Neuvostoliiton talousjärjestelmä palveli puoluetta - onko opittavaa EU-Suomessa?


1. Neuvostoliiton talousjärjestelmä[1]

Neuvostoliiton hajoaminen oli shokki maahan tutustuneille riippumatta ideologisesta katsomuksesta. Maan duaalitalousjärjestelmä, joka perustui kulutuksen ohjaamiseen niukan mutta ideologisesti tarkoituksenmukaisen tuotannon kautta. Maa kykeni yhdistämään suljetut kotimarkkinat ja operoinnin taktisesti kansainvälisillä markkinoilla. Neuvostoliiton talousjärjestelmä piti sisällään nerokkaan kokonaispaketin:

(1) Kulutustavaroiden tarkoitushakuinen kotimarkkinahinnoittelu

Harri Melin[2] kertoo erinomaisen väitöskirjansa esipuheessa tutun tarinan: ”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Tämä tuskin on poikkeava ja liioiteltu tarina, koska Neuvostoliitto kykeni pitämään kotimarkkinoiden hintatason uskomattoman halpana ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta. Toisaalta ns. kerskakulutus maksoi puolestaan paljon ja suurelta osin tavarasta oli puutetta, mikä puolestaan mahdollisti turisteille edullisen kaupustelun.

(2) Vienti- ja tuontikauppa maailmamarkkinahintojen mukaisesti

Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardo antaa analyysinsä pohjalta hyvin konkreettisen ohjeen. Jotta olisi mahdollista maksimoida kummankin maan saama hyöty, tuotanto tulisi jakaa maiden välillä komparatiivisten tuotantokustannusten mukaisesti. Tämä komparatiivisen kustannusedun periaate merkitsee, että kukin maantieteellinen alue erikoistuu niihin hyödykkeisiin, joissa sen suhteellinen etu on suurin. Neuvostoliitto ei ollut riippuvainen ricardolaisesta vientituotteiden hinnoittelusta komparatiivisten kustannusten mukaisesti. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio saattoi myydä ja ostaa hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan ilman, että rasitteena olisi ollut kysymys, onko yksittäinen kauppa kannattava vai ei. Länsimainen kilpailija siis yksityinen yritys ei voinut myydä tuotteita alle tuotantokustannusten.

Tästä seurasi se, että Neuvostotalous saattoi panostaa vientiteollisuuteen maailmantalouden kaikkien kovimmin kilpailulla raaka-aineiden ja puolivalmisteiden alueella, mikä huonosti sopi neuvostotalouden yleiseen luonteeseen korkean koulutuksen ja tutkimuksen taloutena. Tämä valinta tosiasiallisesti tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto omalla tarjonnallaan sulki tien maailmanmarkkinoille monelta todelliselta kehitysmaalta, joita se ideologisesti tuki. Panostamalla länsimaisen markkinatalousmaan tapaan korkean osaamistason tuotantoon ja vaihdantaan Neuvostoliitto olisi helpottanut tehokkaammin kehitysmaiden kasvua kuin ideologisella sodankäynnillä.

(3) Hinta- ja kustannusinformaatio ohjaa suljettua taloutta

Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät, jotka seurasivat Neuvostoliiton talousjärjestelmää läheltä, ovat kyenneet oivaltamaan monia kollegojaan ennen Neuvostoliiton todellisen luonteen. Heidän edustajistaan Ludvig von Mises kritikoi Neuvostoliittoa jo sen synnystä lähtien[3]. Toisaalta hän oivalsi myös Neuvostoliiton järjestelmän nerouden. Neuvostoliitto saattoi saada länsimaisesta markkinataloudesta kaupankäynnin pohjalta täydellisen ja ajantasaisen hintainformaation, jonka mukaan maan suunnittelujärjestelmä ja vientiyritykset saattoivat suunnitella toimintansa. Ilmeisesti juuri tämä seikka oli syynä siihen, että Neuvostoliiton talousjärjestelmä pysyi pystyssä niinkin pitkään, vaikka se taloustieteen mukaan ei olisi voinut olla mahdollista.

