Monetarismi on saanut huonon maineen ”tuhon kapitalismina” - turhaanko?

Monetarismi on saanut huonon maineen ”tuhon kapitalismina” - turhaanko?


Keynesin malli on tehokas vain, jos kokonaiskysynnän vähyys on syynä taloustaantumaan. Näin ei tämä päivän laman koettelemissa maissa, joissa talousongelmat ovat usein rakenteellisia ja korjattavissa vain pitkällä aikavälillä. Keynesiläisen talousteorian toinen vaikutusvaltainen kritikoija Robert Lucasin ohella on ollut nobelisti Milton Friedman[1], jota myös kutsutaan yleisesti monetarismin isäksi. Monetarismin mukaan inflaatio on täysin rahapolitiikkaan liittyvä ilmiö. Siksi monetaristit korostavat, että rahapoliittiset keinot eli käytännössä hallituksen budjetista rahoittama elvytys vain syrjäyttää yksityisen sektorin investointeja (crowding out). Keynesiläisen taloustieteen oppien mukaan inflaatiota siis hallitaan juuri rahapolitiikan avulla ja erityisesti rahan määrän tarjonnalla, jolloin samalla valtio voi omilla toimillaan tasapainottaa suhdannevaihteluita. Monetaristit korostivat Lucasin tapaan rahapolitiikan ennustettavuutta, koska rahan tarjonnan nopea lasku voi saada aikaan laman. Monetaristit vastustavat näin keynesiläistä aktiivista suhdannepolitiikkaa, joka johtaa vain lyhytaikaiseen kasvupyrähdykseen, jonka jälkeen palkat ja hinnat nousevat ja työttömyys pahenee. Toisaalta monetarismin käytännön edustajat toistuvasti vaativat kriisien aikana, että valtiot asettuvat takaamaan rahajärjestelmän häiriöttömän toimivuuden, mikä ei ihan kuulosta moraalisesti kestävältä linjalta.

Englannin pääministeri Margaret Thatcher omaksui monetarismin vuonna 1979. Thatcher oli myös aikansa markkinaliberaali ja neoklassikko, joka lääkkeenä Englannin talouden kilpailukyvyn palauttamiseen oli kilpailun tuoma tehokkuus ja julkisen sektorin yksityistäminen. Thatcher ei ollut suosittu pääministeri, sillä häntä pidettiin kovaotteisena (hänen väitettiin olleen hallituksensa ”ainoa mies”). Englannin talous oli sodan jälkeisen ajan säännöstelytalouden jäljiltä tehoton ja Englanti menetti asemiaan tärkeillä vientitoimialoilla. Thatcher ajoi läpi tarpeellisen julkishallinnon saneerauksen ja sai aikaan talouskasvua. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan käynnisti puhdaslinjaisen monetaristisen reformin 1980-luvun alussa, jonka näkyviä tuloksia oli ”Sun Belt” kasvusykli erityisesti Kaliforniassa. Thatcher ja Reagan uskoivat vahvasti julkistalouden alasajon ja privatisoinnin voimaan ja aliarvioivat yksityisten suuryritysten pyrkimyksen monopolivoittoihin, joista neoklassikko ja nobelisti Kenneth Arrow[2] kirjoitti ansiokkaasti jo 1960-luvulla.

Kilpailun esteet ovat todellisia siirryttäessä luonnollisesta monopolista (natural monopolies) kilpailtuun markkinaan. Julkisilla palveluyksiköillä on usein optimaalinen koko ja tätä kautta alhaiset kustannukset. Kun tällainen yksikkö viedään pörssiin, syntyy ”oikea” monopoli, joka nostaa hintoja ja rahastaa kuluttajia. Tämä on krooninen ongelma Afrikassa, jossa IMF tarjoaa julkisyksiköiden yksityistämistä ratkaisuna talouden rakennemuutokseen. Pohjoismaiset sähkömarkkinat ovat varoittava esimerkki siitä, millaisiin ylivoittoihin johtaa siirtyminen luonnollisesta monopolista kilpailtuun markkinaan, jossa tosiasiallista kilpailua ei ole. Tapaus on moraalisesti kestämätön, koska tarvittavat korjaustoimet – joita ei pääosin ole toteutettu – on perusteltu pätevästi TEMin nimeämän selvitysmiehen raportissa[3]. Lisäksi kyseessä ovat pääosin suuryhtiöt, joissa valtioilla Pohjoismaissa on edelleen määräysvalta siis osake-enemmistö, joten valtioiden kilpailuasioiden valvojana pitäisi osoittaa hyvää esimerkkiä valtiokapitalistina. Valtiot ovatkin olleet erityisen huonoja oppimaan markkinatalouden, neoklassisia pelisääntöjä, mihin osaltaan kaiketi vaikuttaa keynesiläisyyden pitkään jatkunut valtakausi.

