Suomalaisen työn tulevaisuus on suuri yhteinen haasteemme!

Suomalaisen työn tulevaisuus on suuri yhteinen haasteemme!


Jerome Rifkin[1] peräänkuuluttaman ”kolmannen sektorin” merkitys, jotta yhteisöllisyys syntyisi positiivisena maailmanlaajuisena liikkeenä. Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam[2] on kuvannut järjestötoiminnan muuttumisen palkkatyöperusteiseksi. Erityisesti hyväntekeväisyystyö on muuttunut liiketoiminnaksi ja jopa vaalityöstä huolehtii yhä useammin erilaisiin kampanjoihin erikoistunut yritys. Ainoat Puttnamin mainitsemat poikkeukset ovat konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt, oma-apuryhmät ja internet-pohjaiset virtuaaliyhteisöt. Puttnamin ajatusten pohjalta voi kysyä, onko liiketoimintana hoidettujen järjestöjen kritiikki globaalitaloutta kohtaan uskottavaa ja universaalisuus vaikeuksissa, koska kehitysmaiden ja syrjäytyneiden auttaminen on liiketoimintaa. Voiko perinteinen yhteisöllisyys, siis universaalinen vastuu, syntyä vain aatteellisen yhdistystoiminnan kautta?

Puttnam korostaa television, PC:n ja internetin käyttöä keskeisenä tekijänä yhdistystoiminnan heikkenemisen taustalla. Järjestötoiminnan elvyttäminen edellyttää Putnamin mielestä kulttuurisen/ sosiaalisen pääoman kasvattamista, jolloin huomiota tulisi kiinnittää koulutukseen, koska yhteiskunnallinen aktiivisuus kasvaa Puttnamin mukaan koulutuksen myötä. Onko oikeastaan kehitysmaiden epätoivoinen tila seurausta siitä, että nämä maat eivät ole kyenneet parantamaan merkittävästi edes peruskoulustaan puhumattakaan tietoyhteiskunnan asettamista koulutushaasteista?

1990-luvun lopulla kävi selväksi, että vaikka pitkäaikaistyöttömyys on onnistuttu pitämään muita EU-jäsenmaita alempana, pitkäaikaistyöttömyyttä on vaikea alentaa ilman kalliita, aktiivisia yhteiskunnan toimenpiteitä. Tästä syystä onkin todennäköistä työmarkkinoiden segregaatio siis hajaantuminen. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme ei kuitenkaan mahdollista laajamittaista palkkatulon ja sosiaaliturvan yhdistämistä. Kärjistetysti voidaan sanoa, että suomalaisten on joko elätettävä itsensä kokonaan työnteolla tai sitten heittäydyttävä täysin sosiaaliturvan varaan[3].

Tutkija Kimmo Kevätsalo esitti TV1:n A-plus ohjelmassa (toimittaja Kauko Paksula) väitteen: Mitä vauraampi maa sitä vähemmän yrittäjiä. Kevätsalo sanoi palkansaajien luovan Suomen vauraudesta 60 %, yrittäjien 7-8 % ja kotona palkatta työskentelevien noin 30 %. Tästä syytä yrittäjien määrän vähenemisellä ei ole merkitystä, vaan palkkatyöllä. Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus esitti, että 2/3 työpaikasta syntyy pk-yrityksiin, joista on töissä 0.8 miljoonaa ihmistä, joten ilman yrittäjää ei ole palkansaajalle työtä.

Kimmo Kevätsalo on oikeassa siinä, että yrittäminen ja työllistäminen eivät kannata, sillä kotitalouden yrittäjätulot ovat vuoden 2005 laskun jälkeen kasvussa 1 %:ia ja niiden osuus on vain 7 %:ia kansantulosta, kun omaisuustulot ovat 18.6 % ja palkat/ palkkiot 47.4 %. Kansantulo kasvoi vuonna 2005 4 % %:ia ja odotuksissa on 5.5 %:in kasvu tälle vuodelle. Kansantulon jakautuma ja kasvuodotukset kuvaavat vallan jakoa maassamme. Kaksi ryhmää hyötyy vuoden 2006 kansantulon kasvusta:

- Palkkasumma kasvoi vuonna 2005 4,5 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 4 %:ia.
- Omaisuustulot lähinnä pörssiyhtiöistä kasvoivat vuonna 2005 4,3 %:ia; vuoden 2006 odotukset ovat 13 %:ia.

