Työttömyyden syyt ovat syvällä hyvinvointitaloudessa

Työttömyyden syyt ovat syvällä hyvinvointitaloudessa

Sodan jälkeinen Länsi-Euroopan taloudellinen elpyminen perustui Marshall-apuun, joka tarkoitti Euroopalle edullisia lainoja talouskasvun vauhdittamiseksi. Mm. Englanti pääsi vuonna 1946 samoihin tuottavuuslukuihin kuin mitä sillä oli ollut ennen sotaa. Neuvostoliitto liittolaisineen kieltäytyi avusta. Suomi kieltäytyi, koska pelkäsi sen vaurioittavan suhteitaan Neuvostoliittoon. Suomi maksoi ilman ulkopuolista apua sotakorvaukset, jälleenrakensi ja samalla syntyivät suuret ikäluokat. Tämä voimanäyte palkittiin kansainvälisenä maineena ja bilateraalisena neuvostokauppana, jonka avulla Suomi rahoitti teollista kasvua. Suomalaiseen talousoppiin kuului myös taitava kauppa- ja rahapolitiikka. Näiden tekijöiden rinnalla korostui teknologia. Suomen teknologiaomavaraisuus oli sodan jälkeen olematon, koska TEKES syntyi vasta 1970-luvulla. Suomi hyötyi sodan jälkeen siitä, että teknologisesti edistykselliset maat, erityisesti Yhdysvallat, nojasivat nobelisti Robert Solowin kasvumallin ja sallivat teknologian vapaan levittämisen yli maarajojen. Mikäli Yhdysvallat olisi sodan jälkeen sulkenut teknologian siirron väylät, Suomi ei olisi noussut nykyisen taloudellisen hyvinvoinnin tasolle. 1970-luvun alun öljykriisi pysäytti teollisuusmaiden kasvukehityksen ja nosti esiin epävarmuus-käsitteen, jota Joseph Schumpeterin ajatuksia tulkiten John Kenneth Galbraith korosti. Öljykriisi pakotti OECD-maat ottamaan teknologian kehittämisen osaksi teollisuus- ja kauppapolitiikkaa, eikä sen osalta enää luotettu ulkoisvaikutuksiin eli markkinaperusteiseen leviämiseen. Kuten Robert Solow korosti vuoden 1987 Nobel-puheessaan, paineet kasvumallin uudistamiseen olivat ilmeiset.

Kehittyneet markkinataloudet ovat tänä päivänä kansainvälisiä ja monimutkaisia. Markkinoiden kansainvälistyminen on laajentanut valtiollisten ongelmien vaikutuspiiriä yli kansallisten rajojen. Tämä on tehnyt kansallisvaltiosta tehottomia hallintoyksikköjä ylikansallisten ongelmien kuten ympäristönsuojelu ja turvallisuus tehokasta hoitamista silmälläpitäen. Samalla demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteet toimivat huonosti, sillä yhteiskunta on liian monimutkainen, jotta kansalainen pystyy näkemään toimiensa seuraukset niin, että hän voi ottaa täyden vastuun laillisten vapauksiensa ja oikeuksiensa käyttämisestä. Modernin valtion ongelmat ovat niin monimutkaisia, että "demokraattisen osallistumisen virallisiin päätöksentekoprosesseihin täytyy ajan mittaan kuihtua tyhjäksi kannattamisen tai vastustamisen mahdollisuudeksi käsittämättömien vaihtoehtojen edessä"[1].