(4) Tuotantomonopoli mahdollisti mittakaavan hyödyntämisen

Taloustieteen perustana on markkinatalouden itseohjautuvuus. Kun tuotantopäätökset tehdään markkinoilta tulevan hintainformaation pohjalta, kilpailu pakottaa yrityksiä alentamaan operatiivisia kustannuksiaan ja tehostamaan toimintaansa jatkuvilla innovaatioilla. Samalla kuluttajien hyvinvointi kasvaa edullisempien hintojen kautta saatavina hyötyinä. Taloustiede uskoo, että tuotanto- ja kuluttajasektori kykenevät tekemään kannaltaan maksimaalisen hyödyn tuottavia ratkaisuja autonomisesti oman itseintressinsä ohjaamana, jolloin samalla yhteiskunta ja sen moninaiset toimijat saavuttavat maksimaalisen hyödyn. Yhteiskunnallinen intressi ylläpitää markkinoilla toimivaa kilpailua lähtee taloustieteen markkinoiden tehokkuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä.

Taloustiede tuntee erinomaisen hyvin monopolikilpailun edut ja haitat. Monopoli poistaa kilpailun ja aiheuttaa tehottomuuden, mikä on keskeinen selitys neuvostotalouden ongelmille. Toisaalta kuten yhdysvaltalaisen Chicago-koulukunta on havainnut, kansalliset monopolit ovat harvoin tehottomia ja vaarallisia, koska monopoliyritys joutuu kansainvälisesti kilpailun kohteeksi. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin kansallinen monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi mittavasti avainaloille. Sillä ei ollut sisäisesti rasitteenaan Yhdysvaltojen tapainen antitrustilainsäädäntö, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa siis mahdolliset kapitalistiset vastapelurit neuvostotaloudelle.

Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni tekemään uskomattomat investoinnit mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin. Säännelty tarjonta karsi ideologisesti epäilyttämien kulutustavaroiden tarjoamisen kansalle. Siksi kansalle tarjottiin pitkälti tuontitarjontaan perustuen massatuotteita kuten Reima Oy:n valmistamat toppatakit. Kapitalistinen kulutus näkyi puolue-eliitin kulutuksessa mutta tähän liittyvä tarjota organisoitiin Neuvostoaikaan kansalle tarkoitetun kauppajärjestelmän ulkopuolelle.


2. Taloudellinen tehottomuus - Venäjän historiallinen ongelma

Keisarillisen Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II antoi hallituskaudellaan tilaa duumalle. Demokratian sijasta Venäjälle syntyi valtatyhjiö, joka kärjistyi, kun Nikolai II päätti vuonna 1917 luopua kruunustaan poikansa hyväksi. Venäjän vallankumous samana vuonna kumosi yli kolmen vuosisataa jatkuneen Romanovin dynastian[4]. Sosialistisen Neuvostoliiton[5] johtoon nousivat bolsevikit. Sosialistinen ihannevaltio jäi taka-alalle, kun Josif Vissarionovitš Džugašvili, Stalin nousi kommunistisen puolueen ensimmäiseksi pääsihteeriksi vuonna 1922. Vaikka Stalin ei hallussaan maan korkeinta virkaa, oli hänellä diktaattorin valtuudet. Stalin käytti valtioterroria, vähemmistökansojen pakkosiirtoa ja toisinajattelijoiden lähettämistä pakkotyöhön vankileireille[6] hallitsemisen keinona[7]. Jaltan konferenssissa vuonna 1945 Stalin piirsi sodan jälkeisen Euroopan rajat, jolloin hänen valtapiiriinsä joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet Itä-Euroopassa. Juuri ennen vuoden 1953 kuolemaa Stalin valmisteli uutta terroriaaltoa. Stalinin aikan agraarivaltiosta kehittyi teollistunut supervalta, maailmanlaajuinen sotilasmahti ja avaruusajan tiennäyttäjä. Sen sijaan valtioinstituutiona Neuvostoliitto oli heikko. Stalinin hallintonon rikokset ja henkilökultti tuomittiin Nikita Hruštšovin käynnistämässä destalinisointikampanjassa.

