvälistä yhteistyötä ja erityisesti (2) toimia maailman kaupan vapauttamiseksi alentamalla tullitariffeja. GATTin tavoitteet ovat sinällään järkeviä mutta järjestön edellytykset vaikuttaa merkittävästi kansainvälisen yhteistyöhön alueella olivat rajalliset, koska järjestön organisaatio luotiin lähinnä hoitamaan käytännöllisiä ja teknisiä tullitariffikysymyksiä.

GATT oli tarkoitettu väliaikaisjärjestelyksi. Yhdysvallat halusi kehittää kauppaa auttaakseen Eurooppaa toipumaan sodan hävityksestä mahdollisimman nopeasti. Vaikka ITO oli päätavoite, ITO jäi syrjään, kun Keynes kuoli vuonna 1946 ja Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull[5], keskeinen ITO:n tukija, erosi tehtävästään. Keynesin liittoutuneille esittämä ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä jäi lopullisesti sivuun, koska Yhdysvaltojen kongressi halusi keskittyä oman maansa asioihin, eikä kaupan avoimuus ollut enää päätavoite. Yhdysvaltojen teollisuus oli sodan aikana tottunut protektionistiseen suojaverkkoon, kuten John Kenneth Galbraith kirjoitti terävästi vuoden 1952 kirjassaan[6] nojaten kokemuksiinsa Yhdysvaltojen sota-ajan taloushallinnosta. Yhdysvaltain ulkoministeriö ja keskuspankki nostivat Eurooppaan suunnatun Marshall-avun[7] ja läheisesti siihen kytkeytyvät bilateraaliset kauppasopimukset päärooliin Euroopan auttamiseksi sodan jaloista. Suuria avun saajia olivat Englanti, Ranska, Saksa, Italia ja Benelux-maat. Suomi ei Neuvostoliiton painostuksesta osallistunut ohjelmaan kuten muut Pohjoismaat. Tilanteen vaikeutta Suomelle lisäsi se, että samaan aikaan Suomen tuli maksaa valtavat sotakorvaukset.



Marshall-apu vuosina 1948-1951(miljoonaa dollaria)

1. Englanti 3,297
2. Ranska 2,296
3. Saksan liittotasavalta 1,448
4. Italia ja Trieste 1,204
5. Hollanti 1,128
6. Belgia ja Luxemburg 777
7. Itävalta 488
8. Tanska 385
9. Kreikka 366
10. Ruotsi 347
11. Norja 372
12. Sveitsi 250
13. Turkki 137
14. Irlanti 133
15. Portugali 70
16. Islanti 43

Sodan jälkeinen kansainvälispoliittinen ongelma oli sodan liittoutuneiden, idän ja lännen etupiirikiista, joka tunnetaan kylmän sodan aikakautena[8]. Vuonna 1948 presidentti Harry Truman toi ITO-peruskirjan kongressin käsittelyyn mutta asia ei edennyt ja väliaikaiseksi perustettu GATT jäi pysyväksi kansainvälisen kaupan järjestelyksi. GATT pysyi voimassa, koska se ei vaatinut jäsenmailtaan institutionaalisia järjestelyjä, jotka kylmän sodan aikana eivät olisi edenneet Yhdysvaltojen kongressissa. GATT-järjestö tuli kuuluisaksi tullinalennuksiin tähtäävistä GATT-kierroksista, joita on käyty toistuvasti aina vuoteen 1995 saakka, jolloin viimeinkin syntyi Keynesin visioima Maailman kauppajärjestö (WTO). Tulosten valossa GATT toimi hyvin, mitä osoittaa maailmankaupan kasvu likimäärin nelinkertaiseksi ja maailman yhteenlasketun BKT:n kasvu seitsenkertaiseksi 1950-luvulta ja 1980-luvulle[9]. Keskeinen ansio tästä lankeaa Yhdysvalloille, joka GATT-järjestön perustamisen jälkeen 1940-luvulla ja ensimmäisen GATT-kierroksen käynnistyessä alensi omia tariffejaan esimerkkinä muille GATTin jäsenmaille. Paradoksaalista lienee se, että tämän päivän tilanteessa Yhdysvallat on joutunut kovien syytösten kohteeksi WTO-keskustelussa. Keskeinen syy lienee se, että Yhdysvaltojen toimiin kohdistuvat suuret odotukset historian valossa. GATT-WTO-prosessien väärinkäytöstä tai hyväksikäytöstä voisi moittia perustellusti muita kuin Yhdysvaltoja mutta näiden maiden johto ei edes osallistu avoimeen keskusteluun kuten Yhdysvaltojen poliittinen johto.

