Maailmankauppa on hyvinvoinnin perusta - Mihin Suomen vientimenestys voisi perustua tulevaisuudessa?


Brittiläiset taloustieteilijät pohdiskelivat talouden toimintaa ja oivalsivat markkinoiden lainalaisuudet (principles). Adam Smith korosti työnjaon (division of labour) merkitystä, minkä avulla Brittiläinen kansainyhteisö nousi tuon ajan maailmankaupan voittajaksi. Smith oivalsi, että yrityksen tehokkuus kasvaa kun markkinat laajentuvat. Tämä on ajaton viisaus ja yritysten syy käydä kauppa yli rajojen. 1800-luvun alussa David Ricardo esitti ulkomaankaupan mallin, jolla hän perusteli komparatiivisen kustannusedun ulkomaankaupassa[1]. Ricardo oli nero. Hän oivalsi, että jokaisella maalla on roolinsa kaupassa, kun valtio käy ulkomaankauppaa hyödykkeillä, joissa sillä on käytettävissä edullisia tuotannontekijöitä (mm. työvoima ja raaka-aineet) ja tätä kautta alhaiset komparatiiviset kustannukset[2]. Kansainvälisen kaupan klassinen teoria pohjautuu David Ricardon malliin. Ricardon nerokas oivallus: Kaupan avaaminen yhdistää kahden maan kysynnän, joka jakaantuu tuotanto-osuudeksi tuotantokustannusten (marginaalikustannusten) mukaisesti.

Ricardon näkemys on toteutunut kansainvälisessä kaupassa parin vuosisadan kuluessa. Maailmankauppa ei ole nollasummapeliä. Kauppavirrat ovat kysyntäohjautuvia. Kuluttajien tarpeet ovat erilaiset eri maissa kuten myös tuotantotekijärakenteet. Kaikilla mailla on kaupassa roolinsa, koska kaikilla on käyttämättömiä resursseja, joiden marginaalikustannus on alhainen ja komparatiivinen kustannusetu suuri. Teknologinen murros ylläpitää osaltaan merkittävää ylikapasiteettia maailmantaloudessa, koska yritykset ja kuluttajat ovat mukana useilla teknologisilla elinkaarilla. Ricardon teoriaa onkin lähinnä kehitetty laajentamalla analyysin kohteena olevia tuotannontekijöitä komparatiivisten kustannusten punninnassa. Autonomia-ajan lopulla Suomi teollistui hyödyntäen mm. puuvaroja ja työvoimaa komparatiivisina etuina. Suomi ei olisi ollut kiinnostava kohde teollisuusmiehille, joista suuri osa oli ulkomaisia, ilman Snellmanin taitavaa politiikkaa, joka suurin saavutus oli Suomen elinkeinosäädännön uudistaminen vuosien 1863-64 valtiopäivillä[3].

Globaalitalous merkitsee yhdentyviä markkinoita. Kuten Smith oivalsi kasvava mittakaava (economies of scale) lisää yritysten tehokkuutta, mikä näkyy Kiinan vientimenestyksen taustalla. Kansainvälisen kaupan teorian kivijalka on Ricardon ulkomaan kaupan malli, joka on eräs taloustieteen suuria saavutuksia[4]. Ricardon mallia on laajennettu. Ruotsalainen taloustieteilijä ja nobelisti Bertil Ohlin[5] otti analyysiin mukaan työvoiman lisäksi pääoman. Ohlin oppeja soveltava Tukholma-koulukunta vaikutti osaltaan siihen, että Pohjoismaat nousivat 1800-luvun köyhyysloukusta hyvinvointivaltioiden kärkijoukkoon. Pohjoismaat ovat taitavasti valjastaneet tuotannontekijänsä kansainväliseen kauppaan. Ohlinin mukaan kansainvälinen kauppa johtaa kohti yhteneviä hintoja ja korkeampaa tarpeentyydytystä kuin omavararaistalous.