Stalinin jälkeen Neuvostoliiton puolue-eliitti, nomenklatura, joka edusti perheet mukaan lukien noin prosenttia väestöstä, vahvisti valtaansa. Mitään demokraattisia kansalaisjärjestöjä ei sallittu. Neuvostoliitto sortui siihen, mistä se syytti kapitalismia: elitismi, tuloerot, piittaamattomuus kansalaisista, jne. Henkilöpalvonta, militarismi ja valionmonopoli olivat yhtä ilmeisiä kuin Natsi-Saksassa. Leninin nostaminen ”jumalaksi” oli irvokasta maassa, jossa oli vuosisatainen kristillinen perinne. Kuten Dougglas North[8] havaitsi, instituutiot ovat historiariippuvaisia. Demokratia ei juurtunut Venäjälle tsaarinaikaan eikä Stalinin jälkeen. Mihail Sergejevitš Gorbatšov oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeinen pääsihteeri vuosina 1985–1991 ja maan presidentti vuosina 1988–1991. Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen, josta hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Gorbatsov pyrki rakentamaan demokratiaa sosialistisen järjestelmän ehdoilla. Perestroikan[9] tarkoituksena oli uudistaa sosialismi. Perestroika merkitsi kommunisteille uhkaa. Demokratian kannattajien kannalta se jätti sivuun tärkeimmän asian siis monipuoluejärjestelmän, mikä toisin saattoi olla Gorbatsovilla mielessä.

Perestroika rohkaisi Neuvostoliiton alusmaita itsenäisyyteen. Käynnistyi ketjureaktio, joka johti Stalin luoman järjestelmän hajoamiseen. Keskeistä roolia näytteli televisio, joka välitti tapahtumat maailman tietoisuuteen ja esti aiemmin käytetyt sotilaalliset keinot vallan palauttamiseksi. 1990-luvun vaihteessa maa joutui poliittiseen kaaokseen, kun valtaa tavoittelivat sekä Neuvostoliiton puoluejohto että Venäjän Federaation presidentti Boris Jeltsin. Jeltsin oivalsi tilanteen tunnusmerkit ja vetosi suoraan kansaan. Kaoottisen tilanteen jälkeen presidentti Boris Jeltsin otti vallan Venäjän Federaatiossa. Neuvostoliitto purkautui joukoksi kansallisvaltioita, koska Neuvostoliittoa ei voinut hallita ilman Venäjää. Jeltsinin tavoite oli sisällissodan estäminen. Tässä hän onnistui. Toisaalta demokratiaa ohjaava lainsäädäntö oli puutteellinen. Erityisen vakavana ongelmana oli ristiriitaisuus paikallisten ja liittovaltion lakien kesken. Tästä seurasi se, että Jeltsinin Venäjällä alueiden kuvernöörit kasvattivat valtaansa vuosina 1990-luvun alussa. Tämä oli myös aika tavalla luonnollinen seuraus siitä, että Venäjän Federaatio ei kyennyt tukemaan alueitaan 1990-luvun kriisivuosina.

Jyrki Iivonen[10] on käsitellyt Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Hänen näkemyksensä mukaan kyse oli ideologisesta romahduksesta. Marxismi-leninismin ideologia on päällisin puolin kaunis, mutta todellisuus oli toinen; Stalinin valtakausi pönkitti kommunistisen puolueen yksinvaltaa. Nikita Sergejevitsh Hrushtshev nousi Stalinin jälkeen Neuvostoliiton johtoon. Hän oli 1960-luvun alussa suosittu ulkomailla. Neuvostoliiton johtajana hän herätti odotuksia järjestelmän kyvystä uudistua. Kansainväliset suhteet eivät auttaneet, kun Hrushtshev joutui puolueen epäsuosioon; häntä ilmeisesti pidettiin heikkona johtajana. Tästä seurasi vuosikymmenien taantumuksen aika, johon vielä osui Afganistanin sota, joka rapautti armeijan moraalia. Neuvostoliitto ei löytänyt keinoa uudistua vaan hallinnollinen mielivalta ja piittaamattomuus vahvistuivat. Tähtien sodan uuvuttama suurvalta ajautui 80-luvun lopulla ideologiseen ja moraaliseen kriisiin, johon ei kyetty löytämään ratkaisua[11].