1980-luvun puoliväli on globalisaation käynnistymisen ajankohta läntisen talousjärjestelmän piirissä. Suunnitelmatalouden maat kuten Neuvosto-liitto ja Kiina toimivat dualistisen[10] mallinsa mukaisesti. Näiden maiden merkantilistinen talousmalli tarjosi GATTin piirissä edullisen aseman, koska nämä maat saattoivat osallistua maailmankauppaan valitsemillaan hyödykkeillä. Globalisaatio[11] muutti maailmankaupan asetelman, koska se nosti vapaan valuuttajärjestelmän, kehittyneet pääomamarkkinat ja laajat teollis- ja tekijänoikeudet tavarakaupan rinnalle. Neuvostoliiton kyky sopeutua muutokseen oli rajallinen, koska talousjärjestelmä oli rakennettu kulutuksen ohjaamiseen niukan ja ideologisesti perustellun tuotannon kautta. Lisäksi maata rasitti suuri sotilasbudjetti. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio osallistui maailmankauppaan ilman, että rasitteena olisi yksittäisen kaupan kannattavuus, kun taas länsimainen yksityinen yritys ei voinut myydä pitkään tuotteita alle tuotantokustannusten. Neuvostoliitto panosti vientiin maailmantalouden tiukasti kilpailulla raaka-aineiden ja puolivalmisteiden alueella, mikä huonosti maan luonteeseen korkean koulutuksen taloutena.[12] Toimivien markkinoiden puute oli pääsyy taloustieteilijöiden (mm. Ludvig von Mises[13]) kritiikille. Toisaalta järjestelmän edut olivat ilmeiset, koska keskitetty suunnittelujärjestelmä (Gossplan) saattoi saada länsimaisesta markkinataloudesta kaupankäynnillä ajantasaisen hintainformaation, jonka mukaan Gossplan saattoi suunnitella maan taloudellisten resurssien allokaation. Ilmeisesti tämä seikka oli syynä siihen, että Neuvostoliiton talousjärjestelmä pysyi pystyssä pitkään, vaikka se neoklassisen taloustieteen mukaan ei olisi voinut olla mahdollista.[14]

Globalisaation myötä 1980-luvulta lähtien alkoi käydä ilmeiseksi, että GATT-järjestön sijaan tarvittaisiin laajemmilla tavoitteilla ja valtuuksilla toimiva kauppajärjestö. Yhdysvallat oli nytkin aloitteellinen ja pyrki saamaan Euroopan maat mukaan hankkeeseen. Vuonna 1986 käynnistyi GATTin kahdeksas kierros, jota kutsutaan nimellä Uruguayn kierros. GATTin Uruguayn kierros vuosina 1986-94 johti päätösasiakirjaan, joka käsittää immateriaalioikeuksien kansainväliseen kauppaan liittyvät kysymykset, TRIPS-sopimus (Trade-Related Aspects of Intellectual Property Rights) ja GATS-sopimus (General Agreement in Trade on Services) sopimus, joilla tähdätään yksityisten ja julkisten palveluiden kaupan vapauttamiseen sekä Maailman kauppajärjestön WTO (World Trade Organization) perustamisen. Uruguayn-kierrokselle osallistui 117 maata, joista 113 allekirjoitti 1.1.1995 voimaanastuvan sopimuksen. Suomi oli eräs sopimuksen allekirjoittajamaista.[15] WTO-sopimus sinetöi jo GATTin perustamisvaiheessa esillä olleen Keynesin vision maailman kauppajärjestön perustamisesta. WTOn kautta Yhdysvallat legitimoi näkemyksensä toimivasta kilpailusta, johon hintateoreettisen kilpailun ja oligopolikilpailun ohella kuuluvat vahvat teollisuus- ja tekijänoikeudet[16]. Suuri voitto maailmankaupalle on väkirikkaiden maiden kuten Kiinan, Intian ja Brasilian mukaantulo WTO:n toimintaan. Missä määrin WTO vastaa Keynesin ideaa, on teema, josta keskustellaan aktiivisesti. Pääosa kehitysmaista on tyytymätön WTO:n ja samaa kantaa edustavat monet kansalaisjärjestöt.