Yrittäjien kansantulo-osuudesta suhteessa palkka- ja omaisuustuloihin ei voida päätellä, että yrittäjien osuus kansantalouden tulonmuodostuksesta olisi vain 7 % ja palkansaajien 60 %. Yrittäjäsektori on kansantalouden moottori. Kun yrittäjien tulot kasvavat, nämä yleensä palkkaavat lisää väkeä tai investoivat, jolloin kansantalouden kiertokulku vauhdittuu. Lisäksi yrittäjät perheineen tekevät runsaasti alipalkattua työtä. Tältä kannalta on ymmärrettävää, että kannustetaan kansalaisia yrittäjiksi.

Yrittäminen, uusien yritysten perustaminen ja työllisyysasteen nosto ovat nykyisen hallituksen ohjelman keskeisiä elementtejä. Vaalien alla työ ja yrittäjyys nousevat aina esiin, niin nytkin. Mutta yritysystävällinen politiikka on harvinaista. Suomessa sitä esiintyi hetkellisesti 90-luvulla, jolloin syntyi työtuloista erillinen pääomaverotus, joka kannusti yrityksiä pääomarakenteensa vahvistamiseen. Siksi Suomi voi ylpeillä rakenteeltaan vahvalla yrityssektorilla. Veropolitiikan kummajainen on harvainyhtiö, joka käsitteenä luotiin pienyritysten sulkemiseksi pääomaverotuksen ulkopuolelle.

Pienyrittäjät ottavat todellisen yrittäjäriskin mutta eivät palkkiota riskinkannosta. Verohallinto velvoittaa työnantajat rangaistusten uhalla tilittämään työntekijöittensä verot ja veroluonteiset maksu ja ilman mitään ajatusta palkkiosta. Yhteiskunta ei osallistu yrittäjän suojaverkon rakentamiseen, kuten palkansaajilla. Mutta jos yritys epäonnistuu, yrittäjältä saattaa mennä koko omaisuus vasaran alalle kirjanpitovirheen vuoksi.

Verotuksessa liikutaan aina yrittäjille pyhällä alueella, jonka viisas hallinto kehittyneissä maissa ymmärtää. Yrittäjälle yrittäjätulo on hyvin henkilökohtainen asia ja sen jakaminen yksipuolisella päätöksellä yhteiskunnan velvoitteiden hoitoon loukkaa yrittäjiä. Näin on käynyt, sillä yrittäjien kasvaneesta työpanoksesta huolimatta heidän tulonsa ovat pysyneet ennallaan ja maaseutuelinkeinojen yrittäjätulo on suorastaan romahtanut.

Yrittäjien yritykseen luoma voittokertymä on ns. taitavaa pääomaa eli voittovarat on tehty osaamisella. Siksi yrittäjä voi tehokkaasti sijoittaa yrittäjätulonsa uudelleen. Yrittäjät tietävät sen, että verojen minimointi on työlästä ja hankalaa, joten yrittäjät ovat valmiita perusteltuun verojen maksuun. Mutta kun yrittäjä on kertaalleen nähnyt, miten yksisilmäisesti verottaja saattaa toimia käytännön verotarkastustilanteessa, hän ei sen jälkeen enää edes pohdi, onko verosuunnittelussa järkeä.

Suomen sopeutuminen globaaliin kilpailuun työpaikoista on sidoksissa työn tuottavuuteen, koska euron kurssia emme saa alas ja palkkatasoa ei voi romauttaa. Suomi on vientiriippuvainen talous, joten ongelmia seuraa, kun teolliset investoinnit jäävät alle tason, joka ei kata edes pääoman kulumista. Investointitaso on kytköksissä tuottavuuteen, eikä tuottavuuskehitys vientialoilla ole erityisen lupaava.

Kansantalous on nykyään sama kuin palkkatalous, joten suuri palkkajoustavuus ei ole mahdollinen kehittyneissä länsimaissa. Nimellispalkkojen alennus puhtaasti välittömän työn kysynnän ehdoilla ei ole järkevää, koska ei ole varmuutta, että työvoimapanos hakeutuu uusiin ja entistä tuottavampiin tehtäviin. EU:n selkeänä sitoutumisena maapallon biologisten rikkauksien suojelemiseen ja ympäristötilan kohentamiseen. Ekologisesti kestävä kehitys voi toteutua vain sosiaalisen kehityksen kautta, mikä edellyttää vahvoja instituutioita, joiden kautta kaikki valtiot kantavat globaalia ja sosiaalista vastuuta toimistaan.