Neuvostotalouden krooninen ongelma oli tehottomuus. Neuvostoajan paradoksi on se, että sen aikana keisarillisen Venäjän teollisuuden kasvu taantui vuoden 1917 jälkeisestä ajasta länsimaihin verrattuna muutamia avaruushallinnon ja puolustustalouden erikoisaloja lukuunottamatta[12]. Neuvostoliitossa talousohjelmia ohjasi sektorilähtöinen suunnittelu ja aluenäkökulma jäi toissijaiseksi. Merkittävät päätökset tehtiin keskitetysti ministeriöissä eikä niissä otettu huomioon aluetalouden sosio-ekologisia vaikutuksia. Kulutustavarateollisuus ei koskaan saanut merkittävää painoa vientiteollisuuden ja sotateollisuuden rinnalla. Suhtautuminen kapitalistisen markkinatalouden instituutioihin[13]. Venäjän teollisuus on käyttänyt heikosti hyväkseen tieteellistä tutkimusta, mikä sekin selittyy ideologisella valinnalla. Neuvostoliittoon juurtui vahvasti Marxin käsitys, ettei yrityssektorin työn tuottavuutta ole mahdollisesti merkittävästi kohottaa kehittämistoimin, jolloin kysymys on vain mittakaavaetujen hyödyntämisestä. Näin Neuvostoliiton yritysrakenne polarisoutui vahvasti suuryrityksiin ja pieniin työosuuskuntiin, kun taas esimerkiksi Kiinassa on aina ollut monipuolisempi yritysrakenne.

Venäläisten tuotteiden taso oli erityisesti Neuvostoajan loppupuolella huono ja tästä yritysten laadullinen kilpailukyky maailmanmarkkinoilla heikko. Länsimaat nostivat 1900-luvulla nostamaan radikaalisti yritysten tuottavuutta teknologisten ja rganisationaalisten innovaatoiden avulla. Neuvostoliitossa ei edes arvostettu insinööriä, jota voi pitää länsimaiden teknologisen edistyksen, modernismin symbolina. Tästä historiallisesta valinnasta johtuen Venäjän vientituotteiden tutkimus- ja kehityspanos on alhainen. Energia-alalla siis raakaöljyllä ja kaasvulla on hallitseva rooli ulkomaankaupassa. Akateemiset kyvykkyydet hakeutuivat poliittisesti tärkeille avaruus- ja puolustustalouden sektoreille, joissa tieteellinen taso oli maailman huippua. Venäjän talousreformi on edennyt kriisien kautta, mikä ei ole edistänyt länsimaisen yliopistojärjestelmän luomista maahan. Venäjä ei ole suurista luonnonvaroista ja koulutetun työvoimasta reservistä huolimatta ole saavuttanut Neuvostoliiton BKT-tasoa. Kasvua jarruttavat liikenteen pullonkaulat, teollisen tuotantokapasiteetin heikko kunto, vanhentuneen energia- ja lvi-sektorin korkea kuormitus suurissa asutuskeskuksissa sekä rakenteellisten uudistusten hitaus. Satamien heikko kunto haittaa raaka-ainepainotteista vientiteollisuutta, joskin tätä ongelmaa ovat pyrkineet ratkomaan mm. öljyalan suuryritykset.