WTOssa on 153 jäsenmaata ja sen tavoite on edistää vapaata kauppaa ja investointeja. Säännöt ovat sitovia ja jäsenmaiden on mukautettava kansallista lainsäädäntöään sopimuksiin. Rikkomisesta voidaan rangaista sanktiolla. WTO:n ongelmana on poliittinen taso, koska merkantilismi ja opportunismi nostavat jälleen päätään. GATT ja WTO ovat kumpikin täysivaltaisia monenkeskisiä elimiä, jotka noudattavat jäsentensä välisen syrjimättömyyden perusperiaatetta. Alueelliset kauppajärjestelyt ovat mahdollista tietyin edellytyksin ja siksi mm. EU käy jatkuvaa teoreettista ja poliittista keskustelua monenkeskisen ja alueellisen lähestymistavan eduista ja haitoista suhteessa EU:n kasvu-, kehitys- ja vakaustavoitteisiin. Käytännössä alueellistaminen, siis mm. EU:n sisäinen ennakoiva asioiden valmistelu, on tehokas tapa valmistella ja edistää asioita WTO:ssa. Yleinen mielikuva ei tee oikeutta WTO:lle, joka on päätöksenteoltaan demokraattinen järjestö, eli jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus kaikkiin päätöksiin. WTO:n keskeinen toimintaperiaate on syrjimättömyys (non-discrimation). Totuus on valitettavasti se, että kehittyneet maat ja näiden tehokkaat virkamieskoneistot käytännössä määräävät WTO-kokousten agendan[17]. Eräs mahdollisuus parantaa kehitysmaiden asemaa olisi siirtää kokousagendan valmistelu WTOn virkamiehille, mikä sekään ei ole mahdollista ilman kaikkien jäsenten hyväksyntää.[18] Pääsyy sille, että kansalaisjärjestöt ovat leimanneet WTOn kehitysmaiden vastaiseksi, on epäonnistuneet maatalousneuvottelut, joiden keskeinen kiistakysymys on teollisuusmaiden maksamat kotimaiset tuotantotuet[19]. Kehitysmaat uskovat tuotantotukien olevan pääsyy maataloustuotteiden ylituotantoon ja alhaisiin vientihintoihin, jotka heikentävät kehitysmaiden tuottajien markkina-asemaa ja elintasoa. Kehitysmaat ovat nostaneet maataloustuet kynnyskysymykseksi, koska kehitysmaiden kansainvälistä kauppaa haittaa voimakas riippuvuus yhden tai muutaman tuotteen ja/ tai raaka-aineen viennistä[20]. Tämä aiheuttaa vakavia sosiaalisia ongelmia maissa, joissa pääosa maan väestöstä on köyhiä pienviljelijöitä.

WTOn ministeritapaamisesta Qatarin pääkaupungissa Dohassa vuonna 2001 aloitettu neuvottelukierros on osoittautunut yhtä monivaiheiseksi kuin edeltäjänsä. WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy on toistuvasti yrittänyt käynnistää uudelleen jo kerran keskeytyneet neuvottelut, mutta Dohan kierroksen vastustus on laajaa, joskin eri puolilla maailmaa eri syistä. Dohan ministerikokouksessa 14. marraskuuta 2001 vahvistettiin uusi kokonaisohjelma (Doha Development Agenda, DDA) neuvotteluille. Maataloutta koskevien neuvottelujen kehys määriteltiin Marrakechin maataloussopimuksen 20 artiklassa, jonka mukaan maatalouden tuen ja suojan alentaminen on jatkuva prosessi. Lisäksi 20 artiklassa todetaan, että neuvotteluissa on otettava huomioon mm. ympäristönsuojelu, elintarviketurvallisuus, maaseudun kehittäminen, eläinten hyvinvointi ja kehitysmaajäsenten kohtelu. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen takarajaan eli 31.3.2003 mennessä. Prosessi jatkui vuonna 2004, kun EU suostui neuvottelemaan takarajasta vientitukien lopettamiselle mutta pääjohtaja Pascal Lamy keskeytti neuvottelut vuonna 2006. Vuonna 2007 neuvotteluista vastaavan ryhmän puheenjohtaja Crawford Falconer käynnisti monivaiheiset neuvottelut. Falconerin 10.7.2008 päivätty ns. heinäkuun 2008 paketti koskee seuraavia kolmea kohtaa:

1. Sisäinen tuki - Kauppaan vääristävä sisäinen kokonaistuki vähenisi 5 vuodessa 50–85 %:ia EU-maissa, Yhdysvalloissa ja Japanissa sekä 50–60 %:ia muiden jäsenten kohdalla 5-8 vuoden kuluessa.

2. Markkinoille pääsy - Kehittyneiden maiden kohdalla alennukset olisivat 50 %:ia alle 20 %:n tulleissa, 66–73 %:ia yli 75 %:n tulleissa ja kehitysmaissa 33,3–48 %:ia (ei koske LDC-maita). Herkkien tuotteiden ja erityistuotteiden (kehitysmaat) alennukset olisivat pieniä. ”Special safeguard” poistettaisiin vaiheittain kehittyneissä maissa ja kehitysmaissa luotaisiin SSM, ”the Special Safeguard Mechanism” 2,5 %:ille tullinimikkeistä.