Toistuvat finanssi- ja talouskriisit ovat heikentäneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion edellytyksiä tarjota kansalaisille työtä. Suomessa kansainvälisen talouden aiheuttama työttömyys nousi ensi kerran esiin 1930-luvulla vientiteollisuudessa ja kotimaisessa rakennustoiminnassa, joskin näiden osuus taloudessa oli pieni, koska suuri osa väestöstä oli sidottu maaseudun peruselinkeinoihin. Vaikka avoimen työttömyyden taso nykytilanteeseen verrattuna oli matala, sosiaaliset vaikutukset olivat vakavia. 1960-luvun nopea teollistuminen synnytti työeläke- ja työttömyysturvajärjestelmän, jonka perusta oli Kuusen näkemys: ”...talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa.” Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan siirryttiin 1970-luvulla Ruotsin tapaan, kun hätäaputöiden rinnalle tuli työvoimakoulutus, työvoimatuet ja työnvälitystoiminta, joilla valtio pyrki työllisyyden suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omia investointejaan ja aktivoimalla valtion tueksi kuntien investoinnit[2]. Tarvittaessa kotimaisen työn ja raaka-aineiden kilpailuasemaa vientimarkkinoilla parannettiin devalvoimalla Suomen markka. 1970-luvulla hyvinvointivaltion velvoitteita lisättiin entisestään perustuslain muutoksella, jolla säädeltiin kansalaisten oikeudesta työhön. 1980-luvulla muutettiin työllisyyslakia vastaamaan perustuslain velvoitteita, jolloin syntyi käsite velvoitetyö, joka kosketti vähintään vuoden työttömänä olleita. Painopiste siirretty työvoimapalveluihin, kun aktivoitiin työmarkkinatuet, lanseerattiin työmarkkinatuen ja työllistämistuen yhdistelmänä ns. yhdistelmätuki käytettäväksi erityisesti ns. kolmannella sektorilla, lähinnä järjestöjen työllistämistoimiin. 1980-luvulla pitkäaikaistyöttömyys saatiin nopeasti laskuun niin, että se oli ennen 1990-luvun lamaa muutama tuhat henkilöä, mikä on poikkeuksellinen saavutus kansainvälisesti. Aktiivisen työvoimapolitiikan mallit rakennettiin tilanteessa, jossa talouskasvu ja työvoimapula olivat politiikan ydinsisältöä. 1990-luvun alussa hyvinvointivaltion rakenteet testasi talouslama, jolloin ns. laaja työttömyys[3] oli vuosina 1993-94 yli 600.000 henkilöä.

Sama järjestelmä, joka 1980-luvulla johti alhaiseen pitkäaikaistyöttömien määrään, oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että 1990-luvun lama synnytti rakenteellisen työttömyyden.

Yhdysvalloissa hallitus on panostanut teknologian kehittämiseen. Keinona tähän on ollut panostus yliopistojen tutkimusten kaupallistamiseen yhteistyössä ministeriöiden tutkimuslaboratorioiden ja yritysten kanssa. Tutkimustulosten kaupallistamiseen hallitus on luonut nerokkaan lisenssijärjestelmän, jonka seurauksena johtavien yliopistojen vuosittaiset lisenssitulot ovat satojen miljoonien dollareiden tasolla. Yhdysvaltojen teknologinen voima näkyy mm. patenttihakemusten kasvuna parin vuosikymmenen kuluessa. Yhdysvallat oli myös keskeinen vaikuttaja sille, että WTO saatiin syntymään GATT:n pohjalta ja että WTO-sopimus (liitteenä TRIPS-sopimus) sisältää tiukat velvoitteet mm. IPR:ien kansainväliseen suojeluun. Yhdysvallat jyrää EU-maat huippututkimuksessa; tällä kertaa se ei enää tarjoa huipputeknologiaa ystävänlahjana. Jos maailmantalous linnoittautuu niin, että talousjätit kuten Yhdysvallat sulkevat tieteellisten innovaatioiden vapaan leviämisen, Suomi on vakavan haasteen äärellä. Suomi kykenee tuottamaan vain osan soveltamastaan tiedosta. Silloin joudumme maksamaan uuden tieteellisen tiedon soveltamisesta kalliit lisenssimaksut, mikä on jo arkipäivää tieteellisen bioteknologian alueella.

