Yhteiskunnalliset ajattelumallit murroksessa: Modernismi vs. Postmodernismi


1. Modernismi ja teollinen yhteiskunta


Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on luonnollisesti myös merkinnyt kapitalismin kasvua ja pääomien kasautumista.

Historiallisesti modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.

Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa jo 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi ja näin keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei kuitenkaan lähtökohtaisesti hyväksynyt mitään auktoriteettia. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa.[1]

Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa. Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien.[2] Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Kun katsoo Locken ajattelua, on helppo uskoa, että hänellä oli merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa.

Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä onkin alueellaan vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapauden kasvun johtaa yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.

Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.

Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Yhteiskunnalliset vaikutukset jäivät vähiin, kun taas teollinen vallankumous, joka lähti vauhtiin Englannista, sai aikaan laaja-alaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Modernismin suuri saavutus oli yksilön vapauksien nostaminen valtion perustaksi hallitsijan jumalalliseen asemaan sijaan. Toisaalta esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan teollisuuskapitalisteille ja kehoitti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään avoimeen kapinaan tuotantovälineiden ottamista kapitalisteilta yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden harvojen käsiin. Klassista taloustiedettä tulkiten Marx väitti, että kapitalisti pyrkii absoluuttisen lisäarvon tuottamiseen alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Vaikka Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, hän ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua[3]..

Marxin työn lisäarvoteoria on sinällään ansiokas. Paradoksaalista on se, että Marxin yhteiskunnalliset johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta olivat virheelliset. Marx oletti, että yrittäjät/ kapitalistit ovat kiinnostuneita työn absoluuttisesta lisäarvosta. Todellisuudessa teknologinen vallankumous tarjosi yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamiseen.

1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjansa ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi myös olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnajantajan taito ja uutteruus[4]. Harisalo ja Miettinen[5] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja.

Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.

Usein komparatiivinen vertailu yli maiden ja vuosikymmenien auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää aika perustellusti, että siellä missä kohtaavat rationaalismi vallitsevana yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön yritystoiminnan tasolla vaikuttava liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britaniassa 1600- 1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi perustuslaissaan Britaniaa vahvemman rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tulisi uuden modernismin ajan symboli, jossa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteeanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[6] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Itseoppineet teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaittensa johtoon. Britania pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt näin organisoimaan suuryritysten johtamista ja näin Yhdysvallat parissa vuosikymmenessä 1900-luvun alussa otti teollisen valtikan Britanialta. Yhdysvaltojen tapaan Saksa eteni vahvasti 1990-luvun alussa toiseen maailmansotaan saakka. Nykypäivänä Kiina on esimerkki modernismin voimasta.

Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernimismin hedelmät. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[7] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo Neuvostotalouden vääristyneistä hintarakenteista[8]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas ns. kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Neuvostoliiton keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.

Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui tosiasiassa merkantilistismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankaupaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut rasitteenaan Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan mm. Siperian öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämiseen. Vastaavaan ei olisi mitenkään pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisiä seuranneessa tilanteessa. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.

Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:

Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.

Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.

Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[9] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britanian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi[10].

Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.

Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä.

Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma ja kansainvälisen kaupan tuoman hyvinvoinnin perusta. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.

1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian. Uudistuneen talousteorian keskeinen ansio on makrotalouksien ohjattavuuden ja ennustettavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus on toiminut taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Samalla tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen tuon ajan modernismin vahva tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi toisen maailmansodan jälkeen teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti samalla vahvan yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[11].

Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[12] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen tuotannontekijänä ja kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solowin kasvuteoria tarkastelee makronäkökulmaa. Solow havaitsi, että panostukset koulutukseen ja teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä kansainvälisessä vaihdannassa ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteisen teknologiavarannon ja tähän liittyvän osaamisen kehitys hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[13] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa; erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Solow ei tarkastele yksittäisen yrityksen kasvua. Yrityslähtöisen kasvuteorian keskeinen arkkitehti on Paul Romer[14], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[15]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailumekanismin paine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.

Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien/ yrittäjien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa erityisesti Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatit ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista.

Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Seurauksena on se, että järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa, alue tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy mm. Suomessa erityisen selvästi, koska meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt kansantalouden yleisten ja sinällään nuorelle aika tavalla toissijaisten asioiden läpikäynniksi osana yhteiskuntaoppia. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.