3. Vientituet (mukaanlukien vientiluotot) poistettaisiin 31.12.2013 mennessä.

29.7.2008 WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy totesi maatalousneuvottelujen yksityiskohtaisia sääntöjä koskevan Falconerin vaiheen epäonnistuneen. Kannat olivat kyllä lähentyneet toisiaan, mutta erityistä suojamekanismia (SSM) koskevat näkemyserot erosivat silti jyrkästi. Vastakkain olivat Yhdysvallat, joka halusi korkeaa kynnystä SSM:n soveltamiselle (40 %:n tuonnin kasvua) ja Intia/ Kiina, jotka halusivat matalaa kynnystä (10 %:n tuonnin kasvua). Maataloussektorin sisällä on tiettyjä artikkeleita, jotka ovat elintärkeitä tietyille kehitysmaille. Esimerkiksi puuvilla on strateginen artikkeli monille Sahel-Afrikan valtioille (mm. Mali) kuten myös banaani tietyille latinlaisen Amerikan maille. Näiden tuotteiden asemaa on vaikea sovittaa Falconerin pakettiin, koska tietyt WTO-maat omaavat vahvat intressit oman tuotantonsa tukemiseen. Esimerkkinä on Yhdysvaltain mittava tuki (Farm Bill) jättimäisille puuvillatiloille, mitä on vaikea edes perustella. Miksi Yhdysvaltojen tulisi tukea maailman tehokkaimpia puuvillatiloja, joilla on käytettävissään paras mahdollinen maaperä ja huipputeknologia? Kysymys on selkeästi protektionismista ja vientihintojen dumppauksesta. EU:n tuotantotuen tavoitteet ovat tähän nähden selvästi laajempia, joskin kiistatta maailmanmarkkinahintoja vääristäviä. Geneettisesti muunneltujen kasvilajikkeiden (GMO, Genetic Modified Organisms) kasvava käyttö jakaa vahvasti näkemykset alan suurteollisuuden kotimaiden (EU ja Yhdysvallat) ja kehitysmaiden välillä. Tähän liittyvät kysymykset maantieteellisistä merkinnöistä ja biodiversiteetistä. Ehdotukset teollis- ja tekijänoikeuksien alalla koskien maataloustuotteiden alkuperänimityksiä ja patenttiuudistuksia ovat kaikki lähes kokonaan ratkaisematta. Monenvälinen Doha-neuvottelukierros on siis osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin aikanaan Uruguayn kierros. Syynä ei ole WTO ja sen asiantuntijat vaan se, että neuvotteluja varjostavat vahvat vastakkainasettelut jäsenmaiden välillä. Pääroolissa ovat EU-maat, Cairns-ryhmä[21] ja Yhdysvallat sekä kehitysmaat (Kiina ja Intia ryhmän johdossa). [22]

Dohan kierroksen toinen keskeinen kiistakysymys on GATS (General Agreement in Trade on Services). WTO:n vuoden 1995 GATS sisältää monia varauksia, joihin nojautuen eri maat voivat rakentaa kaupan esteitä. GATSin sopimusteksti sisältää yli tuhat sivua ja se on yksi WTO:n vaikeimmmista sopimusteksteistä. Toisaalta saamaa voidaan sanoa myös TRIPS-sopimuksesta, joka sekin on liki tuhat sivua. GATS-neuvottelut etenevät käytännössä bilateraalisin sopimuksin, joissa eri neuvottelujen osapuolet (joukko jäsenmaita) sopivat jonkin tai joidenkin palvelusektoreiden kaupan vapauttamisesta. Silti kansainvälisen kaupan tutkimus on aika tavalla yksimielinen siitä, että multilateraalinen prosessi on se, joka parhaiten ottaa huomioon kehitysmaiden intressit. GATS-sopimusta kritikoidaan, koska sen uskotaan hyödyttävän rikkaiden OECD-maiden globaalipalveluiden massatuottajia, kun taas häviäjiä olisivat periaatteessa kaikki kehitysmaat ja pääosa teollistuvista maista. Tässä väitteessä on perää, koska globaalipalveluiden vaatima mittakaava ja osaaminen ovat merkittävästi suuremmat kuin materiaalisen teollisen tuotannon. Lisäksi nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Globaalin teollisen jättiyrityksen on helppo kehittää suuren mittakaavan palvelujärjestelmä, koska osaaminen, teknologia ja asiakaskunta ovat pääosin valmiina[23]. Julkisen palveluiden yksityistäminen ei ole onnistunut sillä tavalla kuin on toivottu, koska julkisen monopolin tilalle on usein muodostunut yksityinen monopoli yhtä lailla teollisuusmaissa kuin kehitysmaissa[24]. WTO GATS sopimus on siis voimassa ja tarjoaa osaaville yrityksille edellytykset globaaliin menestykseen. Eri maissa julkisia palveluita on pakko yksityistää laatu- ja tehokkuusedun hakemiseksi sekä julkisten budjettialijäämien ja velkojen hoitamiseksi.

