Monetarism and underdeveloped countries
In the Western countries, a Keynesian macroeconomic theory and a social democrat or a Christian democrat ideology dominated since the war. States had a strong role in the economy and major parts of markets were regulated. When the International Monetary Fund, the IMF and the World Bank were created at Bretton Woods in 1944, their mandate was to lend for reconstruction and development of states. The IMF was employed to stabilize currencies and to help countries to avoid economic crises. The World Bank was meant to facilitate long-term investments in underdeveloped countries, to expand and strengthen their economies. The main instrument has thought to be lending major project investment money at low interest to correct for the deficiencies of local financial markets. In the three decades after the war, the IMF and the World Bank were appreciated as progressive organizations and loyal allies to the poor countries. In the 80s, their policies were suddenly totally opposite to that. Instead of facilitating stable exchange rates and helping countries to protect themselves, they began to work against obstacles to the market liberalization.
The IMF and the World Bank are blamed to be far too monetaristic. According to monetarism, market exchange is an ethic in itself, capable of acting as a guide for all human action[1]. Monetarism is not a force like gravity but an artificial construct. We need workable international taxation, including a Tobin Tax on monetary market transactions[2]. Friedrich von Hayek, the philosopher-economist and his students like Milton Friedman at the University of Chicago can be classified as contemporary monetaristic. The Chicago school has succeeded to build an ideological cadre that has taken the hegemony in the IMF and the World Bank in which the U.S. is the major shareholder. The Chicago school has made monetarism seem as if it could be the normal condition of humankind. Two famous politicians have often been mentioned as forespokers of neo-liberalism. In 1979, when Margaret Thatcher came to power, she undertook the monetaristic revolution in Britain. Thatcher's doctrine is based on the notion of competition. For her the market is the standard solution to increase efficiency. Ronald Reagan was the one whose neo-liberal doctrine and policies made the Chicago school possible to takeover the IMF and the World Bank. Reagan is the president who succeeded to change the U.S. income distribution totally[3]. As the result, the U.S America is now one of the most unequal societies.
A central element of the monetarism is the downsizing of the public sector. Privatization as the trend began in Britain and spread throughout the world. In reality, most of the public services constitute natural monopolies[4]. The public service producer often has the optimal size and the lowest possible costs to the consumer. Public services require large investments and continuous maintance. Public monopolies have not been inefficient because of the public ownership as monetarism's claims. When a natural monopoly is privatized, the new capitalist owners tend to impose monopoly prices and lower quality on the public services. This kind of structural market failures has earlier been prevented in the EU by state-owned monopolies. Privatization favors capital and moves wealth from the bottom of society to the top[5]. The difference between the EU and the US is that in the US, natural monopolies are difficult to maintain because of the huge geographic sized of markets.
In the developing countries, state-owned monopolies are often the only way to build up the infrastructure for the public services. The state is the only one that can take the risk of lending from the global financial markets. There is a global trend towards greater inequality. The ideological justification for such measures is that higher disposable incomes for the already rich and higher profits will stimulate investments and provide more jobs and welfare for everyone in our globe. The only predictable result is disruptive stock market bubbles and financial crises of poor countries. The monetaristic policies of the IMF and the World Bank can even deepen crises by downsizing of the public sector and thereby, domestic market demand. Instead, the IMF should promote international cooperation to make it possible for people in local communities to control their own economic lives[6]. The WTO established in 1995 trumps on behalf of free trade. The original mission of was, however, different[7]. Most of developing countries are disappointed at the WTO’s failure to create fair rules in international trade[8]. An example is cotton farmers in Africa that have difficulties to compete against the US and EU cotton subsidies, which has threaten the livelihoods of 15 million people dependent on cotton farming in West and Central Africa[9]. Some sociologists have claimed that the WTO is the major obstacle of the global justice[10].
The developed countries have initiated a new instrument: bilateral and regional free trade agreements (FTAs) to win concessions for more favorable rules. The US calls this approach competitive liberalization. The EU has declared its intention to use bilateral deals as stepping stones to future multilateral agreements. The EU argues that bilateral and regional agreements are vital for developing countries in Africa, the Caribbean and the Pacific to maintain their access to European markets in a form that is compatible with the WTO rules. One of the problem areas is intellectual property rights, IPRs that are most critical in the areas of life-saving medicines[11] and new biotechnology innovations meant to farmers. The liberalization of science-based products and digitalized services in FTAs threaten to drive local firms out of business, reduce competition, and extend the monopoly power of multinationals[12]. The risk is how to guarantee poor people’s access to essential public services. The US policy is neo-liberal and opens up public utilities in developing countries to foreign investors if the sector is opened to domestic private firms. Te US and the EU are pursuing regional and bilateral free trade agreements through FTAs that makes poor countries more difficult to get a foothold in global markets. Although developing-country governments have proved themselves increasingly assertive at the WTO and in FTAs, the balance of power in current negotiations is in favor of rich countries and multinationals.
Local entrepreneurship is the only way to develop poor countries, to reduce the negative implications of financial volatility, to enlarge democracy, and thereby, to defend human rights and environmental sustainability.
[1]Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism, Oxford, UK: Oxford University Press.
[2]Susan George, A Short History of Neoliberalism, Conference on Economic Sovereignty in a Globalising World March 24-26, 1999.
http://www.globalpolicy.org/globaliz/econ/histneol.htm
[3]In the 1990s, the extremely lucky top 1 % of American families could thank Reagan for a 50 % increase. A decade later, the top 1 percent was 115 times as well off as the bottom decile. Phillips, Kevin (1990) The Politics of Rich and Poor, Basic Books.
[4]A natural monopoly exists when the minimum scale of operations equal the actual size of the market.
[5]In Finland, Fortum, the vertically integrated and state-owned monopoly in electricity production was privatized in the beginning of the 2000s. The result was douple higher prices for consumers and huge options for the managers.
[6] A report released by the Independent Evaluation Office (IEO) of the IMF criticises the role of the IMF in managing aid inflows to Sub-Saharan Africa
http://www.brettonwoodsproject.org/institution/ieo/index.shtml
[7] The WTO is based on John Maynard Keynes’s ideas from the wartime. Keynes uses the name the International Trade Organisation (ITO), supported by an international central bank, the International Clearing Union (ICU). http://progecon.wordpress.com/tag/wto/
[8]Ikenberry, John (2001) After Victory: Institutions, Strategic Restraint, and the Rebuilding of Order after Major Wars, Princeton, N.J.: Princeton University Press.
[9] http://www.irinnews.org/report.aspx?reportid=57400
[10] Korten, David (1995) When Corporations Rule the World, London.
[11]The proposed trade deal between the US and Colombia would increase medicine costs by $919m by the year 2020 in the country of 5.2 million people.
http://commentisfree.guardian.co.uk/tony_juniper/2007/04/unfair_trade.html
[12]In some countries like Mexico “liberalized” services are owned by over 80 per cent by multinationals, most of them are US-owned.
perjantai 28. toukokuuta 2010
Monetarismi on saanut huonon maineen ”tuhon kapitalismina” - turhaanko?
Monetarismi on saanut huonon maineen ”tuhon kapitalismina” - turhaanko?
Keynesin malli on tehokas vain, jos kokonaiskysynnän vähyys on syynä taloustaantumaan. Näin ei tämä päivän laman koettelemissa maissa, joissa talousongelmat ovat usein rakenteellisia ja korjattavissa vain pitkällä aikavälillä. Keynesiläisen talousteorian toinen vaikutusvaltainen kritikoija Robert Lucasin ohella on ollut nobelisti Milton Friedman[1], jota myös kutsutaan yleisesti monetarismin isäksi. Monetarismin mukaan inflaatio on täysin rahapolitiikkaan liittyvä ilmiö. Siksi monetaristit korostavat, että rahapoliittiset keinot eli käytännössä hallituksen budjetista rahoittama elvytys vain syrjäyttää yksityisen sektorin investointeja (crowding out). Keynesiläisen taloustieteen oppien mukaan inflaatiota siis hallitaan juuri rahapolitiikan avulla ja erityisesti rahan määrän tarjonnalla, jolloin samalla valtio voi omilla toimillaan tasapainottaa suhdannevaihteluita. Monetaristit korostivat Lucasin tapaan rahapolitiikan ennustettavuutta, koska rahan tarjonnan nopea lasku voi saada aikaan laman. Monetaristit vastustavat näin keynesiläistä aktiivista suhdannepolitiikkaa, joka johtaa vain lyhytaikaiseen kasvupyrähdykseen, jonka jälkeen palkat ja hinnat nousevat ja työttömyys pahenee. Toisaalta monetarismin käytännön edustajat toistuvasti vaativat kriisien aikana, että valtiot asettuvat takaamaan rahajärjestelmän häiriöttömän toimivuuden, mikä ei ihan kuulosta moraalisesti kestävältä linjalta.
Englannin pääministeri Margaret Thatcher omaksui monetarismin vuonna 1979. Thatcher oli myös aikansa markkinaliberaali ja neoklassikko, joka lääkkeenä Englannin talouden kilpailukyvyn palauttamiseen oli kilpailun tuoma tehokkuus ja julkisen sektorin yksityistäminen. Thatcher ei ollut suosittu pääministeri, sillä häntä pidettiin kovaotteisena (hänen väitettiin olleen hallituksensa ”ainoa mies”). Englannin talous oli sodan jälkeisen ajan säännöstelytalouden jäljiltä tehoton ja Englanti menetti asemiaan tärkeillä vientitoimialoilla. Thatcher ajoi läpi tarpeellisen julkishallinnon saneerauksen ja sai aikaan talouskasvua. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan käynnisti puhdaslinjaisen monetaristisen reformin 1980-luvun alussa, jonka näkyviä tuloksia oli ”Sun Belt” kasvusykli erityisesti Kaliforniassa. Thatcher ja Reagan uskoivat vahvasti julkistalouden alasajon ja privatisoinnin voimaan ja aliarvioivat yksityisten suuryritysten pyrkimyksen monopolivoittoihin, joista neoklassikko ja nobelisti Kenneth Arrow[2] kirjoitti ansiokkaasti jo 1960-luvulla.
Kilpailun esteet ovat todellisia siirryttäessä luonnollisesta monopolista (natural monopolies) kilpailtuun markkinaan. Julkisilla palveluyksiköillä on usein optimaalinen koko ja tätä kautta alhaiset kustannukset. Kun tällainen yksikkö viedään pörssiin, syntyy ”oikea” monopoli, joka nostaa hintoja ja rahastaa kuluttajia. Tämä on krooninen ongelma Afrikassa, jossa IMF tarjoaa julkisyksiköiden yksityistämistä ratkaisuna talouden rakennemuutokseen. Pohjoismaiset sähkömarkkinat ovat varoittava esimerkki siitä, millaisiin ylivoittoihin johtaa siirtyminen luonnollisesta monopolista kilpailtuun markkinaan, jossa tosiasiallista kilpailua ei ole. Tapaus on moraalisesti kestämätön, koska tarvittavat korjaustoimet – joita ei pääosin ole toteutettu – on perusteltu pätevästi TEMin nimeämän selvitysmiehen raportissa[3]. Lisäksi kyseessä ovat pääosin suuryhtiöt, joissa valtioilla Pohjoismaissa on edelleen määräysvalta siis osake-enemmistö, joten valtioiden kilpailuasioiden valvojana pitäisi osoittaa hyvää esimerkkiä valtiokapitalistina. Valtiot ovatkin olleet erityisen huonoja oppimaan markkinatalouden, neoklassisia pelisääntöjä, mihin osaltaan kaiketi vaikuttaa keynesiläisyyden pitkään jatkunut valtakausi.
Reagan-Thatcher-opin kiistämättömien tulosten vastapainona on runsaasti sosiaalisia kustannuksia, jotka on aiheuttanut paitsi yksisilmäinen yksityistäminen myös veroalennukset suurituloisille, jotka siirtävät tuloja alhaisista tuloluokista ylimpään (Suomessa mm. Fortumin johdon optiot). Talouskasvun saavutukset eivät paljoa paina, sillä yleisissä mielikuvissa Reagan jää historiaan Yhdysvaltojen presidenttinä, joka romutti mission (American dream) yrittäjäyhteiskunnasta[4]. 1980-luvulla noin prosentti Yhdysvaltojen perheistä kasvatti tulojaan 50 prosenttia, jolloin heidän tulonsa olivat noin 100 kertaa suuremmat kuin alimman desiilin[5]. Näin Yhdysvalloista tuli luokkayhteiskunta, joka jähmettyi tulonjakoa koskevaan poliittiseen taisteluun, mikä sopii huonosti yhteen maan loisteliaan yrittäjyyshistorian kanssa. Reganin ideologinen perustelu, jota nobelisti John Kenneth Galbraith 1980-luvulla ironisoi tv-ohjelmissa, oli sinällään monetarismin ideologian mukainen. Regan uskoi, että tulojen lisäys jo ennestään rikkailla kiihdyttää investointeja ja luo työpaikkoja, eli ”rikkaiden pöydältä putoavat muruset ruokkivat köyhät”. Reagan ja hänen esikuntansa eivät kuitenkaan nähneet globalisaatiota realistisessa valossa. Rikkaiden lisätulot ilmeisesti ohjautuivat sijoituksiksi maan suuryrityksiin mutta nämä eivät enää investoineetkaan Yhdysvaltoihin vaan Kiinaan, Intiaan, jne. Koska globaalissa järjestelmässä hallitus ei voi säädellä yrityssektorin investointeja, monetarismi on yhtä lailla ”narulla työntämistä” kuin sen kritiikin kohteena oleva keynesiläisyys.
1980-luvulla monetarismia sovellettiin aktiivisesti kehitysmaihin, kun monetaristit ottivat ideologisen hegemonian niissä maailmantalouden organisaatioissa (mm. IMF ja Maailmanpankki), joita Yhdysvallat rahoitti. Valitettavan pahat jäljet monetarismi jätti Afrikassa. Esimerkiksi Ghanan talous kasvoi maan itsenäistymisen kahtena ensi vuosikymmeniä 1960- ja 1970-luvulla noin 20 %:ia[6]. 1970-luvun kriisit ja erityisesti öljykriisi iskivät rankasti Chanaan ja muihin Afrikan öljyriippuvaisiin maihin, kun kansainväliset rahoittajat siirsivät rahojaan Eurodollari-markkinoille. Nämä markkinat syntyivät, kun öljyrikkaiden maiden dollaritalletukset kertyivät Eurooppaan (mm. Lontoo), jossa sääntely oli vähäistä ja tätä kautta transaktiokustannukset alhaisia ja tuotot suuret[7].[8]. Afrikan maat joutuivat vaikeuksiin kohoavien korkojen ja tiukentuvien lainaehtojen vuoksi. Tämä ajankohta merkitsi päätepistettä legendaaristen Afrikan itsenäisyystaistelijoiden (mm. Kwame Nkrumah ja Julius Nyerere) Keynesiläiselle talousmallille, josta myös valtiokapitalismin suuren roolin vuoksi käytettiin nimeä Afrikan sosialismi. Tuottohakuisina pankkeina toimivat IMF ja Maailmanpankki omaksuivat suoraviivaisen monetaristisen linjan ja pakottivat mm. Ghanan leikkaamaan julkisia menoja ja purkamaan teollistamisohjelmat, mikä johti Ghanan ja monen muun maan sosiaalisiin vaikeuksiin, kun kasvavien lainavelvoitteiden hoitamiseksi tuli karsia julkiset sosiaalipalvelut minimiinsä. Samalla köyhyys, lukutaito ja kulkutaudit levisivät laajasti Afrikassa. Tätä politiikkaa on vaikea puolustella, koska valtionkapitalismin tilalle ei 1960-luvun Afrikassa ollut vahvaa yksityistä kapitalismia, kun siirtomaavallat olivat vetäytyneet.
Monetarismilla on ollut myös tervehdyttäviä vaikutuksia kehitysmaissa. Meksikon talouskriisi vuosina 1994-95 on esimerkki ylivelkaantumisen aiheuttamasta investointilamasta. Poliittinen epävakaus yhdistettynä ylivelkaantumiseen jarrutti Meksikolle elintärkeitä ulkomaisia sijoituksia. Yhdysvaltojen ja IMF:n tuki auttoivat maan ulos akuutista kriisistä, koska ne pakottivat Meksikon parantamaan julkisen talouden kontrollia. Aasian talouskriisi käynnistyi Thaimaasta vuonna 1997 ja Aasiassa oli myös edessä sijoittajien joukkopako. Kiinan ylivoima maailmankaupassa WTO-kauden alussa vuodesta 1995 lähtien ja Japanin kotimarkkinoiden lama ja epävakaat poliittiset olot lisäsivät Aasian pienten vientimaiden kriisiä, kun vientitulot hupenivat. Vaikka IMF:n lainat pehmittivät kriisin vaikutuksia, ne eivät estäneet kriisiaaltoa leviämästä mm. Venäjälle ja Brasiliaan.[9] Venäjällä oli vaikeuksia siirtyä markkinatalouteen 1990-luvulla, mikä johti toistuviin kriiseihin, Venäjä ulkomaisen velan kasvuun ja ruplan devalvointiin. Venäjä hyötyi 90-luvun lopun IMF-talouskurista lähinnä poliittisista syistä, koska valta siirtyi oligarkeilta vahvalle presidentille (Putin), joka 2000-luvun alussa johti Venäjän vahvaan talouskasvuun ja vakauteen.
Globaali maailmassa kriisien vaikutukset leviävät yhä laajemmalle. IMF on ottanut johtavan roolin kriisien hallinnassa. IMF:n menetelmät ovat herättäneet laajaa vastusta köyhissä maissa, jotka ovat joutuneet IMF:n painostuksesta rankkoihin rakennesopeuttamisohjelmiin (Structural Adjustment Program, SAP). Vuonna 2000 Brasiliassa yli miljoona ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, jossa vaadittiin IMF-ohjelman SAP-ohjelman keskeyttämistä[10]. Vuonna 1999 Indonesia joutui turvautumaan IMF:n apuun, kun maan hallitus ei uskonut selviävänsä 70 miljardin dollarin velkataakastaan ilman IMF:n lainoja. IMF-ohjelman seurauksena lähes 30 %:ia Indonesian kansasta ajautui köyhyysrajan alapuolella, kun vastaava luku vuodelta 1996 ennen talouskriisiä oli 12 %:ia. Tämän seurauksena sadat lakimiehet uhkasivat haastaa IMF:n oikeuteen, koska IMF on SAP-ohjelmallaan syventänyt kriisiä ja pahentanut Indonesian taloustilannetta[11]. Lähtökohtaisesti IMF edustaa kuitenkin velkojien etuja ja on voittoa tavoitteleva rahoituslaitos, jolloin IMF:n tarjoama korot voivat olla ajoittain korkeampia kuin yksityispankkien. Toisaalta IMF on valtioille viimeinen rahoittaja ja rahoittaa valtioita siinäkin tilanteessa, kun muut rahoittajat ovat sulkeneet luottohanat.