Suomen talousrooli joutuu vakavan haasteen eteen, koska TEKES tehokkuudestaan huolimatta ei pysty tukemaan pitkälle erikoistuneen ja huipputeknologiaa soveltavan teollisuuden kehitystyötä. Syynä on yksinkertaisesti mittakaava. Jos teknologisen huipputuotteen uudistaminen maksaa miljardi dollaria, kuten suuruusluokka lienee joka toinen vuosi uudistuvan Windows-järjestelmän osalta, suomalaisten yritysten on pakko siirtää kehitys- ja hankintayksiköitään kukin teknologian kannalta keskeisiin innovaatiokeskuksiin. Tietynlainen paradoksi maailmantalouden kehityksessä on se, että alueellinen keskittyminen kiihtyy. Finanssikeskukset ovat linnoittautuneet omiin city-keskuksiinsa. Mutta yhtä selvästi näin on käynyt tieteellisen tutkimuksen ja yritysten kehitystoimintojen suhteen. Luovat ihmiset arvostavat toistensa läheisyyttä entistä enemmän ja Internet tekee kommunikaation keskusten välillä helpommaksi. Maailmantaloudessa on Michael Jensenin mukaan meneillään schumpeteriläinen "luova tuho". Panostus teknologiseen kehitykseen on kasvanut neljännesvuosisadan aikana keskimäärin kaksi kertaa nopeammin kuin kansatuote. Meneillään olevassa tietoteollisessa vallankumouksessa on seuraavia piirteitä: a) kiihtyvä teknologinen kehitys, b) teollisuuden, kaupan ja palvelujen toimintaprosessien automatisointi ja tietokoneistaminen, c) noin miljardin kiinalaisen, intialaisen, ym. työnhakijan tulo markkinoille kilpailemaan työpaikoista länsimaisten työtekijöiden kanssa, d) ylikapasiteetti kaikilla perinteisillä toimialoilla ja kaikissa yhteiskunnan toiminnoissa, ja e) massatyöttömyys länsimaissa ja erityisesti Euroopassa

Globaalisaation voittajia ovat suuret yritykset. Noreena Hertz esittää kirjassaan (The Silent Takeover) havainnon, jonka mukaan globaaliyritykset hallitsevat pääosaa maailmantaloudesta. Toimialat keskittyvät yritysostojen myötä. Esimerkiksi autoteollisuudessa 10 suurimman yrityksen osuus on jo 80 % ja telealalla jopa 86 %. Globalisaation moottorina toimivat noin 40 000 monikansallista yritystä, joilla on noin 250 000 tytäryhtiötä eri puolilla maailmaa. Suuryhtiöiden rinnalla taloutta hallitsevat uudet talousalueet. Yksityisen maan tasolla globalisoituminen on väistämätöntä, sillä mikään maa ei voi enää lyödä rajojaan kiinni. Erityisesti pienet ja alikehittyneet maat joutuvat kovan haasteen eteen, sillä sopeutuminen globalisaatioon vaatii teknologisia uudistuksia, julkisen kulutuksen rajoittamista ja institutionaalista joustavuutta. Monikansallisten jättiläisyritysten (MNCs) merkitys globaalitaloudelle on kiistaton, mitä osoittavat monikansallisten vahvaa asemaa kuvaaavat seuraavat tunnusluvut: hallitsevat 90 % teknologista ja patenteista, b. osuus maailmankaupasta 90 % ja c. kasvu 8-10 % vuodessa. Suomen globalisoitumista kiihdytti Euroopan unionin jäsenyys vuonna 1995, jolloin Suomi kytkeytyi elimelliseksi osaksi maailmanlaajuista vapaaseen kauppaan ja kilpailuun perustuvaa talousjärjestelmää. Suomen talouden kansainvälistyminen on tapahtunut hyvin nopeassa tahdissa. Suomalaisten yritysten ja koko talouden kansainvälistymisen aste on tänä päivänä korkea. Kansainvälistymisestä on kuitenkin maksettu oppirahat, sillä suorat investoinnit ovat tuottaneet voittoa vasta 1990-luvun lopulla. 1990-luvulla suomalaisten yritysten ulkomaalaisomistus on lisääntynyt. Noin puolet suurimpien suomalaisten teollisuusyritysten henkilöstöstä työskentelee ulkomailla ja monissa yrityksissä virallinen kieli on englanti. Todellisuudessa laman syyt on helppo havaita käymällä läpi vaikkapa johtavat talouslehdet 1990-luvulta. Ainakin taloustoimittajat olivat selvillä laman todellisista syistä, kasinotalouden synnyttämästä kiinteistö- ja osakekuplasta ja keskeisistä pelureita menetysten takana. Esitin jo vuoden 1990 SYKL:n kirjassa (Kymmenen eurooppalaista käskyä) kaavio 1 mukaisen ennusteen.