WTO:n tehtävän laaja-alaisuutta osoittaa se, että WTO käsittelee kauppaa säätelevät alueelliset kauppasopimukset, joita on nykyisin voimassa yli 150[25]. Näiden sovittaminen kansainvälisiin yleissopimuksiin on vaikeaa. Vaikka työelämäkysymykset on jätetty kansainvälisen työjärjestön (LO) vastuulle, WTO ei voi välttää kannanottoa näihin kysymyksiin, sillä globaalitalouden suurin yksittäinen haaste on ilman muuta kansainvälinen työnjako. WTO voi tuskin onnistua tehtävässään, jos kehitysmaiden koulutettu työvoima ei pääse mukaan maailmantalouden työtulojen jakoon muuten kuin muuttamalla kehittyneisiin teollisuusmaihin[26]. Tämä on se kysymys, joka usein ohitetaan viittaamalla muutamiin yksittäisiin tapauksiin, joissa kehitysmaista tullut nuori on noussut maailmanluokan huippuyrityksen johtotehtäviin. Yksittäistapaukset ei ole ratkaisu noin miljardin kehitysmaiden nuoren saamiseksi mukaan globaalitalouteen vaan ratkaisut täytyy löytää multilateraaliselta tasolta. Erityisen vaikea WTOn neuvottelukysymys on järjestön toimivallan laajentaminen suoriin investointeihin ja julkisiin hankintoihin. Julkiset hankinnat eivät ole ongelma vain kehitysmaille vaan myös EU-maille. Lisäksi edessä on neuvottelu globaaleista ympäristösopimuksista, joihin on liittynyt vahvoja vastakkainasetteluja. EU on ajanut sopimusta ilmastomuutoksen torjumiseksi, kun taas Yhdysvallat suurimpana saastuttajana ja uudet teollisuusmaat (kuten Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia) eivät haluaisi luopua talouskasvustaan ilmastomuutoksen hyväksi.

WTOn keskeinen tavoite on suorien investointien (FDI, Foreign Direct Investment) vapauttaminen. Perusedellytys investoimiselle vieraaseen valtioon on luottamus kohdemaan hallintoon ja lainsäädäntöön. Kaupan esteiden poistuessa vapailla markkinoilla sijoituskohdetta etsivät pääomat ovat nousseet suuriksi. Tällaisia sijoituksia ei voi tehdä ilman varmuutta niiden kohtelusta. Kaikkia maailman maita koskevan MAI-sopimuksen sijasta kahdenvälisten investointisopimusten määrä on maailmassa kasvanut maailmantalouden nopean yhdentymisen myötä. Kaikkiaan niitä arvioidaan tällä hetkellä olevan yli liki 2.000 kappaletta ja niiden määrä kasvaa jatkuvasti. Toisena osapuolena sopimuksissa on yleensä OECD-maa ja jokin kehitysmaa. Suomi on muiden maiden tavoin pyrkinyt kahdenvälisillä investointisopimuksilla luomaan turvaa suomalaisten yritysten kasvaville sijoitusvirroille. Suomi on 80-luvun alkupuolelta lähtien solminut luokkaa 30 kahdenvälistä sopimusta ulkomaille tehtyjen sijoitusten suojelemiseksi[27]

WTOn pyrkimys laajoihin toimivaltuuksiin, joihin myös Keynesin ITO-ehdotus tähtäsi, on johtanut siihen, että YK:n kaupan ja kehityksen järjestö (UNCTAD) on vaikeassa välikädessä, koska kehitysmaat joutuvat siirtymäajan päättyessä toimeenpanemaan myös niille haitallisia WTO-sopimuksia, vaikka niiden taloudellinen ja sosiaalinen tilanne olisi heikko[28]. UNCTAD voi lähinnä neuvotella kehitysmaille ylimääräisiä siirtymäaikoja sopimusten toimeenpanossa, joten UNCTADin kannalta olisi olennaista löytää selkeät taloudellista ja sosiaalista kehitystä kuvaavien kehityskriteerit kehitysmaiden erityiskohtelun perustaksi[29]. Tilannetta mutkistaa se, että teollisuusmaat ovat antaneet yksipuolisesti helpotuksia kehitysmaiden kaupankäynnille[30] ja lisäksi on käytössä GSP-järjestely (General System of Preferences) määrittelee markkinoille pääsyn ehdot eri kehitysmaatuotteille. Ricardolainen malli avoimesta maailmankaupasta on toteutunut vain osittain. Seurauksena on kasvava epätasa-arvoisuus, sillä kehitysmaat jakautuvat voittajiin ja häviäjiin. Tämä ei vastaa ricardolaista tavoitetilaa mutta voi olla välivaihe. Toisaalta globalisaation suurin voittaja siis Kiina on oivaltanut, miten toimia WTO:ssa. Tästä on esimerkkinä muotitavaroiden maailmakauppa, jossa Kiinalla on hallussaan 1/3 maailmanmarkkinoista ja noin 100 miljardin dollarin vientiylijäämä. Kiinan strategia muotitavaroiden maailmanmarkkinoiden valtaamiseksi on ollut nerokas. Kiina ei ole pyrkinyt sitomaan itseään maailmankaupan erityisjärjestelyihin, mitä edusti MFA (Multifiber Agreement) vaan on panostanut muotitavaroiden tuotannon ylivoimaisiin kilpailutekijöihin (hinta, laatu, toimitusehdot, jne.). Siinä missä muut maat ja erityisesti kehitysmaat ovat valittaneet Kiinan ylivoimasta, Kiina on investoinut ja luonut edellytyksiä investoinneille. Kiina on WTOn mallioppilas, joka ammentaa viisauttaan monen vuosituhannen teollisesta ja institutionaalisesta perinteestä.