Logistiikka on aina Venäjänmaan suuri ongelma johtuen maan valtavasta mittakaavasta ja vaikeista luonnonoloista. Maasssa on vuosisatoja vallinnut autoritaarinen poliittinen järjestelmä, joka sotilaallisen voiman avulla on vallannut uusia maantieteellisiä alueita. Tästä johtuu valtava alueellinen hajanaisuus ja kalliit tuotanto- ja kuljetuskustannukset. Kun Venäjä 1990-luvulla muuttui markkinataloudeksi, luodut vanhat rakenteet ovat säilyneet pitkään. Ilmiö tunnetaan nimellä maantieteellinen inertia. Kun jonkin teollisuuslaitoksen tai kaupungin alkuperäisen sijainnin aiheuttaneet tekijät ovat lakanneet vaikuttamasta, kaupunkikeskus pysyy entisessä paikassaan. Koska tuotanto- tai rakennusmassaan on investoitu niin paljon, kaupunki yrittää sopeutua uusiin muuttuneisiin olosuhteisiin. Erityisesti Siperiaan ja Pohjoisille alueille tehdyt liikennelogistiikan infrastruktuuri-investoinnit vaatisivat nyt suunnattomia korjausvaroja, jos niiden rappeutuminen halutaan estää. Väestö ja taloudellinen toiminta keskittyvät Venäjällä edullisemmille alueille.[14] Venäjä on suuri maa ja siitä on paljon tietoa mutta olennaista ja asiallista tietoa on vähän[15].

3. Suomen ja Neuvostoliiton väliset teollisuusprojektit

Sodan jälkeisenä aikana Neuvostoliiton ja Suomen taloussuhteita sääteli bilateraalinen sopimusjärjestelmä. Kaupan maksuperustana käytettiin vuoden 1990 loppuun saakka clearingjärjestelmää, joka Suomelle ja myös Neuvostoliitolle sikäli edullinen, että kauppa oli tavaranvaihtoa, eikä kauppaan tarvinnut käyttää niukkoja vaihdettavia valuuttavarantoja. Neuvostokaupan selkärangan muodostivat kauppaneuvotteluissa sovitut suuret investointi- ja kehityshankkeet. Näiden perusteet olivat suurelta hallitsevan kommunistipuolueen poliittiset tavoitteet. Näistä merkittäviä olivat ne hankkeet, jolla maiden välille luotiin kaksoiskaupunki. Imatra- Svetogorsk[16] oli aikanaan merkittävä hanke, jonka taustana on tietenkin historiallinen yhteys ajalta, jolloin Viipurin lääni oli osa Suomea. 1970-luvulla suomalaisyritykset toteuttivat rakennusprojektin Svetogorskissa. Tämä hanke edusti modernia aluetaloudellista ajattelua. Maiden raja-aluetta ei nähty valtioista eristyneinä, vaikeasti kehitettävinä alueina[17] vaan mahdollisuuksien alueina[18]. Raja-alueet pyrkivät siis kääntämään perinteisen käsityksen perifeerisestä alueesta omaksi edukseen. Kostamus on Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan muistomerkki[19].

1960-luvulla Kostamuksen rautaesiintymän teollinen hyödyntäminen nousi Neuvostojohdon piirissä esiin, kun tarvittiin uusia raaka-ainelähteitä[20] ja geologiset mittaukset osoittivat esiintymän olevan ennakoitua suurempi. Länsimaiden vahva talouskasvu myös tarkoitti sitä, että lopputuotteille eli rautapelleteillä oli vientikysyntää. Vuonna 1967 Neuvostojohto päätti kaivostoiminnan käynnistämisestä. Työvoiman saamiseksi päätettiin perustaa kaupunki esiintymän lähelle, mikä oli maan teollisuuspolitiikan mukaista[21]. Suomalaisilla yrityksillä oli kokemusta alueprojekteista Neuvostoliitossa[22]. 31.10.1973 allekirjoitettiin hallitusten välinen Kostamus-kehyssopimus ja yritysten ja Neuvostoliiton ulkomaankauppaorganisaation (Prommashimport) sopimus tien ja rautatieyhteyden rakentamisesta Suomen ja Kostamuksen välille[23]. 18.5.1977 Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja Suomen presidentti Urho Kekkonen allekirjoittivat hallitusten välisen sopimuksen Kostamus-projektista. Vuonna 1981 Kostamus liitettiin Neuvostoliiton rautatieverkkoon tavarankuljetukseen ja vuonna 1982 henkilöliikenteen osalta. Teiden ja voimansiirtolinjojen lisäksi hankkeeseen kuului Vartius-Lyttä-raja-asema, mikä helpotti liikennettä projektin aikana.[24] Kuvaavaa Neuvostoliiton projektiliiketoiminnalle oli se, että sitä varten Suomessa perustettiin vuonna 1972 kokonaan uusi yritys, Finn-Stroi Oy, jonka osakkaina olivat suomalaiset Svetogorsk-selluloosa- ja paperiprojektiin[25] osallistuneet yritykset. 18.5.1977 Finn-Stroi teki Prommashimportin kanssa sopimuksen kaivoskombinaatin ja asutusalueen rakentamisesta.