Kansainvälisen kaupan teorian ongelmana on abstrakti markkinakäsite. Tuotemarkkinoiden oletetaan toimivan täydellisesti näkymättömän käsivarren ohjaamana ja ilman kaupan käyntiin liittyviä kustannuksia. Ohlin laajensi vastaavan ajattelun tuotannontekijämarkkinoihin ja oletti, että tuotannontekijät voidaan siirtää tuotantosektorilta toiselle ilman ”järjestelykustannuksia”. On selvää, että markkinat ovat epätäydelliset, mikä osoitti Joan Robinson[6]. Silti Ricardon markkinaperusteinen ajattelu on nerokas. Komparatiivisen edun periaate johtanut siihen, että entistä suurempi osa maailmankansalaisista on päässyt osallisesti kansainvälisen kaupan tuottamasta hyvinvoinnista. Tämä näkyy erityisesti Pohjoismaissa, jotka ovat nousseet 1800-luvun puolivälin omaisvaraistalouden köyhyysloukusta maailman hyvinvointivaltioiden kärkijoukkoon kehittämällä kauppaa. Sama pätee yleisesti. Maailmankauppa kasvoi 1950-luvulta nykypäivään noin satakertaiseksi ja kauppa selittää valtioiden taloudellisen hyvinvoinnin kasvua sodan jälkeen. Sodan häviäjät (Suomi, Saksa ja Japani) olivat kaupan voittajia, mihin selityksenä on tuotanto- ja tuoteteknologian uudistuminen sodan hävityksen jälkeen, siis Ohlin oli myös oikeassa.

Ulkomaankaupan suuri merkitys näkyy siinä, että maailman kansat ovat rakentaneet organisaatioita varmistaakseen kaupan avoimuuden. Maailmantalouden organisaatiot syntyivät toisen maailmansodan jälkeen, kun sotaa käyneiden maiden johtajat oivalsivat, miten tuhoisia uudet sodat voivat olla. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin ylläpitämään kansainvälistä turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia, jotka ovat perusedellytyksiä kukoistavalle kaupalle. Vuonna 1944 perustettiin Bretton Woods järjestelmä (nimettiin perustavan kokouksen isäntäkaupungin mukaan) ylläpitämään valuuttojen tasapainoa. Englannin pääneuvottelija Keynes ajoi täystyöllisyyttä ja valtion vakautuspolitiikkaa ja Yhdysvallat puolusti vapaakauppaa. Bretton Woods -järjestelmä oli kompromissi erilaisten näkökulmien välillä[7]. Osana järjestelmää syntyivät Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki, IBRD ja Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF. Myöhemmin IBRD:n rinnalle on perustettu Kansainvälinen kehitysjärjestö, IDA, joka IBRD:n kanssa muodostaa Maailmanpankin[8]. Konferenssin tavoite oli myös Kansainvälisen kauppajärjestön (International Trade Organisation; ITO) perustaminen, mutta tuotoksena oli tulli– ja kauppasopimusjärjestelmä (GATT, General Agreement of Trade and Tariffs), jonka peruskirja allekirjoitettiin Genevessä 1947. GATT:iin liittyneiden maiden jäsenmäärä kasvoi parissakymmenessä vuodessa 23:sta yli 80:een[9]. GATTin kautta Yhdysvallat ajoi läpi oman näkemyksensä avoimista markkinoista ja toimi edelläkävijänä markkinoiden avaamisessa. GATTin Uruguayn kierros vuosina 86-94 johti päätösasiakirjaan, jossa jäsenmaat sitoutuvat perustamaan Maailman kauppajärjestön, WTO toteuttamaan ja valvomaan maailmankaupan vapauttamista.