Kiina tuli WTO-jäseneksi vuonna 2001. Kiinan duaalitalousjärjestelmä on nostanut maan globalisaation voittajaksi, kun taas Neuvostoliitto oli globalisaation suuri häviäjä. 1980-luvulta lähtien Kiina on ollut maailman nopeimmin kasvava maa, kun BKT-kasvuvauhti on vuodesta toiseen ollut yli 10%:ia. Selitys lienee maan talousmalli ”One Country, Two Systems policy”, joka (1) antaa entisille lännen siirtomaille (Hong Kong ja Macao) täydet oikeuden osallistumisen maailmantalouteen ja sen järjestelmiin, (2) sallii länsimaisten, puhtaan kapitalististien yritysten synnyn ja (3) kannustaa ulkomaisten yritysten investointeja Kiinaan (ulkomaiset yritykset vastaavat likimäärin puolta Kiinan viennistä). Silti valtio (People's Bank of China, PBC) ja valtiolliset yritykset ovat pääroolissa kansainvälisessä kaupassa ja investoinneissa (valtio omistaa 100 %:sti tärkeät pankit). Duaalitalous on osoittautunut vahvaksi talousmalliksi. Neuvostoliitto epäonnistui 1980-luvun Perestroikassa, jonka myötä käynnistynyt reformi tuli aivan liian myöhään. Kiina toimi viisaasti ja toteutti laajat reformit jo 1970-luvulta lähtien.[31] Jopa maataloussektorin reformissa Kiina on edennyt uskomattoman nopeasti ja maa kykenee tuottamaan suuren osan tarvitsemistaan elintarvikkeista. Kiina on maailman suurin viejä (vienti vuonna 2007 1.216 miljardia dollaria). Kiina on onnistunut houkuttelemaan maahan jättimäiset ulkomaiset investoinnit (FDI inflows) (80 miljardia dollaria vuonna 2005) ja maan teollisten investointien osuus BKT:stä on ollut pitkään noin 40 %:ia, kun sama suhdeluku on monissa EU-maissa murto-osa Kiinan tasosta. Kiinan valtio, valtionyritykset ja Kiinaan etabloituneet yksityiset yritykset investoivat aktiivisesti mm. Afrikkaan (FDI outflows). Kiinan kauppa- ja vaihtotaseen ylijäämä on tuottanut maalle valuuttareservit, jotka vuonna 2008 olivat jättimäiset 1.900 miljardia dollaria. Kiinan krooninen ongelma on energian ja teollisten raaka-aineiden niukkuus suhteessa valtavan mittakaavan saavuttaneeseen teolliseen tuotantoon.