Vakava monetaristeja vastaan esitetty syyte koskettaa salaliittoa valtioita vastaan, kun johtavat rahoituspalveluiden tarjoajat siis investointipankit Yhdysvalloissa käyttävät kyseenalaisia liiketapoja nostaakseen lyhyen tähtäyksen voittoja ja sen tuomia etuuksia niin, että jättipankit itse välttävät joutumasta tappioiden (downside) maksajiksi. Tästä käyttävät asiantuntijat ja maksajaksi joutuneet veronmaksajat varsin rajuja ilmaisuja erilaisilla keskustelupalstoilla ja uutiskanavilla. Nobelisteista neoklassisen koulukunnan kannattajat (Lucas, Krugman, Stiglitz, jne.) ovat ottaneet analyyttisesti kantaa ja varoittaneet siitä, että tappioiden maksaminen verovaroilla vaarantaa yleisen luottamuksen markkinoihin. Tämä olisi tuhoisaa, koska pääosin markkinat ovat toimivat ja niille on vaikea löytää vaihtoehtoa – ja ainakin Karl Marx saattaisi ”ilkkua haudassaan”[12]. Adam Smith[13] pohti markkinoiden ”moraalikoodia” jo 1700-luvulla, joka se on korjaantunut, koska elinkeinoelämä on sitoutunut monien hyvien asioiden ajajaksi toiminnassaan, mistä esimerkkinä on kestävä kehitys (sustainable development). Markkinat eivät koskaan voi olla tehokaita, jos väärät päätökset tekevät päättäjät rikkaiksi.[14] [15] Rahoituspalvelumarkkinat ovat globaalisti ja maittain hajanaiset (fragmentated) ja rakenteellisesti tehottomat (inefficient)[16]. Moraalinen hasardi (moral hazard) on helppo toteuttaa, koska globaalit raha- ja pääomamarkkinat vaikuttavat kaikkialla, joten 2008 syksyllä alkanut globaali finanssikriisi iski kaikkialla ja pakotti hallitukset massiivisiin interventioihin. George Soros[17] tulkitsi kriisin enteenä koko globaalin järjestelmän romahduksesta, koska valtioiden toimet markkinoiden likviditeetin turvaamiseksi eivät ratkaise luottamusongelmaa, mutta saavat inflaation vauhtiin[18].
Sumantra Ghoshal[19] väittää Milton Friedmanin johtaneen bisness-koulut väärään teoriaan ja sitä kautta vahingolliseen opetukseen. Kun tätä on jatkunut vuosikymmeniä 1960-luvulta alkaen, monetarismin ajatusmallit ovat siirtyneet liikkeenjohtajien arkiseen käytäntöön Yhdysvalloissa ja sen myötä muissakin teollistuneissa maissa. Nobelisti Paul Krugman[20] kiteytti Talouselämä-lehden haastattelussa (39/2004) ahneuden ongelman sanoen että "nykykapitalismilla ei ole muita vihollisia, paitsi kapitalismi itse". Krugmanin mukaan Yhdysvallat suistui raiteilta 1990-luvulla, kun markkinatalouden säätelyjärjestelmä romutettiin. 90-luvulla lisääntyivät kirjanpitorikokset ja muut ahneuteen väärinkäytökset samalla kun maan lapsikuolleisuus pysyi korkeana ja 45 miljoonaa ihmistä joutui elämään ilman sairausvakuutusta ja ilman terveydenhoitopalveluita. George Soros keinotteli 90-luvulla mm. Britannian punnalla ja loi suunnattomat omaisuudet. 1990-luvun lopulla hän kääntyi monetarismin kriitikoksi[21]. Talouden valta on Soroksen mukaan nykyään niin suuri, että se uhkaa jopa demokratiaa. Tällä Soros viittaa siihen, että monetarismia tulkitaan moraalikoodina[22], uskontona, joka ohjaa kaikkea ihimillistä toimintaa[23]. Friedmanin kuuluisa slogan on: “The market is always right”[24].
Toisaalta vaikka väitetään, että globaalisti avoimet pääomamarkkinat ovat syynä talouskriisiin, on syytä muistaa, että järjestelmän rakentajat ovat valtiot ja poliitikot. Neoklassisen koulukunnan näkyvät edustajat kuten Lucas tai Krugman (markkinaliberaaleja) ovat vastustaneet pankkien pelastamista veronmaksajien rahoilla, jotta talouden resurssit saadaan talouskasvun raaka-aineeksi. Amerikkalaiset asuntolainamarkkinat ovat osin valtion rakentamien Fannie Maen ja Freddie Macin hallussa, eikä niiden ympärillä oleva talous ole markkinaliberalismia vaan valtion sääntelyä. Yhdysvalloissa laki velvoittaa hajauttamaan asuntolainojen riskit hajauttaa muuttamalla ne arvopapereiksi. Onko siis valtio ja politiikka perimmäinen syy subprime-kriisiin? Miten Moody’s ja muut reittajaat sitten arvioivat subprime-luottoja? Koska koko luottoketju lienee Yhdysvaltojen liittovaltion takaama joka suoraan tai epäsuorasti, yksittäisten instrumenttien luottokelpoisuus on sama kuin valtion velkakirjoilla, siis huippuluokkaa. Mutta sääntelytalous ei rajoitu tähän. Globaalimarkkinoiden avoimuutta rajoittavat (1) runsaan 300 miljardin dollarin tasolle yltävä maataloustuki, josta EU:n osuus on noin puolet, (2) moninaiset suorat ja epäsuorat yritystuet ja (3) valtioiden tekemät sopimukset, joista pääosa on valtioiden sopimuksia keskinäisistä etuuksista. Sääntelytalous, josta vain esimerkkejä voi mainita, on edelleen valtava viidakko lakeja, tukija ja sopimuksia ja toisasiallinen este ihmisten, palveluiden, tavaroiden ja pääoman vapaalle liikkuvuudelle, mihin EU sitoutui Rooman sopimuksella.
Monetaristien mukaan valtio ei voi taata kansalaisten hyvinvointia. Kehitysmaissa IMF:n toiminnalla on ollut katastrofaalisia seurauksia. Structural Adjustment Programs pysäytti Afrikan talouskasvun 1980- ja 1990-luvulla, joita on tapana nimittää menetetyiksi vuosikymmeniksi. Tänään Afrikan tulonjako (income distribution) on maailman pahin, kun liki puolet väestöstä joutuu elämään alle dollarilla päivässä[25]. Olisiko Afrikan maiden lainavastuita voitu käsitellä tosin – vertaa rikas Kreikka? Milton Friedman ja Anna Schwartzin analyysi Yhdysvalloista[26] osoittaa, että ylikuumeneminen johtaa talouden kriisiin. Miksi sama kriisikaava toistuu vuosikymmenestä toiseen? Onko syy perimmältään sijoittajien ”eläimellinen vaisto” [27] vai poliitikkojen kyvyttömyys oppia?
Nykyisen kriisin perussyy on teollisuusmaiden kasvava julkinen velka. Yhdysvaltain keskuspankin (FED) pääjohtaja Alan Greenspan tuli tunnetuksi talouskasvusta mutta rakensi asuntokuplaa pitämällä korot aivan liian alhaalla. Nerona pidetty Alan Greenspan syyllistyi siis tyhmyyteen mutta taustalla oli tietenkin poliittinen tahto. Rakensiko FED Yhdysvaltojen hallituksen ohjelmaa tarkoituksena siirtää väistämättömän taantuman ajankohtaa? Toimiko EKP tässä suhteessa yhtään paremmin? Yleisesti annetaan markkinatalousmaissa kansalaisten ymmärtää, että on luotu markkinaliberalismi, vaikka kyseessä on sääntelytalous. Miksi tätä käsitteellistä sekaannusta ei oikaista? Veronmaksajien velvoittaminen maksajaksi jatkuu, koska puuttuu todellista tahtoa luoda globaali markkinaliberaali talousjärjestelmä? Onko tällä tavalla luotu harhainen kuva markkinavoimista, jotka ovat ihmisten kontrollin ulkopuolella ja josta syystä reaalitaloudessa työskentelevät ihmiset suostuvat maksamaan mm. Kreikan tulevat luottotappiot ilman, että saavat jotakin vastikkeeksi? Kuinka viisaita olivat 1990-luvun alun valtion toimet Suomessa, kun noin 11 prosenttia BKT:stä käytettiin yksityisten pankkien pelastamiseen?
[1]Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[2]Arrow, Kenneth (1962) Economic Welfare and the Allocation of Resources for Invention, in Richard R. Nelson (ed.), The Rate and Direction of Inventive Activity: Economic and Social Factors, National Bureau of Economic Research, Conference Series, Princeton: Princeton University Press, pp. 609-625.
[3]Sähkön tukku- ja vähittäismarkkinoiden toimivuus, Selvitysmies Matti Purasjoen raportti, Kauppa- ja teollisuusministeriö, 2006.
[4]Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York..
[5] Phillips, Kevin (1990) The Politics of Rich and Poor, Basic Books.
[6] Cooper, Frederick (2002) Africa since 1940: The Past of the Present, Cambridge University Press.
[7] http://www.offshorebanking.co.cr/offshoremoneymarketaccounts/index.htm
[8] Tästä markkinasta tein vuonna 1976 Kone Oyj:lle pro gradu tutkimuksen teemasta “Monikansallisen yrityksen valuuttariski ja lineaarinen optimointi”.
[9]Spero, J & Hart, J (2003) The Politics of International Economic Relations, Wadsworth sivut 54-56.
[10]Patomäki & Teivainen 2003, sivu 56.
[11] Patomäki &Teivainen 2003, sivu 63.
[12]Desai, Meghnad (2008) Marxin Kosto: Kapitalismin Nousu ja Valtiokeskeisen Sosialismin Kuolema. Helsinki, Gaudeamus.
[13]Smith, Adam (1976) An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, Oxford, Clarendon Press.
[14]Markets can never work properly if wrong decisions make somebody rich. See articles: economistsview.typepad.com/.../policy/
[15] Anna Schwartz considers this an excuse for bankers to save their skins after making so bad decisions. The worst thing for a government to do, is to act without principles, to make ad hoc decisions. The market will respond positively only after the government begins to follow a steady, predictable course. www.forbes.com/.../milton-friedman-anna-schwartz-financial-crisis-opinions-contributors-sorman.html
[16]Copeland, T. and Weston. J. F. (1988). Financial theory and corporate policy, 3rd ed. Reading, MA: Addison.
[17] Soros, George (2008) The New Paradigm for Financial Markets — the Credit Crisis of 2008 and What it Means; Public Affairs Books.
[18]The most price-sensitive and potentially scare commodities globally are all petroleum products and basic metals and food products that any nation needs to run its market economy. .
[19]George Soros The Crisis of Global Capitalism: Open Society Endangered, 1998
[20]Krugman,Paul ( 2007) Who was Milton Friedman?, New York, Review of Books 54 (2007), pp. 27–30.
[21]Ghoshal, Sumantra. (2005). Bad management theories are destroying good management practices. Academy of Management Learning and Education, 4(1), 75-91.
[22]Monetaristien moraalikoodi kattaa seuraavia seikkoja:
moraalisilla ja eettisillä tarkasteluilla ei ole sijaa liikkeenjohdossa
johtajien tehtävänä on maksimoida osakkeenomistajien arvoa
ihminen on opportunistinen homo economicus, joka pyrkii aina maksimoimaan omaa etuaan, siksi ihmisiä pitää kontrolloida ja sitouttaa
optiot ovat hyväksyttävä tapa sitouttaa liikkeenjohto omistaja-arvon lisäämiseen
arvon tuotannossa sijoitettu raha on tärkeämpi tekijä kuin työntekijöiden panos
työntekijöiden palkat ja asema on pidettävä mahdollisimman heikkoina.
[23]Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism, Oxford, UK: Oxford University Press.
[24] Ebenstein, Lanny (2007 Milton Friedman: A Biography, New York: Palgrave Macmillan, 2007.
[25]UN Economic Commission for Africa (2000) Transforming Africa’s Economies: Economic Report on Africa 2000.
http://www.uneca.org/eca_resources/Publications/books/ERA2000/ERA2000.htm
[26]Friedman, Milton and Schwartz, Anna (1963) A Monetary History of the United States, 1867-1960, Princeton, Princeton University Press. (for the National Bureau of Economic Research).
[27]George A. Akerlof & Robert J. Shiller: Animal Spirits. How Human Psychology Drives the Economy, and Why it Matters for Global Capitalism. Princeton University Press 2009
Keynesin malli on tehokas vain, jos kokonaiskysynnän vähyys on syynä taloustaantumaan. Näin ei tämä päivän laman koettelemissa maissa, joissa talousongelmat ovat usein rakenteellisia ja korjattavissa vain pitkällä aikavälillä. Keynesiläisen talousteorian toinen vaikutusvaltainen kritikoija Robert Lucasin ohella on ollut nobelisti Milton Friedman[1], jota myös kutsutaan yleisesti monetarismin isäksi. Monetarismin mukaan inflaatio on täysin rahapolitiikkaan liittyvä ilmiö. Siksi monetaristit korostavat, että rahapoliittiset keinot eli käytännössä hallituksen budjetista rahoittama elvytys vain syrjäyttää yksityisen sektorin investointeja (crowding out). Keynesiläisen taloustieteen oppien mukaan inflaatiota siis hallitaan juuri rahapolitiikan avulla ja erityisesti rahan määrän tarjonnalla, jolloin samalla valtio voi omilla toimillaan tasapainottaa suhdannevaihteluita. Monetaristit korostivat Lucasin tapaan rahapolitiikan ennustettavuutta, koska rahan tarjonnan nopea lasku voi saada aikaan laman. Monetaristit vastustavat näin keynesiläistä aktiivista suhdannepolitiikkaa, joka johtaa vain lyhytaikaiseen kasvupyrähdykseen, jonka jälkeen palkat ja hinnat nousevat ja työttömyys pahenee. Toisaalta monetarismin käytännön edustajat toistuvasti vaativat kriisien aikana, että valtiot asettuvat takaamaan rahajärjestelmän häiriöttömän toimivuuden, mikä ei ihan kuulosta moraalisesti kestävältä linjalta.
Englannin pääministeri Margaret Thatcher omaksui monetarismin vuonna 1979. Thatcher oli myös aikansa markkinaliberaali ja neoklassikko, joka lääkkeenä Englannin talouden kilpailukyvyn palauttamiseen oli kilpailun tuoma tehokkuus ja julkisen sektorin yksityistäminen. Thatcher ei ollut suosittu pääministeri, sillä häntä pidettiin kovaotteisena (hänen väitettiin olleen hallituksensa ”ainoa mies”). Englannin talous oli sodan jälkeisen ajan säännöstelytalouden jäljiltä tehoton ja Englanti menetti asemiaan tärkeillä vientitoimialoilla. Thatcher ajoi läpi tarpeellisen julkishallinnon saneerauksen ja sai aikaan talouskasvua. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan käynnisti puhdaslinjaisen monetaristisen reformin 1980-luvun alussa, jonka näkyviä tuloksia oli ”Sun Belt” kasvusykli erityisesti Kaliforniassa. Thatcher ja Reagan uskoivat vahvasti julkistalouden alasajon ja privatisoinnin voimaan ja aliarvioivat yksityisten suuryritysten pyrkimyksen monopolivoittoihin, joista neoklassikko ja nobelisti Kenneth Arrow[2] kirjoitti ansiokkaasti jo 1960-luvulla.
Kilpailun esteet ovat todellisia siirryttäessä luonnollisesta monopolista (natural monopolies) kilpailtuun markkinaan. Julkisilla palveluyksiköillä on usein optimaalinen koko ja tätä kautta alhaiset kustannukset. Kun tällainen yksikkö viedään pörssiin, syntyy ”oikea” monopoli, joka nostaa hintoja ja rahastaa kuluttajia. Tämä on krooninen ongelma Afrikassa, jossa IMF tarjoaa julkisyksiköiden yksityistämistä ratkaisuna talouden rakennemuutokseen. Pohjoismaiset sähkömarkkinat ovat varoittava esimerkki siitä, millaisiin ylivoittoihin johtaa siirtyminen luonnollisesta monopolista kilpailtuun markkinaan, jossa tosiasiallista kilpailua ei ole. Tapaus on moraalisesti kestämätön, koska tarvittavat korjaustoimet – joita ei pääosin ole toteutettu – on perusteltu pätevästi TEMin nimeämän selvitysmiehen raportissa[3]. Lisäksi kyseessä ovat pääosin suuryhtiöt, joissa valtioilla Pohjoismaissa on edelleen määräysvalta siis osake-enemmistö, joten valtioiden kilpailuasioiden valvojana pitäisi osoittaa hyvää esimerkkiä valtiokapitalistina. Valtiot ovatkin olleet erityisen huonoja oppimaan markkinatalouden, neoklassisia pelisääntöjä, mihin osaltaan kaiketi vaikuttaa keynesiläisyyden pitkään jatkunut valtakausi.
Reagan-Thatcher-opin kiistämättömien tulosten vastapainona on runsaasti sosiaalisia kustannuksia, jotka on aiheuttanut paitsi yksisilmäinen yksityistäminen myös veroalennukset suurituloisille, jotka siirtävät tuloja alhaisista tuloluokista ylimpään (Suomessa mm. Fortumin johdon optiot). Talouskasvun saavutukset eivät paljoa paina, sillä yleisissä mielikuvissa Reagan jää historiaan Yhdysvaltojen presidenttinä, joka romutti mission (American dream) yrittäjäyhteiskunnasta[4]. 1980-luvulla noin prosentti Yhdysvaltojen perheistä kasvatti tulojaan 50 prosenttia, jolloin heidän tulonsa olivat noin 100 kertaa suuremmat kuin alimman desiilin[5]. Näin Yhdysvalloista tuli luokkayhteiskunta, joka jähmettyi tulonjakoa koskevaan poliittiseen taisteluun, mikä sopii huonosti yhteen maan loisteliaan yrittäjyyshistorian kanssa. Reganin ideologinen perustelu, jota nobelisti John Kenneth Galbraith 1980-luvulla ironisoi tv-ohjelmissa, oli sinällään monetarismin ideologian mukainen. Regan uskoi, että tulojen lisäys jo ennestään rikkailla kiihdyttää investointeja ja luo työpaikkoja, eli ”rikkaiden pöydältä putoavat muruset ruokkivat köyhät”. Reagan ja hänen esikuntansa eivät kuitenkaan nähneet globalisaatiota realistisessa valossa. Rikkaiden lisätulot ilmeisesti ohjautuivat sijoituksiksi maan suuryrityksiin mutta nämä eivät enää investoineetkaan Yhdysvaltoihin vaan Kiinaan, Intiaan, jne. Koska globaalissa järjestelmässä hallitus ei voi säädellä yrityssektorin investointeja, monetarismi on yhtä lailla ”narulla työntämistä” kuin sen kritiikin kohteena oleva keynesiläisyys.
1980-luvulla monetarismia sovellettiin aktiivisesti kehitysmaihin, kun monetaristit ottivat ideologisen hegemonian niissä maailmantalouden organisaatioissa (mm. IMF ja Maailmanpankki), joita Yhdysvallat rahoitti. Valitettavan pahat jäljet monetarismi jätti Afrikassa. Esimerkiksi Ghanan talous kasvoi maan itsenäistymisen kahtena ensi vuosikymmeniä 1960- ja 1970-luvulla noin 20 %:ia[6]. 1970-luvun kriisit ja erityisesti öljykriisi iskivät rankasti Chanaan ja muihin Afrikan öljyriippuvaisiin maihin, kun kansainväliset rahoittajat siirsivät rahojaan Eurodollari-markkinoille. Nämä markkinat syntyivät, kun öljyrikkaiden maiden dollaritalletukset kertyivät Eurooppaan (mm. Lontoo), jossa sääntely oli vähäistä ja tätä kautta transaktiokustannukset alhaisia ja tuotot suuret[7].[8]. Afrikan maat joutuivat vaikeuksiin kohoavien korkojen ja tiukentuvien lainaehtojen vuoksi. Tämä ajankohta merkitsi päätepistettä legendaaristen Afrikan itsenäisyystaistelijoiden (mm. Kwame Nkrumah ja Julius Nyerere) Keynesiläiselle talousmallille, josta myös valtiokapitalismin suuren roolin vuoksi käytettiin nimeä Afrikan sosialismi. Tuottohakuisina pankkeina toimivat IMF ja Maailmanpankki omaksuivat suoraviivaisen monetaristisen linjan ja pakottivat mm. Ghanan leikkaamaan julkisia menoja ja purkamaan teollistamisohjelmat, mikä johti Ghanan ja monen muun maan sosiaalisiin vaikeuksiin, kun kasvavien lainavelvoitteiden hoitamiseksi tuli karsia julkiset sosiaalipalvelut minimiinsä. Samalla köyhyys, lukutaito ja kulkutaudit levisivät laajasti Afrikassa. Tätä politiikkaa on vaikea puolustella, koska valtionkapitalismin tilalle ei 1960-luvun Afrikassa ollut vahvaa yksityistä kapitalismia, kun siirtomaavallat olivat vetäytyneet.