Kostamuksen kaivoskaupunki ei ole syntynyt sosio-ekonomisista syistä kuten kaupungit yleisesti ovat syntyneet. Kostamus on Neuvostoajan teollisuuskaupunki, jonka etuna on sijainti Suomen rajan tuntumassa ja erinomaiset liikenneyhteydet. Kostamuksen kaupungin johto otti 1990-luvulla kaupungin kehittämisen vastuulleen ja panosti yrittäjyyteen. Vuoteen 1993 mennessä kaupunkiin oli perustettu 21 yhteisyritystä, jotka toimivat mm. huonekalu-, vaate- ja metsäteollisuuden aloilla Kostamuksen kaupungin palveluinfrastruktuuri oli Neuvostoaikakautena kehittymätön, joten yrittäjien paikallisten toimintaedellytyksiä rajoitti käytettävissä olevien liiketilojen heikko kunto ja suoranainen puute, eikä yrityksillä ei ollut resursseja liiketilojen rakentamiseen.[26] Kostamuksen kaupunkijohto lähti kehittämään taloutta viranomaisten, yritysten ja yhteisöjen aktiiviseen vuoropuheluun perustuen.

Kostamuksen uuden nousun rakennusaineet tulevat edelleen Suomesta. Kempeleessä sijaitseva PKC Group investoi rakentamalla sähköisiä johdinsarjoja kuorma-autoihin ja linja-autoihin tuottavan tehtaan[27]. Johdinsarjojen tuotannon ja PKC Groupin historia Kostamuksessa alkoi vuonna 1991 teollisen yhteistyön kautta[28]. Vuonna 2000 PKC Group teki päätöksen investoida uuden modernin tehtaan rakentamiseen. Uusi tehdas toisi hajallaan olevat operaatiot saman katon alle ja laajentaisi tuotantoa entisestään. Johdinsarjojen valmistus on yhä PKC Groupin suurin liikeala Kostamuksessa. Myös elektronisten komponenttien tuottaminen Nokian puhelimiin on kasvanut. Tähän yhtiö on perustanut Kostamukseen kaksi tytäryhtiötä: Electromega (omaisuusyhtiön) ja Electrokos (tuotantoyhtiö). Koko ryhmä työllistää noin 1500 henkeä ja toimii 20000 neliömetrin tuotantotiloissa. Suurten autoyhtiöiden alihankkijana PKC Group joutuu usein seuraamaan asiakkaitaan ja rakentamaan omat tuotantotilansa asiakkaidensa tehtaiden läheisyyteen[29]. Kostamuksen sijainti Suomen ja Venäjän rajalla tekee komponenttien ja valmiiden lopputuotteiden kuljetuksen halvaksi ja nopeaksi. Tämä on tärkeää, sillä suurin osa komponenteista toimitetaan Kostamukseen ulkomailta ja yhtiön valmiit tuotteet kuljetetaan takaisin Suomeen. Sujuvasti toimiva kuljetus on ehdoton edellytys tuotantomallissa, jossa pyritään minimoimaan tilauksen ja valmiin toimituksen välinen aika[30]. PKC Groupin investointi on eräs Suomen ja Venäjän välisen taloudellisen yhteistyön onnistuneista esimerkeistä, mikä luo tärkeää vastapainoa negatiivisille esimerkeille.