Syklisyyden taustalla on Joseph Schumpeter[4], joka osoitti historiatarkasteluissaan, että talous saa kehitysdynamiikkansa pitkälti juuri innovaatioiden kautta. Liisa Lintusen väitöskirjaprosessi[5] avasi silmät sille, kuinka laajasti Schumpeter on vaikuttanut nykypäivän taloudellisiin oppirakenteisiin. Schumpeterillä on paljon sanottavaa myös siihen todellisuuteen, jonka innovaatiot markkinoilla kohtaavat. Scumpeter käyttää käsitettä ”luova tuho”, jolla hän tarkoittaa sitä, että uudelle innovaatiolle löytyy tilaa vain kovan taistelun kautta. Toisaalta, jotta innovaatio yleensä olisi taistelun arvoinen, sen tulee mahdollistaa korkea voittotaso eli väliaikainen monopoliasema. Globaalitalous merkitsee Suomelle kiistattomasti jatkuvaa ”luovaa tuhoa”. Sitä merkitsee jo parhaillaan meneillä oleva teollisten työpaikkojen alasajo. Käsillä oleva tilanne on vakavampi kuin yleisesti halutaan myöntää. Teknologisesta edistyksestä huolimatta Suomi on haavoittuva. Kansalliset varallisuuspuskurit ovat vähäiset. Nokian ultimatum verotason alentamiseksi on vakava, mutta tärkeä viesti. Veroja on vaikea alentaa, ellei julkisia menoja alenneta. Suomessa julkiset menot ovat noin 70 % verotettavista tuloista, kun EU-maiden keskimäärä on lähellä 50 %. Suomessa kansantaudit ja työuupumus kaatavat suuren osan työkykyisestä väestöstä. Huoltosuhde, työelämässä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien suhdeluku lähestyy katastrofirajaa eli lukua 3. Nuoret ovat vaikeuksissa ammatin ja asunnon suhteen. Keskusten ulkopuolella noin puolet akateemisista jää vaille tutkintoa vastaavaa työtä ja keskuksissa, joissa on työtä tarjolla, asuntojen hinnat ovat kohoamassa pilviin. Suuret ikäluokat, jotka ovat toimineet talouskasvun moottorina, eläköityvät lähivuosina, joten julkiseen menotalouteen ja eläkevaroihin kohdistuu huomattavia lisäpaineita. Kaaviossa 13 ilmenee talouskriisin pääsyy. Suomessa julkiset menot ovat karanneet hallinnasta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paineessa, koska syrjätyneisyyden sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset uhkaavat kasvaa yli talouden sietokyvyn. Globalisaatio näkyy työttömien työnhakijoiden määrissä paitsi syklisyytenä syvän laman ja nopean kasvun välillä myös sekä miesten että naisten korkeana työllisyyden kausivaihteluna, jota on mahdoton sovittaa talouspolitiikan tai sosiaalipolitiikan viitekehikkoihin[6]. EU-maiden ongelma on rakenteellisen työttömyyden[7] porrasmainen kohoaminen suhdannetaaantuman jälkeen, koska pitkäaikaistyöttömien työllistyminen avoimelle sektorille on työvoimapoliittisista toimenpiteistä huolimatta heikkoa. Ongelma on pahin ammatillisesti kouluttamattomien työnhakijoiden osalta, joita työttömistä on noin puolet. Työttömyyden pitkittyminen vähentää työllistymisen todennäköisyyttä ja lisäksi ikääntyminen lisää itsessään syrjäytymistä. Ongelmat ulottuvat sukupolvesta toiseen, eli vanhempien syrjäytyminen heijastuu lasten elämäntilanteeseen vähentäen sosiaalista liikkuvuutta[8] ja jopa yhteiskunta jakaantuu kahtia siten, että hyväosaiset eivät osoita vastuuta huono-osaisista[9]. Pohjoismainen luottamuspääomaa korostava koulukunta uskoo, että instituutionaaliselta rakenteeltaan vahvat kansakunnat kykenevät menestymään työpaikkakilpailussa[10], vaikka aktiivisen työvoimapolitiikan (työnvälitys, ammatinvalinnanohjaus ja uudelleenkoulutus) vaikutus on lähinnä työn tarjonnan lisääminen[11]. Heikosti koulutettujen asema heikentyy globalisoinnin myötä, sillä perinteiset jokamiehen työmarkkinat siis Rifkinin mainitsemat rutiinityöt ovat häviämässä eikä työn jakaminen ole realiteetti. Työmarkkinoilta syrjäytyminen voi tapahtua myös huonoista työolosuhteista, jotka usein johtavat työuupumiseen ja pitkäaikaisiin sairaspoissaoloihin. Aktiivisen työvoimapolitiikan perustaksi tarvitaan tehokkaampi työttömyyden luokittelujärjestelmä, kuten:[12]:

1. Kitkatyöttömyys – tarkoittaa hakutyöttömyyttä, joka aiheutuu työpaikkojen työnhakuprosessista eli olemista kahden työpaikan välillä. Kitkatyöttömyydelle leimallista on sen lyhyt kesto.