Monetarismilla on ollut myös tervehdyttäviä vaikutuksia kehitysmaissa. Meksikon talouskriisi vuosina 1994-95 on esimerkki ylivelkaantumisen aiheuttamasta investointilamasta. Poliittinen epävakaus yhdistettynä ylivelkaantumiseen jarrutti Meksikolle elintärkeitä ulkomaisia sijoituksia. Yhdysvaltojen ja IMF:n tuki auttoivat maan ulos akuutista kriisistä, koska ne pakottivat Meksikon parantamaan julkisen talouden kontrollia. Aasian talouskriisi käynnistyi Thaimaasta vuonna 1997 ja Aasiassa oli myös edessä sijoittajien joukkopako. Kiinan ylivoima maailmankaupassa WTO-kauden alussa vuodesta 1995 lähtien ja Japanin kotimarkkinoiden lama ja epävakaat poliittiset olot lisäsivät Aasian pienten vientimaiden kriisiä, kun vientitulot hupenivat. Vaikka IMF:n lainat pehmittivät kriisin vaikutuksia, ne eivät estäneet kriisiaaltoa leviämästä mm. Venäjälle ja Brasiliaan.[9] Venäjällä oli vaikeuksia siirtyä markkinatalouteen 1990-luvulla, mikä johti toistuviin kriiseihin, Venäjä ulkomaisen velan kasvuun ja ruplan devalvointiin. Venäjä hyötyi 90-luvun lopun IMF-talouskurista lähinnä poliittisista syistä, koska valta siirtyi oligarkeilta vahvalle presidentille (Putin), joka 2000-luvun alussa johti Venäjän vahvaan talouskasvuun ja vakauteen.
Globaali maailmassa kriisien vaikutukset leviävät yhä laajemmalle. IMF on ottanut johtavan roolin kriisien hallinnassa. IMF:n menetelmät ovat herättäneet laajaa vastusta köyhissä maissa, jotka ovat joutuneet IMF:n painostuksesta rankkoihin rakennesopeuttamisohjelmiin (Structural Adjustment Program, SAP). Vuonna 2000 Brasiliassa yli miljoona ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, jossa vaadittiin IMF-ohjelman SAP-ohjelman keskeyttämistä[10]. Vuonna 1999 Indonesia joutui turvautumaan IMF:n apuun, kun maan hallitus ei uskonut selviävänsä 70 miljardin dollarin velkataakastaan ilman IMF:n lainoja. IMF-ohjelman seurauksena lähes 30 %:ia Indonesian kansasta ajautui köyhyysrajan alapuolella, kun vastaava luku vuodelta 1996 ennen talouskriisiä oli 12 %:ia. Tämän seurauksena sadat lakimiehet uhkasivat haastaa IMF:n oikeuteen, koska IMF on SAP-ohjelmallaan syventänyt kriisiä ja pahentanut Indonesian taloustilannetta[11]. Lähtökohtaisesti IMF edustaa kuitenkin velkojien etuja ja on voittoa tavoitteleva rahoituslaitos, jolloin IMF:n tarjoama korot voivat olla ajoittain korkeampia kuin yksityispankkien. Toisaalta IMF on valtioille viimeinen rahoittaja ja rahoittaa valtioita siinäkin tilanteessa, kun muut rahoittajat ovat sulkeneet luottohanat.
Vakava monetaristeja vastaan esitetty syyte koskettaa salaliittoa valtioita vastaan, kun johtavat rahoituspalveluiden tarjoajat siis investointipankit Yhdysvalloissa käyttävät kyseenalaisia liiketapoja nostaakseen lyhyen tähtäyksen voittoja ja sen tuomia etuuksia niin, että jättipankit itse välttävät joutumasta tappioiden (downside) maksajiksi. Tästä käyttävät asiantuntijat ja maksajaksi joutuneet veronmaksajat varsin rajuja ilmaisuja erilaisilla keskustelupalstoilla ja uutiskanavilla. Nobelisteista neoklassisen koulukunnan kannattajat (Lucas, Krugman, Stiglitz, jne.) ovat ottaneet analyyttisesti kantaa ja varoittaneet siitä, että tappioiden maksaminen verovaroilla vaarantaa yleisen luottamuksen markkinoihin. Tämä olisi tuhoisaa, koska pääosin markkinat ovat toimivat ja niille on vaikea löytää vaihtoehtoa – ja ainakin Karl Marx saattaisi ”ilkkua haudassaan”[12]. Adam Smith[13] pohti markkinoiden ”moraalikoodia” jo 1700-luvulla, joka se on korjaantunut, koska elinkeinoelämä on sitoutunut monien hyvien asioiden ajajaksi toiminnassaan, mistä esimerkkinä on kestävä kehitys (sustainable development). Markkinat eivät koskaan voi olla tehokaita, jos väärät päätökset tekevät päättäjät rikkaiksi.[14] [15] Rahoituspalvelumarkkinat ovat globaalisti ja maittain hajanaiset (fragmentated) ja rakenteellisesti tehottomat (inefficient)[16]. Moraalinen hasardi (moral hazard) on helppo toteuttaa, koska globaalit raha- ja pääomamarkkinat vaikuttavat kaikkialla, joten 2008 syksyllä alkanut globaali finanssikriisi iski kaikkialla ja pakotti hallitukset massiivisiin interventioihin. George Soros[17] tulkitsi kriisin enteenä koko globaalin järjestelmän romahduksesta, koska valtioiden toimet markkinoiden likviditeetin turvaamiseksi eivät ratkaise luottamusongelmaa, mutta saavat inflaation vauhtiin[18].
Sumantra Ghoshal[19] väittää Milton Friedmanin johtaneen bisness-koulut väärään teoriaan ja sitä kautta vahingolliseen opetukseen. Kun tätä on jatkunut vuosikymmeniä 1960-luvulta alkaen, monetarismin ajatusmallit ovat siirtyneet liikkeenjohtajien arkiseen käytäntöön Yhdysvalloissa ja sen myötä muissakin teollistuneissa maissa. Nobelisti Paul Krugman[20] kiteytti Talouselämä-lehden haastattelussa (39/2004) ahneuden ongelman sanoen että "nykykapitalismilla ei ole muita vihollisia, paitsi kapitalismi itse". Krugmanin mukaan Yhdysvallat suistui raiteilta 1990-luvulla, kun markkinatalouden säätelyjärjestelmä romutettiin. 90-luvulla lisääntyivät kirjanpitorikokset ja muut ahneuteen väärinkäytökset samalla kun maan lapsikuolleisuus pysyi korkeana ja 45 miljoonaa ihmistä joutui elämään ilman sairausvakuutusta ja ilman terveydenhoitopalveluita. George Soros keinotteli 90-luvulla mm. Britannian punnalla ja loi suunnattomat omaisuudet. 1990-luvun lopulla hän kääntyi monetarismin kriitikoksi[21]. Talouden valta on Soroksen mukaan nykyään niin suuri, että se uhkaa jopa demokratiaa. Tällä Soros viittaa siihen, että monetarismia tulkitaan moraalikoodina[22], uskontona, joka ohjaa kaikkea ihimillistä toimintaa[23]. Friedmanin kuuluisa slogan on: “The market is always right”[24].
Toisaalta vaikka väitetään, että globaalisti avoimet pääomamarkkinat ovat syynä talouskriisiin, on syytä muistaa, että järjestelmän rakentajat ovat valtiot ja poliitikot. Neoklassisen koulukunnan näkyvät edustajat kuten Lucas tai Krugman (markkinaliberaaleja) ovat vastustaneet pankkien pelastamista veronmaksajien rahoilla, jotta talouden resurssit saadaan talouskasvun raaka-aineeksi. Amerikkalaiset asuntolainamarkkinat ovat osin valtion rakentamien Fannie Maen ja Freddie Macin hallussa, eikä niiden ympärillä oleva talous ole markkinaliberalismia vaan valtion sääntelyä. Yhdysvalloissa laki velvoittaa hajauttamaan asuntolainojen riskit hajauttaa muuttamalla ne arvopapereiksi. Onko siis valtio ja politiikka perimmäinen syy subprime-kriisiin? Miten Moody’s ja muut reittajaat sitten arvioivat subprime-luottoja? Koska koko luottoketju lienee Yhdysvaltojen liittovaltion takaama joka suoraan tai epäsuorasti, yksittäisten instrumenttien luottokelpoisuus on sama kuin valtion velkakirjoilla, siis huippuluokkaa. Mutta sääntelytalous ei rajoitu tähän. Globaalimarkkinoiden avoimuutta rajoittavat (1) runsaan 300 miljardin dollarin tasolle yltävä maataloustuki, josta EU:n osuus on noin puolet, (2) moninaiset suorat ja epäsuorat yritystuet ja (3) valtioiden tekemät sopimukset, joista pääosa on valtioiden sopimuksia keskinäisistä etuuksista. Sääntelytalous, josta vain esimerkkejä voi mainita, on edelleen valtava viidakko lakeja, tukija ja sopimuksia ja toisasiallinen este ihmisten, palveluiden, tavaroiden ja pääoman vapaalle liikkuvuudelle, mihin EU sitoutui Rooman sopimuksella.
Monetaristien mukaan valtio ei voi taata kansalaisten hyvinvointia. Kehitysmaissa IMF:n toiminnalla on ollut katastrofaalisia seurauksia. Structural Adjustment Programs pysäytti Afrikan talouskasvun 1980- ja 1990-luvulla, joita on tapana nimittää menetetyiksi vuosikymmeniksi. Tänään Afrikan tulonjako (income distribution) on maailman pahin, kun liki puolet väestöstä joutuu elämään alle dollarilla päivässä[25]. Olisiko Afrikan maiden lainavastuita voitu käsitellä tosin – vertaa rikas Kreikka? Milton Friedman ja Anna Schwartzin analyysi Yhdysvalloista[26] osoittaa, että ylikuumeneminen johtaa talouden kriisiin. Miksi sama kriisikaava toistuu vuosikymmenestä toiseen? Onko syy perimmältään sijoittajien ”eläimellinen vaisto” [27] vai poliitikkojen kyvyttömyys oppia?
Nykyisen kriisin perussyy on teollisuusmaiden kasvava julkinen velka. Yhdysvaltain keskuspankin (FED) pääjohtaja Alan Greenspan tuli tunnetuksi talouskasvusta mutta rakensi asuntokuplaa pitämällä korot aivan liian alhaalla. Nerona pidetty Alan Greenspan syyllistyi siis tyhmyyteen mutta taustalla oli tietenkin poliittinen tahto. Rakensiko FED Yhdysvaltojen hallituksen ohjelmaa tarkoituksena siirtää väistämättömän taantuman ajankohtaa? Toimiko EKP tässä suhteessa yhtään paremmin? Yleisesti annetaan markkinatalousmaissa kansalaisten ymmärtää, että on luotu markkinaliberalismi, vaikka kyseessä on sääntelytalous. Miksi tätä käsitteellistä sekaannusta ei oikaista? Veronmaksajien velvoittaminen maksajaksi jatkuu, koska puuttuu todellista tahtoa luoda globaali markkinaliberaali talousjärjestelmä? Onko tällä tavalla luotu harhainen kuva markkinavoimista, jotka ovat ihmisten kontrollin ulkopuolella ja josta syystä reaalitaloudessa työskentelevät ihmiset suostuvat maksamaan mm. Kreikan tulevat luottotappiot ilman, että saavat jotakin vastikkeeksi? Kuinka viisaita olivat 1990-luvun alun valtion toimet Suomessa, kun noin 11 prosenttia BKT:stä käytettiin yksityisten pankkien pelastamiseen?
[1]Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[2]Arrow, Kenneth (1962) Economic Welfare and the Allocation of Resources for Invention, in Richard R. Nelson (ed.), The Rate and Direction of Inventive Activity: Economic and Social Factors, National Bureau of Economic Research, Conference Series, Princeton: Princeton University Press, pp. 609-625.
[3]Sähkön tukku- ja vähittäismarkkinoiden toimivuus, Selvitysmies Matti Purasjoen raportti, Kauppa- ja teollisuusministeriö, 2006.
[4]Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York..
[5] Phillips, Kevin (1990) The Politics of Rich and Poor, Basic Books.
[6] Cooper, Frederick (2002) Africa since 1940: The Past of the Present, Cambridge University Press.
[7] http://www.offshorebanking.co.cr/offshoremoneymarketaccounts/index.htm
[8] Tästä markkinasta tein vuonna 1976 Kone Oyj:lle pro gradu tutkimuksen teemasta “Monikansallisen yrityksen valuuttariski ja lineaarinen optimointi”.
[9]Spero, J & Hart, J (2003) The Politics of International Economic Relations, Wadsworth sivut 54-56.
[10]Patomäki & Teivainen 2003, sivu 56.
[11] Patomäki &Teivainen 2003, sivu 63.
[12]Desai, Meghnad (2008) Marxin Kosto: Kapitalismin Nousu ja Valtiokeskeisen Sosialismin Kuolema. Helsinki, Gaudeamus.
[13]Smith, Adam (1976) An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, Oxford, Clarendon Press.
[14]Markets can never work properly if wrong decisions make somebody rich. See articles: economistsview.typepad.com/.../policy/
[15] Anna Schwartz considers this an excuse for bankers to save their skins after making so bad decisions. The worst thing for a government to do, is to act without principles, to make ad hoc decisions. The market will respond positively only after the government begins to follow a steady, predictable course. www.forbes.com/.../milton-friedman-anna-schwartz-financial-crisis-opinions-contributors-sorman.html
[16]Copeland, T. and Weston. J. F. (1988). Financial theory and corporate policy, 3rd ed. Reading, MA: Addison.
[17] Soros, George (2008) The New Paradigm for Financial Markets — the Credit Crisis of 2008 and What it Means; Public Affairs Books.
[18]The most price-sensitive and potentially scare commodities globally are all petroleum products and basic metals and food products that any nation needs to run its market economy. .
[19]George Soros The Crisis of Global Capitalism: Open Society Endangered, 1998
[20]Krugman,Paul ( 2007) Who was Milton Friedman?, New York, Review of Books 54 (2007), pp. 27–30.
[21]Ghoshal, Sumantra. (2005). Bad management theories are destroying good management practices. Academy of Management Learning and Education, 4(1), 75-91.
[22]Monetaristien moraalikoodi kattaa seuraavia seikkoja:
moraalisilla ja eettisillä tarkasteluilla ei ole sijaa liikkeenjohdossa
johtajien tehtävänä on maksimoida osakkeenomistajien arvoa
ihminen on opportunistinen homo economicus, joka pyrkii aina maksimoimaan omaa etuaan, siksi ihmisiä pitää kontrolloida ja sitouttaa
optiot ovat hyväksyttävä tapa sitouttaa liikkeenjohto omistaja-arvon lisäämiseen
arvon tuotannossa sijoitettu raha on tärkeämpi tekijä kuin työntekijöiden panos
työntekijöiden palkat ja asema on pidettävä mahdollisimman heikkoina.
[23]Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism, Oxford, UK: Oxford University Press.
[24] Ebenstein, Lanny (2007 Milton Friedman: A Biography, New York: Palgrave Macmillan, 2007.
[25]UN Economic Commission for Africa (2000) Transforming Africa’s Economies: Economic Report on Africa 2000.
http://www.uneca.org/eca_resources/Publications/books/ERA2000/ERA2000.htm
[26]Friedman, Milton and Schwartz, Anna (1963) A Monetary History of the United States, 1867-1960, Princeton, Princeton University Press. (for the National Bureau of Economic Research).
[27]George A. Akerlof & Robert J. Shiller: Animal Spirits. How Human Psychology Drives the Economy, and Why it Matters for Global Capitalism. Princeton University Press 2009
torstai 27. toukokuuta 2010
The illusion of the world government
Since the World War II[1], the United Nations, the UN has had the responsibility for the collective security in our globe. The UN Charter Chapter VII sets out the UN Security Council's powers to maintain peace. The most famous article 42 allows the Council to determine the existence of any threat to the peace, breach of the peace, or act of aggression and to take military and nonmilitary action to restore international peace and security. The UN Charter's prohibition of member states of the UN attacking other UN member states is central to the purpose for which the UN was founded. Theoretically, the UN Charter relies on John Lockes’ ideas that postulate social contracts[2], first among citizens in order to establish an organized political community (state), and second between citizens and rulers about the transfer of power from the former to the latter, defining their mutual rights and obligations[3].
The UN Charter established a constitutional-like order among member states that is governed by the rule of law and viewed as legitimate by all its member states. The UN Charter is based on the assumption that policies of assertive multilateralism and cooperative security promote better international order and stability, than what would exist under traditional balance-of-power politics. The UN Security Council[4] is the organ charged with maintaining peace and security among nations. The decisions of the Council are known as UN Security Council Resolutions. The legally binding nature of Resolutions has been the subject of continuous controversy. In the case when the Council cannot reach consensus a resolution, it is possible to produce a Presidential Statement that is non-binding in its nature. This kind of complex decision-making is the reason why the UN Charter has been so difficult to empower.
In the 80s, the end of the Cold War raised expectations that the foundations of a new world order could eliminate new wars. The time of hegemonic wars of superpowers was over and the rebuilding of international institutions was focused more than the struggle for hegemony. The problem of a new world order is that international conflicts are dramatic and episodic. They are no more traditional wars but so-called terrorism or small wars. In the 80s, the Balkan crisis escalated into ethnic cleansing[5]. Since then, there were many multilateral interventions, both the UN/ EU actions and the NATO actions. The massive intervention by the US and its NATO allies in Europe in internal conflict in Bosnia and Kosovo is an example of military operations through which third parties intervene in civil conflicts to stop the fighting[6]. The problem was that the multilateral intervention of the UN could not stop militarization and human rights violations. The Serbian government's actions in Kosovo followed the same pattern that was applied by Serb forces in Bosnia[7]. The Serbian government repeated its historical pattern of military actions, and the UN involvement in Bosnia can be classified as a catastrophe.
Contrary to popular belief, little actual intervention took place. There was a clear contrast between the firm rhetoric of the Security Council resolutions[8] and actions. When enforcement did take place, it was the NATO that acted, not the UN. The reason was the same as many times earlier and later. The Security Council was unable and even reluctant to punish the UN member state of its aggressions against civilians. The U.S., Russia and China concentrated in their own political maneuvering and paralyzed the decision-making of the Security Council. Somewhat later the UN was passive in responding to the bloody conflicts in Rwanda and other parts of Africa. The interdependencies of the UN member states seem to weaken their capacity to deal with cross-boundary crises. In that sense, the UN has simply been unprepared for the complex conflicts like the organised mass murders that characterised the last decades. The political tensions in the UN have coursed many other negative effects like unwarranted political influence of multinationals and downward pressures on labor and environmental standards.
The legitimacy of the UN to intervene in humanitarian crises is highly dependent on its member states that exercize the legitimate power over their own territories[9]. The strengthening of international governance, especially in the field of the protection of human rights and the treatment of minorities is necessary. Unfortunately, the UN lacks the potency to equalize power disparities. The UN can only make international conflicts more civilized and less brute[10].