[1] Poliittinen näkökulma suppeasti liitteessä 1.
[2] Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universita­tis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[3] Tarkemmin Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1997) Klassinen liberalismi, Yliopistopaino, Tampere.
[4] Venäjän historian sekasorron aikana kreivi Jaakob De la Gardie johti Ruotsin armeijaa Venäjällä vuosina 1608–13 ja pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta tsaari Vasili IV:ää hyökkäämällä vuonna 1610 Moskovaan Novgorodista. Samana vuonna puolalais-liettualaiset voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Klushinon taistelussa. Tilanne rauhoittui Venäjällä kun vuonna 1613 armeija otti vallan ja asetti valtaistuimelle nuoren Mihail Romanovin. Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Dynastia päättyi Nikolai II:n vallastaluopumiseen. fi.wikipedia.org/wiki/Venäjän_keisarikunta
[5]Neuvostoliitto oli kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliittoon kuului loppuvaiheessa 15 sosialistista neuvostotasavaltaa. IVY (Itsenäisten valtioiden yhteisö) perustettiin hoitamaan yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän SFNT, joka muuttui Venäjän federaatioksi vuoden 1993 perustuslailla. fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliitto
[6]Aleksandr Isajevitš Solženitsy (1918–2008) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat mm. Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Kirjat on käännetty noin 40 eri kielelle ja niitä on myyty yli 30 miljoonaa. fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Solženitsyn
[7]George Orwell parodisoi kirjassa Animal Farm (Eläinten vallankumous) vuonna 1945 sitä, miten puolue-eliitti eli ylellistä elämä ja julisti kansalle tasa-arvoa.
[8]North, Douglass (1993): Institutions, Institutional Change and Economic Performance, Cambridge, Cambridge University Press.
[9] Gorbatšov Mihail (1987) Perestroika ja uusi ajattelu, WSOY.
[10] Iivonen, Jyrki (1992) Neuvostovallan viimeiset vuodet, Gaudeamus Helsinki
[11] Pietiläinen (1994, 36) erittelee glasnostin vaikutuksia kriisin: ”Glasnostin rapautumiseen oli syynä poliittisen kehityksen hallitsemattomuus ja talouden kriisi, mikä johti vähittäiseen irtaantumiseen yksipuoluejärjestelmästä ja sitä kautta myös sosialismista”…”Keskustelu ja kritiikki ei viiden glasnostin vuoden jälkeen enää tarvinnut hallituksen kannatusta vaan se alkoi lisääntyvällä spontaanisuudella nousta alhaalta”…”...gasnostin toteuttaminen sai aikaan ketjureaktion, joka johti tiedonvälityksen monopolin murtumisen ja tämän kehityksen seurauksena glasnostista kasvoi esiin sanan- ja painonvapaus”. Pietiläinen, Jukka (1994) Leninismistä liberalismiin. Lehdistöteoreettisten käsitysten muuttuminen Neuvostoliitossa ja Venäjällä 1988-1994, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, B 39/ 1994.
[12] Esimerkkinä kirjoittajista: Eronen, Jarmo (1996) Alueelliset markkinat Venäjällä 1990-luvulla, Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, W-156.
[13]Reinikainen, Jukka (1977) Uuden Venäjän kaupan opas, 23-24.
[14] Helanterä ja Tynkkynen: ”Neuvostokansan hyytävissä oloissa tekemä ponnistus on hautautumassa lumeen ja jäähän”. Helanterä, Antti ja Tynkkynen, Veli-Pekka (2002) Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus Kirjat. Gummerus, Jyväskylä 2002.