[1] John Maynard Keynes (1883 –1946) korosti valtion aktiivista talousroolia. Valtion tulisi käyttää rahavaroja välineenä vähentämään voimakkaiden talousmuutosten laskusuhdanteiden, laman ja noususuhdanteiden haitallista vaikutusta. Keynesin ideoita yhdistettiin uusklassiseen taloustieteeseen, jolloin syntyi ”keynesiläinen taloustiede”. fi.wikipedia.org/wiki/John_Maynard_Keynes-
[2] Harry Dexter White (1892–1948) oli yhdysvaltalainen ekonomisti ja virkamies.
[3] Oikeastaan ehdotus sisälsi vain nykyisen Maailmanpankin toisen pääosaston (International Bank for Reconstruction and Development, IBRD), joka sodan jälkeen oli ajankohtainen.
[4] George Monbiot (2003) The Age of Consent, Flamingo, London.
[5] Cordell Hull 1871-1955) oli yhdysvaltalainen poliitikko. Hän toimi Yhdysvaltain ulkoministerinä 1933–1944. Hän oli merkittävässä roolissa Yhdistyneitä kansakuntia perustettaessa, minkä vuoksi hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1945. fi.wikipedia.org/wiki/Cordell_Hull
[6] John Kenneth Galbraith (1952) American Capitalism: The Concept of Countervailing Power, Houghton Mifflin Company, Boston
[7]Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria (noin 100 miljardia dollaria nyky vaihtoarvoilla) teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen, jotka olivat liittyneet OEEC:een (Organization for European Economic Cooperation, nykyisen OECD:n edeltäjä). Ulkoministeri George C. Marshall sanoi puheessaan Harvardin yliopistossa 5. kesäkuuta 1947: "On luonnollista, että USA tekee kaiken voitavan auttaakseen palauttamaan normaalit ja terveet taloudelliset olosuhteet maailmaan, sillä tämä on poliittisen vakavuuden ja turvallisuuden rauhan edellytys". Kesäkuun 17. Pariisissa päätettiin avun järjestämisestä Ranskan ulkoministerin Georges Bidaultin ja Ison-Britannian Bevinin kanssa. Neuvostoliitto oli ensin kiinnostunut Marshallin avusta mutta muutti kantaansa kesken Pariisin kokouksen. Neuvostoliitto perusteli kantaansa, että USA sekaantui Euroopan maiden asioihin ja apu merkitsisi Euroopan joutumista USA:n hallinnon alaiseksi. Neuvostoliitto vetääntyi yhteistyöstä, mikä oli yksi osoitus Euroopan pitkälliseen kahtiajaon, kylmän sodan alkamisesta. Marshallin suunnitelma nopeutti sodasta kärsineitä maita pääsemään jaloilleen taloudellisesti. Marshall-apuun liittyvä OEEC oli pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehittymiseen EEC:ksi, sitten EC:ksi ja lopulta EU:ksi sekä Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostumiselle. fi.wikipedia.org/wiki/Marshall-apu
[8] Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975. fi.wikipedia.org/wiki/Kylmä_sota
[9] Reich, Robert (1992) The Work of Nations – Preparing Ourselves for 21st Century Capitalism, Vintage Books, New York .
[10] Kaksinaishintajärjestelmä jossa kotimarkkinahinnat ovat säädeltyjä ja ulkomaankauppaa käydään markkinahinnoin.
[11] Globalisaatio-käsite, globalization, vakiintui 1980-luvulla aiempien käsitteiden internationalization ja transnationalization perustalta.
[12] Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[13]Ludwig von Mises (1881-1973) oli kuuluisa itävaltalaista koulukuntaa edustava taloustieteilijä. Vuonna 1940 hän muutti edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän opetti New Yorkin yliopistossa 1945–1969 Mises kirjoitti ja luennoi laajasti klassisesta liberalismista. Hän kannatti täysin vapaata markkinataloutta ja vähimmäistä yövartijavaltiota. fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig_von_Mises
[14] Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere.
Iivonen, Jyrki (1992) Neuvostovallan viimeiset vuodet, Gaudeamus Helsinki.
Pekka Sutela: Neuvostoliiton hajoamisen taloudelliset aspektit. Suomen Pankki, Review of Economies in Transition – Idäntalouksien katsauksia 1/1992.
[15]Kauppapoliittinen Katsaus 2/2008
formin-origin.finland.fi/public/download.aspx?ID=32062&GUID...
[16] Immateriaalioikeuksia on periaatteessa kahta eri tyyppiä: (1) tekijänoikeudet ja (2) teolliset oikeudet. Pariisin vuoden 1883 yleissopimuksen allekirjoittajamaat, joita on luokkaa 160 (syksyllä 2000), muodostavat liiton teollisten immateriaalioikeuksien suojelemiseksi. Yleissopimuksen ala on sopimuksen 1 artiklan mukaan seuraava: patentit, mallit, tavaramerkit, kaupalliset nimet, alkuperää osoittava merkinnät ja vilpillisen kilpailun ehkäiseminen (Haarman, Pirkko-Liisa (2001) Immateriaalioikeuden oppikirja, Lakimiesliiton kustannus, Helsinki, 6-7).
[17] Kansalaisjärjestöt ovat kritikoineet sitä, että kaikki kehitysmaat eivät ole lähettäneet edustajiaan kokouksiin. Kritiikki ei vastaa todellisuutta, koka monet pienistä valtiosta ovat delegoineet edustuksensa. Osalla ei myöskään ole varaa osallistua, mikä on vakavampi ongelma,vaikka toisaalta kokouksiin osallistuu runsaasti kehitysmaita ja kaikki kehitysmaiden näkökohdat tulevat esille.