The People's General Assembly of the UN has repeatedly indicated an emerging consensus that the time is ripe for reformulating the UN's rules of the game by making them more compatible with democratic principles. These top-down approaches have long been wishful thinking[11]. Many of the UN’s specialized organizations like UNESCO have succeeded well and they are important part of the networking with NGOs[12]. Referring to the UN’s important principles of human rights and sustainable development, the UN is particularly suited to integrating discrete groups into an international organization and facilitating transnational institution building. Due to the increasing number of intra-state wars, the nature and means of international peace and democracy missions have changed. In complex intra-state wars not only military intervention is needed but multidisciplinary operations which include a wide range of civilian tasks, from coordinating humanitarian assistance and human rights monitoring to supporting institution building. NGOs not only address vital issues of the world environment, human rights, religious conflicts, migration, and refugees, but also have created methods of collaboration over borderlines.
Interventions to a state in crisis can be unilateral (one state takes action) or multilateral (such as UN or NATO action). There are certain conditions[13] associated with multilateral interventions that will increase the likelihood of success. An alternative model to multilateral legitimacy is still the historical model of dominance. For many years to come, the U.S is the only one reaching the status as a military superpower with global reach, although China and India are expected to be formidable economic powers in the future. The EU is doomed to walk in the shadow of the US and the NATO as long as its member states are reluctant to establish a political union as a necessary condition for conducting a single foreign and security policy. Max Boot[14] has noticed that the small war has been a way of furthering American interests. The judicious application of military force as the only option in regions where diplomatic or economic incentives fail to persuade can be potentially dangerous policy to follow in the time of globalization. Boot highlights the shadow of Vietnam that has the corrosive effects on US foreign policy. Boot sees the U.S. as an altruistic agent in international affairs that is solely responsible for the collective security in our globe. In that sense, the Pax Americana can be seen as parallel concepts with the Pax Romana and the Pax Britannica. However, Boot’s vision of the Pax Americana contains return to the UN norms: the peace-keeping, peace enforcement, and humanitarian missions.
Unlike the model of world government, the model of global policy networks is not based on any political doctrine. Network model can be seen as a reflection of new trends in international relations that shows fragmentation of formerly unitary state structures, increasing direct contacts across national borders of the non-governmental organizations (NGOs) in public policies. On the global scene, the recent appearance of NGOs in practically all spheres of interest can be interpreted to signal the dynamics in international cooperation. The anti-globalization and environmental NGOs can be harmful to G8 countries and multinationals, but this is exactly what democracy is about. A good reason to favor the network-based and bottom-up approach is the fact that the most formidable, global networks use this approach. In Anne-Marie Slaughter’s judgment, global networks increasingly exchange information and coordinate activity to combat crime and address common problems on a global scale.[15] Like Anne-Marie Slaughter has pointed out A New World Order can only be based on network approach on the bottom-up instead of top-down.
Since the 1990s, when the Balkan crises erupted, the EU has been trying to make the transition from reacting to crises on an ad hoc basis, to anticipating and preparing for such crises. The EU has strengthened the civilian side of conflict management. A key issue is the training and rapid deployment of qualified civilians. The EU has established civilian crisis management capabilities in police, civilian administration, rule of law and civil protection. The EU challenge is to link the institutional approach to the network approach of governance. The EU’s special resources and its unique legitimacy as representative of the common interest makes it the outstanding candidate for fulfilling the role of network manager, a role which means arranging and facilitating interaction processes within networks in an open, transparent and balanced manner[16].
The EU brings together the states and societal actors for mobilizing pan-European flows of ideas, knowledge, funding, and people. Attention is given to NGOs[17]. State and civilian actors are involved in networks ranging from the EU-level to decentral sub-national levels in the member states.
In Africa, the major obstacle of institution building is the local armed conflicts[18]. Small arms are the weapons of mass destruction of the poor. They have had a great destructive influence on political and social structures. The reasons for armed conflict vary. There is a clear need for better analysis of the root causes of conflict and of the early signs of an emerging conflict[19]. In some countries, the government has failed to govern. These governments are unable, or unwilling, to provide security and basic governmental services in their territories. Failed states are first and most humanitarian disasters, where the main victim is the population. Increases in population, declining economies, poverty, environmental degradation, injustice, and foreign debts are typical reasons to failed states that are also becoming an increased threat to international peace and security. Nevertheless, despite all the technological advances, it appears that military means are not any more reasonable to be used.
[1]This conflict split a majority of the world's nations into two opposing camps: the Allies and the Axis and resulted in the deaths of 60 million people. More than 100 million military personnel from 61 nations were mobilized. However, nearly two-thirds of those killed in the war were civilians. Of particular note was the Holocaust, which was largely conducted in Eastern Europe, and resulted in the killing of around or even more than six million Jews and other minorities by Axis forces. http://en.wikipedia.org/wiki/World_War_II
[2]The notion of Social Contract, although particularly influential in the seventeenth and eighteenth centuries, has a history which reaches back to the time of the ancient Greeks. The term refers to the act by which men are assumed to establish a communally agreed form of social organization.
http://etext.virginia.edu/cgi-local/DHI/dhi.cgi?id=dv4-34
[3]Clark, Grenville and Sohn, Louis (1966) World Peace Through World Law: Two Alternative, Cambridge, Mass: Harvard University Press.
[4]The Security Council is made up of 15 member states, consisting of five permanent seats and ten temporary seats. The permanent are China, France, Russia, the UK and the U.S. These members hold veto power over substantive but not procedural resolutions. The ten temporary seats are held for two-year terms with member states voted in by the UN General Assembly on a regional basis. http://en.wikipedia.org/wiki/United_Nations_Security_Council
[5] The concept refers to practices aimed at the displacement of an ethnic group from a particular territory. http://en.wikipedia.org/wiki/Ethnic_cleansing
[6] Regan, Patrick M. (2002) Civil Wars and Foreign Powers: Outside Intervention in Intrastate Conflict, University of Michigan Press.
[7] Pevehouse, Jon and Goldstein, Joshua (1999) Serbian Compliance or Defiance in Kosovo? Statistical Analysis and Real-Time Predictions, Journal of Conflict Resolution 43, pp.538-546.
[8] Condemnations, demands, appeals for cessation of fighting, free passage of humanitarian aid and adherence to humanitarian law.
[9]According to Max Weber, the state is the source of legitimacy for any use of violence. The police and the military are the main instruments, but private forces in the form of associations and networks are also legitimated by the state. Weber, Max (1946) Science as a Vocation, in Gerth, Hans and Mills, Wright (eds.) From Max Weber: Essays in Sociology, Oxford University Press, New York.
[10] On 21 March 2005, UN Secretary-General, Kofi Annan, released his report “In larger freedom: towards development, security and human rights for all”.
[11]Richard Falk of Princeton and University of California at Santa Barbara, see his Reforming the International: Law, Culture, Politics, edited by Falk, Richard & Lester, Edwwin J Ruiz, & Walker, R.B. J. New York, Routledge, 2002.
[12]Since the World Summit on Social Development at Copenhagen (6 - 12 March in 1995) at Copenhagen, the U.N. itself has fully recognized the persuasive power of NGOs.
[13]Patrick Regan identifies three historically rooted conditions:
- mutual consent of the parties involved,
- impartiality on the part of the intervenors,
- the existence of a coherent intervention strategy.
Patrick M. Regan (2002) Civil Wars and Foreign Powers: Outside Intervention in Intrastate Conflict, University of Michigan Press.
[14] Boot Max (2002) The Savage Wars of Peace: Small Wars and the Rise of American Power, New York: Basic Books.
[15] Anne-Marie Slaughter points out that not only terrorists, arms dealers, money launderers, drug dealers, traffickers in women and children, as well as the pirates of intellectual property operate through global networks; government officials, such as police investigators, financial regulators, and even judges and legislators, also work in such networks. Slaughter, Anne-Marie (2004) A New World Order, Princeton, NJ: Princeton University Press.
[16]Kickert, Walter J.M., Klijn, Erik-Hans & Koppenjan, Joop F. M. (1997) Managing Complex Networks: Strategies for the Public Sector, Sage Publications Inc.
[17]Fisher, William F. (1997) Doing Good? The Politics and Antipolitics of NGO Practices, Annual Review of Anthropology, Vol. 26: 439-464.
[18] During the 1990’s, there were 111 armed conflicts in 74 locations. Half of these were major conflicts (more than 1000 battle related military deaths). Conflict has directly killed more than 2.5 million people in the last decade, and displaced and uprooted over ten times this number (31 million people). The international community spent € 200 billion on seven of the military interventions of the 1990s. Preventive action in each case would have saved € 130 billion. (Wallensteen, Peter and Sollenberg, Margareta (2001) Armed Conflict, 1989-2000, Journal of Peace Research, Vol. 38, No. 5, 629-644, Department of Peace and Conflict Research, Uppsala University).
[19]There are many factors which are early signals of potential conflict: Poverty, economic stagnation, uneven distribution of resources, weak social structures, undemocratic governance, systematic discrimination, oppression of the rights of minorities, refugee flows, ethnic antagonisms, religious and cultural intolerance, social injustice, the proliferation of weapons of mass destruction and small arms.
http://ec.europa.eu/world/peace/geographical_themes/conflict/index_en.htm
Since the World War II[1], the United Nations, the UN has had the responsibility for the collective security in our globe. The UN Charter Chapter VII sets out the UN Security Council's powers to maintain peace. The most famous article 42 allows the Council to determine the existence of any threat to the peace, breach of the peace, or act of aggression and to take military and nonmilitary action to restore international peace and security. The UN Charter's prohibition of member states of the UN attacking other UN member states is central to the purpose for which the UN was founded. Theoretically, the UN Charter relies on John Lockes’ ideas that postulate social contracts[2], first among citizens in order to establish an organized political community (state), and second between citizens and rulers about the transfer of power from the former to the latter, defining their mutual rights and obligations[3].
The UN Charter established a constitutional-like order among member states that is governed by the rule of law and viewed as legitimate by all its member states. The UN Charter is based on the assumption that policies of assertive multilateralism and cooperative security promote better international order and stability, than what would exist under traditional balance-of-power politics. The UN Security Council[4] is the organ charged with maintaining peace and security among nations. The decisions of the Council are known as UN Security Council Resolutions. The legally binding nature of Resolutions has been the subject of continuous controversy. In the case when the Council cannot reach consensus a resolution, it is possible to produce a Presidential Statement that is non-binding in its nature. This kind of complex decision-making is the reason why the UN Charter has been so difficult to empower.
In the 80s, the end of the Cold War raised expectations that the foundations of a new world order could eliminate new wars. The time of hegemonic wars of superpowers was over and the rebuilding of international institutions was focused more than the struggle for hegemony. The problem of a new world order is that international conflicts are dramatic and episodic. They are no more traditional wars but so-called terrorism or small wars. In the 80s, the Balkan crisis escalated into ethnic cleansing[5]. Since then, there were many multilateral interventions, both the UN/ EU actions and the NATO actions. The massive intervention by the US and its NATO allies in Europe in internal conflict in Bosnia and Kosovo is an example of military operations through which third parties intervene in civil conflicts to stop the fighting[6]. The problem was that the multilateral intervention of the UN could not stop militarization and human rights violations. The Serbian government's actions in Kosovo followed the same pattern that was applied by Serb forces in Bosnia[7]. The Serbian government repeated its historical pattern of military actions, and the UN involvement in Bosnia can be classified as a catastrophe.
Contrary to popular belief, little actual intervention took place. There was a clear contrast between the firm rhetoric of the Security Council resolutions[8] and actions. When enforcement did take place, it was the NATO that acted, not the UN. The reason was the same as many times earlier and later. The Security Council was unable and even reluctant to punish the UN member state of its aggressions against civilians. The U.S., Russia and China concentrated in their own political maneuvering and paralyzed the decision-making of the Security Council. Somewhat later the UN was passive in responding to the bloody conflicts in Rwanda and other parts of Africa. The interdependencies of the UN member states seem to weaken their capacity to deal with cross-boundary crises. In that sense, the UN has simply been unprepared for the complex conflicts like the organised mass murders that characterised the last decades. The political tensions in the UN have coursed many other negative effects like unwarranted political influence of multinationals and downward pressures on labor and environmental standards.
The legitimacy of the UN to intervene in humanitarian crises is highly dependent on its member states that exercize the legitimate power over their own territories[9]. The strengthening of international governance, especially in the field of the protection of human rights and the treatment of minorities is necessary. Unfortunately, the UN lacks the potency to equalize power disparities. The UN can only make international conflicts more civilized and less brute[10].
The People's General Assembly of the UN has repeatedly indicated an emerging consensus that the time is ripe for reformulating the UN's rules of the game by making them more compatible with democratic principles. These top-down approaches have long been wishful thinking[11]. Many of the UN’s specialized organizations like UNESCO have succeeded well and they are important part of the networking with NGOs[12]. Referring to the UN’s important principles of human rights and sustainable development, the UN is particularly suited to integrating discrete groups into an international organization and facilitating transnational institution building. Due to the increasing number of intra-state wars, the nature and means of international peace and democracy missions have changed. In complex intra-state wars not only military intervention is needed but multidisciplinary operations which include a wide range of civilian tasks, from coordinating humanitarian assistance and human rights monitoring to supporting institution building. NGOs not only address vital issues of the world environment, human rights, religious conflicts, migration, and refugees, but also have created methods of collaboration over borderlines.
Interventions to a state in crisis can be unilateral (one state takes action) or multilateral (such as UN or NATO action). There are certain conditions[13] associated with multilateral interventions that will increase the likelihood of success. An alternative model to multilateral legitimacy is still the historical model of dominance. For many years to come, the U.S is the only one reaching the status as a military superpower with global reach, although China and India are expected to be formidable economic powers in the future. The EU is doomed to walk in the shadow of the US and the NATO as long as its member states are reluctant to establish a political union as a necessary condition for conducting a single foreign and security policy. Max Boot[14] has noticed that the small war has been a way of furthering American interests. The judicious application of military force as the only option in regions where diplomatic or economic incentives fail to persuade can be potentially dangerous policy to follow in the time of globalization. Boot highlights the shadow of Vietnam that has the corrosive effects on US foreign policy. Boot sees the U.S. as an altruistic agent in international affairs that is solely responsible for the collective security in our globe. In that sense, the Pax Americana can be seen as parallel concepts with the Pax Romana and the Pax Britannica. However, Boot’s vision of the Pax Americana contains return to the UN norms: the peace-keeping, peace enforcement, and humanitarian missions.
Unlike the model of world government, the model of global policy networks is not based on any political doctrine. Network model can be seen as a reflection of new trends in international relations that shows fragmentation of formerly unitary state structures, increasing direct contacts across national borders of the non-governmental organizations (NGOs) in public policies. On the global scene, the recent appearance of NGOs in practically all spheres of interest can be interpreted to signal the dynamics in international cooperation. The anti-globalization and environmental NGOs can be harmful to G8 countries and multinationals, but this is exactly what democracy is about. A good reason to favor the network-based and bottom-up approach is the fact that the most formidable, global networks use this approach. In Anne-Marie Slaughter’s judgment, global networks increasingly exchange information and coordinate activity to combat crime and address common problems on a global scale.[15] Like Anne-Marie Slaughter has pointed out A New World Order can only be based on network approach on the bottom-up instead of top-down.
Since the 1990s, when the Balkan crises erupted, the EU has been trying to make the transition from reacting to crises on an ad hoc basis, to anticipating and preparing for such crises. The EU has strengthened the civilian side of conflict management. A key issue is the training and rapid deployment of qualified civilians. The EU has established civilian crisis management capabilities in police, civilian administration, rule of law and civil protection. The EU challenge is to link the institutional approach to the network approach of governance. The EU’s special resources and its unique legitimacy as representative of the common interest makes it the outstanding candidate for fulfilling the role of network manager, a role which means arranging and facilitating interaction processes within networks in an open, transparent and balanced manner[16].
The EU brings together the states and societal actors for mobilizing pan-European flows of ideas, knowledge, funding, and people. Attention is given to NGOs[17]. State and civilian actors are involved in networks ranging from the EU-level to decentral sub-national levels in the member states.
In Africa, the major obstacle of institution building is the local armed conflicts[18]. Small arms are the weapons of mass destruction of the poor. They have had a great destructive influence on political and social structures. The reasons for armed conflict vary. There is a clear need for better analysis of the root causes of conflict and of the early signs of an emerging conflict[19]. In some countries, the government has failed to govern. These governments are unable, or unwilling, to provide security and basic governmental services in their territories. Failed states are first and most humanitarian disasters, where the main victim is the population. Increases in population, declining economies, poverty, environmental degradation, injustice, and foreign debts are typical reasons to failed states that are also becoming an increased threat to international peace and security. Nevertheless, despite all the technological advances, it appears that military means are not any more reasonable to be used.
[1]This conflict split a majority of the world's nations into two opposing camps: the Allies and the Axis and resulted in the deaths of 60 million people. More than 100 million military personnel from 61 nations were mobilized. However, nearly two-thirds of those killed in the war were civilians. Of particular note was the Holocaust, which was largely conducted in Eastern Europe, and resulted in the killing of around or even more than six million Jews and other minorities by Axis forces. http://en.wikipedia.org/wiki/World_War_II
[2]The notion of Social Contract, although particularly influential in the seventeenth and eighteenth centuries, has a history which reaches back to the time of the ancient Greeks. The term refers to the act by which men are assumed to establish a communally agreed form of social organization.
http://etext.virginia.edu/cgi-local/DHI/dhi.cgi?id=dv4-34
[3]Clark, Grenville and Sohn, Louis (1966) World Peace Through World Law: Two Alternative, Cambridge, Mass: Harvard University Press.
[4]The Security Council is made up of 15 member states, consisting of five permanent seats and ten temporary seats. The permanent are China, France, Russia, the UK and the U.S. These members hold veto power over substantive but not procedural resolutions. The ten temporary seats are held for two-year terms with member states voted in by the UN General Assembly on a regional basis. http://en.wikipedia.org/wiki/United_Nations_Security_Council
[5] The concept refers to practices aimed at the displacement of an ethnic group from a particular territory. http://en.wikipedia.org/wiki/Ethnic_cleansing
[6] Regan, Patrick M. (2002) Civil Wars and Foreign Powers: Outside Intervention in Intrastate Conflict, University of Michigan Press.
[7] Pevehouse, Jon and Goldstein, Joshua (1999) Serbian Compliance or Defiance in Kosovo? Statistical Analysis and Real-Time Predictions, Journal of Conflict Resolution 43, pp.538-546.
[8] Condemnations, demands, appeals for cessation of fighting, free passage of humanitarian aid and adherence to humanitarian law.
[9]According to Max Weber, the state is the source of legitimacy for any use of violence. The police and the military are the main instruments, but private forces in the form of associations and networks are also legitimated by the state. Weber, Max (1946) Science as a Vocation, in Gerth, Hans and Mills, Wright (eds.) From Max Weber: Essays in Sociology, Oxford University Press, New York.
[10] On 21 March 2005, UN Secretary-General, Kofi Annan, released his report “In larger freedom: towards development, security and human rights for all”.
[11]Richard Falk of Princeton and University of California at Santa Barbara, see his Reforming the International: Law, Culture, Politics, edited by Falk, Richard & Lester, Edwwin J Ruiz, & Walker, R.B. J. New York, Routledge, 2002.
[12]Since the World Summit on Social Development at Copenhagen (6 - 12 March in 1995) at Copenhagen, the U.N. itself has fully recognized the persuasive power of NGOs.
[13]Patrick Regan identifies three historically rooted conditions:
- mutual consent of the parties involved,
- impartiality on the part of the intervenors,
- the existence of a coherent intervention strategy.
Patrick M. Regan (2002) Civil Wars and Foreign Powers: Outside Intervention in Intrastate Conflict, University of Michigan Press.
[14] Boot Max (2002) The Savage Wars of Peace: Small Wars and the Rise of American Power, New York: Basic Books.