[15] Ahjokivi, Sari (1998) Venäjän alueet – Uralin länsipuolinen kirjo. Turun kauppakorkeakoulu. Yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus ja Itäkaupan tutkimus- ja koulutusyksikkö. Sarja B3, 1-175.
[16] Enso oli suomalainen teollisuuspitäjä. Nykyisin Svetogorsk on 15.000 asukkaan teollisuuskaupunki ja Antrean–Imatran rataosan asema Vuoksen varrella 10 kilometrin päässä Imatrasta. en.wikipedia.org/wiki/Svetogorsk
[17] Kosonen, Riitta (1996). Boundary, institutions, and endogenous development. The case of Vyborg. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B–161.
[18]Kotilainen, Juha (2001) Ylikansallistuminen, ympäristö ja raja: Näkymä luoteisvenäläisestä Svetogorskin metsäteollisuuden yhteiskunnasta. Terra 113:4, 231–244.
[19] Kostamus sijaitsee Karjalan tasavallassa, 35 kilometriä Suomen ja Venäjän rajalta ja siellä on 30.000 asukasta. Lähin suomalainen kaupunki on Kuhmo. Kostamuksen teollinen historia alkoi 1946, kun sieltä löydettiin rautamalmia harvaan asutulla alueella. fi.wikipedia.org/wiki/Kostamusfi.wikipedia.org/wiki/Kostamus
[20] Vologdaan 1950-luvun puolivälissä rakennettu Tsherepovetsin metallurginen laitos tarvitsi raaka-ainetta. Vologdan alue sijaitsee Itä-Euroopan tasangon pohjoisosassa. Alueen eteläosassa on Volgan vesistöön kuuluva Rybinskin tekojärvi ja luoteisrajalla on Ääninen. fi.wikipedia.org/wiki/Vologdan_alue
[21] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[22] Suomalaiset yritykset olivat osallistuneet esimerkiksi Murmanskin alueen vesivoimalaitosten rakentamiseen, Tallinnan kuuluisiin hotellihankkeisiin ja Saimaan kanavan rakentamiseen.
[23] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[24] Suomalainen rakennusurakka Kostamuksessa oli mittava. Sopimusten mukaisesti suomalaiset rakensivat Kostamukseen mm. 80 kilometriä maantietä, 44 kilometriä rautatietä, 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia sekä 371 rakennettavaa kohdetta, joiden rakennusala oli yli neljä miljoonaa kuutiometriä. Rakennettavista kohteista merkittäviä olivat malminkäsittelylaitokset (murskaamot, rikastamo, pellettitehdas ja hallintorakennukset) sekä kerrostalot, joihin tuli kaikkiaan 3000 asuntoa. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[25] Piia Heliste, Riitta Kosonen ja Karoliina Loikkanen (Kaksoiskaupunkeja vai kaupunkipareja? Tapaustutkimukset: Helsinki–Tallinna, Tornio–Haaparanta, Imatra–Svetogorsk. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B-57, HeSE print.
[26] Keskinen, Tuomas (1987). Idänkauppa. WSOY, Porvoo
[27] Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[28] PKC Groupin pitkäaikainen aliurakoitsija Carhatec Oy Muhokselta allekirjoitti aliurakointisopimuksen Infrakos-yhtiön kanssa. Carhatec perusti Kostamukseen oman tytäryhtiön vuonna 1993. Karhakos aloitti 18 työntekijällä ilman omia tuotantotiloja. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[29] PKC Group esimerkiksi rakensi tehtaat Brasiliaan ja Alankomaihin, missä sen asiakkaalla Scanialla on tuotantoa. Näin ollen ennen tehtaan rakentamista Kostamukseen PKC Groupilla oli jo kokemusta kansainvälisistä operaatioista Brasiliassa, Alankomaissa sekä Virossa. Yhtiön seuraava suunniteltu investointikohdemaa on Kiina. Jevgenia Prohorova ja Vesa Rautio (2008) Clearing-kaupasta maailmantalouteen: suomalaisyritysten rooli Kostamuksen talouskehityksessä, Aleksanteri Papers 1: 2008.
[30] PKC Group (2005) Annual Report 2005. http://www.pkcgroup.com/