Maailmantalouden organisaatiot ovat joutuneet aina kritiikin kohteeksi. Ensi vaiheessa jälkeen kritiikki kohdistui keynesiläiseen politiikkaan. IMF ja Maailmanpankki rahoittivat Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maiden kehittämistä, johon yksityiset pankit lähtivät laajasti mukaan. 70-luvun alussa Keynesin visio maailmantalouden tasapainosta romahti lopullisesti, johon syynä oli päävaluuttojen irrottaminen Bretton Woods järjestelmästä ja öljykriisi. Tilalle tuli uusliberalistiseksi kritikoitu sopeuttamisohjelma, jonka mukaisesti kehitysmaat maksoivat velkojaan takaisin ja avasivat markkinoitaan. Tämä johti kehitysmaiden talouden taantumaan ja köyhyysloukkuun 80-luvulla, josta on käytetty usein nimeä menetetty vuosikymmen. 90-luvun puolivälissä käynnistynyt talouden kasvu on jo nyt korjannut Asian talouden ja auttamassa Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa talouskasvuun ja takaisin maailmankaupan toimijoiksi.

WTO on jatkuvan kritiikin kohteena. Syynä on se, että kehitysmaat ovat avanneet markkinansa teollisuusmaille, mutta kehitysmaatuotteisiin saattaa edelleen kohdistua merkittävät tullit tai niiden tuotantoa tuetaan teollisuusmaissa. Esimerkiksi puuvilla on tärkeä artikkeli kehitysmaille. Länsi-Afrikassa 20 miljoonan puuvillaviljelijän elanto riippuu kokonaan tästä elinkeinosta. Puuvillan jatkojalostus ja puuvillavaatteiden valmistus voisi olla kukoistava teollisuudenalan. Yhdysvallat on maailman johtava puuvillanviejä noin 50 prosentin vientiosuudella. Yhdysvallat lanseerasi 2000-luvun alussa tukiohjelman, jossa maan muutama sata suurtilallista saavat tuen, joka kattaa pääosan tuotantokustannuksista. Nämä jättitilat myyvät kansainvälisille markkinoille raakapuuvillaa hintaan, joka ei mahdollista toimeentuloa markkinaehtoisesti Länsi-Afrikassa ja miljoonat ihmiset näkevät nälkää tai lähtevät nälkää pakoon EU-maihin. Tämä politiikka on irvikuva Yhdysvalloille, joka sodan jälkeen toimi maailmankaupan avoimuuden arkkitehtina ja joka vaatii kehitysmailta kaupan vapautta rankkojen sanktioiden uhalla. Ricardon komparatiivinen etu toimii kaikissa artikkeleissa, joissa kauppa on avointa. Kaupan avoimuus on parasta kehityspolitiikkaa. Kaupan jäljellä olevien esteiden poistamisen jarruna eivät ole WTO, IMF tai Maailmanpankki eikä edes YK. Jarruna ovat kauppajätit (EU ja USA), joiden protektionistinen politiikka johtuu poliittisista syistä ja piittaamattomuudesta maailman köyhyydestä. [10] Tämän ohella on useita syntynyt valtioiden välisiä kauppajärjestöjä ja suuri määrä monenkeskisiä (multilateral) tai kahdenkeskeisiä (bilateral) kauppasopimuksia. Euroopan unioni (EU) on 27 jäsenvaltion taloudellis-poliittinen liitto, jonka perusta on vuoden 1992 Maastricht-sopimus. EU:n toimivaltaan kuuluvat mm. euroalue, maatalous ja kauppapolitiikka. EU:n väkiluku on yli 500 miljoonaa. EU ei ole liittovaltio, kuten esimerkiksi Yhdysvallat, koska sen jäsenvaltiot ovat riippumattomia ja itsenäisiä kansakuntia. Se ei ole hallitusten välinen järjestö kuten YK, koska EU:n toimielimillä[11] on valtaa yli valtioiden toimivaltaansa kuuluvissa asioissa.

