Lucasin Keynes-kritiikki, talouden epävarmuus, uuskeynesiläisyys ja Friedmanin malli

Lucasin Keynes-kritiikki, talouden epävarmuus, uuskeynesiläisyys ja Friedmanin malli


Neoklassisen taloustieteen (neoclassical economics) keskeinen lähtökohta on se, että tarjonta luo oman kysyntänsä painottaen (Sayn laki[1]). Historiallisesti tämä pitää paikkansa. Teollinen vallankumous on johtanut radikaaliin markkinarakenteiden muutoksiin kaikissa sen kokeneissa yhteiskunnissa. Teollisesti tuotetut hyödykkeet (commodities) hallitsevat nykyään noin 90 prosenttisesti maailmanmarkkinoita. Neoklassisesta taloustieteestä käytetään nimeä tarjonnan taloustiede erotuksena uuskeynesiläisestä, siis kysynnän taloustieteestä. Chicagon yliopiston professori, nobelisti Robert Lucas (s. 1937) on tehnyt merkittävän panoksen neoklassisen koulukunnan teorioiden kehittäjänä. Lucas muotoili 1970-luvulle tultaessa rationaaliset odotukset käsitteen (rational expectations), jossa hän nostaa valistuneiden taloustoimijoiden (kuluttajat ja tuottajat) kyvyn toimia markkinoilla tehokkaammin kuin valtiot, mikä jo sinällään muodostaa esteen Keynesin politiikan toteutukselle. Lucasin vasta-argumentti keynesiläistä oppia kohtaan on tunnettu nimellä Lucasin kritiikki[2]. Lucasin kritiikki johti uuskeynesiläisen makrotaloustieteen koulukunnan syntyyn, joka painottaa hinta- ja palkkajäykkyyttä, siis hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, perusteluna valtion interventio-oikeudelle. Koska hyvinvointiyhteiskunta rakenteineen on syntynyt poliittisin päätöksin, näin ollen myös uuskeynesiläisyys nojaa poliittisen päätöksenteon ensisijaisuuteen suhteessa taloudelliseen.

Lucas ei siis usko valtion viisauteen säännellä markkinoita. Tähän on hyvä syy, koska valtiot ovat ajautuneet jatkuviin sotiin ja konflikteihin keskinäisissä suhteissaan siis ulkopolitiikan seurauksena, jolla alueella valtioilla on kuitenkin täydellinen valtamonopoli. Miten valtiot voisivat olla mestareita markkinataloudessa, jossa valtiot ovat omine toimineen pääosin sivustakatsojia valtavan markkinakoneiston rinnalla. Lucas uskookin, että sodan aikana alkanut raha- ja pääomamarkkinoiden säätely (Bretton Woods –sopimus) oli vähemmän menestyksellinen talousmalli kuin yleisesti ajatellaan. Järjestelmä johti oikeastaan maailman yksityisen rahoitusjärjestelmän kriisiin, koska kasvanut markkinoiden epävarmuus ja kompleksisuus sopivat huonosti yhteen kiinteiden valuuttakurssien kanssa. Kriisin kärjistyessä 1970-luvun alussa tallettajat alkoivat muuttaa talletuksiaan kullaksi, jolloin tietysti oli selvää, että keskuspankkien kultavarannot riitä rahajärjestelmän reaalivakuudeksi. Maailmantalouden tärkein valuttaa dollari oli vahvassa paineessa, kun Yhdysvaltain kultavaranto hupeni vuonna 1970 11 miljardiin dollariin[3]. Taustalla oli Yhdysvaltojen käymä julistamaton sota (Vietnamin sota) ja maan poliittinen kriisi (Nixon-skandaali) sekä raakaöljyn hinnan raju nousu kymmenkertaiseksi maailmanmarkkinoilla (Lähi-idän sodan seuraus). Nämä kaikki tapahtuvat ovat taustaltaan poliittisia, eivätkä anna hyvää kuvaa valtioiden ulkopolitiikan hoidosta.

Keynes puolusti sekataloutta, jossa yhdistyvät markkinakapitalismi ja valtionkapitalismi. 1970-luvulla nobelisti John Galbraith[4] kävi julkista keskusteluita ja perusteli tämän ns. seka- tai puitetalouden vahvuuksia. Galbraith korosti kasvavan maailmanlaajuisen epävarmuuden tuomaa vaikeutta talouden tasapainolle ja talouden historiallis-komparatiivisen analyysin merkitystä. 1970-luvulla samanaikainen inflaatio ja työttömyys nostivat esiin Milton Friedmanin makrotaloudellisen ajattelun, jonka keskeinen käsite on luonnollinen työttömyys[5]. Friedmanin mukaan rahan määrän lisäys ei poista työttömyyttä, joka ei ylitä luonnollista tasoaan. Friedmanin ajattelu on yleisesti hyväksytty. Valtion on järkevää pyrkiä alentamaan suhdannetyöttömyyttä kysyntää elvyttävin toimin mutta ei rakennetyöttömyyttä[6]. Friedmanin mukaan on olemassa työttömyyden tasapainoaste (non-accelerating inflation rate of unemployment) [7]. Jos valtio yrittää painaa työttömyysasteen alle tämän talouden rakenteiden määrittelemän, inflaatio kiihtyy, mikä näkyi Suomessa 2000-luvulla, jolloin tasapainotyöttömyys oli 7-8 prosenttia[8].

