Maailman rahajärjestelmien totaalikriisi – mahdoton tuli mahdolliseksi!

Maailman rahajärjestelmien totaalikriisi – mahdoton tuli mahdolliseksi!


Sodan jälkeen synnytetty raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods) perustui valtioiden välisiin sopimuksiin. Järjestelmä kaatui ja tilalle syntyi markkinaperusteinen rahajärjestelmä, joka perustana on pääomien vapaa liikkuvuus yli rajojen[1]. Globaalit pääomamarkkinat ovat käytännössä syntyneet vasta 1970-luvulla, joten niiden sääntely on syntynyt hitaasti ja viiveellä kuten instituutiot ylipäätänsä[2]. 1970-luvulla vapautettiin pääoman liikkuminen ja 1980-luvulla sallittiin ulkomaisten yritysten listautuminen eri maiden arvopaperipörsseihin. Monikansalliset yritykset (noin 60.000), jotka hallitsevat maailman arvopaperipörssejä, ovat listautuneet keskeisiin finanssikeskuksiin (New York, Lontoo, Franfurt, Tokio, Hong Kong, jne.) vasta globalisaation uuden WTO-johtoisen aallon aikana 1990-luvulta lähtien, kun taas maailmankauppaa on käyty tuhansia vuosia. Samalla tavalla sijoitukset eri maiden pörsseihin ulkomailta ovat vapautuneet äskettäin ja Suomessa vasta 1990-luvulla. Osakemarkkinat kasvoivat 1980-luvulla jättiharppauksin, siis yli 500 %:ia, vaikka samaan aikaan OECD-maiden yhteenlaskettu BKT kasvoi vain noin 20 %:ia. Kasvun moottoreita olivat Yhdysvallat, EU ja Japani. Suomi oli vahvasti mukana 1980-luvun arvopaperimarkkinoiden kasvussa. Suuri osa maailman valtioista jäi tämän kasvuimpulssin ulkopuolelle, sillä mm. Afrikkaan ulkomaisista finanssisijoituksista päätyi vain muutama prosentti[3].

Maailman markkinaperusteinen rahajärjestelmä kokee jatkuvia kriisejä. Instituutioiden kehittymisessä vuosisata on lyhyt aika. Tätä osoittavat ne vaikeudet, joita YK:lla on ollut toimia, vaikka sen perustamisesta on kulunut seitsemän vuosikymmentä. Kaakkois-Aasian valuutta- ja rahoituskriisi vuonna 1997 osoitti markkinoiden kyvyttömyyden korjata omia ongelmiaan, kun kriisin seurauksena noin 100 miljoonan ihmistä alueella putosi köyhyysrajan alapuolelle[4]. Syynä kriisiin nähtiin spekulatiiviset sijoitukset, joiden tarkoitus oli ansaita pikavoittoja valuutta- ja pörssikurssien nopeilla heilahteluilla. 1990-luvun lopulla Aasian maiden rahoituskriisi levisi muille mantereille. Asian kriisi oli osasyy siihen, että Venäjän talouskriisi kärjistyi vuoden 1998 elokuussa. Vuonna 1997 ulkomainen pääoma paransi maan maksutasetta mutta spekulatiiviset sijoitukset poistuivat nopeasti maasta vuoden 1998 aikana, jolloin hallitus ilmoitti, ettei Venäjä kykene hoitamaan ulkomaisia velkasitoumuksiaan. Pankkijärjestelmän uhatessa kaatua hallitus päästi ruplan kellumaan 17.8.1998, jolloin rupla menetti viikossa noin 40 %:ia arvostaan Saksan markkaan nähden. Venäläiset yrittivät turhaan nostaa omia rahojaan pankeista. Osakemarkkinat romahtivat ja RTS indeksi laski 96 %:ia lokakuussa 1998.[5] Venäjällä oli vuoden 1998 tilanteessa kaikki ainekset vajota syvään taantumaan, mikä olisi vaarantanut talousreformin. Devalvaatio ja presidentti Putinin talouskuri nostivat Venäjän vahvaan talouskasvuun 2000-luvulla.