2. Postmodernmismi ja jälkiteollinen yhteiskunta (post-industrial society)



Pääsääntöisesti modernismin ajatusmallit ja erityisesti (markkina)taloustiede ovat edelleen toimivia ja kehityskelpoisia. Toisaalta on kiistattoman selvää, että maailma on muuttunut ja muuttumassa, eikä materiaalinen hyvinvointi ja materiaalinen (markkina)taloustiede enää ratkaise aikamme ongelmia. Merkittävä kriitikko on ollut (talous)sosiologi Daniel Bell[16], joka esitti kuuluisan mallinsa kolmesta yhteiskunnan kehitysvaiheesta: 1. esiteollinen, 2. teollinen ja 3. jälkiteollinen. Bellin kehitysvisioille siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan löytyi myös faktaperustaa, sillä informaatioammatit lisääntyivät USAssa 1970-luvulle tultaessa[17] ja elinkeino- ja ammattirakenteen havaittiin painottuvan palveluelinkeinoihin. Bell kuten Marx aikanaan kohdisti kritiikin demokraattisen kapitalistisen järjestelmän kykyä sopeutua. Jälleen kerran osoittautui, että kapitalistinen yritysmalli on vahva instituutio eikä välttämättä ajaudu totaaliseen kriisin yhteiskuntamuutosten vuoksi kuten aikanaan käsityöläisten ammattikunta romahti teollistumisen ja modernismin edetessä. Marxin ja monen sosiologin vihaama kapitalistinen osakeyhtiömalli on elinvoimainen, koska yhtiöiden osakkaat ovat rationaalisia ja katsovat eteensä, jolloin yhtiöt kykenevät muuttamaan toimintaansa. Bellin johtopäätös teollisen modernismin korvautumisesta postimodernismilla, jonka keskeisenä perustana on vahva uusyrittäjyyden ja pienyritysten esiinmarssi, oli yleisesti ottaen ennenaikainen ja futurologinen. Silti on selvää, että suurteollisen yhteiskuntamallin ”suuri tarina” vakavien haasteiden edessä.

Teollisen kapitalismin uhkana ei kutienkaan ole sen suuri edistyksen tarina siis suurteollinen tuotantorakanne, koska tähän uskovat Kiinan tapaiset maat entistä vahvemmin. Uhkana on maapallon rajoitettu elologinen kestokyky, jota talouskasvu koko ajan kuormittaa lisää.

Modernismin vahvuus on yli tieteenalojen ulottuva näkemys deduktiivisesta tieteen metodista, jolla tutkimus legitimoi tiedon kumoamisen tai todentamisen. Silti modernisimin näkemys totuudesta on rajoittunutta, länsimaisen yhteiskunnan menestystarinan kertomista, todentamista ja vahvistamista. Tarinan keskiössä ovat suuret monikansalliset yritykset ja alueelliset talousliitotot siis ylipäätänsä talouden voittajat. Postmodernistit kuten Daniel Bell asettuvat vastustamaan universaalia tarinaa siis yhden oikean totuuden mahdollisuutta, jota modernismin tiedeyhteisöt legitimoivat. Postmodernistit eivät usko tieteellisen tiedon ylivertaisuuteen, mitä tietenkin filosofia on yli aikojen epäillyt. Postmodernistit sen sijaan korostavat uuden tiedon luomista. Tämä tarkoittaa pelisääntöjen muuttamista ja tähän tarvittavaa tulkinnan oikeutusta. Postmodernismin mukaan tulkinnassa korostuu vapaus konsturuoida tietyn annetun historillinen muoto mutta kuitenkin sen sisäisistä lainalaisuuksista lähtien[18]. Tietoyhteiskunnan tulkinnassa postmodernimi korostaa kulttuurin hallitseva asemaa ja omia sisäisiä lainalaisuuksia, joita voivat olla:[19]

- irrationaalisuus,

- impulssiivisuus,

- henkilökohtaiset vaikutelmat ja

- vapaat yhdistelyt.