Reagan-Thatcher-opin kiistämättömien tulosten vastapainona on runsaasti sosiaalisia kustannuksia, jotka on aiheuttanut paitsi yksisilmäinen yksityistäminen myös veroalennukset suurituloisille, jotka siirtävät tuloja alhaisista tuloluokista ylimpään (Suomessa mm. Fortumin johdon optiot). Talouskasvun saavutukset eivät paljoa paina, sillä yleisissä mielikuvissa Reagan jää historiaan Yhdysvaltojen presidenttinä, joka romutti mission (American dream) yrittäjäyhteiskunnasta[4]. 1980-luvulla noin prosentti Yhdysvaltojen perheistä kasvatti tulojaan 50 prosenttia, jolloin heidän tulonsa olivat noin 100 kertaa suuremmat kuin alimman desiilin[5]. Näin Yhdysvalloista tuli luokkayhteiskunta, joka jähmettyi tulonjakoa koskevaan poliittiseen taisteluun, mikä sopii huonosti yhteen maan loisteliaan yrittäjyyshistorian kanssa. Reganin ideologinen perustelu, jota nobelisti John Kenneth Galbraith 1980-luvulla ironisoi tv-ohjelmissa, oli sinällään monetarismin ideologian mukainen. Regan uskoi, että tulojen lisäys jo ennestään rikkailla kiihdyttää investointeja ja luo työpaikkoja, eli ”rikkaiden pöydältä putoavat muruset ruokkivat köyhät”. Reagan ja hänen esikuntansa eivät kuitenkaan nähneet globalisaatiota realistisessa valossa. Rikkaiden lisätulot ilmeisesti ohjautuivat sijoituksiksi maan suuryrityksiin mutta nämä eivät enää investoineetkaan Yhdysvaltoihin vaan Kiinaan, Intiaan, jne. Koska globaalissa järjestelmässä hallitus ei voi säädellä yrityssektorin investointeja, monetarismi on yhtä lailla ”narulla työntämistä” kuin sen kritiikin kohteena oleva keynesiläisyys.

1980-luvulla monetarismia sovellettiin aktiivisesti kehitysmaihin, kun monetaristit ottivat ideologisen hegemonian niissä maailmantalouden organisaatioissa (mm. IMF ja Maailmanpankki), joita Yhdysvallat rahoitti. Valitettavan pahat jäljet monetarismi jätti Afrikassa. Esimerkiksi Ghanan talous kasvoi maan itsenäistymisen kahtena ensi vuosikymmeniä 1960- ja 1970-luvulla noin 20 %:ia[6]. 1970-luvun kriisit ja erityisesti öljykriisi iskivät rankasti Chanaan ja muihin Afrikan öljyriippuvaisiin maihin, kun kansainväliset rahoittajat siirsivät rahojaan Eurodollari-markkinoille. Nämä markkinat syntyivät, kun öljyrikkaiden maiden dollaritalletukset kertyivät Eurooppaan (mm. Lontoo), jossa sääntely oli vähäistä ja tätä kautta transaktiokustannukset alhaisia ja tuotot suuret[7].[8]. Afrikan maat joutuivat vaikeuksiin kohoavien korkojen ja tiukentuvien lainaehtojen vuoksi. Tämä ajankohta merkitsi päätepistettä legendaaristen Afrikan itsenäisyystaistelijoiden (mm. Kwame Nkrumah ja Julius Nyerere) Keynesiläiselle talousmallille, josta myös valtiokapitalismin suuren roolin vuoksi käytettiin nimeä Afrikan sosialismi. Tuottohakuisina pankkeina toimivat IMF ja Maailmanpankki omaksuivat suoraviivaisen monetaristisen linjan ja pakottivat mm. Ghanan leikkaamaan julkisia menoja ja purkamaan teollistamisohjelmat, mikä johti Ghanan ja monen muun maan sosiaalisiin vaikeuksiin, kun kasvavien lainavelvoitteiden hoitamiseksi tuli karsia julkiset sosiaalipalvelut minimiinsä. Samalla köyhyys, lukutaito ja kulkutaudit levisivät laajasti Afrikassa. Tätä politiikkaa on vaikea puolustella, koska valtionkapitalismin tilalle ei 1960-luvun Afrikassa ollut vahvaa yksityistä kapitalismia, kun siirtomaavallat olivat vetäytyneet.