Maailman markkinaperusteinen rahajärjestelmä on herkkä kriiseille, sillä markkinoiden valuuttaliikkeitä ei mikään valtio tai valtioiden välinen organisaatio (kuten IMF) voi kontrolloida niiden jättimäisen koon vuoksi. Vuonna 1973 maailman valuuttamarkkinoiden päivävaihto oli 15 miljardia dollaria ja vuonna 2001 jo 1900 miljardia dollaria, eli 600.000 miljardia vuodessa[6]. Valuuttamarkkinoiden vapauttaminen ja säätelystä tietotekninen vallankumous ovat pääsyitä markkinoiden kasvulle yli satakertaiseksi. Suurin osa valuuttavaihdosta liittyy spekulatiivisiin finassisijoituksiin[7]. Kansainvälisten valuuttamarkkinoiden vuosivaihto on edelleen kasvanut kuluneen vuosikymmenen kuluessa. Tällä hetkellä valuuttakauppaa käydään keskimäärin 3.000 miljardin dollarin arvosta päivässä, eli 1.000.000 miljardin arvosta vuodessa[8]. Verrattuna osakekauppaan valuuttakauppa on laajuudeltaan omaa luokkaansa ja ylittää vientikaupan arvon satakertaisesti ja esimerkiksi Euroopan rahaliiton keskimääräiset vähimmäisvarantovelvoitteet 5000-kertaisesti. Valuuttakauppa on siis selvästi maailman suurin markkina. Valtioilla ei ole rahavaroja interventioida markkinoita, kun valtioiden yhteenlasketut budjetit ovat murto-osa valuuttamarkkinoiden volyymistä.

Vuoden 2008 aikana alkaneen globaalin talouskriisin ytimessä ovat ns. johdannaiset. Teoreettisesti johdannaisten kaava on nerokas[9], mitä kuvaa se, että Robert Merton ja Myron Scholes palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1997. Kansainvälinen kirjanpito- ja tilinpäätösstandardi (IFRS 2) legitimoi kaavaan. Johdannaiset ovat oikein käytettynä tärkeitä pääomamarkkinoiden tehokkuudelle, koska niiden avulla on mahdollista tasapainottaa markkinariskejä. Ongelma on se, että johdannaisilla ei ole reaalivastinetta, joten niitä ei voida lunastaa ulos markkinoilta. Niillä generoitu raha on ”todellista rahaa” vasta, kun johdannaiset on maksettu ”oikeilla rahoilla”. Yhdysvalloissa käynnistynyt finanssikriisi johtui siitä, että johdannaisilla luotiin paljon "laskennallista mielikuvitusrahaa"[10], jonka tuotot kirjautuivat voitoiksi sijoittajille ja investointipankeille. Olisi mahdollista ajatella, että maailmalaajuinen jättimäinen finanssikatastrofi syntyy, jos maailman valtavat valuuttavirrat suuntautuvat spekulaatioon johdannaisilla ja jos nämä johdannaismarkkinat romahtavat. Näin juuri kävi Yhdysvalloissa, kun maan asuntomarkkinoille syntyi 2000-luvun aikana ylikuumentuminen, johon monimutkainen järjestelmä finanssi-instrumentteja oli sisäänrakennettu.