2. Rakennetyöttömyys - tarkoittaa kysynnän ja tarjonnan epätasapainoa, joka syntyy esimerkiksi silloin, jos työnhakijoiden ammattitaito ei vastaa työvoiman kysynnän vaatimuksia.

3. Kysyntäkuilutyöttömyys - tarkoittaa työvoiman kysynnän vajausta vallitsevalla palkkatasolla. Sitä voidaan parantaa kokonaiskysyntää elvyttämällä tai valikoivilla toimilla tai palkkajoustoilla.

4. Kausityöttömyys, joka noudattelee syklejä ja ajoittuu vaikkapa talvikauteen. Kausivaihteluja voidaan tasoittaa mm. tukityö- ja koulutustoimin.

Länsimaisessa palkkatyöyhteiskunnassa tulojen uudelleenjako toteutuu poliittisesti valtion verotus- ja tulonsiirtojärjestelmän kautta. Tämä toimii kansalaisten laajan työhön osallistumisen kautta, mikä tuo oikeuden tulonjakosuhteisiin ja hyväksyttyyn julkiseen toimintaan. Vaihtoehtona on esitetty yksilöllisiä hyvinvointisopimuksia, joissa sovittaisiin yksilön yhteiskuntaan osallistumista laajasti tulosuhteiden ohella[13]. Yksilölliset hyvinvointisopimukset voisivat tukea mm. yhteiskunnan sosiaalisia ja ympäristöllisiä tavoitteita, sillä yksilön toimeentulo määräytyisi työmarkkinoille osallistumisen lisäksi yhteiskunnallisesti mielekkääseen toimintaan osallistumisesta[14]. Tämä tukisi yksilöllisiä työuria, oppimista ja työkuntoa ja loisi perustan korvata työmarkkinoiden ryhmäsopimukset yksilöllisillä hyvinvointisopimuksilla ja aktivoisi yksilöiden itsensä kehittämistä ja liikkuvuutta työuran ajan. Jerome Rifkin esittää taattua tulotasoa (vähimmäistulo, kansalaistulo), palkkatyön jakamista työaikaa lyhentämällä ja "kolmannen" sektorin kehittämistä[15]. Uuden sopimuksellisuuden pohjana voi Rifkinin tulkinnan mukaan olla vain yksilöllisyys. Uusi teknologiaa, yritysten nopeasti muuttuvat tilanteet ja ammattien elinkaaren lyheneminen lisäävät työiän aikaisen uusintamisen välttämättömyyttä ja työvoimaan kuuluvien tarvetta hankkia koulutuksen kautta uusia kompetenssin alueita useita kertoja työuran aikana. Työelämän kehittämisessä korostuvat tuotteisiin, tuotantoprosessiin ja tuotanto-organisaatioihin liittyvät innovaatiot[16]. Työelämän hankkeet ovat usein jääneet erillisiksi teknologian kehittämishankkeista. Uuden teknologian soveltaminen ei enää ole riittävää. Oppiminen ja yhteistyö tuotannollisissa järjestelmissä ovat nousseet esille[17]. Teollisten yhteiskuntien alkaessa muuttua palveluyhteiskunniksi oletettiin, että uudet palvelualat ja entisten laajeneminen korvaavat ne työvoimavähennykset, joita tapahtuu teollisuuden siirtyessä kehittyneemmän teknologian käyttöönottoon. Vasta Rifkin on argumentoinut tällaista uutta tuotannollista korvautuvuutta vastaan. Tietoyhteiskuntakehitys on Suomessa ilmeisesti vahvistanut itsepalveluja, eikä se ole johtanut palvelutarpeiden tyydyttämiseen ostamalla julkisia ja yksityisiä palveluja. Tofflerilainen visio ennakoi kasvavan massäräätälöidyn tuotannon ”kultaista aikaa”[18], jota tukee nopea tieteen ja teknologian kehitys, yhdentyneet maailmanmarkkinat ja kasvava hyödykkeiden täsmäkulutus.