Postmodernistit ovat kritiikillään vaikuttaneet modernismin uudistumiseen kuten marxilaisuus aikanaan. Daniel Bell ennakoi, että yliopistot ja korkeakoulut tulisivat kohoamaan jälkiteollisissa yhteiskunnissa (Bell käyttää termiä ”knowledge societies”) yhteiskunnallisen vallan keskuksiksi ja että tiedosta tulee tärkein tuotannontekijä. Tämä havainto yhdessä 1970-luvun alun öljykriisin myötä on johtanut siihen, että länsimaat ovat lisänneet panostustaaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen noin kaksi kertaan enemmän kuin niiden kansantuote on kasvanut[20]. Futurologien Alvin Toffler[21] ja John Naisbitt[22] faktaperusteiset visiot yhteiskunnan kehitysdynamiikasta ovat olleet arvokkaita. Daniel Bell oli kiistatta oikeassa siinä, että tietoyhteiskunta (information society) on länsimaisen yhteiskunnan uusi kehitysvaihe. Mutta hänen kuten yleensä futurologien tai sosiologien heikkous oli puutteellinen näkemys markkinamekananismista. He nostivat ainakin implisiittisesti esiin kapitalismin romahduksen ja jopa saattoivat uskoa sosialismin vääriteltyyn tarinaan. Tosiasiassa tietoyhteiskunta on ennen muuta aikaisempaa vahvempi markkinatalousyhteiskunta, koska tietotekniikka on muuttanut rahan, pääomien ja monien palveluiden kaupan digitaaliseksi ja rajattomaksi liiketoiminnaksi. Tästä kehityksestä Anthony Giddens[23] käyttää osuvia käsitteitä kuten teknokapitalismi ja epävarmuuden kapitalismi, joilla hän viittaa erityisesti informaatio- ja viestintäteknologian nopeaan kehitykseen ja tämän vaikutuksiin mm. osakemarkkinoihin.

Naisbitt ennakoi ensimmäisenä sen, että jälkiteollisessa taloudessa tietopääoma keskeisenä pääoman muotona johtaa radikaaliin muutokseen tuotannon organisoinnissa; henkisen pääoman arvostuksen nousun ansioista talous voi ensi kertaa ihmisen historiassa perustua tuotannontekijään, joka ei ole niukka, vaan uudistuva ja itseään uudistava.

Giddensin mukaan uusi teknologia saa aikaan talouskasvua, parantaa kilpailukykyä ja työllisyyttä sekä tehostaa hallinto- ja palvelualan tehtävien hoitamista mutta aiheuttaa kasvavan taloudellisen epävarmuuden.

On myös käytetty käsitettä uusi digitaalinen maailmanjärjestys, jolla viittaataan tietotekniseen vallankumoukseen ja sen globaalitasolla leviäviin vaikutuksiin. Manuel Castells[24] puhuu informationaalisesta kehityslogiikasta, siis tiedon voittokukulusta tuotannontekijänä. Tetoteknologian diffuusio/ integroituminen muihin teknologioihin, yhteiskunnan toimintojen verkottuminen ja valinnanmahdollisuuksien lisääntyminen ovat kuvaavat uutta kehityslogiikkaa. Castellsin mukaan teknologiset innovaatiot kehittyvät teknologian ja sovellusten hyötykäytöllä käyttäjien henkilökohtaisen kokeilun ja kokemusten kautta, mikä lähentää käyttäjiä ja tuottajia toisiinsa. Tämä legitimoi tietoyhteiskuntakäsitteen talouspoliittisena ydinkäsitteenä[25]. On myös tapana puhua digitaalivallankumouksesta teollisen vallankumouksen laajuisena ilmiönä. Naisbittin[26] näkemyksen mukaan informaatio- ja viestintäteknologian nopea kehitys saa aikaan talouskasvua, mikäli talouden toimijat kykenevät korvaamaan teollisen yhteiskunnan koodit jälkisteollisen yhteiskunnan vastaavilla.

Jälkisteollista tietoyhteiskuntaan kuvaavat käsitteet kuten mediayhteiskunta, verkostoyhteiskunta, osaamisyhteiskunta, asiantuntijayhteiskunta, ekoälykäs yhteiskunta ja vuorovaikutusyhteiskunta[27].

Futurologeista poiketen Frank Webster[28] korostaa yhteiskuntakehityksen jatkuvuutta. Vaikka digitaalisuuden vaikutus talouteen on hänenkin mukaansa kiistaton, hän ei usko, että digitaalisen vallankumouksen kannattajat olisivat kyenneet vakuuttavasti osoittamaan, mitkä piirteet tai muutosten määrät oikeuttavat puhumaan vallankumouksesta tai edes syvällisestä yhteiskunnallisesti murroksesta. Peter Drucker[29] vertaa digitaalivallankumousta kirjapainotekniikan keksimiseen. Kyse ei Druckerin mukaan ole varsinaisesta teollisesta vallankumouksesta, koska teollinen vallankumous on teknologisen paradigman seurauksena tapahtuva pitkäaikainen ja monimutkainen yhteiskunnan muutos. Kirjapainotaito levisi Druckerin mukaan aikanaan nopeasti ja yhtä lailla meidän aikamme digitaalinen vallankumous on vaikutuksiltaan nopea ja rajoitettu. Tietoyhteiskuntakehitys tai digitaalinen vallankumous tuntuu menneen läpi ilman suuria mullistuksia, joskin sen piilovaikutukset saattavat olla yllättäviä. Teknologisen vallankumouksen rinnalla on toteutumassa sosiaalinen tai organisationaalinen vallankumous siis ns. matala organisaatio, joka merkitsee koko vuosisadan saavutusten kääntämistä ylösalaisin.