2000-luvun puolivälissä Yhdysvallat valtasi asuntoboomi, kun asuntojen hintatasoa likimäärin kaksinkertaistui vuosina 2000-2006 ja hintojen nousu tuntui jatkuvan loputtomiin. Samalla asuntojen yhteenlaskettu lainakanta saavutti huikean 9.900 miljardin dollarin tason vuoden 2006 lopulla ja nousi tästä 10.600 miljardiin dollariin vuoden 2008 puoliväliin saakka, jolloin kriisi puhkesi[11]. Suuri osa rahoitetuista asuntolainoista oli myönnetty ilman etukäteissäästöjä, eikä lainoja tarvinnut aluksi lyhentää, kunhan maksoi korot. Riskipitoisia subprime-lainoja kaupanneet yritykset (mm. Ameriquest Mortage Company[12] ja New Century Financial Services[13]) tehtailivat juuri ennen kriisiä hurjia kasvu- ja tuloslukuja, kun Subprime-lainojen osuus myönnetyistä asuntolainoista nousi 25 %:iin. Rahoitusyritykset kuten valtion tukemat Fannie Mae ja Freddie Mac omistivat tai takasivat lähes 5.000 miljardin dollarin arvosta arvopareita (mortgage obligations). Mittakaavaltaan jättimäiset investointipankit (Merrill Lynch[14], Morgan Stanley[15], Lehman Brothers[16], jne) kokosivat riskipitoisista subprime-lainoista arvopapereita, joista käytetään nimeä CDO (Collateralized-Debt Obligation), eli vakuudellinen asuntolaina-arvopaperi. Luottoluokitusyhtiöt Standard & Poor's[17] ja Moody's[18] antoivat näille CDO-arvopapereille korkean luottoluokituksen, jolloin ne oli helppo myydä korkeilla tuotto-odotuksilla eri maiden suursijoittajille (vakuutusyhtiöt, eläkerahastot, pankit, jne.). CDO-arvopapereita myytiin vuoden 2006 aikana huikeat 560 miljardia[19]. Luottoluokitusyhtiöt olivat avainroolissa, kun CDO:ita myytiin globaaleille pääomamarkkinoille. On kuitenkin syytä korostaa, että näiden yhtiöiden tehtävä on myydä luottoluokituksia investointipankeille eikä valvoa markkinoita[20].

Vuonna 2005 Deutsche Bank[21] kutsui investointipankit (Bear Stearns Companies[22] ja Goldman Sachs) sekä joukon rahoitusyrityksiä sopimaan markkinoiden luomisesta CDS (Credit-Default Swap) sopimuksille, joita käytetään sijoitusten vakuutuksena ja joilla käydään kovien kertoimien vedonlyöntiä. CDS:t ovat eräs investointipankkien rahoitusräätälöinnin (financial engineering) nerokkaimmista tuotteista. Ne ovat kuitenkin juuri sellaisia, joita rahamarkkinoiden valvontaviranomaisten kuten SEC[23] (Securities and Exchange Commission) ei olisi pitänyt koskaan päästää markkinoille. Kun CDS:t tulivat vaihtokelpoisiksi järjestäytyneillä pääomamarkkinoilla (organized markets), investointipankit kehittivät uusia johdannaisia, jotka perustuivat CDS-sopimusten tuottoon. Tässä kohtaa SECin olisi jo pitänyt reagoida jo vuonna 2005. Sen sijaan John Paulson, joka on eräs kaikkien aikojen nopeimmin rikastuneista sijoittajista, teki 2000-luvun puolivälissä oikean analyysin. Hän ennakoi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden romahduksen ja oivalsi, että siinä voi rikastua. Paulson osti vuoden 2006 loppun mennessä rahastoonsa 25 miljardin dollarin arvosta CDS-papereita. Paulson oli laskenut oikein, sillä jo helmikuussa 2007 New Century Financial investointipankki ilmoitti jättitappioista ja CDS-markkinoita mittaava ABX-indeksi lähti jyrkkään laskuun. Paulsonin rahasto ansaitsi 1250 miljoonaa dollaria päivässä, kun George Soros sai 250 miljoonaa dollarin pitkäaikaisella keinottelulla Englannin puntaa vastaan. Paulsonin kokonaisansiot CDS-papereista olivat 6 miljardia dollaria ja hänen asiakkaansa saivat rahastovoittoa 20 miljardia dollaria. [24]