Klassisen talousteorian osana on Sayn laki, jonka mukaan ”tarjonta luo kysyntänsä”. Sayn lakiin perustuu olettamus, että tuotteiden ja palveluiden tarjonnan lisääminen johtaa työvoiman kysynnän kasvuun ja täystyöllisyyteen. John Maynard Keynes[19] haastoi makrotaloudellisella kokonaismallillaan Sayn lain ja osoitti 1930-luvun lamaan nojaten, että suhdannelamasta voidaan päästä kasvuun vain markkinoiden kokonaiskysyntää lisäämällä ja että suhdannepolitiikka tarvittaessa aktiivisin elvytystoimin on keskeisesti julkisen vallan tehtävä. Keynesin mukaan lama johtuu liiasta säästämisestä ja liian vähäisestä kulutuksesta. Keynesiläinen koulukunta, joka hallitsi makrotaloudellista ajattelua sodan jälkeen pitää tavoitteena täystyöllisyyden ja riittävän kokonaiskysynnän ylläpitämistä[20]. Näiden tavoitteiden saavuttaminen oli julkisen vallan keinovalikoiman rajoissa vielä 1960-luvulle saakka, kun länsimaiden talouskehitys on kasvuhakuinen. 1970-luvulla inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin monetaristisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on ”luonnollinen työttömyys”, jossa voidaan erottaa suhdanne- ja rakennetyöttömyys[21]. Monetaristien mukaan keynesiläisellä rahan määrän keinotekoisella lisäämisellä ei ole mitään vaikutusta työttömyyteen, jos työttömyys ei ylitä niin sanottua luonnollista tasoaan. Monetaristiseen ajatteluun kuuluu ”kovakorvainen” valtionvarainministeriö, joka suhtautuu viileästi keynesiläiseen elvytysargumenttiin. Luonnollisen työttömyyden syntyminen moderniin dynaamiseen talousjärjestelmään aiheuttaa myös sen, että Sayn lain ehdottama palkkojen aleneminen ei yksinään auta, koska riskinä on kysynnän alenemiseen ja talouden deflaatiokehitys. Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. Työmarkkinoilla voi vallita ”tahaton” työttömyys, kun työntekijöiden ja työnantajien odotusten toteutuessa kenelläkään ei ole tarvetta muuttaa tilannetta ja riskinä on, että työttömyydestä syntyy pysyvä ilmiö[22]. Työmarkkinoiden jäykkyys ei itsessään aiheuta työttömyyttä. Työn heikon kysynnän selitys yrittäjyyden ja innnovaatioiden vajaus, jolloin tarvitaan akennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpteriläistä elinkeinopolitiikkaa.

EUn työvoimapolitiikan keskeinen haaste on EU-maiden heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys erityisesti suhteessa Yhdysvaltoihin. Tähän on esitetty selityksenä Euroopan työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuvaa substituutiosuhdetta eli eurooppalaiset yritykset panostavat työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuen työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan, joten Euroopassa ei synny uusia työpaikkoja siinä määrin kuin Yhdysvalloissa. Matti Pohjola analyysi kirjassan vuodelta 1996[23] on kannanotto suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista. Pohjola toteaa kirjassaan, että Suomen investointiosuus oli vuosina 1960-1990 selkeästi korkeampi kuin muissa maissa. Pohjolan mukaan voidaan puhua investoimisen maailmanennätyksestä. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä sekä 1990-luvun alun talouskriisiin että sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi panostaa työvoiman tarjontaan, kehittää inhimillistä pääomaa, aktivoida työhankua ja poistaa työllistymisen esteitä[24]. OECD:n linja[25] on selvästi ns. keppilinja, kun taas EU on enemmän porkkanalinjalla[26]. OECD vaatii työmarkkinoiden joustojen lisäämistä, mikä tarkoitaa sitä, että työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät kuten myös verojärjestelmä tulisi muuttaa kannustavammiksi. EU:n keskeinen käsite on aktiivinen työvoimapolitiikka, jossa annetaan julkisille työllisyystoimille keskeinen rooli[27]. Alueellisessa työllisyysohjelmassa Euroopan komissio korostaa ”alhaalta ylös” -periaatetta, jonka tavoitteena on sitoa alueellisesti yksityiset ja julkiset toimijat yhteistoimintaan. Suomessa on käynnistetty luokkaa 2000 työllisyysaloitetta, mutta nämä eivät ole integroituneet alueellisiksi työllisyysohjelmiksi[28].

Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava tiukan inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että fnflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta[29]. Suomen Euroopan rahaliittoon osallistumisen kannalta tärkeä kysymys on rahaliiton mahdolliset vaikutukset rakenteelliseen työttömyyteen siis miten työmarkkinat sopeutuvat häiriöihin tilanteessa, jossa valuuttakurssimuutoksiin perustuvaa sopeutumiskanavaa ei ole ja markkinahäiriöistä voi tulla rakenteellisia. Rahaliittopäätökseen Ruotsi otti aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan[30]. Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa[31]. Selonteossa uskottiin kilpailun tehostumisen alentavan sekä reaalikorkoja että rakenteellista työttömyyttä. Koska kansantalous on nykyään suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat voivat periaatteessa johtaa epävakaaseen kansantalouteen[32] ja lisäksi suuri palkkajoustavuus ei edes periaatteessa ole paras taloudellisten riskien jakotapa eikä kovin laajasti edes käyttökelpoinen kehittyneissä länsimaissa[33], joissa työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Nimellispalkkojen alennus puhtaasti välittömän työn kysynnän ehdoilla ei ole järkevää, koska ei ole varmuutta, että työvoimapanos hakeutuu uusiin ja entistä tuottavampiin tehtäviin. Työvoiman liikkuminen ei myöskään ole tehokas malli, jos kysymyksessä on vain tilapäinen markkinahäiriö[34].