[18] Suurin WTO:n liittyvä ongelma on, että se rajoittaa uusien instituutioiden muodostusta. Näiden ei tarvitse olla laajoja, mutta niiden tulee olla kestävällä pohjalla mm. ekologisesti. Ympäristön saastuminen johtuu siitä, että puhtaan ilman ja veden hinta on nolla. Ei ole saastemarkkinoita ja näiden markkinoiden puutteessa kehotetaan ryöstöviljelemään näitä resursseja. Jos puhtaalla ilmalla olisi hinta, sen turmeleminen ei olisi kannattavaa.
[19] OECD-maat maksavat tukea maataloudelleen yhteensä 350 miljardia dollaria vuodessa, mikä on kutakuinkin yhtä paljon kuin koko Afrikan yhteenlaskettu bruttokansantulo.
[20] Esimerkiksi tavaroiden ja palveluiden vaihdannasta syntyvän kaupan kokonaisarvo henkeä kohden on kehitysmailla vain 100 dollaria, kun taas rikkaiden maiden vastaava luku on 6 000 dollaria henkeä kohden (http://www.kepa.fi/vaalit2003/oikeudenmukainen_kauppa/oikeudenmukainen_kauppa).
[21] Cairns-ryhmä on 19:n maataloustuotteita vievän maan eturyhmä. Maat ovat Argentiina, Australia, Bolivia, Brasilia, Kanada, Chile, Kolumbia, Costa Rica, Guatemala, Indonesia, Malesia, Uusi-Seelanti, Pakistan, Paraguai, Peru, Filippiinit, Etelä-Afrikka, Thaimaa ja Uruguai. Nimi on peräisin Australian Cairns-nimisestä kaupungista, jossa sen perustamiskokous pidettiin 1986. Ryhmä ajaa radikaalia maatalousreformia ja tukien poistamistafi.wikipedia.org/wiki/Cairns-ryhmä
[22]Keskeinen lähde: infoeuropa.sliven.bg/eu_fact_sheets/.../article_7215_fi.htm
[23] Tästä ovat hyvänä esimerkkinä suomalaiset teknologiayritykset (Nokia, Kone, Wärtsilä, jne.), jotka ovat siirtyneet kasvassa määrin kohti globaalisti myytäviä teollisia palveluita. Teollisten paveluiden kauppa kasvaa tavarakauppaa nopeammin ja on kannattavaa, joten siksi sen avaamiseen liittyy herkemmin kansallisia protektionistisia pyrkimyksiä kuin materiaaliseen tuotantoon.
[24] Pohjoismaissa tehokkaasti toimivan julkisen energiasektorin tilalle on tullut monopolivoittoja rahastava ja tehoton yksityistetty energiasektori.
[25] Tällaisia ovat Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon välinen NAFTA, Etelä- ja Itä-Afrikan maiden COMESA sekä Latinalaisen Amerikan MERCOSUR. Alueelliset sopimukset eivät WTO:n periaatteiden mukaan saa syrjiä alueen ulkopuolisia maita.
[26] Maailmantaloudessa työpaikkojen määrä vähenee ja työttömyys on luokkaa 180 miljonaa työhakijaa (New ILO Report on Global Employment Trends 2003).
[27] Kaikki investointisopimukset sisältävät yleensä samat peruselementit. Syrjintäkiellon ja kotimaisen yrityksen saaman kohtelun lisäksi turvataan varojen siirrot ja yritykseen tehty investointi sekä sovitaan riitojen ratkaisutavoista. Sopimuksissa on sovittu, että kumpikaan sopimusvaltio ei ryhdy mihinkään toimenpiteeseen, joka tarkoittaa pakkolunastusta, kansallistamista tai varojen jäädyttämistä, tai muuhun toimenpiteeseen, jolla on sama vaikutus, taikka kohdista sijoituksiin toimenpiteitä, jotka suoraan tai epäsuorasti aiheuttavat saman tuloksen verottamisella, sijoituksen tai sen osan pakkomyynnillä taikka sijoituksen johtamisen tai sen hallinnan häiritsemisellä tai estämisellä. Riidat ratkaistaan joko sopimusvaltion tuomioistuimessa tai kansainvälisessä välimiesmenettelyssä.
[28] Periaate kehitysmaiden erityiskohtelusta on kirjoitettu WTO:n sääntöihin. Dohan ministerikokous määräsi WTO:n kauppa- ja kehityskomitean tehtäväksi arvioida erityiskohtelujärjestelmän toimivuutta ja esittää keinoja tehokkuuden parantamiseksi. Erityisesti tarkoitus on tehdä erityiskohtelusta sitovaa.
[29] Globaalitalouden ristiriita WTOn ja kansalaisjärjestöjen välillä johtuu siiten, että kansalaisjärjestöt vaativat WTO:lta kehitysmaiden erityiskohtelua, jotta näillä olisi mahdollisuus toteuttaa kansalaisilleen YK:n määrittelemät ihmisoikeudet, kuten oikeus tyydyttävään elintasoon tai elinehtojen parantamiseen edellyttävät löyhempiä sääntöjä ja poikkeamia teollisuusmaille sopivista kaupan säännöistä.
[30] EU:lla on 48:lle vähiten kehittyneelle maalle ns. “Kaikki paitsi aseet” -järjestely (Everything but arms, EBA), joka takaa maiden tuotteille tullittoman ja kiintiöttömän pääsyn EU:n markkinoille.
[31]Wang, Fei-Ling (1998) Institutions and Institutional Change in China: Premodernity and Modernization, New York, Palgrave Macmillan.
Alon, Ilan and John McIntyre, eds. (2008) The Globalization of Chinese Enterprises, New York: Palgrave McMillan.
IMF World Economic Outlook Database www.imf.org/external/pubs/ft/.../index.aspx
http://web.worldbank.org/
Tarkemmin: Arto Lahti China: The global success story - Could it be repeated?
http://artolahti.blogspot.com/