Vuonna 2005 maailman yhteenlaskettu vienti oli WTO:n mukaan 10.159 miljardia dollaria. Tästä pääosan ottivat kolme mannerta: Eurooppa 43 %, Aasia 27,4 % ja Pohjois-Amerikka 14,5 %, siis yhteensä 84,9 %. Afrikan osuus oli vain 2,9 %. Vuosien 2000-5 suurin vientivoittaja oli Kiina 25 %:n vuosikasvulla. Seuraavia olivat Intia 18 %, Venäjä 18 % ja Brasilia 17 %, EU 11 % ja viimeisenä Pohjois-Amerikka 4 %. Hyvinvointi on vientisidonnainen. Maanosien hyvinvointi (BKT per capita) noudattaa ulkomaankaupan jakautumaa. Vapaakauppa-alueet ovat tässä ratkaisevia. EU-maiden sisäinen kauppa on 73.2 %, Pohjois-Amerikan 55.8 % ja Asian 51.2 % näiden käymän kaupan arvosta. Afrikassa sisäisen kaupan osuus on vain 8.9 %. Maailmankaupan kasvun vanavedessä on kulkenut markkinatalouden voittokulku[12]. Immateriaalikauppa huomioiden kaupan tasapaino on hyvä. Yhdysvaltojen valtionvelka, 90 %:ia maailmankaupan arvosta, on seurausta kulutusta suosivasta politiikasta.

Millainen on maailma vuonna 2030? Maailmanpankki[13] ennustaa maailmantalouden yhteenlasketun BKT:n kasvavan vuoden 2005 35.000 miljardista dollarista 72.000 miljardiin. Samalla maailman kaupan arvo noussee 27.000 miljardiin. Vientimoottoreita ovat uudet teollisuusmaat (Kiina, Intia, Venäjä ja Brasilia), erityisesti teollisuustuotteiden viennissä. Myös köyhät maat pääsevät nykyistä laajemmin nauttimaan maailmankaupan hedelmistä, jolloin myös alle dollarilla elävien ihmisten määrä puolittuu noin 550 miljoonaan, vaikka meitä vuonna 2030 on ennakoitu olevan 8.0 miljardia. Työvoiman ennakoidaan kasvavan 4.1 miljardiin. Työvoiman kasvun perustana on uusi globaali keskiluokka, joka on ostovoimaltaan 4,000-17,000 dollaria, jonka arvioidaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä 1.2 miljardiin. Uusi globaali keskiluokka löytyy pääosin teollistuvista maista kuten Kiina, Intia, Venäjä ja Brasilia. Uusien teollisuusmaiden keskiluokka muuttaa sekä maailman teollista rakennetta että kysyntää. Saattaa käydä, että globaalit kulutustrendit määräytyvät keskeisiltä osin ns. ylijäämämaissa eikä enää Atlantin molemmin puolin.

Miten maailmatalous muuttuu, kun maailmankaupan kasvu painottuu uusiin teollisuusmaihin, kuten Kiina, Intia, Venäjä ja Brasilia? EU on onnistunut erityisen hyvin sisämarkkinakaupassa. Mihin EU:n menestys perustuu? Onko EU:n asema maailmankaupan keskuksena muuttumassa? Suomen vienti jäi vuonna 2009 noin 45 miljardiin euroon eli 32 %:ia pienemmäksi kuin vuonna 2008. Suomi ei voi enää devalvoida valuuttansa kuten ennen pitääkseen yllä komparatiivista kustannusetua (Ricardo)? Mihin Suomen vientimenestys voisi perustua tulevaisuudessa? Tässä onkin kova kysymys, sillä Suomessa yritysten sisäinen tehokkuus on huippuluokkaa mutta ns. infrastruktuurikustannukset ovat muita maita korkeampia.