Monetarismilla on ollut myös tervehdyttäviä vaikutuksia kehitysmaissa. Meksikon talouskriisi vuosina 1994-95 on esimerkki ylivelkaantumisen aiheuttamasta investointilamasta. Poliittinen epävakaus yhdistettynä ylivelkaantumiseen jarrutti Meksikolle elintärkeitä ulkomaisia sijoituksia. Yhdysvaltojen ja IMF:n tuki auttoivat maan ulos akuutista kriisistä, koska ne pakottivat Meksikon parantamaan julkisen talouden kontrollia. Aasian talouskriisi käynnistyi Thaimaasta vuonna 1997 ja Aasiassa oli myös edessä sijoittajien joukkopako. Kiinan ylivoima maailmankaupassa WTO-kauden alussa vuodesta 1995 lähtien ja Japanin kotimarkkinoiden lama ja epävakaat poliittiset olot lisäsivät Aasian pienten vientimaiden kriisiä, kun vientitulot hupenivat. Vaikka IMF:n lainat pehmittivät kriisin vaikutuksia, ne eivät estäneet kriisiaaltoa leviämästä mm. Venäjälle ja Brasiliaan.[9] Venäjällä oli vaikeuksia siirtyä markkinatalouteen 1990-luvulla, mikä johti toistuviin kriiseihin, Venäjä ulkomaisen velan kasvuun ja ruplan devalvointiin. Venäjä hyötyi 90-luvun lopun IMF-talouskurista lähinnä poliittisista syistä, koska valta siirtyi oligarkeilta vahvalle presidentille (Putin), joka 2000-luvun alussa johti Venäjän vahvaan talouskasvuun ja vakauteen.

Globaali maailmassa kriisien vaikutukset leviävät yhä laajemmalle. IMF on ottanut johtavan roolin kriisien hallinnassa. IMF:n menetelmät ovat herättäneet laajaa vastusta köyhissä maissa, jotka ovat joutuneet IMF:n painostuksesta rankkoihin rakennesopeuttamisohjelmiin (Structural Adjustment Program, SAP). Vuonna 2000 Brasiliassa yli miljoona ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, jossa vaadittiin IMF-ohjelman SAP-ohjelman keskeyttämistä[10]. Vuonna 1999 Indonesia joutui turvautumaan IMF:n apuun, kun maan hallitus ei uskonut selviävänsä 70 miljardin dollarin velkataakastaan ilman IMF:n lainoja. IMF-ohjelman seurauksena lähes 30 %:ia Indonesian kansasta ajautui köyhyysrajan alapuolella, kun vastaava luku vuodelta 1996 ennen talouskriisiä oli 12 %:ia. Tämän seurauksena sadat lakimiehet uhkasivat haastaa IMF:n oikeuteen, koska IMF on SAP-ohjelmallaan syventänyt kriisiä ja pahentanut Indonesian taloustilannetta[11]. Lähtökohtaisesti IMF edustaa kuitenkin velkojien etuja ja on voittoa tavoitteleva rahoituslaitos, jolloin IMF:n tarjoama korot voivat olla ajoittain korkeampia kuin yksityispankkien. Toisaalta IMF on valtioille viimeinen rahoittaja ja rahoittaa valtioita siinäkin tilanteessa, kun muut rahoittajat ovat sulkeneet luottohanat.