Yritykset panostavat osaamisen luomiseen palkkaamalla kyvykkäitä työntekijöitä tai liittämällä tietoa kiinteästi organisaation rakenteisiin uuden tietämyksen luomiseksi. Liiketoiminta on nykyisin yhtä enemmän ongelmanratkaisua, johon voidaan käyttää yrityksen omaa tietämystä tai yrityksen ja sen kumppanien tarjoamia verkostoja. Suomessa talouskasvu painottuu yliopistokeskuksiin ja rannikkoalueille. Kasvun esteenä on riittämätön asuntojen tarjonta kasvukeskuksissa, jonka taustalla on perinteinen alueellisia eroja tasoittava politiikka.

Työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen. Talouspolitiikan keinovalikoimassa on vähän pelivaraa, koska perinteistä sopeutumiskanavaa siis inflaatiota vastustavat kansainväliset pääomamarkkinat ja EMU-kriteerit sitovat Suomen matalaan inflaatioon. Tästä seuraa se, että rakenteellinen työttömyys on ratkottava tiukan inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Valuuttakurssipolitiikka on suljettu pois rahaliitosopimuksella, jonka tuloksena Suomessa on viennin kannalta tappavan korkea valuuttakurssitaso ja alhainen korkotaso. Talouskasvun avaimena on ollut kotimarkkinoiden kasvu eli lähinnä nuorten perheiden velkaantuminen järjettömän suurilla asuntolainoilla.

Suomessa sopimuksellisuus kollektiivisesti neuvotellun sosiaalisen järjestyksen kautta on toiminut erityisen hyvin 1990-luvun laman ja kasvun vuosina, jolloin on tapahtunut merkittävä funktionaalisen tulonjaon muutos pääomatulojen hyväksi, joka tosin on ollut yleistä koko EU-alueella. Suomessa tulonjaon jyrkkä muutos 1990-luvulla johtui poikkeuksen vahvasta talouden kasvusta ja yritysrakenteen muutoksesta, joka kohdistui erityisesti globaaleihin yrityksiin ja jakaantui kaikille päätoimialoille (teollisuus, rakentaminen, palvelut).

Maltillisten tuloratkaisujen työllisyysvaikutukset ovat merkittäviä, koska ne ovat hillinneet alakohtaisten palkkaerojen kasvua, mikä on näkynyt tulonjaon muuttumisena pääomatulojen hyväksi aloilla, joilla tuottavuus- ja kilpailukykykehitys on ollut keskimääräistä nopeampaa. Työmarkkinajärjestöt ovat suhtautuneet neutraalisti yritysjärjestelyihin, jotka ovat nostaneet tuottavuutta ja pääomatulo-osuutta. Toteutunut tulonjaon muutos merkitsee, että parantuneen kannattavuuden vuoksi yrityksillä on aikaisempaa paremmat mahdollisuudet selvitä 2000-luvun suhdannelaskujen yli ilman työllisyyden heikkenemistä.

1990-luvun merkittävin taloudellinen saavutus oli yrityssektorin onnistunut rakennemuutos koti- ja lähimarkkinapainotteisesta rakenteesta kohti globaalia. On ilmeistä, että jos palkkoja olisi nostettu esimerkiksi sähköteknisellä toimialalla tuottavuuden kasvun myötä, ”nokialaisen” teollisuuden kasvu ja siihen liittyvä rakennemuutos olisivat jääneet toteutumatta. Suomessa on palkkamaltilla kavennettu tuloeroja ja varsin tietoisesti suunnattu voimavaroja työllisyyden hoitoon. Talouskasvun myötä työllisyys on parantunut ja palkansaajien reaalinen ostovoima on noussut 3-4 prosentin vuosivauhtia. Samalla on hoidettu valtionvelka järkevälle tasolle 1990-luvun alun katastrofitilanteesta.

Suomessa ikäryhmittäinen työvoimaan osallistuminen muodostaa symmetrisen kellokäyrän. Työvoiman osuus väestöstä on nuorissa työttömäksi jääneissä ikäluokissa, kohoaa 40 vuoden ikään saakka, alkaa sitten alentua ja kiihtyy 50 ikävuoden jälkeen. Kellokäyrä oli vielä 1970-luvun alussa loiva eli nuorten ja ikääntyvien työvoimaosuudet olivat nykyistä korkeammat ja käyrän huippu alempi. Naisten työssäkäynti kohotti työvoimaosuuksia 1990-luvun alun lamaan saakka, kunnes lama sai monet työttömäksi jääneet jatkamaan opintojaan tai jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan. Työvoimaosuuksien huippu on säilynyt 35 - 45 vuoden iässä, mikä tarkoittaa, että työmarkkinoiden kannalta väestön ikärakenne on pitkään ollut erinomainen.