Modernismin ytimessä olevien suurten managerialististen yritysten kannalta käsillä oleva automaatio merkitsee kuitenkin vain merkittävää mahdollisuutta työn dynaamisen lisäarvon nostamiseen, mikä on juuri demokraattisen kapitalistisen yritysjärjestelmän tärkein eloonjäämisstrategia.

Tähän syynä on se, että modernismin linnakkeet suuret monikansalliset yritykset kykenivät postmodernismin keinoin ratkomaan tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkisen organisaation. Tämä osoittaa, että osakeyhtiömalli on yllättävän elinvoimainen. Yritysjohdon hierarkia oli lähes vuosisadan ollut ikään kuin tabu, johon ei ollut syytä kajota. Vajaassa vuosikymmessä hierarkiat purettiin, koska ne olivat osakkeenomistajien mielestä tehottomia, kun tietotekniikka mahdollisti tehokkaan tiedonkulun.

Kehitys oli Yhdysvalloissa dramaattista[30], koska ”amerikkalainen metodi” perustui vuosisadan Taylorin ajatusten mukaiseen hierarkkiseen työn erikoistumismalliin[31]. Tayloristinen työn erikoistumismalli ja organisaatio leimattiin hetkessä tehottomiksi. Taylorismin alasajo ei liittynyt vain teollisuuteen vaan ulottui myös palveluihin ja kauppaan. Edelläkävijä muutoksessa oli japanilainen teollisuus ja erityisesti autojätti Toyota[32]. Toyota osoitti, että keskijohdon korvaaminen verkostoilla on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden ylivoimainen ratkaisu. Toyota-mallin merkitys saattaa olla yhtä keskeinen kuin Taylorismin noin vuosisata aikaisemmin. Tuottavuusparadoksin ratkaisu tarkoitti sitä, että maailmantalouden haasteena ei ollut enää työvoimapula uusien elinkeinojen kasvun myötä vaan työn loppuminen kuten Rifkin kyynisesti väittää tai ainakin työn uudelleenmuotoilu[33]. Keskiluokan ahdinko johtaa markkinoiden ostovoiman heikkenemiseen, millä on vakavat seuraukset, koska teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvinpalkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat älyllistä pääomaa ja tietoaristokratiaa [34].

Toyota-malli on mahdollistanut työn prosessi- ja verkostopohjaisen uudelleenorganisoinin, joka hyödyttää selvimmin modernismin jättiläisiä, siis suuria yrityksiä ja talousalueita sekä koko kansainvälistä talousjärjestelmää.

Peter Drucker[35] näkee tietoyhteiskunnan avaintoimijoina tietotyöläiset (knowledge workers), jotka omistavat keskeisimmät tuotantovälineet eli oman intellektuaalisen pääomansa. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen, seurauksena on kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[36]. Jerome Rifkin näkee haasteena sen, että keskiluokkainen unelma ”tulevaisuudesta” romuttuu, jos toimihenkilöiden palkkataso laskee alle toimeentulominimin. Yhdysvalloissa valkoisesta esikaupunkien keskiluokasta on jo tullut taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset. 1990-luvulla teknologinen kehitys on erityisesti EU-maissa vähentävät työpaikkoja nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen ja lähipalveluja on rationalisoitu kuten esimerkiksi pankkialalla Suomessa. Teknologia on tuonut mukanaan riskin aktiivisen työväestön loppuun palamisesta, kun automaatio ja uudet organisaatiomallit ovat syrjäyttäneet yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio on lisääntynyt. Erityisen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä, keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli.