[15] Anne-Marie Slaughter points out that not only terrorists, arms dealers, money launderers, drug dealers, traffickers in women and children, as well as the pirates of intellectual property operate through global networks; government officials, such as police investigators, financial regulators, and even judges and legislators, also work in such networks. Slaughter, Anne-Marie (2004) A New World Order, Princeton, NJ: Princeton University Press.
[16]Kickert, Walter J.M., Klijn, Erik-Hans & Koppenjan, Joop F. M. (1997) Managing Complex Networks: Strategies for the Public Sector, Sage Publications Inc.
[17]Fisher, William F. (1997) Doing Good? The Politics and Antipolitics of NGO Practices, Annual Review of Anthropology, Vol. 26: 439-464.
[18] During the 1990’s, there were 111 armed conflicts in 74 locations. Half of these were major conflicts (more than 1000 battle related military deaths). Conflict has directly killed more than 2.5 million people in the last decade, and displaced and uprooted over ten times this number (31 million people). The international community spent € 200 billion on seven of the military interventions of the 1990s. Preventive action in each case would have saved € 130 billion. (Wallensteen, Peter and Sollenberg, Margareta (2001) Armed Conflict, 1989-2000, Journal of Peace Research, Vol. 38, No. 5, 629-644, Department of Peace and Conflict Research, Uppsala University).
[19]There are many factors which are early signals of potential conflict: Poverty, economic stagnation, uneven distribution of resources, weak social structures, undemocratic governance, systematic discrimination, oppression of the rights of minorities, refugee flows, ethnic antagonisms, religious and cultural intolerance, social injustice, the proliferation of weapons of mass destruction and small arms.
http://ec.europa.eu/world/peace/geographical_themes/conflict/index_en.htm
Lucasin Keynes-kritiikki, talouden epävarmuus, uuskeynesiläisyys ja Friedmanin malli
Lucasin Keynes-kritiikki, talouden epävarmuus, uuskeynesiläisyys ja Friedmanin malli
Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) keskeinen lähtökohta on se, että tarjonta luo oman kysyntänsä painottaen (Sayn laki[1]). Historiallisesti tämä pitää paikkansa. Teollinen vallankumous on johtanut radikaaliin markkinarakenteiden muutoksiin kaikissa sen kokeneissa yhteiskunnissa. Teollisesti tuotetut hyödykkeet (commodities) hallitsevat nykyään noin 90 prosenttisesti maailmanmarkkinoita. Neoklassisesta taloustieteestä käytetään nimeä tarjonnan taloustiede erotuksena uuskeynesiläisestä, siis kysynnän taloustieteestä. Chicagon yliopiston professori, nobelisti Robert Lucas (s. 1937) on tehnyt merkittävän panoksen neoklassisen koulukunnan teorioiden kehittäjänä. Lucas muotoili 1970-luvulle tultaessa rationaaliset odotukset käsitteen (rational expectations), jossa hän nostaa valistuneiden taloustoimijoiden (kuluttajat ja tuottajat) kyvyn toimia markkinoilla tehokkaammin kuin valtiot, mikä jo sinällään muodostaa esteen Keynesin politiikan toteutukselle. Lucasin vasta-argumentti keynesiläistä oppia kohtaan on tunnettu nimellä Lucasin kritiikki[2]. Lucasin kritiikki johti uuskeynesiläisen makrotaloustieteen koulukunnan syntyyn, joka painottaa hinta- ja palkkajäykkyyttä, siis hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, perusteluna valtion interventio-oikeudelle. Koska hyvinvointiyhteiskunta rakenteineen on syntynyt poliittisin päätöksin, näin ollen myös uuskeynesiläisyys nojaa poliittisen päätöksenteon ensisijaisuuteen suhteessa taloudelliseen.
Lucas ei siis usko valtion viisauteen säännellä markkinoita. Tähän on hyvä syy, koska valtiot ovat ajautuneet jatkuviin sotiin ja konflikteihin keskinäisissä suhteissaan siis ulkopolitiikan seurauksena, jolla alueella valtioilla on kuitenkin täydellinen valtamonopoli. Miten valtiot voisivat olla mestareita markkinataloudessa, jossa valtiot ovat omine toimineen pääosin sivustakatsojia valtavan markkinakoneiston rinnalla. Lucas uskookin, että sodan aikana alkanut raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods –sopimus) oli vähemmän menestyksellinen talousmalli kuin yleisesti ajatellaan. Järjestelmä johti oikeastaan maailman yksityisen rahoitusjärjestelmän kriisiin, koska kasvanut markkinoiden epävarmuus ja kompleksisuus sopivat huonosti yhteen kiinteiden valuuttakurssien kanssa. Kriisin kärjistyessä 1970-luvun alussa tallettajat alkoivat muuttaa talletuksiaan kullaksi, jolloin tietysti oli selvää, että keskuspankkien kultavarannot riitä rahajärjestelmän reaalivakuudeksi. Maailmantalouden tärkein valuttaa dollari oli vahvassa paineessa, kun Yhdysvaltain kultavaranto hupeni vuonna 1970 11 miljardiin dollariin[3]. Taustalla oli Yhdysvaltojen käymä julistamaton sota (Vietnamin sota) ja maan poliittinen kriisi (Nixon-skandaali) sekä raakaöljyn hinnan raju nousu kymmenkertaiseksi maailmanmarkkinoilla (Lähi-idän sodan seuraus). Nämä kaikki tapahtuvat ovat taustaltaan poliittisia, eivätkä anna hyvää kuvaa valtioiden ulkopolitiikan hoidosta.
Keynes puolusti sekataloutta, jossa yhdistyvät markkinakapitalismi ja valtionkapitalismi. 1970-luvulla nobelisti John Galbraith[4] kävi julkista keskusteluita ja perusteli tämän ns. seka- tai puitetalouden vahvuuksia. Galbraith korosti kasvavan maailmanlaajuisen epävarmuuden tuomaa vaikeutta talouden tasapainolle ja talouden historiallis-komparatiivisen analyysin merkitystä. 1970-luvulla samanaikainen inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin makrotaloudellisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on luonnollinen työttömyys[5]. Friedmanin mukaan rahan määrän lisäys ei poista työttömyyttä, joka ei ylitä luonnollista tasoaan. Friedmanin ajattelu on yleisesti hyväksytty. Valtion on järkevää pyrkiä alentamaan suhdannetyöttömyyttä kysyntää elvyttävin toimin mutta ei rakennetyöttömyyttä[6]. Friedmanin mukaan on olemassa työttömyyden tasapainoaste (non-accelerating inflation rate of unemployment) [7]. Jos valtio yrittää painaa työttömyysasteen alle tämän talouden rakenteiden määrittelemän, inflaatio kiihtyy, mikä näkyi Suomessa 2000-luvulla, jolloin tasapainotyöttömyys oli 7-8 prosenttia[8].
Puhdaslinjainen neoklassinen työn sopeutus siis Sayn laki ei toimi, koska työmarkkinoilla voi vallita suuri ”tahaton” työttömyys, jolla on taipumus muuttua rakenteelliseksi[9]. Erityisesti EU-maat korostavat matalan inflaation politiikkaa talouden vakauden perustana[10], mikä sinällään rajoittaa talouskasvua. Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. Krugman on onnistunut herättämään huomiota argumentaatiollaan, jolla hän on vaatinut positiivisten inflaatio-odotusten luomista stagnaatioon ajatutuneissa maissa. Hänen mukaansa mm. Japanin pitäisi saada aikaan inflaatio-odotuksia.[11] Tässä tulee antaa tunnustusta neoklassiselle opille. Ruotsin poliitikot ja järjestöt puolsivat Euroa poliittisista syistä. Kansalaiset vastuttivat varsin järkevillä perusteilla. Osallistuin Ruotsissa ennen Euro-äänestystä järjestettyyn Euroa puoltavaan kampanjaan, jonka järjesti maan elinkeinoelämän keskusliitto (Svensk Näringsliv). Kun nyt ratkotaan Kreikan kriisiä ja uhkana on laaja Euro-alueen kriisiytyminen, voinee väittää, että Ruotsissa kansalaiset olivat oikeassa kuten Lucas väittää ja poliitikot väärässä.
EUn haaste on heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys. Tähän on esitetty selityksenä Euroopan työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuvaa substituutiosuhdetta eli yritykset panostavat työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan. Matti Pohjolan analyysi[12] suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista osoittaa, että Suomen investointiosuus oli vuosina 1960-1990 korkeampi kuin muissa maissa mutta investoinnit eivät Suomessa olleet sinällään erityisen edullisia. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä sekä 1990-luvun alun talouskriisiin että sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. Yhdysvaltojen ja Euroopan eroa työvoiman kysynnässä selittävät institutionaaliset erot. Suomen erityispiirre on heikko kuluttajapalvelujen kysyntä. Euroopan maat eivät ole onnistuneet parantamaan palvelujen tuottavuutta ja sitä kautta palvelusektorin kasvua ja työvoiman kysyntää. Yhdysvallat on tässä onnistunut, mihin keskeinen selitys on informaatioteknologian tehokas käyttö työn organisoinnissa. EU-maiden institutionaalinen palkkajäykkyys osaltaan selittää sitä, että yritykset vähentävät työvoimaa matalan tuottavuuden aloilla. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi työllistymisen esteiden poistoa[13], jolloin työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät ja myös verojärjestelmä kannustavat työn tekoon. EU:n keskeinen käsite on aktiivinen työvoimapolitiikka, joka ei ole johtanut kovin hyviin tuloksiin.
Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että inflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta[14]. Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa on eräs syy rakenteelliseen työttömyyteen. Ruotsi otti aikanaan aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan[15].
Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa[16], joka päätyi seuraaviin suosituksiin:
1. Nimelliskorotukset tuottavuuden puitteissa
2. Suuremmat toimialaerot palkoissa
3. Muiden työvoimakustannusten jousto
4. Joustavuutta yrityksissä
5. Joustot yksilötasolla
Selonteko edustaa vallitsevaa näkemystä, joka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu täysin joustavan palkkatason kautta ei ole kovin realistinen malli. Koska kansantalous on nykyään suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat voivat johtaa epävakaaseen kansantalouteen[17] ja työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen[18]. Nykyaikainen tietointensiivinen, pitkälle erikoistunut ja monimutkainen markkinatalous on vaikea hallita yksinään markkinamekanismin kautta, kun globaalit suuryritykset, yritysten väliset verkostot ja laaja julkinen sektori vastaavat suuresta osasta talouden koordinointia. Esimerkiksi Robert Reichin (1995) kanta, että markkinat ovat ihmistekoiset. Kuten Kasvio ja Nieminen (1998, 45) toteavat: ”Samalla voidaan etsiä sellaisia dynaamisia institutionaalisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka synnyttävät hyviä kehiä sekä taloudellisessa että sosiaalisessa mielessä. Itse itsensä uusintavat muutoskykyiset hyvät kehät ovat kilpailukykystrategialle tärkeitä, koska ne takaavat sen, että kyseinen strategia ei perustu kansallisten voimavarojen lyhytaikaiseen ryöstöviljelyyn, vaan että se kantaa huolta kansantalouden, yhteiskunnan ja luontoympäristön jatkuvasta ja pitkäaikaisesta ylläpidosta.”
Makrotalouspolitiikan perustana olevat keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti, jolloin talouspolitiikan ongelma on kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätö. Tämä ei vastaa nykypäivän yhteiskuntaa, jossa tarvitaan yhteiskunnan rakennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpeteriläistä modernia elinkeinopolitiikkaa. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten rakenneongelmien edessä. Perinteinen elvytyspolitiikka "vuotaa" kansainvälistyvässä taloudessa yli rajojen ja voi nostaa yleistä korkotasoa. Makroekonomistien erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden analysointi. Tämä "työkalupakki" ei anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin[19].
Nobelisti Robert Lucasin rationaalisten odotusten käsite tuo mukaan punnintaan markkinapsykologian ja markkinatalouden epävakaisuuden, joka laajentaa tulkintaa inflaation ja työttömyyden suhteesta. Keynesin oppien soveltaminen mm. Suomen käyttämän kehysbudjetoinnin perustana edellyttää sitä, että on käytettävissä ekonometriset ennusteet, joiden avulla voidaan luotettavasti ennakoida talouden kehitys yli neljän vuoden hallituskausien. Lucas[20] ampuu alas taloudelliset ennusteet, sillä jos ennusteet vaikuttavat budjettipolitiikan kautta ennustettavien siis hallituksen ja eduskunnan käyttäytymiseen muuttaen sitä, ennuste toteuttaa itse itsensä. Tästä seuraa se, mitä kritikoitiin voimakkaasti jo 90-luvun laman aikoihin. Taloudelliset ennusteet saattoivat ennen lamaa olla useita prosentteja virheellisiä, kun normaalisti ennustevirheiden oletetaan olevan prosentin osia. Kun prosentti BKT:stä tarkoittaa runsasta 1.5 miljardia euroa, usean prosentin ennustevirhe kehysbudjettien perustana johtaa valtaviin ongelmiin valtiontalouden sopeutuksessa. Tästä on tällä hetkellä kysymys, kun valtiontalous ottaa yli 10 miljardia euroa velkaa vuositasolla. Kun julkinen sektori todella sitoo omat kulutusmenonsa lakeihin, ei pelivaraa sopeutumiseen juurikaan jää. Siksi olennainen kysymys Lukasin ajatusten valossa on se, miksi valtio panostaa Keynesin ajatusten mukaiseen kehysbudjetointiin, kun sen historiaan nojaava ennusteperusta on lähinnä arvausta tämän päivän epävarmuuden ajassa.
[1]Kates, Steven (1998) Say's Law and the Keynesian revolution: how macroeconomic theory lost its way. Edward Elgard, London.
[2]Lucas, R.E. (1976), "Econometric Policy Evaluation: A Critique", Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy 1, pp. 19-46.
Lucas, R.E. (1981), Studies in Business-Cycle Theory, MIT Press, Cambridge, MA.
[3] Bretton Woods –järjestelmän romahdus, Lauri Holappa, 8.10.2009, Globaali poliittinen talous: rakenne ja käännekohdatblogs.helsinki.fi/jwojuvon/files/2008/10/Luento-7.pdf
[4]The Age of Uncertainty, John Kenneth Galbraith, 1977
[5] Sitä työllisyyden tasoa vastaavaa työttömyyttä, jolla yrittäjien hintavaateet ja palkansaajien palkkavaateet ovat sopusoinnussa keskenään, kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi. Vain tällä tasolla voidaan ylläpitää vakaata inflaatiovauhtia. Jos työttömyys on tätä alempana, palkansaajat nostavat nimellispalkkojaan ja yritykset vastaavat tähän hintoja nostamalla, jolloin inflaatio kiihtyy. Vastaavasti inflaatio hidastuu kun työttömyys on rakenteellista työttömyyttä korkeammalla.
[6] Koistinen, Pertti (1999) Työpolitiikan perusteet, WSOY (s. 168-170).
[7] Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[8] Pohjola, Matti (1999) toim., Suomalainen työttömyys, Taloustieto Oy.
[9] Blanchard, O.J. ja Katz, L. (1997): What We Know and Do Not Know About the Natural Rate of Unemployment. Journal of Economic Perspectives, 11:1.
[10] Maastrichtin sopimuksen velvoitteet (http://www.helsinki.fi/~mscheini/taydenta.html#sopimussuo).
[11] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko, suomennus alkuperäisteoksesta The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science, Tietosanoma, Helsinki.
[12] Pohjola, Matti (1996) Tehoton pääoman, Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin, WSOY.
[13] Hämäläinen Kari (1998) Aktiivinen työvoimapolitiikka Suomen työmarkkinoilla.Taloustieteennäkökulmia ja tutkimustuloksia. ETLA C 77, Helsinki (sivu 4).
[14] Tästä on esimerkkinä 1960-luvulta alkanut teollistuminen, joka kannusti agraariyhteiskunnasta vapautuvaa työvoimaa hakeutumaan teollisuuspaikkakunnille ja hankkimaan asunnon.
[15] Ruotsin katsoi tarpeelliseksi toteuttaa ensin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ja vasta sen jälkeen pyrkiä rahaliiton jäseneksi (Calmforsin komitean mietintö).
[16] http://www.vn.fi/vn/suomi/selont/emu-rap/emu-8.htm
[17] Tätä riskiä osoittaa se, että Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia, Pentti (1994) Talouden ennustamisen vaikeus, ETLA B 100).
[18] Neoklassisen taloustieteen tulkinta palkkojen alentamisesta työn kysynnän ja tarjonna tasapainottamiseksi, jota ääriliberalistit julistavat, on liian triviaali nykyaikaisten työmarkkinoiden analysoimiseksi ja joka tapauksessa jopa virheellinen, jos analyysi tehdään ilman keynesiläistä tai vastaavaa kokonaistaloudellista viitekehikkoa.
[19] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[20] Lucas, Robert (1983): Econometric Policy Evaluation: a Critique, in Theory, Policy, Institutions: (eds.) Brunner, Karl & Meltzer, Allan, Elsevier Science Publishers, Amsterdam.
Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) keskeinen lähtökohta on se, että tarjonta luo oman kysyntänsä painottaen (Sayn laki[1]). Historiallisesti tämä pitää paikkansa. Teollinen vallankumous on johtanut radikaaliin markkinarakenteiden muutoksiin kaikissa sen kokeneissa yhteiskunnissa. Teollisesti tuotetut hyödykkeet (commodities) hallitsevat nykyään noin 90 prosenttisesti maailmanmarkkinoita. Neoklassisesta taloustieteestä käytetään nimeä tarjonnan taloustiede erotuksena uuskeynesiläisestä, siis kysynnän taloustieteestä. Chicagon yliopiston professori, nobelisti Robert Lucas (s. 1937) on tehnyt merkittävän panoksen neoklassisen koulukunnan teorioiden kehittäjänä. Lucas muotoili 1970-luvulle tultaessa rationaaliset odotukset käsitteen (rational expectations), jossa hän nostaa valistuneiden taloustoimijoiden (kuluttajat ja tuottajat) kyvyn toimia markkinoilla tehokkaammin kuin valtiot, mikä jo sinällään muodostaa esteen Keynesin politiikan toteutukselle. Lucasin vasta-argumentti keynesiläistä oppia kohtaan on tunnettu nimellä Lucasin kritiikki[2]. Lucasin kritiikki johti uuskeynesiläisen makrotaloustieteen koulukunnan syntyyn, joka painottaa hinta- ja palkkajäykkyyttä, siis hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, perusteluna valtion interventio-oikeudelle. Koska hyvinvointiyhteiskunta rakenteineen on syntynyt poliittisin päätöksin, näin ollen myös uuskeynesiläisyys nojaa poliittisen päätöksenteon ensisijaisuuteen suhteessa taloudelliseen.
Lucas ei siis usko valtion viisauteen säännellä markkinoita. Tähän on hyvä syy, koska valtiot ovat ajautuneet jatkuviin sotiin ja konflikteihin keskinäisissä suhteissaan siis ulkopolitiikan seurauksena, jolla alueella valtioilla on kuitenkin täydellinen valtamonopoli. Miten valtiot voisivat olla mestareita markkinataloudessa, jossa valtiot ovat omine toimineen pääosin sivustakatsojia valtavan markkinakoneiston rinnalla. Lucas uskookin, että sodan aikana alkanut raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods –sopimus) oli vähemmän menestyksellinen talousmalli kuin yleisesti ajatellaan. Järjestelmä johti oikeastaan maailman yksityisen rahoitusjärjestelmän kriisiin, koska kasvanut markkinoiden epävarmuus ja kompleksisuus sopivat huonosti yhteen kiinteiden valuuttakurssien kanssa. Kriisin kärjistyessä 1970-luvun alussa tallettajat alkoivat muuttaa talletuksiaan kullaksi, jolloin tietysti oli selvää, että keskuspankkien kultavarannot riitä rahajärjestelmän reaalivakuudeksi. Maailmantalouden tärkein valuttaa dollari oli vahvassa paineessa, kun Yhdysvaltain kultavaranto hupeni vuonna 1970 11 miljardiin dollariin[3]. Taustalla oli Yhdysvaltojen käymä julistamaton sota (Vietnamin sota) ja maan poliittinen kriisi (Nixon-skandaali) sekä raakaöljyn hinnan raju nousu kymmenkertaiseksi maailmanmarkkinoilla (Lähi-idän sodan seuraus). Nämä kaikki tapahtuvat ovat taustaltaan poliittisia, eivätkä anna hyvää kuvaa valtioiden ulkopolitiikan hoidosta.