Vakava monetaristeja vastaan esitetty syyte koskettaa salaliittoa valtioita vastaan, kun johtavat rahoituspalveluiden tarjoajat siis investointipankit Yhdysvalloissa käyttävät kyseenalaisia liiketapoja nostaakseen lyhyen tähtäyksen voittoja ja sen tuomia etuuksia niin, että jättipankit itse välttävät joutumasta tappioiden (downside) maksajiksi. Tästä käyttävät asiantuntijat ja maksajaksi joutuneet veronmaksajat varsin rajuja ilmaisuja erilaisilla keskustelupalstoilla ja uutiskanavilla. Nobelisteista neoklassisen koulukunnan kannattajat (Lucas, Krugman, Stiglitz, jne.) ovat ottaneet analyyttisesti kantaa ja varoittaneet siitä, että tappioiden maksaminen verovaroilla vaarantaa yleisen luottamuksen markkinoihin. Tämä olisi tuhoisaa, koska pääosin markkinat ovat toimivat ja niille on vaikea löytää vaihtoehtoa – ja ainakin Karl Marx saattaisi ”ilkkua haudassaan”[12]. Adam Smith[13] pohti markkinoiden ”moraalikoodia” jo 1700-luvulla, joka se on korjaantunut, koska elinkeinoelämä on sitoutunut monien hyvien asioiden ajajaksi toiminnassaan, mistä esimerkkinä on kestävä kehitys (sustainable development). Markkinat eivät koskaan voi olla tehokaita, jos väärät päätökset tekevät päättäjät rikkaiksi.[14] [15] Rahoituspalvelumarkkinat ovat globaalisti ja maittain hajanaiset (fragmentated) ja rakenteellisesti tehottomat (inefficient)[16]. Moraalinen hasardi (moral hazard) on helppo toteuttaa, koska globaalit raha- ja pääomamarkkinat vaikuttavat kaikkialla, joten 2008 syksyllä alkanut globaali finanssikriisi iski kaikkialla ja pakotti hallitukset massiivisiin interventioihin. George Soros[17] tulkitsi kriisin enteenä koko globaalin järjestelmän romahduksesta, koska valtioiden toimet markkinoiden likviditeetin turvaamiseksi eivät ratkaise luottamusongelmaa, mutta saavat inflaation vauhtiin[18].

Sumantra Ghoshal[19] väittää Milton Friedmanin johtaneen bisness-koulut väärään teoriaan ja sitä kautta vahingolliseen opetukseen. Kun tätä on jatkunut vuosikymmeniä 1960-luvulta alkaen, monetarismin ajatusmallit ovat siirtyneet liikkeenjohtajien arkiseen käytäntöön Yhdysvalloissa ja sen myötä muissakin teollistuneissa maissa. Nobelisti Paul Krugman[20] kiteytti Talouselämä-lehden haastattelussa (39/2004) ahneuden ongelman sanoen että "nykykapitalismilla ei ole muita vihollisia, paitsi kapitalismi itse". Krugmanin mukaan Yhdysvallat suistui raiteilta 1990-luvulla, kun markkinatalouden säätelyjärjestelmä romutettiin. 90-luvulla lisääntyivät kirjanpitorikokset ja muut ahneuteen väärinkäytökset samalla kun maan lapsikuolleisuus pysyi korkeana ja 45 miljoonaa ihmistä joutui elämään ilman sairausvakuutusta ja ilman terveydenhoitopalveluita. George Soros keinotteli 90-luvulla mm. Britannian punnalla ja loi suunnattomat omaisuudet. 1990-luvun lopulla hän kääntyi monetarismin kriitikoksi[21]. Talouden valta on Soroksen mukaan nykyään niin suuri, että se uhkaa jopa demokratiaa. Tällä Soros viittaa siihen, että monetarismia tulkitaan moraalikoodina[22], uskontona, joka ohjaa kaikkea ihimillistä toimintaa[23]. Friedmanin kuuluisa slogan on: “The market is always right”[24].

