Yrittäjät ja perheyritykset ovat työllisyyden avainsektoreita

Suomen talouden loistokausi oli sodasta 80-luvun lopulle. Tuona aikana sodan käynyt sukupolvi rakensi talousihmeen. Eräs mitta on täystyöllisyys joka likimain saavutettiin 80-luvulla. Nyt joka kymmes on työtön. Työttömyys- ja työkyvyttömyyseläkeläisiä on runsas 300.000 ja luku vain kasvaa. Pari vuosikymmentä on muuttanut paljon. Kuka olisi 80-luvulla arvannut, että vuonna 2009 Kiina rahoittaa rikkaiden maiden vaihtotasealijäämää?

2000-luvulla julkista menotaloutta on rakettu kasvavien verotulojen olettamuksen varaan. Tänä vuonna otetaan velkaa 13 miljardia euroa, eikä käännettä näy. Jos talouskasvu viivästyy valtion, kuntien ja kotitalouksien velka seuraavan hallituksen aikana lähestyy yhteensä 250 miljardin rajaa. Mitäpä jos euro joutuu vaikeuksiin ja korot nousevat 10 %:iin (alhainen taso 90-lukuun verrattuna). Silloin talouden korkokuorma olisi 25 miljardia, siis noin neljännes käytettävissä olevista tuloista.

Tämä kauhuskenaario ei uskoakseni toteudu, mutta globaalitaloudessa on se ikävä puoli, että velkaisella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa asiansa niin, että selviää veloistaan. Kansa on sanonut asiasta mm.: "Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika takaisin maksettaessa". Näin on myös velkaisten EU-maiden osalta. Nyt ei muistella yhteistä ymmärrystä siitä, että velkaa otettiin, koska uskottiin rahaliiton olevan voittamaton ja horjumaton. Nyt ajatetaan rahaliiton kriisimaita kovaan talouskuriin.

Työllisyyden avainsektori on yrittäjät (mukaanlukien perheyritykset), joiden osuus yksityisistä työpaikoista on yli 2/3. Yrittäjien talous määrää koko talouden suunnan pitkälle tulevaisuuteen. Yrittäjät ovat Suomessa kotimarkkinasidonnaisia toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Tämä on hinta 90-luvun laman hoidosta, jolloin noin 2.000 vahvaa vientiyrittäjää ajautui konkurssiin käyttöpääoman loppuessa. Nyt ei tähän olisi varaa. Suomessa paradoksina on se, että Suomi valtiona osallistuu EU:n ja IMF:n 750 miljardin rahoituspakettiin 8 miljardilla eurolla mutta kuin ollakaan - suomalaiset eläkerahoittajat spekuloivat miljardikaupalla juuri näissä "syvissä vesissä", kun eläkerahat tulisi kanavoida kotimaisiin investointeihin.

Suomen talousihmeen taustalla oli sodan jälkeen ”riskilaina”, joka perustui yrittäjän ja pankin luottamukseen. Riskilaina käyttöpääomarahoitukseen on pakko löytää uudelleen. Se ei voi olla vain Finnveran varassa, vaikka kansainvälisesti omistetut pankit ovatkin erilaisia kumppaneista kansallisesti kuin aikanaan kansalliset. Tässä kohtaa maksamme hintaa siitä, että kaksi suuresta suomalaisperäisestä pankkikonsernista on myyty ulkomaille - uskoakseni alihintaan, vaikka Suomen valtio 1990-luvulla maksoi ennätykselliset tuet pankkien pelastamiseksi. Tarvittaisiin ehdottamasti vahva valtion pankki.

Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä saattaa olla suuruusluokaltaan yli 10 miljardin käyttöpääomavaje, joka vain kasvaa, koska rahan kierto on kroonisen hidasta yrityssektorin sisällä. Yrittäjät ovat pitäneet kiinni työtekijöistä, koska jokainen on avainhenkilö. Jos joudutaan rankkoihin lomautuksiin, sekin syö kassaa, koska Kela kattaa vain osan lomautusajan palkasta. Samalla työt jäävät tekemättä. Lomautusten jälkeinen paniikki-irtisanominen on riski, koska se esimerkiksi yli 10 vuoden työsuhteissa saattaa johtaa 6 kuukauden palkanmaksuvelvoitteeseen ilman työvelvoitetta. Tämänkaltaiset paniikkitilanteet voidaan välttää, jos kansallinen rahoitus kuten eläkerahat käytetään kotimaassa eikä kansainväliseen spekulaatioon.

Toinen vahva yrittäjyyden kasvulusta perheyrittäjyys. Perheyrittäjät ovat vahvasti sitoutuneet Suomen talouteen. Siinä missä valtion osin omistamat yhtiöt tuntuvat kaatavan tai lomauttavan kannattavia tehtaita, perheyritykset tasapainottavat taloutta ottamalla vastuuta työpaikoista perheen omaan lukuun. Kumpikin avainsektori (yrittäjät ja perheyritykset) ansaitsisivat oman kansallisen ohjelmansa. Yleinen vimma verojen korotuksiin saattaisi tuhota paljon yrittäjyyttä.