Keynes puolusti sekataloutta, jossa yhdistyvät markkinakapitalismi ja valtionkapitalismi. 1970-luvulla nobelisti John Galbraith[4] kävi julkista keskusteluita ja perusteli tämän ns. seka- tai puitetalouden vahvuuksia. Galbraith korosti kasvavan maailmanlaajuisen epävarmuuden tuomaa vaikeutta talouden tasapainolle ja talouden historiallis-komparatiivisen analyysin merkitystä. 1970-luvulla samanaikainen inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin makrotaloudellisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on luonnollinen työttömyys[5]. Friedmanin mukaan rahan määrän lisäys ei poista työttömyyttä, joka ei ylitä luonnollista tasoaan. Friedmanin ajattelu on yleisesti hyväksytty. Valtion on järkevää pyrkiä alentamaan suhdannetyöttömyyttä kysyntää elvyttävin toimin mutta ei rakennetyöttömyyttä[6]. Friedmanin mukaan on olemassa työttömyyden tasapainoaste (non-accelerating inflation rate of unemployment) [7]. Jos valtio yrittää painaa työttömyysasteen alle tämän talouden rakenteiden määrittelemän, inflaatio kiihtyy, mikä näkyi Suomessa 2000-luvulla, jolloin tasapainotyöttömyys oli 7-8 prosenttia[8].
Puhdaslinjainen neoklassinen työn sopeutus siis Sayn laki ei toimi, koska työmarkkinoilla voi vallita suuri ”tahaton” työttömyys, jolla on taipumus muuttua rakenteelliseksi[9]. Erityisesti EU-maat korostavat matalan inflaation politiikkaa talouden vakauden perustana[10], mikä sinällään rajoittaa talouskasvua. Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. Krugman on onnistunut herättämään huomiota argumentaatiollaan, jolla hän on vaatinut positiivisten inflaatio-odotusten luomista stagnaatioon ajatutuneissa maissa. Hänen mukaansa mm. Japanin pitäisi saada aikaan inflaatio-odotuksia.[11] Tässä tulee antaa tunnustusta neoklassiselle opille. Ruotsin poliitikot ja järjestöt puolsivat Euroa poliittisista syistä. Kansalaiset vastuttivat varsin järkevillä perusteilla. Osallistuin Ruotsissa ennen Euro-äänestystä järjestettyyn Euroa puoltavaan kampanjaan, jonka järjesti maan elinkeinoelämän keskusliitto (Svensk Näringsliv). Kun nyt ratkotaan Kreikan kriisiä ja uhkana on laaja Euro-alueen kriisiytyminen, voinee väittää, että Ruotsissa kansalaiset olivat oikeassa kuten Lucas väittää ja poliitikot väärässä.
EUn haaste on heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys. Tähän on esitetty selityksenä Euroopan työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuvaa substituutiosuhdetta eli yritykset panostavat työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan. Matti Pohjolan analyysi[12] suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista osoittaa, että Suomen investointiosuus oli vuosina 1960-1990 korkeampi kuin muissa maissa mutta investoinnit eivät Suomessa olleet sinällään erityisen edullisia. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä sekä 1990-luvun alun talouskriisiin että sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. Yhdysvaltojen ja Euroopan eroa työvoiman kysynnässä selittävät institutionaaliset erot. Suomen erityispiirre on heikko kuluttajapalvelujen kysyntä. Euroopan maat eivät ole onnistuneet parantamaan palvelujen tuottavuutta ja sitä kautta palvelusektorin kasvua ja työvoiman kysyntää. Yhdysvallat on tässä onnistunut, mihin keskeinen selitys on informaatioteknologian tehokas käyttö työn organisoinnissa. EU-maiden institutionaalinen palkkajäykkyys osaltaan selittää sitä, että yritykset vähentävät työvoimaa matalan tuottavuuden aloilla. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi työllistymisen esteiden poistoa[13], jolloin työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät ja myös verojärjestelmä kannustavat työn tekoon. EU:n keskeinen käsite on aktiivinen työvoimapolitiikka, joka ei ole johtanut kovin hyviin tuloksiin.
Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että inflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta[14]. Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa on eräs syy rakenteelliseen työttömyyteen. Ruotsi otti aikanaan aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan[15].
Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa[16], joka päätyi seuraaviin suosituksiin:
1. Nimelliskorotukset tuottavuuden puitteissa
2. Suuremmat toimialaerot palkoissa
3. Muiden työvoimakustannusten jousto
4. Joustavuutta yrityksissä
5. Joustot yksilötasolla
Selonteko edustaa vallitsevaa näkemystä, joka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu täysin joustavan palkkatason kautta ei ole kovin realistinen malli. Koska kansantalous on nykyään suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat voivat johtaa epävakaaseen kansantalouteen[17] ja työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen[18]. Nykyaikainen tietointensiivinen, pitkälle erikoistunut ja monimutkainen markkinatalous on vaikea hallita yksinään markkinamekanismin kautta, kun globaalit suuryritykset, yritysten väliset verkostot ja laaja julkinen sektori vastaavat suuresta osasta talouden koordinointia. Esimerkiksi Robert Reichin (1995) kanta, että markkinat ovat ihmistekoiset. Kuten Kasvio ja Nieminen (1998, 45) toteavat: ”Samalla voidaan etsiä sellaisia dynaamisia institutionaalisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka synnyttävät hyviä kehiä sekä taloudellisessa että sosiaalisessa mielessä. Itse itsensä uusintavat muutoskykyiset hyvät kehät ovat kilpailukykystrategialle tärkeitä, koska ne takaavat sen, että kyseinen strategia ei perustu kansallisten voimavarojen lyhytaikaiseen ryöstöviljelyyn, vaan että se kantaa huolta kansantalouden, yhteiskunnan ja luontoympäristön jatkuvasta ja pitkäaikaisesta ylläpidosta.”
Makrotalouspolitiikan perustana olevat keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti, jolloin talouspolitiikan ongelma on kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätö. Tämä ei vastaa nykypäivän yhteiskuntaa, jossa tarvitaan yhteiskunnan rakennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpeteriläistä modernia elinkeinopolitiikkaa. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten rakenneongelmien edessä. Perinteinen elvytyspolitiikka "vuotaa" kansainvälistyvässä taloudessa yli rajojen ja voi nostaa yleistä korkotasoa. Makroekonomistien erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden analysointi. Tämä "työkalupakki" ei anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin[19].
Nobelisti Robert Lucasin rationaalisten odotusten käsite tuo mukaan punnintaan markkinapsykologian ja markkinatalouden epävakaisuuden, joka laajentaa tulkintaa inflaation ja työttömyyden suhteesta. Keynesin oppien soveltaminen mm. Suomen käyttämän kehysbudjetoinnin perustana edellyttää sitä, että on käytettävissä ekonometriset ennusteet, joiden avulla voidaan luotettavasti ennakoida talouden kehitys yli neljän vuoden hallituskausien. Lucas[20] ampuu alas taloudelliset ennusteet, sillä jos ennusteet vaikuttavat budjettipolitiikan kautta ennustettavien siis hallituksen ja eduskunnan käyttäytymiseen muuttaen sitä, ennuste toteuttaa itse itsensä. Tästä seuraa se, mitä kritikoitiin voimakkaasti jo 90-luvun laman aikoihin. Taloudelliset ennusteet saattoivat ennen lamaa olla useita prosentteja virheellisiä, kun normaalisti ennustevirheiden oletetaan olevan prosentin osia. Kun prosentti BKT:stä tarkoittaa runsasta 1.5 miljardia euroa, usean prosentin ennustevirhe kehysbudjettien perustana johtaa valtaviin ongelmiin valtiontalouden sopeutuksessa. Tästä on tällä hetkellä kysymys, kun valtiontalous ottaa yli 10 miljardia euroa velkaa vuositasolla. Kun julkinen sektori todella sitoo omat kulutusmenonsa lakeihin, ei pelivaraa sopeutumiseen juurikaan jää. Siksi olennainen kysymys Lukasin ajatusten valossa on se, miksi valtio panostaa Keynesin ajatusten mukaiseen kehysbudjetointiin, kun sen historiaan nojaava ennusteperusta on lähinnä arvausta tämän päivän epävarmuuden ajassa.
[1]Kates, Steven (1998) Say's Law and the Keynesian revolution: how macroeconomic theory lost its way. Edward Elgard, London.
[2]Lucas, R.E. (1976), "Econometric Policy Evaluation: A Critique", Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy 1, pp. 19-46.
Lucas, R.E. (1981), Studies in Business-Cycle Theory, MIT Press, Cambridge, MA.
[3] Bretton Woods –järjestelmän romahdus, Lauri Holappa, 8.10.2009, Globaali poliittinen talous: rakenne ja käännekohdatblogs.helsinki.fi/jwojuvon/files/2008/10/Luento-7.pdf
[4]The Age of Uncertainty, John Kenneth Galbraith, 1977
[5] Sitä työllisyyden tasoa vastaavaa työttömyyttä, jolla yrittäjien hintavaateet ja palkansaajien palkkavaateet ovat sopusoinnussa keskenään, kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi. Vain tällä tasolla voidaan ylläpitää vakaata inflaatiovauhtia. Jos työttömyys on tätä alempana, palkansaajat nostavat nimellispalkkojaan ja yritykset vastaavat tähän hintoja nostamalla, jolloin inflaatio kiihtyy. Vastaavasti inflaatio hidastuu kun työttömyys on rakenteellista työttömyyttä korkeammalla.
[6] Koistinen, Pertti (1999) Työpolitiikan perusteet, WSOY (s. 168-170).
[7] Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[8] Pohjola, Matti (1999) toim., Suomalainen työttömyys, Taloustieto Oy.
[9] Blanchard, O.J. ja Katz, L. (1997): What We Know and Do Not Know About the Natural Rate of Unemployment. Journal of Economic Perspectives, 11:1.
[10] Maastrichtin sopimuksen velvoitteet (http://www.helsinki.fi/~mscheini/taydenta.html#sopimussuo).
[11] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko, suomennus alkuperäisteoksesta The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science, Tietosanoma, Helsinki.
[12] Pohjola, Matti (1996) Tehoton pääoman, Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin, WSOY.
[13] Hämäläinen Kari (1998) Aktiivinen työvoimapolitiikka Suomen työmarkkinoilla.Taloustieteennäkökulmia ja tutkimustuloksia. ETLA C 77, Helsinki (sivu 4).
[14] Tästä on esimerkkinä 1960-luvulta alkanut teollistuminen, joka kannusti agraariyhteiskunnasta vapautuvaa työvoimaa hakeutumaan teollisuuspaikkakunnille ja hankkimaan asunnon.
[15] Ruotsin katsoi tarpeelliseksi toteuttaa ensin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ja vasta sen jälkeen pyrkiä rahaliiton jäseneksi (Calmforsin komitean mietintö).
[16] http://www.vn.fi/vn/suomi/selont/emu-rap/emu-8.htm
[17] Tätä riskiä osoittaa se, että Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia, Pentti (1994) Talouden ennustamisen vaikeus, ETLA B 100).
[18] Neoklassisen taloustieteen tulkinta palkkojen alentamisesta työn kysynnän ja tarjonna tasapainottamiseksi, jota ääriliberalistit julistavat, on liian triviaali nykyaikaisten työmarkkinoiden analysoimiseksi ja joka tapauksessa jopa virheellinen, jos analyysi tehdään ilman keynesiläistä tai vastaavaa kokonaistaloudellista viitekehikkoa.
[19] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[20] Lucas, Robert (1983): Econometric Policy Evaluation: a Critique, in Theory, Policy, Institutions: (eds.) Brunner, Karl & Meltzer, Allan, Elsevier Science Publishers, Amsterdam.
torstai 20. toukokuuta 2010
Hyvinvointi on monitahoinen käsite - BKT-mittaria täydentävät mittarit
BKT ei ota huomioon tekijöitä, joita on vaikea tai mahdoton mitata rahassa. Jos siis halutaan arvioida talouden onnistumista, BKT ei riitä. BKT:stä puuttuvat toimeentulon jakaumaa, terveyttä, ravitsemusta, asumista, vaatetusta, työtä, työolosuhteita, koulutusta, sosiaaliturvaa, vapaa-aikaa, virkistystä ja ihmisoikeuksia kuvaavat mittaarit.[1] Ajatus sosiaali-indikaattoreista nousi esiin YK:ssa jo 1950-luvulla. Len Doyalin ja Ian Goughin ansioksi voinee lukea teoreettinen pohdinta hyvinvoinnin määrittelyn perusteista ja kattava lista keskeisistä sosiaali-indikaattoreista, jotka painottavat yksilön elämän hallintaa ja terveyttä kaiken perustana mutta myös ympäristön tilaa, demokratiaa ja erityisesti naisten asemaa[2]. Doyal ja Gough edustavat taloustieteeseen nähden radikaalia uutta näkökulmaa, koska taloustieteessä hyvinvointi ymmärretään yksilön käytettävissä olevina resursseina (capabilies) henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelussa[3].
Doyal & Gough vertailivat erilasia yhteiskuntatyyppejä edustavia maita, kuten Yhdysvallat, Ruotsi ja Englanti. Ruotsi oli paras 2/3 mittareita ja Yhdysvallat vastaavassa suhteessa huonoin 1980-luvun tietojen valossa. Mikä selittää maiden välisiä eroja? Doyal ja Gough puolustavat pohjoismaista hyvinvointivaltiota[4]. Onko pohjoismaista hyvinvointivaltio erityisen ansiokas juuri tällä alueella ja millä perusteella?
1. Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW)
BKT:tä laaja-alaisempi mittausjärjestelmiä on Herman Dalyn ja John Cobbin[5] vuonna 1989 kehittämä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW). Indeksi perustuu kahden tunnetun ekonomistin (William Nordhaus ja James Tobin) jo 1970-luvulla esittämille näkemyksille[6], jotka oli esitetty vaihtoehtona enemmän kuin täydentäjinä BKT-järjestelmälle. Suomessa kestävä taloudellinen hyvinvointi (ISEW) kääntyi Suomessa laskuun vuonna 1983 ja oli vuonna 2000 noin puolet vuoden 1983 tasosta, vaikka samaan aikaan Suomen BKT oli likimäärin kaksinkertaistunut[7].
Kaavana ISEW on
yksityinen kulutus (personal consumption)
+ Julkinen ei-sotilaalllinen kulutus (public non-defensive expenditures)
- Yksityisen puolustuskustannukset (private defensive expenditures)
+ Pääoman muodostus (capital formation)
+ Kotimaiset työvoimapalvelut (services from domestic labour)
- Luonnonhaittakustannukset (costs of environmental degradation)
- Poistot luontopääomasta (depreciation of natural capital)
ISEW-mittarin heikkous on kaksi viimeistä laskelman kohtaaa, koska pitkäaikaiset taloudellisen toiminnan aiheuttamat ympäristöhaitat on vaikea arvioida ja niitä koskevat tutkimustiedot ovat ristiriitaiset. Worldwatch-insituutin mukaan BKT on aikansa elänyt, koska se ei mittaa ympäristökatastrofeja, inhimillistä hätää, luontopääoman kulumista (metsien, maanviljelysmaan, mineraalien ja pohjaveden väheneminen) tai sodan ja luonnonkatastrofien aiheuttamaa tuhoa.[8] Luontopääomasta tekee ongelmallisen se tosiseikka, että luontoa ei voi korvata millään muualla tai vaihtaa teolliseen pääomaan. Teollisista mineraaleilta monet ovat käyneet niukoiksi. Öljyn niukkuus on jo tiedostettu. Shellin geologi Hubbert laati vuonna 1956 ennusteen, jonka mukaan Yhdysvaltojen öljyntuotanto olisi huipussaan vuonna 2000, mikä aika lähelle toteutui. Tämän jälkeen tuotantoa ei voida enää kasvattaa lähteiden ehtyessä, kun taas kulutuksen kasvua on vaikea estää erityisesti Kiinan tapaisissa maissa. Kasvava kysyntä ja niukkeneva tuotanto pitävät öljyn hinnan pitkän aikavälin hintakehityksen nousevana[9]. Sama kehityskulkut koskee muita tärkeitä teollisia mineraaleja kuten kupari tai sinkki.
Kriittisin luontopääoman muoto on puhdas vesi, koska pohjavesi on loppumassa monissa väkirikkaissa maissa kuten Meksikko tai Intia. Mitä tämä kertoo maailman tilasta?
Luontopääomaa ei mikään teollisen pääoman muoto voi kokonaan korvata luontopääomaa ja siksi talous ja luonto ovat yhteismitattomia. Luontojärjestelmä edellyttää sosiaalisen kehityksen tasapainoa, mistä on puhunut erityisesti nobelisti Amartya Sen. Hänen mukaansa taloudellisen kehityksen painopisteen tulee muuttua tuloista tuloksiin (from incomes to outcomes) ja kansantuotteen kasvusta henkeä kohti elämänlaadun parantamiseen. Onko maailma valmis saavuttamaan todellisia tuloksia? Kestävä innovointi edellyttää globaalia näkökulmaa, jossa erityisesti kehitysmaat nousevat valokeilaan, koska esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa luonto saattaa rankaista ankarasti, kun viimeiset suuret puut kaadetaan polttopuiksi. Miten voitaisiin estää Afrikan tai yhtä lailla Amatzonin alueen puiden hävittäminen?
A. Inhimillisen kehityksen indeksi HDI (Human Development Index)
YK:n piirissä on kehitelty uutta kansainvälistä hyvinvoinnin mittaria, joka ottaisi huomioon useampia tekijöitä ja joka olisi helppo mitata ja käyttää vertailuissa. Keskeisin mittari on HDI (Human Development Index), jonka kehitti pakistanilainen ekonomisti Mahbub ul Haq ja jota YK (United Nations Development Programme) on julkaissut vuodesta 1993 lähtien Vuosiraportissaan. Inhimillisen kehityksen indeksi HDI on kolmen osaindeksin summa:
1. Elinajanodote (Life Expectancy Index)
2. Koulutus (Adult Literacy Index + Gross Enrollment Index)
3. Varallisuus (GDP)
HDI kuvaa kansalaisten hyvinvointia ja erityisen hyvin se soveltuu erottelemaan toisistaan maailman maat näiden elintason mukaan. YK:n tarkoitus on korostaa erityisesti lasten hyvinvointia. Ympäristöasiat näkyvät mittarissa vain välillisesti lähinnä kansalaisten elinajanodotteen kautta. Mittarin ongelmana on mittausmetodiikka, joka on ekonomistin luomaksi yksinkertainen mutta tavalliselle käyttäjälle kaikkea muuta kuin helppoa ymmärtää[10].