Vuonna 2009 Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita valvova SEC viimein heräsi ja tänä vuonna sen aloitteesta on nostettu syyte investointipankki Goldman Sachsia vastaan petoksesta kauppaketjusta, josta Paulson asiakkaineen teki useita miljardeja dollareita voittoa, kun taas sijoittajat kuten saksalainen IKB Deutsche Industriebank[25] kaatuivat tappioihin. Saksan hallitus harkitsee asiassa oikeusjuttua ja New Yorkin osavaltion oikeusministeri tutkii asiaa. Yhdysvalloissa vahingonkorvaukset ovat kovia, siis mitoitetut todellisen tappion mukaan. John Paulsonia ei ole syytetty, mutta se on mahdollista. Moraalisia puheenvuoroja on esitetty teemalla: Onko oikein jos Paulson selviää ilman syytteitä? Paulson oli oikeassa myös siinä, että tappioille on valmiina maksajia. Koska johdannaiset ovat pääosin arvottomia, mm. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankit ostivat näitä arvopapereita veronmaksajien lukuun tarkoituksena estää maailman rahajärjestelmän romahdus. Valtioiden sitoumukset ovat käsittämättömän suuret, siis eri arvioiden mukaan kokonaisuutena yli 10.000 miljardia dollaria, joka on suunnilleen sama kuin maailman viennin arvo. Veronmaksajien maksamat luottotappiot
nekin tuhansia miljardeja dollaria. Nämä summat ovat laskennallisia eivätkä välttämättä toteudu sellaisenaan. Siksi pitää kysyä, mitä muuta tällä rahalla olisi voitu tehdä? Olisi voitu poistaa köyhyys maailmasta, tarjota maailman lapsille lukutaito ja nostaa kehitysmaat köyhyyden ja väestön liikakasvun noidankehästä.

Pääosa maailmankaupasta on toimivien markkinoiden piirissä. Häiriötön tavara- ja palveluvirta on osoittautunut vahvaksi valtiksi kuten Nobelisti Ronald Coase visioi. Finanssialalle häiriöherkkyys on rakennettu sisään alan logiikkaan, kuten globaalin finanssikriisin tapahtumat osoittavat. Maailman talousjärjestelmässä finanssivalvonta on jäänyt pahasti jälkeen ajastaan eikä vahvojen finanssikeskusten mailla kuten Yhdysvallat tai Englanti ole ollut suurta mielenkiintoa valvonnan lisäämiseen. On syytä aina muistaa, että finanssiala on ollut näissä maissa voimakkaasti kasvava ala, joka tarjoaa runsaasti arvostettuja työpaikkoja. Valvonnan lisäämisen tarve on kuitenkin helppo perustella jo tapaukselle Bernard Madoff. On vaikea ymmärtää, miten Madoff onnistui huijaamaan asiakkailtaan 50 miljardia dollaria pääosin tyhjän investointipankkikulissin avulla[26]. Kyseessä on arvostaan suurin yksityishenkilön toteuttama huijaus. Tässäkin tapauksessa Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita valvova SEC puuttui tapaukseen virallisesti noin vuosikymmenen viiveellä siitä, kun yksityiset kansalaiset olivat jo kirjelmöineet virastolle epäilyistään. Markkinoiden luonnetta kuvaa se, että sijoittajat lyövät tänään vetoa ja ostavat CDS-sopimuksia mm. Kreikan kohtalosta, eli selviääkö Kreikka veloistaan[27]. CDS-kauppa lisää paniikkia, mikä on Kreikan romahdusta veikanneiden sijoittajien etu: Mitä suurempi on paniikki Kreikan tilanteesta, sitä kalliimpia ovat Kreikka-CDS:t. On kuitenkin syytä aina muistaa, että tämän ilmeisen kiinnostavan vedonlyönnin takana ovat oikeat ihmiset ja oikea talous. Miljoonille kreikkalaisille kysymys on taloudellisesta hyvinvoinnista.