Puhdaslinjainen neoklassinen työn sopeutus siis Sayn laki ei toimi, koska työmarkkinoilla voi vallita suuri ”tahaton” työttömyys, jolla on taipumus muuttua rakenteelliseksi[9]. Erityisesti EU-maat korostavat matalan inflaation politiikkaa talouden vakauden perustana[10], mikä sinällään rajoittaa talouskasvua. Paul Krugman on toistuvasti kritikoinut inflaation vastustamisen saamaa painoarvoa, jolle ei ole rationaalista perustetta. Krugman on onnistunut herättämään huomiota argumentaatiollaan, jolla hän on vaatinut positiivisten inflaatio-odotusten luomista stagnaatioon ajatutuneissa maissa. Hänen mukaansa mm. Japanin pitäisi saada aikaan inflaatio-odotuksia.[11] Tässä tulee antaa tunnustusta neoklassiselle opille. Ruotsin poliitikot ja järjestöt puolsivat Euroa poliittisista syistä. Kansalaiset vastuttivat varsin järkevillä perusteilla. Osallistuin Ruotsissa ennen Euro-äänestystä järjestettyyn Euroa puoltavaan kampanjaan, jonka järjesti maan elinkeinoelämän keskusliitto (Svensk Näringsliv). Kun nyt ratkotaan Kreikan kriisiä ja uhkana on laaja Euro-alueen kriisiytyminen, voinee väittää, että Ruotsissa kansalaiset olivat oikeassa kuten Lucas väittää ja poliitikot väärässä.

EUn haaste on heikko työvoiman kysyntä ja korkea työttömyys. Tähän on esitetty selityksenä Euroopan työmarkkinoiden jäykkyydestä johtuvaa substituutiosuhdetta eli yritykset panostavat työn tuottavuutta parantavaan teknologiaan. Matti Pohjolan analyysi[12] suomalaisten ja kansainvälisten yritysten tehokkuuseroista osoittaa, että Suomen investointiosuus oli vuosina 1960-1990 korkeampi kuin muissa maissa mutta investoinnit eivät Suomessa olleet sinällään erityisen edullisia. Pohjola väittää, että pääoman käytön tehottomuus on keskeinen selitystekijä sekä 1990-luvun alun talouskriisiin että sitä seuraavaan korkeaan työttömyysasteeseen. Yhdysvaltojen ja Euroopan eroa työvoiman kysynnässä selittävät institutionaaliset erot. Suomen erityispiirre on heikko kuluttajapalvelujen kysyntä. Euroopan maat eivät ole onnistuneet parantamaan palvelujen tuottavuutta ja sitä kautta palvelusektorin kasvua ja työvoiman kysyntää. Yhdysvallat on tässä onnistunut, mihin keskeinen selitys on informaatioteknologian tehokas käyttö työn organisoinnissa. EU-maiden institutionaalinen palkkajäykkyys osaltaan selittää sitä, että yritykset vähentävät työvoimaa matalan tuottavuuden aloilla. OECD:n suosittelee työvoimapolitiikan painopisteeksi työllistymisen esteiden poistoa[13], jolloin työttömyysturva ja siihen liittyvät etuusjärjestelmät ja myös verojärjestelmä kannustavat työn tekoon. EU:n keskeinen käsite on aktiivinen työvoimapolitiikka, joka ei ole johtanut kovin hyviin tuloksiin.

Talouspolitiikan keinovalikoimassa on suhteellisen vähän pelivaraa, jos rakenteellisen työttömyyden kasvua on ratkottava inflaationvastaisen taistelun pelisäännöillä. Inflaatiotaloutta vastustavat sekä kansainväliset pääomamarkkinat, jotka ovat johtavien ekonomisten oppien mukaan sisäistäneet inflaationvastaisen taistelun ja viime kädessä EMU-kriteerit, joihin Suomi on sitoutunut. Silti on syytä muistaa, että inflaatio voi antaa myös tilaa talouden rakennemuutokselle, kun hintamekanismi ohjata työvoimaa ja resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville ja inflaatio-odotukset antavat toiveita vaurastumisesta[14]. Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa on eräs syy rakenteelliseen työttömyyteen. Ruotsi otti aikanaan aikalisän ja siirsi rahaliiton jäsenyyshakemuta peläten työttömyysongelmien pahenevan[15].

