Rahan käsite on avain finanssikriisin ymmärtämiseen

Rahan käsite on avain finanssikriisin ymmärtämiseen


Raha on yleisesti hyväksytty maksuväline. Rahataloudessa rahalla voi ostaa hyödykkeitä. Vastakohta on luontaistalous, jossa rahaa ei käytetä. Näkyvää rahaa on valtion tai rahaliiton viralliseksi määrittämä ja vaikeasti väärennettävä seteli tai kolikko. Suurin osa rahasta on bittejä tietokoneiden muisteissa. Rahan arvo ei koskaan ole todellista, vaan sopimuksenvaraista. Erityisen ongelmallisia ovat johdannaiset, jotka ovat keskeinen syy talouskriisin.

1970-luvun alussa Myron Scholes, Fischer Blackin ja Robert Merton kehittivät johdannaisinstrumenttien hinnoittelumallin, josta käytetään nimeä Black-Scholes-Merton–kaava. Teoreettisesti kaavan nerokkuus on ilmeinen, mitä kuvaa se, että Robert Merton ja Myron Scholes palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1997. Myös kansainvälinen kirjanpito- ja tilinpäätösstandardi (IFRS 2) legitimoi kaavaan.

Ongelmana onkin se, että johdannaisilla generoitu raha ei ole ”todellista rahaa” ennen kuin johdannaiset on maksettu ”oikeilla rahoilla”. Yhdysvaltojen finanssikriisi paljastaa, että johdannaisilla on luotu suuri määrä "laskennallista mielikuvitusrahaa" (Niall Fergusson/ The Ascent of Money), joka on kirjattu voitoiksi ja näin perusteeksi maksaa mm. johdon kannusteet. Pääosa markkinoille lasketuista johdannaisinstrumenteista on nyt arvottomia. Keskuspankit ostavat näitä papereita veronmaksajien lukuun, koska maailman rahajärjestelmä ei muuten kykene lainaamaan ”oikeaa rahaa”.

Johdannaiset ovat muutenkin tavallisille ihmisille salatiedettä. Sitä ne ovat myös talouden ammattilaisille Keskuspankit kuten Euroopan keskuspankki seuraavat tavattoman tarkasti talouden rahavarantoja. Tästä ei ole hyötyä, jos "mielikuvitusraha" kulkee verokeitaissa.. Tilanteen korjaamiksi verokeitaat on avattava markkinoita sääteleville viranomaisille. Vasta tämän jälkeen on ylipäätänsä mahdollista punnita säätelyn tehokkuutta.

Pääosa maailmankaupasta on toimivien markkinoiden piirissä. Erityisesti tämä pätee tavara- ja palvelukauppaan. Nobelisti Ronald Coase’n oppi toimii: rehellinen liiketoiminta on kannattavampaa kuin epärehellinen. Miksi tätä viisautta ei ole juurrutettu maailman finanssikeskuksiin? Säätely ei korjaa epärehellistä liiketoimintaa; säätelyn kustannukset nostavat korkoja. Korkoa nostaa myös täysin välttämätön talouskasvu. Erään skenaarion mukaan Suomen valtiolla on velkaa 100 miljardia euroa vuonna 2013. Miten silloin maksetaan korot, jotka voivat olla täysin eri tasolla kuin nyt?



Professori Arto Lahti


Julkaistu mielipidekirjoituksena Kauppalehdessä