Suomessa logistiikkakustannukset ovat maantieteestä johtuen aina korkeammat kuin esimerkiksi EU-15-maissa. Suuruusluokkana voinee väittää, että logistiikkakustannukset voivat olla jopa puolet korkeammat kuin sijainniltaan edullisissa maissa. Nyt on juuri tulossa voimaan rikkidirektiivi, mikä tarkoittaa, että Itämerellä liikennenövien laivojen moottoreita joudutaan uudistamaan kalliisti tai sitten osa laivoista korvataan uusilla. Tämä sinällään hyvä asia nostaa edelleen laivaliikenteen kustannuksia meille tärkeille vientituotteille. Vastaavaa velvoitetta ei ole muualla Euroopassa.

Pahin kustannuspaine tulee energiasta, jonka referenssihinta tietenkin määräytyy maailmamarkkinoilla. Raakaöljyn pörssihinta Rottendamissa muodostaa perustan kaikkien energiamuotojen hinnoittelulle. Esimerkiksi Venäjän tuottama kaasu on ollut pitkään edullista mutta sen hinta tulee jatkossa seuraamaan tarkemmin öljyn kohoavaa hintaa. Kansallinen katastrofi on sähkömarkkinat, sillä sähkön hinta on noussut ilman selvää perustetta tuotantokustannuksissa vuodesta toiseen. Meillä olisi kaikki edellytykset tuottaa kansallista vesisähköä edullisesti mutta vesisähkö hinnoitellaan Nord Poolin kautta kalliimpien sähkön tuotantokustannusten mukaan.

Pääasiallinen keino vaikuttaa kestävästi ja positiivisesti Suomen pk-teollisuuden menestymiseen on panostaminen asiakasverkostoihin globaalisti eikä vain Nordic-related. Tässä on siis kysymys siitä, että sen sijaan että Suomen yritykset yrittävät kaikki kilpailla suppeasta joukosta päämiehiä, niiden tulisi Aasian maiden tapaan luoda laaja asiakasrajapinta (tarkasti juuri artikkelin tästä asiasta Taiwanin tapaukseen perustuen). Tätä ei yksikään yritys voi tehdä yksin vaan siihen tarvitaan monentasoista yhteistyötä yritysten kesken ja suhteessa globaaleihin toimijoihin (tämä on juuri Finpron haaste).

Laajan asiakasrajapinnan kautta on myös ratkaistavissa pk-teollisuuden liiketoimintamalliongelma. Manufacturing ei enää ole EU-maiden yritysten pääliiketoiminta, koska manufacturing siirtyy uusiin teollisuusmaihin, erityisesti Aasiaan. Suomen pk-teollisuuden haaste on suuntautua teollisiin palveluihin, joka on nopeimmin kasvava globaali liiketoiminta-alue. Teolliset palvelut eivät ole ollenkaan sama kuin mitä yleisesti tarkoitetaan palveluilla. Ne ovat erittäin vaativa liiketoiminta, jossa on hallittava tietojärjestelmät, kansainvälinen/ alueellinen normisto (lait, direktiivit, standardit,...) ja tietenkin laajan asiakasjoukon palveluprosessit.

Kone, jossa olin vuosina 1975-1976, oivalsi tämän jo varhain 70-luvun lopulla - tein heille tutkimuksia asiassa. Silloin Kone teki valinnan: Hissien myynti tarkoittaa asiakaskunnan laajentamista ja ylläpitoa ja voitot tehdään teollisilla palveluilla. Saman valinnan äärellä ovat nyt useimmat pk-teolliset yritykset. Kuten muistatte Kone teki joukon yritysostoja. Silloin kun olin yhtiössä ja sen jälkeen METissä, Kone sulatteli Westinghause-kauppoja. 90-luvulla Kone sulatteli Partekin hankinnan. Pk-teollisuuden haasteena on mittakaavan kasvattaminen Koneen ja muiden suurten tapaan. Pk-teollisuudelle keskeinen keino tähän on yhteistyö.