Toisaalta vaikka väitetään, että globaalisti avoimet pääomamarkkinat ovat syynä talouskriisiin, on syytä muistaa, että järjestelmän rakentajat ovat valtiot ja poliitikot. Neoklassisen koulukunnan näkyvät edustajat kuten Lucas tai Krugman (markkinaliberaaleja) ovat vastustaneet pankkien pelastamista veronmaksajien rahoilla, jotta talouden resurssit saadaan talouskasvun raaka-aineeksi. Amerikkalaiset asuntolainamarkkinat ovat osin valtion rakentamien Fannie Maen ja Freddie Macin hallussa, eikä niiden ympärillä oleva talous ole markkinaliberalismia vaan valtion sääntelyä. Yhdysvalloissa laki velvoittaa hajauttamaan asuntolainojen riskit hajauttaa muuttamalla ne arvopapereiksi. Onko siis valtio ja politiikka perimmäinen syy subprime-kriisiin? Miten Moody’s ja muut reittajaat sitten arvioivat subprime-luottoja? Koska koko luottoketju lienee Yhdysvaltojen liittovaltion takaama joka suoraan tai epäsuorasti, yksittäisten instrumenttien luottokelpoisuus on sama kuin valtion velkakirjoilla, siis huippuluokkaa. Mutta sääntelytalous ei rajoitu tähän. Globaalimarkkinoiden avoimuutta rajoittavat (1) runsaan 300 miljardin dollarin tasolle yltävä maataloustuki, josta EU:n osuus on noin puolet, (2) moninaiset suorat ja epäsuorat yritystuet ja (3) valtioiden tekemät sopimukset, joista pääosa on valtioiden sopimuksia keskinäisistä etuuksista. Sääntelytalous, josta vain esimerkkejä voi mainita, on edelleen valtava viidakko lakeja, tukija ja sopimuksia ja toisasiallinen este ihmisten, palveluiden, tavaroiden ja pääoman vapaalle liikkuvuudelle, mihin EU sitoutui Rooman sopimuksella.

Monetaristien mukaan valtio ei voi taata kansalaisten hyvinvointia. Kehitysmaissa IMF:n toiminnalla on ollut katastrofaalisia seurauksia. Structural Adjustment Programs pysäytti Afrikan talouskasvun 1980- ja 1990-luvulla, joita on tapana nimittää menetetyiksi vuosikymmeniksi. Tänään Afrikan tulonjako (income distribution) on maailman pahin, kun liki puolet väestöstä joutuu elämään alle dollarilla päivässä[25]. Olisiko Afrikan maiden lainavastuita voitu käsitellä tosin – vertaa rikas Kreikka? Milton Friedman ja Anna Schwartzin analyysi Yhdysvalloista[26] osoittaa, että ylikuumeneminen johtaa talouden kriisiin. Miksi sama kriisikaava toistuu vuosikymmenestä toiseen? Onko syy perimmältään sijoittajien ”eläimellinen vaisto” [27] vai poliitikkojen kyvyttömyys oppia?

Nykyisen kriisin perussyy on teollisuusmaiden kasvava julkinen velka. Yhdysvaltain keskuspankin (FED) pääjohtaja Alan Greenspan tuli tunnetuksi talouskasvusta mutta rakensi asuntokuplaa pitämällä korot aivan liian alhaalla. Nerona pidetty Alan Greenspan syyllistyi siis tyhmyyteen mutta taustalla oli tietenkin poliittinen tahto. Rakensiko FED Yhdysvaltojen hallituksen ohjelmaa tarkoituksena siirtää väistämättömän taantuman ajankohtaa? Toimiko EKP tässä suhteessa yhtään paremmin? Yleisesti annetaan markkinatalousmaissa kansalaisten ymmärtää, että on luotu markkinaliberalismi, vaikka kyseessä on sääntelytalous. Miksi tätä käsitteellistä sekaannusta ei oikaista? Veronmaksajien velvoittaminen maksajaksi jatkuu, koska puuttuu todellista tahtoa luoda globaali markkinaliberaali talousjärjestelmä? Onko tällä tavalla luotu harhainen kuva markkinavoimista, jotka ovat ihmisten kontrollin ulkopuolella ja josta syystä reaalitaloudessa työskentelevät ihmiset suostuvat maksamaan mm. Kreikan tulevat luottotappiot ilman, että saavat jotakin vastikkeeksi? Kuinka viisaita olivat 1990-luvun alun valtion toimet Suomessa, kun noin 11 prosenttia BKT:stä käytettiin yksityisten pankkien pelastamiseen?