On siis selvää, vaikka globaali finanssikriisi on tuottanut valtavat tappiot eri maiden veronmaksajille, mikään ei viittaa siihen, että keinottelu tulisi loppumaan. Miksi keinottelu kiinnostaa niin laajasti ja miksi keinottelulle on vaikea rakentaa toimivia rajoja? Syynä on se, että keinottelu siis pelaaminen arvopapereilla vetoaa niin voimakkaasti ihmisten omiin tavoitteisiin. Kysymys ei ole mitenkään uudesta ilmiöstä. Roomalaisilla oli jo heidän omina aikoinaan kehittynyt talous, jossa oli monimutkaisia velkakirjoja. Eräs sääntö kuitenkin liittyi roomalaiseen aikaan. Liikemies voi jatkaa liiketoimiaan niin pitkään kuin selviää velvoitteistaan omillaan. Mikäli keinottelun myötä liikemies menettää muiden (perheenjäsenten, ystävien ja luotettujen) rahoja, hänelle oli roomalaisen ajattelun mukaan kunniakasta tehdä itsemurha tai mikäli hän ei tähän kyennyt suvun päämies lähetti tähän toimeen avustajia. Keinottelu onkin aikamme elämän-ja-kuoleman-ruletti. Suurten talouskriisien aikana itsemurhat ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Näin kävi 30-luvun vaihteessa New Yorkissa, kun varallisuutensa menettäneet sijoittajat hyppivät salkkunsa kanssa pilvenpiirtäjien ikkunoista ja katoilta. Suomen pankkikriisi johti Stakesin arvion mukaan noin 15.000 ihmisen ennen aikaiseen kuolemaan.
Venäjän väestökehitys kääntyi jyrkkään laskuun 90-luvun talouskriisin aikana. Erityisen vakava ongelma kasvojen menetys sijoitustappioiden myötä on aasialaisissa kulttuureissa. Nykyiset finanssikriisit ovat siinä mielessä erilaisia, että niissä rahansa menettää veronmaksaja. Moraalinen velvoite, joka perinteisesti on kohdistunut tappion aiheuttajaan, jää usein täysin sivuun, koska eri oikeusjärjestelmä mahdollistaa sinällään täysin laillisen ansainnan sellaisenkin yhtiön kautta, joka myöhemmin sitten ajautuu vararikkoon.



[1]http://www.geocities.com/CapitolHill/4941/chuuslib.html
[2]North, Douglass (1993) Institutions, Institutional Change and Economic Performance, Cambridge, Cambridge University Press.
[3]Kantola, Anu (1999) Maailmantalouden monet kasvot Teoksessa Maailman tila ja Suomi, toim. Kantola, Anu ed al. Gaudeamus, Helsinki, sivut 51-53.
[4]Kantola, sivut 60-61.
[5]Rautava, Jouko & Sutela, Pekka (2000). Venäläinen markkinatalous. WSOY: Helsinki.
[6] www.talentum.com/tcom/doc.te?f_id=624003
[7]Khor, M (2001) Rethinking Globalization.(UNCTAD) Palgrave, New York, sivut 8-10.
[8]www.bulevardi.net/eoppiminen/materiaalit/Rintala_Matti_240310.pdf
[9]1970-luvun alussa Myron Scholes, Fischer Blackin ja Robert Merton kehittivät johdannaisinstrumenttien hinnoittelumallin, josta käytetään nimeä Black-Scholes-Merton–kaava. Black, Fischer; Myron Scholes (1973) The Pricing of Options and Corporate Liabilities. Journal of Political Economy 81 (3): 637–654.
[10] Niall Fergusson (2008) The Ascent of Money: A Financial History of the World, New York: Penguin Press.
[11] Yhdysvaltain pankkien pelastuspaketista vuotaa yksityiskohtia YLE 20.9.2008
[12]www.ameriquestmortgage.com/
[13]www.ncfsi.com/
[14] www.ml.com/
[15] www.morganstanley.com/
[16] www.lehmanbrothers.com/
[17] www.standardandpoors.com/
[18] www.moodys.com/
[19]www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12
[20]www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12
[21]www.deutsche-bank.de
[22]www.bearstearns.com/includes/pdfs/investor.../proxy2003.pdf
[23]www.sec.gov/
[24]Gregory Zuckerman (2009 The Greatest Trade Ever: The Behind-the-Scenes Story of How John Paulson Defied Wall Street and Made Financial History, Penguin.
[25]www.ikb.de/
[26]SEC Charges Bernard L. Madoff for Multi-Billion Dollar Ponzi Scheme
www.sec.gov/news/press/.../2008-293-update.htm
[27]Tarkemmin www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/05/16/nain.../12