[1] von Wright, Georg Henrik (1987) Tiede ja ihmisjärki, Otava, Helsinki.
[2] Valtion suhdannepolitiikkaa tuki Työllisyyslain kuntien valtionosuusjärjestelmä, jonka kautta valtio ohjasi kuntien investointeja suhdanteita tasaavasti.
[3] Kun aktiivitoimenpiteissä (työvoimakoulutus, työllisyystuet, vuorotteluvapaat ja työllistäminen) olevat henkilöt lisätään mukaan työttömien kokonaismäärä, saadaan ns. laaja työttömyys
[4]Schumpeter, Joseph (1934) The Theory of Economic Development, Harvard University Pre­ss, Cambridge.
Schumpeter, Joseph (1937) The Business Cycles, McGraw-Hill, New York.
Schumpeter, Joseph (1950) Capitalism, Socialism and Democracy, McGraw-Hill, New York.
[5] Lintunen, Liisa (2000) Who Is the Winner Entrepreneur? An Epistomological Study of the Schumpeterian Entrepreneur (dissertation), Helsinki School of Economics, series A-180, Helsinki.
[6] Työttömyyden kausivaihtelu on Suomessa perinteisesti ollut miehillä voimakasta. Metsätöiden väheneminen ja rakentamisen muuttuminen ympärivuotiseksi ovat vähentäneet työttömyyden kausivaihtelua. Uusi 1990-luvun puolivälin jälkeinen ilmiö on naisten miehiä korkeampi.
[7] Rakenteellinen työttömyys on käsite, jolla on pyritty kuvaamaan erilaisten institutionaalisten ja rakenteellisten tekijöiden osuutta työttömyyteen.
[8]Sinikka Näätsaaren (1994) kyselytutkimuksen laman vaikutuksista peruskoulun 8. ja 9. luokilla oleviin lapsiin, mukaan vanhempien työttömyydellä saattaa olla vaikutusta myös nuorten suhtautumiseen koulutukseen (http://www.mol.fi/julkaisut/tyovoima2020luku4.pdf).
[9] Reich, Robert (1997) The Menace of Prosperity, Financial Times, March 3.
[10] Selkeimmin tätä kantaa edustaa: Kasvio, Antti ja Nieminen, Ari (1999) Globalisaatio, työpaikkakilpailu ja Suomi – uuteen kansalliseen strategiaan?, SITRA
[11] Räisänen Heikki ja Weijola Varpu (1994) 100 parasta työllistämistoimenpidettä. Työllistämistoimien intersubjektiivinen evaluointi, Kansallinen Sivistysliitto ry.
[12] Räisänen, Heikki (1996) Työttömyys faktana ja vastustajana - työllisyyden ja työttömyyden kysymyksiä EU:ssa ja Suomessa, Kansallinen Sivistysliitto, Tutkimuksia-sarja.
[13] Soininvaara, Osmo (2002) Ministerikyyti,WSOY.
[14]Asko Suikkanen ja Ritva Linnakangas (1998) Uusi työmarkkinajärjestys? Hyvinvointisopimusten yhteiskunta, SITRA 182, Helsinki.
[15] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York
[16] Alasoini, T. (1997) Työelämän kehittäminen osana kansallista innovaatiopolitiikkaa. Teoksessa Alasoini, T. & Kyllönen, M. (toim.) Aallon harjalla. Raportti 4. Kansallinen työelämän kehittämisohjelma. Työministeriö. Helsinki, 1-17.
[17] Euroopan yhteisöjen komissio (1997) Yhteistyöllä työn uudelleen organisoitiin. Vihreä kirja. Euroopan Unioni. Luxemburg.
[18] Toffler, Alvin (1980) Third Wave, Bantam, New York.
[19] Keynes, John Maynard (1936) The General Theory of Employment, Intrest and Money, New York.
[20] Keynesiläiselle koulukunnalle työttömyyden pääasiallinen syy on tavaroiden ja palveluiden riittämätön kysyntä kotimarkkinoilla eikä korkeat reaalipalkat.
[21] Sitä työllisyyden tasoa vastaavaa työttömyyttä, jolla yrittäjien hintavaateet ja palkansaajien palkkavaateet ovat sopusoinnussa keskenään, kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi. Vain tällä tasolla voidaan ylläpitää vakaata inflaatiovauhtia. Jos työttömyys on tätä alempana, palkansaajat nostavat nimellispalkkojaan ja yritykset vastaavat tähän hintoja nostamalla, jolloin inflaatio kiihtyy. Vastaavasti inflaatio hidastuu kun työttömyys on rakenteellista työttömyyttä korkeammalla.
[22] Pohjola, Matti (1999) toim., Suomalainen työttömyys, Taloustieto Oy.
[23] Pohjola, Matti (1996) Tehoton pääoman, Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin, WSOY.
[24] Hämäläinen Kari (1998) Aktiivinen työvoimapolitiikka Suomen työmarkkinoilla.Taloustieteennäkökulmia ja tutkimustuloksia. ETLA C 77, Helsinki (sivu 4).
[25] OECD:n apulaisjohtaja Jörgen Elmeskovin mukaan OECD:ssä työvoimapolitiikkaa on painotettu talouspolitiikan osana (http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html)
[26] http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html
[27] Euroopan komission työllisyysosaston pääjohtajan Allan Larssonin käsite "Uusi alku työttömille" tarkoittaa kolmea tavoitetta: työllisyyttä tukeva talouspolitiikka, tietotekniikkapanostukset ja sosiaalistaminen ( http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/20000128/talo/20000128ta13.html)
[28] Lex Kainuu on yritys kehittää alueellisen kehityksen ohjelmaa EU:n tarkoittamalla tavalla.
[29] Tästä on esimerkkinä 1960-luvulta alkanut teollistuminen, joka kannusti agraariyhteiskunnasta vapautuvaa työvoimaa hakeutumaan teollisuuspaikkakunnille ja hankkimaan asunnon.
[30] Ruotsin katsoi tarpeelliseksi toteuttaa ensin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ja vasta sen jälkeen pyrkiä rahaliiton jäseneksi (Calmforsin komitean mietintö).
[31] http://www.vn.fi/vn/suomi/selont/emu-rap/emu-8.htm
[32] Tätä riskiä osoittaa se, että Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia, Pentti (1994) Talouden ennustamisen vaikeus, ETLA B 100).
[33] Nimellispalkat ovat jäykkiä myös markkintalousmaissa kuten Yhdysvallat ja Kanada.
[34] 1960- ja 1970-lukujen muuttoliike Ruotsiin helpotti merkittävästi Suomen työttömyyttä, kun kyseessä oli merkittävä rakenteellinen muutosvaihe argraariyhteiskunnasta teolliseen.