Taulukko 3: Parhaat maat HDI-indeksin mukaan vuonna 2008[11]
Islanti 0.968 (▲1)
Suomi 0.952 (▬)
Norja 0.968 (▼1)
Yhdysvallat 0.951 (▼4)
Australia 0.962 (▬)
Espanja 0.949 (▼6)
Kanada 0.961 (▲2)
Tanska 0.949 (▲1)
Irlanti 0.959 (▼1)
Itävalta 0.948 (▼1)
Ruotsi 0.956 (▼1)
Belgia 0.946 (▼4)
Sveitsi 0.955 (▲2)
Englanti 0.946 (▲1)
Japani 0.953 (▼1)
Luxemburg 0.944 (▼6)
Hollanti 0.953 (▲1)
Uusi Seelanti 0.943 (▲1)
Ranska 0.952 (▲6)
Italia 0.941 (▼3)
Pohjoismaat ovat kaikki kärkimaiden joukossa siis 11 parhaan indeksin saaneen maan joukossa. Mitä se kertoo yleisesti Pohjoismaista? Islanti on Onko näillä mailla jotakin erityistä verrattuna Yhdysvaltoihin, siis luonnonvaroja tai arvokasta liiketoimintaa? Miten koulu tulkitsee HDI:? Mitä kaikkea oppilaan pitää voida ymmärtää ja mistä syystä? Mikä on opettajan hyvä taloudellinen elämä? Mitä koulu tarjoaa yhteisönä? Miten mitata ja kuvata?
Taulukko 3: Heikot maat HDI-indeksin mukaan vuonna 2008[12]
Togo 0.499
Ethiopia 0.414
Malawi 0.493
Mozambique 0.402
Benin 0.492
Guinea-Bissau 0.396
Timor-Leste 0.489
Burundi 0.394
Côte d'Ivoire 0.484
Chad 0.392
Zambia 0.481
Congo 0.389
Eritrea 0.472
Burkina Faso 0.389
Senegal 0.464
Mali 0.371
Rwanda 0.460
CA Republic 0.369
Gambia 0.456
Sierra Leone 0.365
Liberia 0.442
Afghanistan 0.352
Guinea 0.435
Niger 0.340
Monet Afrikan maat ovat heikkojen maiden joukossa. Mitä se kertoo yleisesti Afrikasta?
Afghanistan on toiseksi heikoin Aasian maana. Mitä tämä kertoo? Miten koulu tulkitsee HDI:? Mitä kaikkea oppilaan pitää voida ymmärtää ja mistä syystä? Mikä on opettajan hyvä taloudellinen elämä? Mitä koulu tarjoaa yhteisönä? Miten mitata ja kuvata?
Keskinäiseen vertailuun kehittyneille teollisuusmaille UNDP suosittelee puuteindeksiä (Deprivation Index), toiselta nimeltä inhimillisen köyhyyden indeksi (Human Poverty Index). Toinen nykyaikainen mittari on CDI, jossa on seitsemän kategoriaa. Nämä ovat kauppa, teknologia, turvallisuus, ympäristö, muuttoliike, investointi ja apu. Hyvinvointia on mitattu myös WISP (World Index for Social Progress) indeksillä, jossa on 40 mittaria, kuten koulutus, terveys, talous, väestörakenne, ympäristö, hyvinvointijärjestelmä, tasa-arvo, kulttuuri ja puolustus[13]. ZUMA on saksalainen tutkimuslaitos, joka on kehittänyt hyvinvoinnin indeksin. Indeksillä on vertailtu EU-maita keskenään. Indeksi sisältää 25 mittaria, jotka arvioivat muun muassa taloudellista kehitystä, koulutusta, työllisyyttä, sosiaalimenoja, elinikää, liikennevälineitä, kulutusrakenteita ja energian kulutusta sekä erilaisia haittoja[14].
Aidon kehityksen mittari (Genuine Progress Indicator, GPI)
Aidon kehityksen mittari (Genuine Progress Indicator, GPI) kehitettiin Yhdysvalloissa. Sen lähtökohtana oli muiden sosiaali-indikaattoreiden tapaan puutteet kansantalouden tilinpidossa (UN System of National Accounts) ja kasvava BKT-kritiikki. 1990-luvulla monetarismin saadessa pääroolin Yhdysvaltojen ja maailman talouspolitiikassa, kehityssosiologit ja myös monet ekonomistit päätyivät siihen, että rahan tarjonnan kasvu siis ns. kuplatalous tarkoittaa samaa kuin kansalaisten todellisen hyvinvoinnin lasku. Erityisesti ekonomistit Herman Daly ja John Cobb[15] sekä Philip Lawn[16] lähtivät hakemaan teoreettisia perusteluita indikaattoreille. Kynnyshypoteesia (threshold hypothesis[17]) soveltaen voidaan olettaa, että kun makroekonominen järjestelmä ylittää tietyn kokoluokan, kasvun tuottamat hyödyt saattavat jäädä kasvun tosiasiasiallisia kustannuksia pienemmiksi. Lawn tunnistaa mm. seuraavia kustannustekijöitä:
1. Resurssien ehtymisen kustannukset (Cost of resource depletion)
2. Rikollisuuden kustannukset (Cost of crime)
3. Otsonikadon kustannukset (Cost of ozone depletion)
4. Perheiden hajoamisen kustannukset (Cost of family breakdown)
5. Saastumisen kustannukset (Cost of air, water, and noise pollution)
6. Viljelymaakadon kustannukset (Loss of farmland)
7. Kosteikkojen kadon kustannukset (Loss of wetlands)
GPI (genuine progress indicator) ottaa perustaksi BKT:n mutta korjaa sitä
vähentämällä mm. Lawnin tunnistamia kustannuksia. ISEW:n tapaan BKT:stä vähennetään siis arvio ympäristön pilaantumisen ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön aiheuttamasta menetyksestä, johon teoreettisen perustelun loi nobelisti John Hicks[18]. Toisaalta myös suuret tuloerot vähentävät GPI-lukua. Tavoitteena on mittari, joka vastaa tavallisen kansalaisen käsitystä hyvinvoinnista.[19] GPI-laskennassa BKT:n lisätään tai vähennetään arvio kotitaloustyön, kolmannen sektorin vapaaehtoistyön ja vapaa-ajan arvon muutoksista. BKT:tä korjataan myös alaspäin, jos BKT-nousu on koitunut pienen, ennestään suurituloisen väestönosan hyväksi, ja suuren enemmistön käytettävissä oleva tulo on polkenut paikoillaan tai laskenut. Tavoitteena on mittari, joka vastaisi tavallisen kansalaisen käsitystä hyvinvoinnista.
GPI-lukua laskevat säännöllisesti runsas kymmenen kehittynyttä maata kuten Itävalta, Englanti, Ruotsi, Saksa Kanada ja Yhdysvallat. Eräs pioneereita on ekonomisti Mark Anielski, joka mittasi pitkän aikavälin taloudellista, sosiaalista ja ympäristöllistä kestävyyttä (sustainability) Kanadan Alberta-provinssissa. Tulos oli odotuksiin nähden erilainen, koska GPI eroaa selvästi BKT:stä[20]. Eräs käynnön tulos, joka olisi ollut tarpeen myös tämän päivän Kreikassa tai Portugalissa, oli se, että Kanada on pyrkinyt vähentämään maan velkaantumista talouskasvun vuoksi. Yhdysvalloissa on tehty vertailu vuosina 1950-2002. Siinä nousee esiin liike-elämän moraalittomuuden kustannukset[21]. Erityisesti raportti nostaa esiin presidentti Bushin politiikan, jossa kasvu ehdolla millä hyvänsä sai kannatusta (all growth is good agenda). Vuodesta 1968 Yhdysvaltojen tulonjakon epätasapaino (income inequality) on lisääntynyt koituen rikkaiden (noin prosentti väestöstä) eduksi. Samalla terveydenhoidon ja koulutuksen kustannukset ovat kasvaneet ja luonnon saastuminen on kiihtynyt. Lopputuloksena on, että maan hyvinvointi kääntyi laskuun 1970-luvun puolessa välissä GPI-laskennan mukaan, kun taas BKT on noussut yli puolella[22]. Yhdysvaltain GPI oli vuonna 2004 4,4 biljoonaa dollaria, kun BKT oli 10,8 biljoonaa dollaria[23]. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosina 1974–2004 kotitalouksien köyhimmän viidenneksen reaalitulot nousivat 2,8 % kun taas varakkaimman viidenneksen reaalitulot nousivat vastaavana aikana 63,6 %.
Negatiiviset mittaustulokset eivät mielytä hallituksia ja ilmeisesti tästä syystä monet maat kuten Kiina ovat lopettaneet kestävän kehityksen indikaattoreiden laskennan. Mitä tästä seuraa? Kuvaako GPI paremmin hyvinvointia kuin pelkkä BKT? Miten luotettavaa on mittaus? Miten on nuorten näkökulma Suomessa, jossa mm. pahoinpitelyt kohdistuvat suureen määrään nuoria?
Tilastokeskus julkisti (12.11.2008) Suomen Genuine Progress Indicatorin aikasarjan. Tulosten mukaan Suomen GPI kasvoi aina vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se kääntyi laskuun ja on painunut 2000-luvulla alle 1970-luvun alun tason. BKT:n mittaamat valtaisat tuotannon kasvun aikaansaamat positiiviset hyvinvointivaikutukset eivät mittaustuloksen mukaan ole edistäneet tavallisen suomalaisen hyvinvointia 1980-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1989 Suomen GPI oli 8 139 euroa per asukas (vuoden 2000 hinnoin), mikä on mittarin korkein arvo. BKT oli vuonna 1989 21 865 euroa per asukas. Tuossa vaiheessa Suomessa vallitsi käytännön täystyöllisyys ja tätä kautta yleinen toimeliaisuus oli korkealla tasolla. GPI-pohjanoteeraus 2 152 euroa on vuodelta 2004, jolloin BKT per asukas oli jo kivunnut tasolle 27 818 euroa. Vuonna 2007 GPI oli 3 134 euroa ja BKT 30 975 euroa asukasta kohden, mitä selittää ympäristöhaittojen määrän vähentyminen. Nyt kriisin keskellä GPI on todennäköisesti laskenut.
1980-luvun puolivälissä päämarkkinat vapautettiin säätelystä ja sen jälkeen virallinen BKT-talous on käynyt läpi jyrkkiä nousuja ja laskuja. Onko siis kriisiyhteiskunnalla hintansa[24]?
Onko Eurooppa oikealla linjoilla? Mikä merkitys sosiaalisella oikeudenmukaisuudella on taloudelle? Miten kestävä kehitys syntyy? Mikä on siinä yksittäisen kansalaisen, erityisesti nuoren ihmisen vaikutusmahdollisuus? Voiko talouskasvu jatkua kestävän kehityksen ehdoilla?
Ihmisen tarpeet eivät rajaudu aineellisiin tarpeisiin vaan hänellä on myös henkisiä tarpeita. Tärkeitä asioita liittyy terveyteen, turvallisuuteen ja fyysiseen ympäristöön ja niitä ovat myös ihmisoikeudet, demokratia, tasa-arvo, osallistuminen ja monet vuorovaikutukseen ja sosiaalisen yhteisön laatuun liittyvät asiat. Yksi tapa arvioida hyvinvointia on luottaa siihen, että ihmiset pystyvät itse parhaiten antamaan "onnellisuudestaan" subjektiivisen arvionsa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n vuosien 2004-2005 teettämässä tutkimuksessa suomalaiset asettavat onnellisuuden osatekijät järjestykseen, jossa perhe-elämä on tärkein. Toisena on hyvä terveys, kolmantena ystävyys- ja ihmissuhteet, neljäntenä rakkauden kokemus ja viidentenä turvattu perus toimeentulo. Sijalta 12 löytyy hyvät tulot ja varakkuus sekä korkea elintaso[25].
Onko suomalaisten asema onnellisuusvertailujen kärjessä uskottava? Mitä se kertoo meistä? Mikä on onnellisuuden ja talouden välinen yhteys? Missä on raha? Miten näin laaja joukko asiota liittyy talouteen? Onko Ruotsi todella hyvinvoivampi kuin Yhdysvallat?
Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömyys nousee nykyisestä 6,4% lähes 7% jo ensi vuonna. Kaikkein pahimman jakson ennustetaan osuvan vuoteen 2010. Lomautus- ja irtisanomisuutiset kertovat karua kieltään niin metsä-, metalli- kuin teknologiayritystenkin vaikeasta tilanteesta. Näyttäisi siltä, että erityisesti rakennus- ja vientiteollisuus ovat vaikeassa asemassa rahoituskriisin vuoksi. Nuorten työttömyys on ollut jälleen vuonna 2009 ennätyksellisen suurta, ollen 15-24-vuotiaiden osalta elokuussa 15,0 %. Miten työttömyys näkyy hyvinvoinnissa? Onko nuorten työttämyys erilainen ongelma kuin aikuisväestön?
Mitä kotitalouksien käytettävissä oleva tulo kertoo? Suomi EU:n keskitasoa mutta näkyykö se hyvinvoinnissa? Suomessa on laajat tulonsiirrot mutta miten nämä vaikuttavat?
[1] Jouko Kajanoja Mitä on hyvinvointi? Tilastokeskus www.stat.f
[2]Doyal, Len & Gough, Ian (1991) A Theory of Human Need. Macmillan, London.
[3]Kajanoja, Jouko (2002) Theoretical Bases for the Measurement of Quality of Life. Teoksessa Gullone, Eleanora & Robert A. Cummins (toim.): The Universality of Subjective Wellbeing Indicators. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 63-80.
[4]Doyal and Gough 1991, 287-293.
[5]Daly,H. & Cobb, J. (1989) For the Common Good. Beacon Press, Boston.
[6]Nordhaus, W. and J. Tobin (1972) Is growth obsolete? Columbia University Press, New York.
[7]Hoffrén, Jukka (2001): Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in National Economy. The Case of Finland. Research Raports 233, Statistics Finland, Helsinki.
[8]www.worldwatch.org/
[9]www.iea.org/
[10]Haq, Mahbub ul (1995) Reflections on Human Development. New York: Oxford University Press.
[11]hdr.undp.org/
[12]hdr.undp.org/
[13]Estes, Richard J. (1988): Trend in World Social Development. Praeger Publishers, New York.
[14]Vogel, Joachim & Wolf, Michael (2004): Index för internationella välfärdsjämförelser: Sverige I täten. Välfärd 2004:1, 7-14
[15]For the Common Good: Redirecting the Economy toward Community, the Environment, and a Sustainable Future, Herman E. Daly & John B. Cobb Jr. with contributions by Clifford W. Cobb, (Boston: Beacon Press, 1989).
[16]Lawn, P.A. "A theoretical foundation to support the Index of Sustainable Economic Welfare (ISEW), Genuine Progress Indicator (GPI), and other related indexes". Ecological Economics 44 (2003) 105-118.
[17]Max-Neef, M. "Economic growth and quality of life". Ecological Economics '15 (1995) 115-118.
[18]Hicks, J., 1946. Value and Capital, Second Edition. Clarendon, London
[19]Redefining Progress, Genuine Progress Indicator. http://www.rprogress.org/projects/gpi
[20]Advantage or Illusion: Is Alberta’s Progress Sustainable?” by Mark Anielski. Encompass Vol. 5, No. 5, July/August 2001.
[21]Raportissa kritikoidaani sitä, että maa käyttää BKT:tä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittarina, vaikka nobelisti Simon Kuznets varoitti jo 1960-luvulla mittarin käytöstä. Eräänä tapauksena otetaan esiin Anderson, Enron, WorldCom ja Xerox, jotka ”luovan kirjanpidon” keinoin aiheuttivat maan taloudelle suuria vahinkoja, jotka koituvat mm. lakimiesten hyödyksi.
[22]Venetoulis, J. & Cobb, C. The Genuine Progress Indicator 1950-2002 (2004 Update), Sustainability Indicators Program March 2004 www.RedefiningProgress.org
[23] Bruttokansantuote kertoo kehnosti hyvinvoinnista, Nordean Mörttisen mielestä kestävää kehitystä tulisi mitata, Turun Sanomat 5.9.2008 2:31:06
[24]GPI:n antama kuva Suomen hyvinvoinnin kehityksestä ja tulevaisuudesta herättääkin monia kysymyksiä, sanoo mittarin laskentaa on ohjannut tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén Tilastollisesta t&k -yksiköstä. www.stat.fi › ... › Lehdet › Tieto&trendit
[25]Torvi, Kai & Kiljunen, Pentti (2005): Onnellisuuden vaikea yhtälö. Evan kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2005. Helsinki: Yliopistopaino.
BKT ei ota huomioon tekijöitä, joita on vaikea tai mahdoton mitata rahassa. Jos siis halutaan arvioida talouden onnistumista, BKT ei riitä. BKT:stä puuttuvat toimeentulon jakaumaa, terveyttä, ravitsemusta, asumista, vaatetusta, työtä, työolosuhteita, koulutusta, sosiaaliturvaa, vapaa-aikaa, virkistystä ja ihmisoikeuksia kuvaavat mittaarit.[1] Ajatus sosiaali-indikaattoreista nousi esiin YK:ssa jo 1950-luvulla. Len Doyalin ja Ian Goughin ansioksi voinee lukea teoreettinen pohdinta hyvinvoinnin määrittelyn perusteista ja kattava lista keskeisistä sosiaali-indikaattoreista, jotka painottavat yksilön elämän hallintaa ja terveyttä kaiken perustana mutta myös ympäristön tilaa, demokratiaa ja erityisesti naisten asemaa[2]. Doyal ja Gough edustavat taloustieteeseen nähden radikaalia uutta näkökulmaa, koska taloustieteessä hyvinvointi ymmärretään yksilön käytettävissä olevina resursseina (capabilies) henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelussa[3].
Doyal & Gough vertailivat erilasia yhteiskuntatyyppejä edustavia maita, kuten Yhdysvallat, Ruotsi ja Englanti. Ruotsi oli paras 2/3 mittareita ja Yhdysvallat vastaavassa suhteessa huonoin 1980-luvun tietojen valossa. Mikä selittää maiden välisiä eroja? Doyal ja Gough puolustavat pohjoismaista hyvinvointivaltiota[4]. Onko pohjoismaista hyvinvointivaltio erityisen ansiokas juuri tällä alueella ja millä perusteella?
1. Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW)
BKT:tä laaja-alaisempi mittausjärjestelmiä on Herman Dalyn ja John Cobbin[5] vuonna 1989 kehittämä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW). Indeksi perustuu kahden tunnetun ekonomistin (William Nordhaus ja James Tobin) jo 1970-luvulla esittämille näkemyksille[6], jotka oli esitetty vaihtoehtona enemmän kuin täydentäjinä BKT-järjestelmälle. Suomessa kestävä taloudellinen hyvinvointi (ISEW) kääntyi Suomessa laskuun vuonna 1983 ja oli vuonna 2000 noin puolet vuoden 1983 tasosta, vaikka samaan aikaan Suomen BKT oli likimäärin kaksinkertaistunut[7].
Kaavana ISEW on
yksityinen kulutus (personal consumption)
+ Julkinen ei-sotilaalllinen kulutus (public non-defensive expenditures)
- Yksityisen puolustuskustannukset (private defensive expenditures)
+ Pääoman muodostus (capital formation)
+ Kotimaiset työvoimapalvelut (services from domestic labour)
- Luonnonhaittakustannukset (costs of environmental degradation)
- Poistot luontopääomasta (depreciation of natural capital)
ISEW-mittarin heikkous on kaksi viimeistä laskelman kohtaaa, koska pitkäaikaiset taloudellisen toiminnan aiheuttamat ympäristöhaitat on vaikea arvioida ja niitä koskevat tutkimustiedot ovat ristiriitaiset. Worldwatch-insituutin mukaan BKT on aikansa elänyt, koska se ei mittaa ympäristökatastrofeja, inhimillistä hätää, luontopääoman kulumista (metsien, maanviljelysmaan, mineraalien ja pohjaveden väheneminen) tai sodan ja luonnonkatastrofien aiheuttamaa tuhoa.[8] Luontopääomasta tekee ongelmallisen se tosiseikka, että luontoa ei voi korvata millään muualla tai vaihtaa teolliseen pääomaan. Teollisista mineraaleilta monet ovat käyneet niukoiksi. Öljyn niukkuus on jo tiedostettu. Shellin geologi Hubbert laati vuonna 1956 ennusteen, jonka mukaan Yhdysvaltojen öljyntuotanto olisi huipussaan vuonna 2000, mikä aika lähelle toteutui. Tämän jälkeen tuotantoa ei voida enää kasvattaa lähteiden ehtyessä, kun taas kulutuksen kasvua on vaikea estää erityisesti Kiinan tapaisissa maissa. Kasvava kysyntä ja niukkeneva tuotanto pitävät öljyn hinnan pitkän aikavälin hintakehityksen nousevana[9]. Sama kehityskulkut koskee muita tärkeitä teollisia mineraaleja kuten kupari tai sinkki.