Työikäisen väestön ikääntyminen merkitsee tulevaisuudessa keskimääräisen työvoimaosuuden pienenemistä ja työvoiman tarjonnan supistumista. Vaikka työikäisen väestön määrä kasvaa vielä lähivuosina, työvoiman tarjonta kääntyy laskuun, elleivät työvoimaosuudet kohoa. Nykyisten ikäryhmittäisten työvoimaosuuksien säilyessä työvoiman tarjonta supistuisi vuoteen 2010 mennessä lähes 90 000 henkilöllä, vaikka työikäisen väestön määrä kasvaisi lähes 60 000 henkilöä. Tämä kuvaa työikäisen väestön ikääntymisen vaikutuksia. Jatkossa keskimääräinen työvoimaosuus voisi hiukan kohota, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkeikään. Tällöin työikäisen väestön määrä kuitenkin vähenee jo nopeasti ja työvoiman tarjonnan alenemista on vaikea estää.

Suomen alhainen työhönosallistumisaste korostuu vertailussa muihin Pohjoismaihin, joissa ikääntyvien työhönosallistuamisaste on säilynyt kansainvälisesti. Suomessa vain noin puolet 55 - 59-vuotiaista miehistä on työllisiä. Ruotsissa yli 60-vuotiaiden työttömyysaste on korkea. Ruotsissa ole käytössä laajoja työttömiin kohdistuvia varhaiseläkejärjestelyjä. Työttömyyseläkeputken mahdollisuus lisää ikääntyvien työttömyysriskin jopa kaksinkertaiseksi 1990-luvun aineistojen valossa. Yritykset ovat käyttäneet työttömyyseläkkeen tarjoamaa henkilöstön vähentämisen väylää hyväkseen teollisen rakennemuutoksen vauhdittamisessa ja tuottavuuden kasvattamisessa 1990-luvulla.

Työmarkkinoilla keskeinen haaste on erikoisammattikoulutus, joka asettuu kolmikannan (julkinen sektori, työnantaja ja työntekijä) välialueelle. Yritysten tarpeita vastaavaa erikoisammattikoulutus ei kuulu koulutusinstituuttien perustehtäviin. Kaoottisilla markkinoilla vain yritykset voivat tietää ydinosaamisensa ja tästä johdetut työvoimatarpeet. Yritykset eivät halua ottaa koulutusta vastuulleen täysimääräisesti, koska erikoisosaajille on kysyntää työmarkkinoilla, jolloin kilpailijat voivat hyötyä yrityksen koulutusinvestoinneista ilmaiseksi. Tehokkain malli on koulutussopimukset, jotka käytetään Saksan oppisopimusjärjestelmässä ja Yhdysvaltain yliopistojen aikuiskoulutuksessa.

Koulutussopimusten avulla ammattikoulutusinvestointien hyödyt ja kustannukset kohdistuvat kansantalouden kannalta tehokkaasti. Veronmaksajat maksavat vain koulutuksesta, josta on yhteiskunnallista hyötyä; yritykset eivät voi hyötyä toistensa koulutusinvestoinneilla, kun uusi työnantaja joutuu maksamaan koulutussopimuksen purkamisesta aiheutuvat kulut. Koulutussopimukset lisäävät työntekijän ja työantajan keskinäistä sitoutumista. Julkiseen koulutusjärjestelmään verrattuna koulutussopimukset parantavat ammattikoulutuksen kohdentumista yritysten erikoistarpeisiin sekä lisäävät yritysten koulutusinvestointeja. Koulutussopimusten julkistaloudellinen edullisuus voisi myös helpottaa laajamittaista elinikäiseen oppimiseen siirtymistä.