Verkostomallini, jota SECissäkin sovellettiin, perustuu yksinkertaisesti kolmen pääoman väliseen oikeaan suhteeseen:

1. Sosiaalinen pääoma - on pitkävaikutteista asiakas- ja kumppanirajapinnan rakentamista globaalisti - tämä pääoma on luotavissa vain jatkuvan panostuksen avulla ja se on periaatteessa pysyvää, jos toimitaan oikein. Tanskassa olen analysoinut noin 50 pk-yritystä ja niiden sosiaalinen pääoma saattaa periytyä 1700-luvulta - tämä pääoma voidaan myös menettää nopeasti, jos asiakkuudet hoidetaan huonosti tai jos yritys ei uudistu - siksi tanskalaisten yritysten tapaan suomalaisen pk-teollisuuden tulisi korostaa enemmän asiakasstrategiaa.

2. Osaaminen/ teknologia - tämä pääoma on luotavissa keskipitkällä aikavälillä ja käyttökelpoinen myöskin vain tietyn liiketoimintamallin rajoissa - liiketoimintamallin muutos vaatii myös pääoman osittaista uudelleenrakentamista. Siksi muutos kohti teollisia palveluita on aika haastava.

3. Rahapääoma - on lyhytkautista ja helposti allokoitavissa - siksi rahan allokaatio tulisi tehdä vasta kun kaksi muuta pääomaa ovat selvillä ja siis tunnetaan liiketoimintamalli.

Näistä voisi olla kysymys. On järkevää koota noin 20 yritysten ryppäitä liiketoimintamallin tasolla. Ryppään sisällä osaongelmat ja kehityshankkeet kohtaavat kerrallaan vain tiettyä yritysjoukkoa (3-5 yritystä).



[1] Ricardo, David (1772-1823). Title: On the Principles of Political Economy and Taxation. Published, London: John Murray, 1821. Third edition.
[2] Ricardo konstruoi alenevan rajatuotoksen lain. Ricardon opin mukaisesti Englanti luopui 1840-luvulla viljakaupan (corn laws) ja merenkulun säätelystä (navigation Act). Reinikainen, Veikko, (2001) Kansainvälinen talous, Taloustieto Oy, Helsinki Reinikainen, 2000.
[3]Erinomaisen kattava esitys on löydettävissä väitöskirjatyöstä/ Kekkonen Jukka (1987) Merkantilisimista liberalismiin, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 172.
[4]Ricardon mallissa kahden kauppaa käyvän maan kysyntä jakaantuu kummankin maan tuotanto-osuudeksi tuotantokustannusten (marginaalikustannusten) mukaisesti. Kaikilla mailla on kaupassa roolinsa, kun niillä on käyttämättömiä työvoimaresursseja, joiden marginaalikustannus on alhainen.
[5] Ohlin, Bertil (1933) Interregional and International Trade, Oxford.
[6] Robinson, Joan (1933) The Economics of Imperfect Competition, Har­v­ard University Press.
[7]Patomäki, H. & Teivainen, T. (2003) Globaali demokratia. Gaudeamus, Helsinki, sivu 54.
[8]Cameron, Rondo (1995) Maailman taloushistoria. WSOY, Juva, sivu 32.
[9]Cameron 1995, sivut 427-428.
[10] Taustalla on kirjoittajan noin 400-500 sivun analyysi kansainvälisestä kaupasta, painopisteenä Afrikka, joka englanninkielisenä julkaisuna tulee markkinoille ensi vuonna.
[11]Toimielimiä ovat Euroopan parlamentti, jäsenmaiden hallitusten Eurooppa-neuvosto/ neuvosto ja näiden toimeenpanevana elimenä Euroopan komissio, jka laatii ehdotuksia EU:n lainsäädännöksi parlamentin ja neuvoston hyväksyttäväksi. Muita toimielimiä ovat tuomioistuin vastuunaan EU:n lainsäädändön soveltaminen jäsenvaltioissa, sekä Euroopan keskuspankki ja tilintarkastustuomioistuin.
[12] Fukuyama, Francis (1992): Historian loppu ja viimeinen ihminen (suom. Heikki Eskelinen) WSOY
[13] The World Bank’s Global Economic Prospects 2007