Kriittisin luontopääoman muoto on puhdas vesi, koska pohjavesi on loppumassa monissa väkirikkaissa maissa kuten Meksikko tai Intia. Mitä tämä kertoo maailman tilasta?
Luontopääomaa ei mikään teollisen pääoman muoto voi kokonaan korvata luontopääomaa ja siksi talous ja luonto ovat yhteismitattomia. Luontojärjestelmä edellyttää sosiaalisen kehityksen tasapainoa, mistä on puhunut erityisesti nobelisti Amartya Sen. Hänen mukaansa taloudellisen kehityksen painopisteen tulee muuttua tuloista tuloksiin (from incomes to outcomes) ja kansantuotteen kasvusta henkeä kohti elämänlaadun parantamiseen. Onko maailma valmis saavuttamaan todellisia tuloksia? Kestävä innovointi edellyttää globaalia näkökulmaa, jossa erityisesti kehitysmaat nousevat valokeilaan, koska esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa luonto saattaa rankaista ankarasti, kun viimeiset suuret puut kaadetaan polttopuiksi. Miten voitaisiin estää Afrikan tai yhtä lailla Amatzonin alueen puiden hävittäminen?
A. Inhimillisen kehityksen indeksi HDI (Human Development Index)
YK:n piirissä on kehitelty uutta kansainvälistä hyvinvoinnin mittaria, joka ottaisi huomioon useampia tekijöitä ja joka olisi helppo mitata ja käyttää vertailuissa. Keskeisin mittari on HDI (Human Development Index), jonka kehitti pakistanilainen ekonomisti Mahbub ul Haq ja jota YK (United Nations Development Programme) on julkaissut vuodesta 1993 lähtien Vuosiraportissaan. Inhimillisen kehityksen indeksi HDI on kolmen osaindeksin summa:
1. Elinajanodote (Life Expectancy Index)
2. Koulutus (Adult Literacy Index + Gross Enrollment Index)
3. Varallisuus (GDP)
HDI kuvaa kansalaisten hyvinvointia ja erityisen hyvin se soveltuu erottelemaan toisistaan maailman maat näiden elintason mukaan. YK:n tarkoitus on korostaa erityisesti lasten hyvinvointia. Ympäristöasiat näkyvät mittarissa vain välillisesti lähinnä kansalaisten elinajanodotteen kautta. Mittarin ongelmana on mittausmetodiikka, joka on ekonomistin luomaksi yksinkertainen mutta tavalliselle käyttäjälle kaikkea muuta kuin helppoa ymmärtää[10].
Taulukko 3: Parhaat maat HDI-indeksin mukaan vuonna 2008[11]
Islanti 0.968 (▲1)
Suomi 0.952 (▬)
Norja 0.968 (▼1)
Yhdysvallat 0.951 (▼4)
Australia 0.962 (▬)
Espanja 0.949 (▼6)
Kanada 0.961 (▲2)
Tanska 0.949 (▲1)
Irlanti 0.959 (▼1)
Itävalta 0.948 (▼1)
Ruotsi 0.956 (▼1)
Belgia 0.946 (▼4)
Sveitsi 0.955 (▲2)
Englanti 0.946 (▲1)
Japani 0.953 (▼1)
Luxemburg 0.944 (▼6)
Hollanti 0.953 (▲1)
Uusi Seelanti 0.943 (▲1)
Ranska 0.952 (▲6)
Italia 0.941 (▼3)
Pohjoismaat ovat kaikki kärkimaiden joukossa siis 11 parhaan indeksin saaneen maan joukossa. Mitä se kertoo yleisesti Pohjoismaista? Islanti on Onko näillä mailla jotakin erityistä verrattuna Yhdysvaltoihin, siis luonnonvaroja tai arvokasta liiketoimintaa? Miten koulu tulkitsee HDI:? Mitä kaikkea oppilaan pitää voida ymmärtää ja mistä syystä? Mikä on opettajan hyvä taloudellinen elämä? Mitä koulu tarjoaa yhteisönä? Miten mitata ja kuvata?
Taulukko 3: Heikot maat HDI-indeksin mukaan vuonna 2008[12]
Togo 0.499
Ethiopia 0.414
Malawi 0.493
Mozambique 0.402
Benin 0.492
Guinea-Bissau 0.396
Timor-Leste 0.489
Burundi 0.394
Côte d'Ivoire 0.484
Chad 0.392
Zambia 0.481
Congo 0.389
Eritrea 0.472
Burkina Faso 0.389
Senegal 0.464
Mali 0.371
Rwanda 0.460
CA Republic 0.369
Gambia 0.456
Sierra Leone 0.365
Liberia 0.442
Afghanistan 0.352
Guinea 0.435
Niger 0.340
Monet Afrikan maat ovat heikkojen maiden joukossa. Mitä se kertoo yleisesti Afrikasta?
Afghanistan on toiseksi heikoin Aasian maana. Mitä tämä kertoo? Miten koulu tulkitsee HDI:? Mitä kaikkea oppilaan pitää voida ymmärtää ja mistä syystä? Mikä on opettajan hyvä taloudellinen elämä? Mitä koulu tarjoaa yhteisönä? Miten mitata ja kuvata?
Keskinäiseen vertailuun kehittyneille teollisuusmaille UNDP suosittelee puuteindeksiä (Deprivation Index), toiselta nimeltä inhimillisen köyhyyden indeksi (Human Poverty Index). Toinen nykyaikainen mittari on CDI, jossa on seitsemän kategoriaa. Nämä ovat kauppa, teknologia, turvallisuus, ympäristö, muuttoliike, investointi ja apu. Hyvinvointia on mitattu myös WISP (World Index for Social Progress) indeksillä, jossa on 40 mittaria, kuten koulutus, terveys, talous, väestörakenne, ympäristö, hyvinvointijärjestelmä, tasa-arvo, kulttuuri ja puolustus[13]. ZUMA on saksalainen tutkimuslaitos, joka on kehittänyt hyvinvoinnin indeksin. Indeksillä on vertailtu EU-maita keskenään. Indeksi sisältää 25 mittaria, jotka arvioivat muun muassa taloudellista kehitystä, koulutusta, työllisyyttä, sosiaalimenoja, elinikää, liikennevälineitä, kulutusrakenteita ja energian kulutusta sekä erilaisia haittoja[14].
Aidon kehityksen mittari (Genuine Progress Indicator, GPI)
Aidon kehityksen mittari (Genuine Progress Indicator, GPI) kehitettiin Yhdysvalloissa. Sen lähtökohtana oli muiden sosiaali-indikaattoreiden tapaan puutteet kansantalouden tilinpidossa (UN System of National Accounts) ja kasvava BKT-kritiikki. 1990-luvulla monetarismin saadessa pääroolin Yhdysvaltojen ja maailman talouspolitiikassa, kehityssosiologit ja myös monet ekonomistit päätyivät siihen, että rahan tarjonnan kasvu siis ns. kuplatalous tarkoittaa samaa kuin kansalaisten todellisen hyvinvoinnin lasku. Erityisesti ekonomistit Herman Daly ja John Cobb[15] sekä Philip Lawn[16] lähtivät hakemaan teoreettisia perusteluita indikaattoreille. Kynnyshypoteesia (threshold hypothesis[17]) soveltaen voidaan olettaa, että kun makroekonominen järjestelmä ylittää tietyn kokoluokan, kasvun tuottamat hyödyt saattavat jäädä kasvun tosiasiasiallisia kustannuksia pienemmiksi. Lawn tunnistaa mm. seuraavia kustannustekijöitä:
1. Resurssien ehtymisen kustannukset (Cost of resource depletion)
2. Rikollisuuden kustannukset (Cost of crime)
3. Otsonikadon kustannukset (Cost of ozone depletion)
4. Perheiden hajoamisen kustannukset (Cost of family breakdown)
5. Saastumisen kustannukset (Cost of air, water, and noise pollution)
6. Viljelymaakadon kustannukset (Loss of farmland)
7. Kosteikkojen kadon kustannukset (Loss of wetlands)
GPI (genuine progress indicator) ottaa perustaksi BKT:n mutta korjaa sitä
vähentämällä mm. Lawnin tunnistamia kustannuksia. ISEW:n tapaan BKT:stä vähennetään siis arvio ympäristön pilaantumisen ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön aiheuttamasta menetyksestä, johon teoreettisen perustelun loi nobelisti John Hicks[18]. Toisaalta myös suuret tuloerot vähentävät GPI-lukua. Tavoitteena on mittari, joka vastaa tavallisen kansalaisen käsitystä hyvinvoinnista.[19] GPI-laskennassa BKT:n lisätään tai vähennetään arvio kotitaloustyön, kolmannen sektorin vapaaehtoistyön ja vapaa-ajan arvon muutoksista. BKT:tä korjataan myös alaspäin, jos BKT-nousu on koitunut pienen, ennestään suurituloisen väestönosan hyväksi, ja suuren enemmistön käytettävissä oleva tulo on polkenut paikoillaan tai laskenut. Tavoitteena on mittari, joka vastaisi tavallisen kansalaisen käsitystä hyvinvoinnista.
GPI-lukua laskevat säännöllisesti runsas kymmenen kehittynyttä maata kuten Itävalta, Englanti, Ruotsi, Saksa Kanada ja Yhdysvallat. Eräs pioneereita on ekonomisti Mark Anielski, joka mittasi pitkän aikavälin taloudellista, sosiaalista ja ympäristöllistä kestävyyttä (sustainability) Kanadan Alberta-provinssissa. Tulos oli odotuksiin nähden erilainen, koska GPI eroaa selvästi BKT:stä[20]. Eräs käynnön tulos, joka olisi ollut tarpeen myös tämän päivän Kreikassa tai Portugalissa, oli se, että Kanada on pyrkinyt vähentämään maan velkaantumista talouskasvun vuoksi. Yhdysvalloissa on tehty vertailu vuosina 1950-2002. Siinä nousee esiin liike-elämän moraalittomuuden kustannukset[21]. Erityisesti raportti nostaa esiin presidentti Bushin politiikan, jossa kasvu ehdolla millä hyvänsä sai kannatusta (all growth is good agenda). Vuodesta 1968 Yhdysvaltojen tulonjakon epätasapaino (income inequality) on lisääntynyt koituen rikkaiden (noin prosentti väestöstä) eduksi. Samalla terveydenhoidon ja koulutuksen kustannukset ovat kasvaneet ja luonnon saastuminen on kiihtynyt. Lopputuloksena on, että maan hyvinvointi kääntyi laskuun 1970-luvun puolessa välissä GPI-laskennan mukaan, kun taas BKT on noussut yli puolella[22]. Yhdysvaltain GPI oli vuonna 2004 4,4 biljoonaa dollaria, kun BKT oli 10,8 biljoonaa dollaria[23]. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosina 1974–2004 kotitalouksien köyhimmän viidenneksen reaalitulot nousivat 2,8 % kun taas varakkaimman viidenneksen reaalitulot nousivat vastaavana aikana 63,6 %.
Negatiiviset mittaustulokset eivät mielytä hallituksia ja ilmeisesti tästä syystä monet maat kuten Kiina ovat lopettaneet kestävän kehityksen indikaattoreiden laskennan. Mitä tästä seuraa? Kuvaako GPI paremmin hyvinvointia kuin pelkkä BKT? Miten luotettavaa on mittaus? Miten on nuorten näkökulma Suomessa, jossa mm. pahoinpitelyt kohdistuvat suureen määrään nuoria?
Tilastokeskus julkisti (12.11.2008) Suomen Genuine Progress Indicatorin aikasarjan. Tulosten mukaan Suomen GPI kasvoi aina vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se kääntyi laskuun ja on painunut 2000-luvulla alle 1970-luvun alun tason. BKT:n mittaamat valtaisat tuotannon kasvun aikaansaamat positiiviset hyvinvointivaikutukset eivät mittaustuloksen mukaan ole edistäneet tavallisen suomalaisen hyvinvointia 1980-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1989 Suomen GPI oli 8 139 euroa per asukas (vuoden 2000 hinnoin), mikä on mittarin korkein arvo. BKT oli vuonna 1989 21 865 euroa per asukas. Tuossa vaiheessa Suomessa vallitsi käytännön täystyöllisyys ja tätä kautta yleinen toimeliaisuus oli korkealla tasolla. GPI-pohjanoteeraus 2 152 euroa on vuodelta 2004, jolloin BKT per asukas oli jo kivunnut tasolle 27 818 euroa. Vuonna 2007 GPI oli 3 134 euroa ja BKT 30 975 euroa asukasta kohden, mitä selittää ympäristöhaittojen määrän vähentyminen. Nyt kriisin keskellä GPI on todennäköisesti laskenut.
1980-luvun puolivälissä päämarkkinat vapautettiin säätelystä ja sen jälkeen virallinen BKT-talous on käynyt läpi jyrkkiä nousuja ja laskuja. Onko siis kriisiyhteiskunnalla hintansa[24]?
Onko Eurooppa oikealla linjoilla? Mikä merkitys sosiaalisella oikeudenmukaisuudella on taloudelle? Miten kestävä kehitys syntyy? Mikä on siinä yksittäisen kansalaisen, erityisesti nuoren ihmisen vaikutusmahdollisuus? Voiko talouskasvu jatkua kestävän kehityksen ehdoilla?
Ihmisen tarpeet eivät rajaudu aineellisiin tarpeisiin vaan hänellä on myös henkisiä tarpeita. Tärkeitä asioita liittyy terveyteen, turvallisuuteen ja fyysiseen ympäristöön ja niitä ovat myös ihmisoikeudet, demokratia, tasa-arvo, osallistuminen ja monet vuorovaikutukseen ja sosiaalisen yhteisön laatuun liittyvät asiat. Yksi tapa arvioida hyvinvointia on luottaa siihen, että ihmiset pystyvät itse parhaiten antamaan "onnellisuudestaan" subjektiivisen arvionsa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n vuosien 2004-2005 teettämässä tutkimuksessa suomalaiset asettavat onnellisuuden osatekijät järjestykseen, jossa perhe-elämä on tärkein. Toisena on hyvä terveys, kolmantena ystävyys- ja ihmissuhteet, neljäntenä rakkauden kokemus ja viidentenä turvattu perus toimeentulo. Sijalta 12 löytyy hyvät tulot ja varakkuus sekä korkea elintaso[25].
Onko suomalaisten asema onnellisuusvertailujen kärjessä uskottava? Mitä se kertoo meistä? Mikä on onnellisuuden ja talouden välinen yhteys? Missä on raha? Miten näin laaja joukko asiota liittyy talouteen? Onko Ruotsi todella hyvinvoivampi kuin Yhdysvallat?
Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömyys nousee nykyisestä 6,4% lähes 7% jo ensi vuonna. Kaikkein pahimman jakson ennustetaan osuvan vuoteen 2010. Lomautus- ja irtisanomisuutiset kertovat karua kieltään niin metsä-, metalli- kuin teknologiayritystenkin vaikeasta tilanteesta. Näyttäisi siltä, että erityisesti rakennus- ja vientiteollisuus ovat vaikeassa asemassa rahoituskriisin vuoksi. Nuorten työttömyys on ollut jälleen vuonna 2009 ennätyksellisen suurta, ollen 15-24-vuotiaiden osalta elokuussa 15,0 %. Miten työttömyys näkyy hyvinvoinnissa? Onko nuorten työttämyys erilainen ongelma kuin aikuisväestön?
Mitä kotitalouksien käytettävissä oleva tulo kertoo? Suomi EU:n keskitasoa mutta näkyykö se hyvinvoinnissa? Suomessa on laajat tulonsiirrot mutta miten nämä vaikuttavat?
[1] Jouko Kajanoja Mitä on hyvinvointi? Tilastokeskus www.stat.f
[2]Doyal, Len & Gough, Ian (1991) A Theory of Human Need. Macmillan, London.
[3]Kajanoja, Jouko (2002) Theoretical Bases for the Measurement of Quality of Life. Teoksessa Gullone, Eleanora & Robert A. Cummins (toim.): The Universality of Subjective Wellbeing Indicators. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 63-80.
[4]Doyal and Gough 1991, 287-293.
[5]Daly,H. & Cobb, J. (1989) For the Common Good. Beacon Press, Boston.
[6]Nordhaus, W. and J. Tobin (1972) Is growth obsolete? Columbia University Press, New York.
[7]Hoffrén, Jukka (2001): Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in National Economy. The Case of Finland. Research Raports 233, Statistics Finland, Helsinki.
[8]www.worldwatch.org/
[9]www.iea.org/
[10]Haq, Mahbub ul (1995) Reflections on Human Development. New York: Oxford University Press.
[11]hdr.undp.org/
[12]hdr.undp.org/
[13]Estes, Richard J. (1988): Trend in World Social Development. Praeger Publishers, New York.
[14]Vogel, Joachim & Wolf, Michael (2004): Index för internationella välfärdsjämförelser: Sverige I täten. Välfärd 2004:1, 7-14
[15]For the Common Good: Redirecting the Economy toward Community, the Environment, and a Sustainable Future, Herman E. Daly & John B. Cobb Jr. with contributions by Clifford W. Cobb, (Boston: Beacon Press, 1989).
[16]Lawn, P.A. "A theoretical foundation to support the Index of Sustainable Economic Welfare (ISEW), Genuine Progress Indicator (GPI), and other related indexes". Ecological Economics 44 (2003) 105-118.
[17]Max-Neef, M. "Economic growth and quality of life". Ecological Economics '15 (1995) 115-118.
[18]Hicks, J., 1946. Value and Capital, Second Edition. Clarendon, London
[19]Redefining Progress, Genuine Progress Indicator. http://www.rprogress.org/projects/gpi
[20]Advantage or Illusion: Is Alberta’s Progress Sustainable?” by Mark Anielski. Encompass Vol. 5, No. 5, July/August 2001.
[21]Raportissa kritikoidaani sitä, että maa käyttää BKT:tä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittarina, vaikka nobelisti Simon Kuznets varoitti jo 1960-luvulla mittarin käytöstä. Eräänä tapauksena otetaan esiin Anderson, Enron, WorldCom ja Xerox, jotka ”luovan kirjanpidon” keinoin aiheuttivat maan taloudelle suuria vahinkoja, jotka koituvat mm. lakimiesten hyödyksi.
[22]Venetoulis, J. & Cobb, C. The Genuine Progress Indicator 1950-2002 (2004 Update), Sustainability Indicators Program March 2004 www.RedefiningProgress.org
[23] Bruttokansantuote kertoo kehnosti hyvinvoinnista, Nordean Mörttisen mielestä kestävää kehitystä tulisi mitata, Turun Sanomat 5.9.2008 2:31:06
[24]GPI:n antama kuva Suomen hyvinvoinnin kehityksestä ja tulevaisuudesta herättääkin monia kysymyksiä, sanoo mittarin laskentaa on ohjannut tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén Tilastollisesta t&k -yksiköstä. www.stat.fi › ... › Lehdet › Tieto&trendit
[25]Torvi, Kai & Kiljunen, Pentti (2005): Onnellisuuden vaikea yhtälö. Evan kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2005. Helsinki: Yliopistopaino.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