Aktiivisen työvoimapolitiikan keskeisin keino torjua segregaatiota on työnvälitystoiminnan tehostaminen, mikä tarkoittaa käytännössä työvoiman tarjonnan kehittämistä. Työmarkkinoiden sopeutumiskykyyn vaikuttaa myös aktiivinen työvoimapolitiikka kuten työnvälitys, ammatinvalinnanohjaus ja uudelleenkoulutus. Tällaiset toimenpiteet voivat hyvin suunniteltuina parantaa työmarkkinoiden sopeutumiskykyä, mikä on Euroopan rahaliiton maiden keskeinen tavoite, koska raha- ja valuuttakurssipolitiikan puskuri maailmanmarkkinoiden häiriöiden varalta on poistunut. Silti heikosti koulutettujen asema voi muuttua globalisoinnin myötä kestämättömäksi, sillä perinteiset jokamiehen ja -naisen työmarkkinat häviävät eikä työn jakaminen ole realiteetti.

Palkkatyön tasaisempi jakaminen on välttämätöntä. Ongelmallisia ovat työn jakamisen keinot ja sen toteuttamisperiaatteet. Työn tasaisempi jakaminen on mahdollista toteuttaa työaikaa lyhentämällä 30-35 tuntisen työviikon avulla, minkä taustana on tuottavuuden huomattava kasvu. Pelkästään työajan lyhentäminen ei ole riittävä rakenteellisen työttömyyden olosuhteissa, vaan kysymys on aikuiskoulutuspoliittisen koulutustason nostamisesta ja työvoiman kompetenssin lisäämisestä. vähimmäistulo tai kansalaistulo kaikille tilanteesta riippumatta edellyttää palkkatyön jakamista lähinnä työaikaa lyhentämällä ja taloudellisten markkinoiden ulkopuolisen "kolmannen" sektorin luomista.

Yksityisen kulutuskysynnän vahvistaminen on kestävän talouskasvun perusta. Julkinen menotalous on kuitenkin kasvussa. Julkisen talouden ongelma ei ole peruspalveluiden kalleus. Julkinen palveluiden rahoitus on vain alle OECD-maiden keskiarvon, kun taas julkistalouden siirtomenot ovat suhteessa suuret. Suomessa julkisen terveydenalan henkilökunta, sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat alipalkattuja; sama pätee myös turvallisuuteen rajojen sisällä (poliisi, palotoimi, jne) ja ulkosuhteissa (puolustusvoimat). Seuraavalle hallitukselle jää jättiurakka hoitaa talouden ongelmat. Työn kysyntä ja tarjonta on tässä avainasemassa.

Kansantalouden liikkeelle paneva voima on kysyntä, joka perustuu ihmisen haluun hankkia hyödykkeitä. Suomessa kuluttajien odotukset ovat parantuneet. Silti Suomi on tässä suhteessa EU-maiden keskimäärää. Uudet EU-maat, Pohjoismaista Tanska ja Ruotsi sekä suurista maista Saksa ovat positiivisella kehityspolulla. Tarjontapuolelle investoinnit suhteessa BKT:n ovat 20 prosentin tasolla, mikä on noin puolet kasvumaiden kuten Kiinan tasosta. Ongelma ei ole niinkään investointiaste vaan investointien painottuminen rakennuksiin ja korvausinvestointeihin. Teollisuuden kilpailukyvyn kannalta elintärkeät kotimaiset uusinvestoinnit ovat vähäisiä, koska yritykset suuntaavat noin puolet tuotantopääoman lisäyksistä ulkomaille. Onneksi tutkimus- ja kehitystoiminta suuntautuu kasvavasti kotimaahan.

Työnantajien rahoitusosuus sosiaaliturvamaksuista on monelle pienelle työnantajalle ylipääsemätön työllistämisen este. Miksi? Siksi, että sosiaaliturvamaksut velvoittavat työnantajat syrjäytyneisyydestä johtuviin tulonsiirtoihin sitä enemmän mitä enemmän nämä työllistävät. Päätöksenteko näistä velvoitteista on asiallisesti työmarkkinoiden ns. kolmikannalla eikä eduskunnalla, joten pienet työnantajat velvoitteiden päämaksajina voivat vaikuttaa näihin vain kieltäytymällä työllistämisestä.

Yrittäjyysohjelman sijasta olisi toivottavaa, että hallitus olisi tehnyt hyvää ja työllistävää talouspolitiikkaa kuten Lipponen-Niinistö-hallitus. Hyvällä talouspolitiikalla olisi voitu luoda vähintään 100.000 työpaikkaa ilman massiivisia tukitoimia. Nyt aidot globaalitalouden työpaikat vähenevät, kun teollisuuden toimintaedellytykset mm. energiamonopolien vuoksi ovat heikot. Kyllähän globaalit yritykset osaavat lukea budjetteja, myös julkisia.

Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu brittiläisen taloustietelijän David Ricardon ulkomaankauppamalliin. Ricardon komparatiivisten kustannusten teoriaa täydentää Tukholma-koulukunta (mm. nobelistit Bertil Ohlin ja Gunnar Myrdal), minkä opin sovellus Suomessa sodan jälkeen tarkoitti panostusta vientiteollisuuden kilpailukykyyn talous- ja sosiaalipolitiikan avulla ja integroitumista kansainväliseen kauppajärjestelmään. Suomen linjan kiteytti akateemikko Pekka Kuusi Myrdalia tulkiten: Sosiaalipolitiikan tehtävänä on mobilisoida kansalaiset inhimillisiksi resursseiksi tuotantoelämään, jotta voidaan ylläpitää taloudellista kasvua.

Kuusen mallin mukaan valtio pyrkii työllisyyden kausi- ja suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omat ja kuntien investoinnit. Kuusen mallin sovellutus on aktiivinen työvoimapolitiikka. Tämä malli toimi vielä 1980-luvulla; pitkäaikaistyöttömyyttä ei juuri ollut. 1980-luvulla käynnistyi pääomamarkkinoiden globalisaatio, joka johti pörssin ylikuumenemiseen. Suomen talous ajautui 1990-luvun alussa historiansa pahimpaan rauhanaikaiseen kriisiin sitten 1860-luvun nälkävuosien. Laaja työttömyys oli vuosina 1993-94 yli 600 000. Positiivista ajassa oli EU- ja rahaliittojäsenyys, yritys- ja pääomaverotusuudistus ja pörssin avautuminen ulkomaalaisomistukselle. Yritysten vienti nousi vuosina 1991-2000 20 %:sta 40 %:iin BKT:stä, kiitos Lipponen-Niinistö -hallitusten onnistuneen talouspolitiikan.

Globaalitalous kulminoituu taisteluun työpaikoista. Jerome Rifkin uskoo, että kehittyneitä teollisuusmaita uhkaa työn loppuminen, mikä olisi kohtalokasta Suomen tapaisille palkkatalousmaille. Rifkin näkee syynä tähän keskiluokaisen väestön kriisin. Uhkana on keskijohdon korvaaminen verkostoilla. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain vähän hyvin palkattuja työpaikkoja. Elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, kuten keskiluokan kulutus ja johtaa kysyntälamaan erityisesti EU:ssa. Samalla kasvutaloudet, kuten Kiina, Intia tai Brasilia, luovat työpaikkoja ja kysyntää.

Teknologinen edistys on talouskasvun perusta, kuten nobelisti Robert Solowin todisti 1950-luvulla. Globaalitaloudessa teknologia kasautuu monikansallisiin yrityksiin ja kasvukeskuksiin, eikä leviä enää vapaasti maailmantalouteen, mitä osoittaa TEK ry:n tuore julkaisu: Teknologiayritysten globaali kasvustrategia ja immateriaalioikeudet (http://www.keuruunlaatupaino.com/tilaus.htm). Kasvuteoria on saanut uuden luonteen, mitä Solow korosti vuoden 1987 Nobel-puheessaan. Uusi kasvuteoria korostaa tiedon, osaamisen ja teknologian kumuloitumista sekä verkostointia talouskasvun moottorina. Tämän opin tulkintaa edustaa Michael Porterin klusterioppi. Suomi on uuden kasvuteorian soveltamisen edelläkävijä, kiitos Tekesin ja Nokian.

Uuden kasvuteorian maalimaa on Yhdysvallat, jossa hallitus on luonut nerokkaan lisenssijärjestelmän. Tämän seurauksena johtavien yliopistojen lisenssitulot ovat vuosittain satoja miljoonia dollareita. Yhdysvaltojen teknologinen voima näkyy mm. patenttihakemusten kasvuna. Yhdysvaltojen vahvuus on tehokas oikeudellinen toimeenpanojärjestelmä, jolla on tieteellisilla toimialoilla keskeinen merkitys yritysten sijaintipäätöksille. Yhdysvaltojen heikkous on yksisilmäinen energiapolitiikka, kuten myös Suomen, eikä Yhdysvaltojen maailmanpoliisirooli ole aina oikein viisasta.