[1]Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[2]Arrow, Kenneth (1962) Economic Welfare and the Allocation of Resources for Invention, in Richard R. Nelson (ed.), The Rate and Direction of Inventive Activity: Economic and Social Factors, National Bureau of Economic Research, Conference Series, Princeton: Princeton University Press, pp. 609-625.
[3]Sähkön tukku- ja vähittäismarkkinoiden toimivuus, Selvitysmies Matti Purasjoen raportti, Kauppa- ja teollisuusministeriö, 2006.
[4]Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York..
[5] Phillips, Kevin (1990) The Politics of Rich and Poor, Basic Books.
[6] Cooper, Frederick (2002) Africa since 1940: The Past of the Present, Cambridge University Press.
[7] http://www.offshorebanking.co.cr/offshoremoneymarketaccounts/index.htm
[8] Tästä markkinasta tein vuonna 1976 Kone Oyj:lle pro gradu tutkimuksen teemasta “Monikansallisen yrityksen valuuttariski ja lineaarinen optimointi”.
[9]Spero, J & Hart, J (2003) The Politics of International Economic Relations, Wadsworth sivut 54-56.
[10]Patomäki & Teivainen 2003, sivu 56.
[11] Patomäki &Teivainen 2003, sivu 63.
[12]Desai, Meghnad (2008) Marxin Kosto: Kapitalismin Nousu ja Valtiokeskeisen Sosialismin Kuolema. Helsinki, Gaudeamus.
[13]Smith, Adam (1976) An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, Oxford, Clarendon Press.
[14]Markets can never work properly if wrong decisions make somebody rich. See articles: economistsview.typepad.com/.../policy/
[15] Anna Schwartz considers this an excuse for bankers to save their skins after making so bad decisions. The worst thing for a government to do, is to act without principles, to make ad hoc decisions. The market will respond positively only after the government begins to follow a steady, predictable course. www.forbes.com/.../milton-friedman-anna-schwartz-financial-crisis-opinions-contributors-sorman.html
[16]Copeland, T. and Weston. J. F. (1988). Financial theory and corporate policy, 3rd ed. Reading, MA: Addison.
[17] Soros, George (2008) The New Paradigm for Financial Markets — the Credit Crisis of 2008 and What it Means; Public Affairs Books.
[18]The most price-sensitive and potentially scare commodities globally are all petroleum products and basic metals and food products that any nation needs to run its market economy. .
[19]George Soros The Crisis of Global Capitalism: Open Society Endangered, 1998
[20]Krugman,Paul ( 2007) Who was Milton Friedman?, New York, Review of Books 54 (2007), pp. 27–30.
[21]Ghoshal, Sumantra. (2005). Bad management theories are destroying good management practices. Academy of Management Learning and Education, 4(1), 75-91.
[22]Monetaristien moraalikoodi kattaa seuraavia seikkoja:
moraalisilla ja eettisillä tarkasteluilla ei ole sijaa liikkeenjohdossa
johtajien tehtävänä on maksimoida osakkeenomistajien arvoa
ihminen on opportunistinen homo economicus, joka pyrkii aina maksimoimaan omaa etuaan, siksi ihmisiä pitää kontrolloida ja sitouttaa
optiot ovat hyväksyttävä tapa sitouttaa liikkeenjohto omistaja-arvon lisäämiseen
arvon tuotannossa sijoitettu raha on tärkeämpi tekijä kuin työntekijöiden panos
työntekijöiden palkat ja asema on pidettävä mahdollisimman heikkoina.
[23]Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism, Oxford, UK: Oxford University Press.
[24] Ebenstein, Lanny (2007 Milton Friedman: A Biography, New York: Palgrave Macmillan, 2007.
[25]UN Economic Commission for Africa (2000) Transforming Africa’s Economies: Economic Report on Africa 2000.
http://www.uneca.org/eca_resources/Publications/books/ERA2000/ERA2000.htm
[26]Friedman, Milton and Schwartz, Anna (1963) A Monetary History of the United States, 1867-1960, Princeton, Princeton University Press. (for the National Bureau of Economic Research).
[27]George A. Akerlof & Robert J. Shiller: Animal Spirits. How Human Psychology Drives the Economy, and Why it Matters for Global Capitalism. Princeton University Press 2009