Tietoyhteiskuntakehitys ei ole sekään lineaarista. Schumpeterin ajatus luovasta tuhosta (creative destruction) sopii hyvin teknologis-taloudelliseen revoluutioon, jota vievät eteenpäin monikansalliset yritykset[37] ja innovatiiviset yrittäjät. Teknologinen kehitys johtaa yritysrakenteiden muutoksiin. Sosiologi Jerome Rifkin[38] analyysi työn loppumisesta globaalitaloudessa on eräs makroanalyysi. Mikrotasolla näköpiirissä on jatkuva teollisen työn uudelleenallokointi alueelta toiselle. Aasia on pitkään ollut teollisten investointien voittava kohdealue mutta mukaan ovat tulossa myös Afrikka ja Latinalaisen Amerikka.

Hierarkkisen yritysmallin purkaminen on johtanut globaaliyritysten keskijohdon ja sitä kautta länsimaisten yhteiskuntien keskiluokan sosiaalis-taloudelliseen kriisiin. Silti Rifkin kuten monen muunkin tunnetun sosiologin analyysi on yksipuolinen, koska maailmantalouden ongelmista on vaikea syyttää yrityssektoria, joka päättää korvata keskijohdon tietoagenttina keskeisiltä osin tietotekniikalla. Lisäksi työn dynaamisen lisäarvon kasvu on se keino, jolla markkinatalousjärjestelmä on ennenkin selviytynyt kriiseistä.






[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Tämän hätiköidyn johtopäätöksen pohjalta syntyi sosialistinen yhteiskuntamalli, jossa yhteiskunta monopolisoi tuotantovälineet.
[4] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[5]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[6] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cam­bridge, MA.

[7] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[8]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universita­tis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[9] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[10] Klassinen taloustiede on ajalle ominaista niukkuuden tai lohduttomuuden taloustiedettä (dismal sciece)
[11] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[12] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[13] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[14] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[15] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.
[16] Bell, Daniel (1974) The Coming of Post-Industrial Society. A Venture in Social Forecasting, London.
[17] Porat, Marc (1977) The Information Economy, Definition and Measurement, Washington.
[18] Vähämäkio, Jussi (1995) Gianni Vaattimon radikaalin hermeneutiikan merkiitys yhteiskuntateorialle teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[19] Jallinoja, Riitta (1995) Sosiologia postmodernisuudesta: Zygmunt Bauman teoksessa: Rahkonen, Keijo, toim. (1995) Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, Helsinki, (s. 32).
[20] Jensen, Michael. (1992) 'The Modern Industrial Revolution, Exit, and Failure of Internal Control Systems', Journal of Finance.
[21] Toffler, Alvin (1980) Third Wave, Bantam, New York.
[22] Naisbitt, John (1984) Megatrends: Ten New Directions Transforming Our Lives, New York
[23] Giddens, Anthony (1992) The Consequences of Modernity, Cambridge (UK), Polity Press.
[24]Castells, Manuel (1989) The Informational City. Information Technology, Economic Restructuring, and the Urban-Regional Process. Oxford: Basil Blackwell.
[25] Tätä instrumentaalista näkemystä edustaa selkeästi TEKESin määritelmä: "Tietoyhteiskunnalla tarkoitetaankin yhteiskuntaa, jossa laajasti hyödynnetään tietoverkkoja ja tietotekniikkaa, tuotetaan runsaasti tieto- ja viestintäteollisuuden tuotteita ja palveluja ja jossa on monipuolinen sisältöteollisuus." (Teknologia (2000) Osaamiselle tulevaisuuteen, TEKES, Helsinki (sivu 21)
[26] Naisbitt, John (1984) Megatrends, Warner Books, sivu 8
[27] Malaska, Pentti (1995) Yhteiskuntakehityksestä ja murroksesta. Teoksessa Auli Keskinen (toim.) Teledemokratia - tietoverkot ja yhteiskunta. Painatuskeskus, Helsinki (ss. 33-34).
[28] Webster, Frank (1995) Theories of The Information Society, Routledge, New York
[29] Financial Timesin haastattelu vuodelta 1977.
[30] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[31] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[32] 1950-luvulla japanilainen Toyota kehitti uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön, ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta.
[33] Stenlund Heikki (1997) Työn tulevaisuus, Työministeriö
[34] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[35] Drucker, Peter (1993) Post-Capitalist Society, New York.
[36] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[37] Harvard-kaudellaan 1930-40-luvuilla Schumpeter kirjoitti moniselitteisen kirjansa ’Capitalism, Socialism, and Democracy’. Schumpeterin ennakoi muutoksen kilpailusta kapitalismista (Competitive capitalism) ’trustiutuneeksi’ kapitalismiksi (Trustified capitalism) ja suurten yritysten nousun innovaattoreiksi pienyritysten tai uusyrittäjien sijasta
[38] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.