Taloustieteilijä Arthur Lafferin käyrä kuvaa valtion verotulojen kertymää veroprosentin funktiona. Lafferin ajatuksia tulkiten liiallinen verotus aiheuttaa työttömyyttä, tehottomuutta ja veronkiertoa, mikä on tilanne Suomessa. Julkisen talouden rasitteet johtavat siihen, että talouden kilpailukyky on heikko, kun punnitaan ulkomaisten investointien sijoittumista tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa. Globalisaatio edellyttää kannustavaa veropolitiikkaa. eropohjan kasvun kautta eli kannustamalla suomalaiset työhön, julkinen talous saataisiin terveelle pohjalle. Tämän seurauksena teolliset investoinnit käynnistyisivät uudelleen ja yrittäjyys saisi todellista kasvuvoimaa.

Johanna Karkian tutkimus (Yritystoiminnan uusi alku – kansainväliset mallit ja suomalaiset sovellukset) antaa selkeän kuvan siitä, miten konkurssimenettely on edelleen hallitseva. Yhdysvalloissa vallitseva menettely on sovittelu; Yhdysvalloissa noin 90 % kriisiyrityksistä selviytyy, kun meillä 90 % ajautuu konkurssiin. Tässä meillä on oppimista. Turhista konkursseista aiheutuu valtavat tappiot. Taitava pesänhoitaja osaa myös teettää työnsä poliisilla ja muilla viranomaisilla. Kun yrittäjä sitten havaitsee, että pesänhoitaja saattaa hankkia muutaman viikon työllä enemmän kuin yrittäjäperhe vuoden lähes päivittäisellä 12-14 tunnin uurastuksella, entinen yrittäjä tuskin suosittelee yrittäjyyttä lähipiirilleen. Näin menetetään perheellinen ahkeria puurtajia, jotka eivät kysy työaikoja tai ammattikuvia.

Miksi suomalaisten yrittäjien tuotteisiin, kuten kotimaiseen ruokaan, ei suhtauduta vakavasti, vaikka ne ovat laadullisesti maailman huippuluokkaa? Muualla ollaan ylpeitä kotimaisista tuotteista. Olisi siis perusteltua alentaa ruuan arvonlisäveroa, koska sen kansanterveydelliset vaikutukset ovat kiistattoman positiiviset. Miksi maaseutuyrittäjien tulopohja jatkuvasti heikkenee, vaikka päähallituspuolueen pitäisi ymmärtää maaseudun ongelmat?

Nuoriso tekee pätkätyötä alipalkattuna. Lähi- ja sairaanhoitajat, opettajat, poliisit ja monet muut ovat kovan työpaineen alla. Monet tietoaloilla ovat uupuneita. Yrittäjät venyttävät päiväänsä saadakseen hoidettua pakolliset veroluonteiset maksut. Kovin monen on pakko tehdä monta työtä, koska tavallisella työllä ei yksin elä. Tässä ovat todelliset ”työn orjat”, jotka jo pienistä palkoistaan maksavat korkeat verot.Pimeää keikkatyötä mm. korjaustyönä tekevä ei edes aavista työn vaativuutta. Rakennuslaki on velvoittavuudeltaan vähäinen verrattuna vaikkapa poliisilainsäädäntöön. Pimeä keikkatyöläinen on todennäköisesti se, jota kuntoutetaan ja kurssitetaan, koska hän esiintyy työttömänä ja syrjäytyneenä.

Yhteiskunta on haastava vastuunkantajille, joista moni kuolee työnsä ääreen. Moni heistä tekee työtään sairaampana kuin keskimääräinen virallisesti sairaseläkeläinen. Naisten suhteellinen pitkäikäisyys selittyy geenien lisäksi sillä, että naiset osaavat varata aikaansa sosiaalisille tarpeilleen ja perheilleen eri tavalla kuin yrittämisen arkeen eristäytyvät miehet. Naiset ovat luonnon säätämän järjestyksen mukaan lähempänä leikkivää lasta (communicatio ludieke) kuin suomalainen mies, joka ei keskimäärin armahda itseään.

Professori, LKT Simo Saarijärvi (TYKS) on tutkinut masennusta potevia henkilöitä; näille on ominaista arvostetut luonteenpiirteet: ahkeruus, pyrkimys täydellisyyteen, pyrkimys ylisuoriutumiseen. Lääkäritutkija Timo Klaukka (Kela) erittelee suurten ikäluokkien kohtaloa (Kelan sanomat 2/2001). Ikäluokasta on jäljellä 400 000 eli 80 prosenttia. Kuolleisuus on puoli prosenttia. Työkyvyttömänä on noin 45 000. Selkävaivat ja korkea verenpaine ovat yleisiä. Vaikea masennus on kohdannut 37.000. Rahoittavia lääkkeistä saa 20.000. Paljon käytetty yleislääkitys on alkoholi.

Suuret ikäluokat ovat eläneet talouden nousut ja laskut. Kansakunnan kriisivaiheissa yksilöt, perheet ja yhteisöt ovat olleet tiukoilla. Kukaan tuskin olisi ennakkoon voinut edes arvata, miten suuria ikäluokkia ensin siirretään teollisuuskeskuksiin töihin ja sen jälkeen ratkotaan työpaikkojen joukkokatoa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen loppulasku on vastassa, kun loput ikäluokasta lähtevät eläkkeelle.

1990-luvulla syntyi työelämään rinnakkainen riskien kasautuma eli ylikuormitettu ja alipalkattu hoitohenkilökunta. Heidän osaltaan työkyvyn ennakointi on ollut yhtä vähäistä kuin aikanaan samanikäisien rintamamiesten osalta. Tehtävä on vähintään yhtä tärkeä, sillä 2000-luvulla on tuskin mahdollista hoitaa kansantaloudellisesti yhtä aikaa suurten ikäluokkien eläke- ja terveysongelmia ja työelämän vastuunkantajien, kuten hoitohenkilökunnan loppuun palamista.

Valtiosihteeri Sailas työryhmineen on tehnyt ennakoivaa työtä. Sailas ennakoi, että vuosina 2006-2012 julkisen talouden kestokyky joutuu kovalle koetukselle suurten ikäluokkien eläköityessä. Siksi vientiperusteinen talouskasvu pitäisi Suomessa olla luokkaa 4-5 prosenttia. Nyt aitoa talouskasvua on vetänyt lähinnä velkaantuminen, eikä viennin veto ole ainakaan vahvistumassa nykyisellä euron kurssilla. Samalla käy ilmi se, että esimerkiksi metallin työpaikkoihin ei riitä tulijoita.

Suomessa vallitsee korkea marginaalivero jo alhaisissa tuloluokissa, joten pimeä työ kilpailee mm. kotipalveluissa hyvin. Mitä enemmän pimeää työtä suositaan, sitä korkeampana rehellisten kansalaisten verotus pysyy. On syytä verrata rehellisen työnantajan ja pimeän keikkailijan tilannetta. Rehellinen työnantaja voi konkurssin myötä menettää omaisuutensa jopa kirjanpitovirheen vuoksi. Pimeä keikkailija ei voi menettää mitään, koska ei edes ilmoita tulojaan ja voi riskittä lypsää yhteiskuntaa.

Pimeän keikkailun karsiminen olisi välttämätöntä julkistalouden tilan vuoksi. Herää kysymys, miksi yhteiskunnan lypsäminen on tehty Suomessa niin helpoksi? Eräs veikkaus on poliittinen intressi. Julkisen tuen varassa elävät ratkaisevat vaalit toisensa jälkeen. Siksi Suomessa toisin kuin Ruotsissa ei edes oteta harkintaan työtä pakoilevien ja tekosairaiden palauttamista työelämään.

Yhteiskunnan moraali ei voi kestää sitä, että pimeä työ ja työn pakoilu tehdään liian helpoksi, kuten erään suuren yksityisen sairaanhoitoalan yrityksen toimitusjohtaja asian kertoi. Työlle olisi kysyntää. Hallituksen ja ministeriöiden pitäisi puhua avoimemmin. Sairaaloissa, vanhainkodeissa ja vastaavissa tarvittaisiin kipeästi ruuhka-apua. Jokainen jonka lähipiirissä on mm. hoitoalan ammattilaisia, tietää, että auttavia käsiä pitäisi saada lisää. Työn verotus on todellinen työllistämisen este. Verotuksen uudistaminen ei onnistu, jos emme puutu menorakenteisiin. Nykymenolla on vastassa hyvinvointipalveluiden leikkaukset, joten hyvinvoinnin rakentajille on tarjolla kerran vain suuria vaalilupauksia.


[1] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[2] Puttnam, Robert (2000) Bowling alone, New York.
[3] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[4]Campbell, J. and Cocco, J. (2003) Household Risk Management and Optimal Mortgage Choise. The Quarterly Journal of Economics. November, s. 1449–1494.