Suomessa integraatioprosessin ja rahaliiton synnyttämiä paineita työmarkkinoille arvioitiin vuoden 1997 Valtioneuvoston selonteossa[16], joka päätyi seuraaviin suosituksiin:

1. Nimelliskorotukset tuottavuuden puitteissa
2. Suuremmat toimialaerot palkoissa
3. Muiden työvoimakustannusten jousto
4. Joustavuutta yrityksissä
5. Joustot yksilötasolla

Selonteko edustaa vallitsevaa näkemystä, joka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu täysin joustavan palkkatason kautta ei ole kovin realistinen malli. Koska kansantalous on nykyään suurelta osin palkkataloutta, liian joustavat palkat voivat johtaa epävakaaseen kansantalouteen[17] ja työmarkkinoiden sopeutuminen perustuu ihmisten alueelliseen ja ammatilliseen liikkuvuuteen[18]. Nykyaikainen tietointensiivinen, pitkälle erikoistunut ja monimutkainen markkinatalous on vaikea hallita yksinään markkinamekanismin kautta, kun globaalit suuryritykset, yritysten väliset verkostot ja laaja julkinen sektori vastaavat suuresta osasta talouden koordinointia. Esimerkiksi Robert Reichin (1995) kanta, että markkinat ovat ihmistekoiset. Kuten Kasvio ja Nieminen (1998, 45) toteavat: ”Samalla voidaan etsiä sellaisia dynaamisia institutionaalisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka synnyttävät hyviä kehiä sekä taloudellisessa että sosiaalisessa mielessä. Itse itsensä uusintavat muutoskykyiset hyvät kehät ovat kilpailukykystrategialle tärkeitä, koska ne takaavat sen, että kyseinen strategia ei perustu kansallisten voimavarojen lyhytaikaiseen ryöstöviljelyyn, vaan että se kantaa huolta kansantalouden, yhteiskunnan ja luontoympäristön jatkuvasta ja pitkäaikaisesta ylläpidosta.”

Makrotalouspolitiikan perustana olevat keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti, jolloin talouspolitiikan ongelma on kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätö. Tämä ei vastaa nykypäivän yhteiskuntaa, jossa tarvitaan yhteiskunnan rakennemuutosta edistävää politiikkaa ja erityisesti Schumpeteriläistä modernia elinkeinopolitiikkaa. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten rakenneongelmien edessä. Perinteinen elvytyspolitiikka "vuotaa" kansainvälistyvässä taloudessa yli rajojen ja voi nostaa yleistä korkotasoa. Makroekonomistien erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden analysointi. Tämä "työkalupakki" ei anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin[19].

Nobelisti Robert Lucasin rationaalisten odotusten käsite tuo mukaan punnintaan markkinapsykologian ja markkinatalouden epävakaisuuden, joka laajentaa tulkintaa inflaation ja työttömyyden suhteesta. Keynesin oppien soveltaminen mm. Suomen käyttämän kehysbudjetoinnin perustana edellyttää sitä, että on käytettävissä ekonometriset ennusteet, joiden avulla voidaan luotettavasti ennakoida talouden kehitys yli neljän vuoden hallituskausien. Lucas[20] ampuu alas taloudelliset ennusteet, sillä jos ennusteet vaikuttavat budjettipolitiikan kautta ennustettavien siis hallituksen ja eduskunnan käyttäytymiseen muuttaen sitä, ennuste toteuttaa itse itsensä. Tästä seuraa se, mitä kritikoitiin voimakkaasti jo 90-luvun laman aikoihin. Taloudelliset ennusteet saattoivat ennen lamaa olla useita prosentteja virheellisiä, kun normaalisti ennustevirheiden oletetaan olevan prosentin osia. Kun prosentti BKT:stä tarkoittaa runsasta 1.5 miljardia euroa, usean prosentin ennustevirhe kehysbudjettien perustana johtaa valtaviin ongelmiin valtiontalouden sopeutuksessa. Tästä on tällä hetkellä kysymys, kun valtiontalous ottaa yli 10 miljardia euroa velkaa vuositasolla. Kun julkinen sektori todella sitoo omat kulutusmenonsa lakeihin, ei pelivaraa sopeutumiseen juurikaan jää. Siksi olennainen kysymys Lukasin ajatusten valossa on se, miksi valtio panostaa Keynesin ajatusten mukaiseen kehysbudjetointiin, kun sen historiaan nojaava ennusteperusta on lähinnä arvausta tämän päivän epävarmuuden ajassa.

[1]Kates, Steven (1998) Say's Law and the Keynesian revolution: how macroeconomic theory lost its way. Edward Elgard, London.
[2]Lucas, R.E. (1976), "Econometric Policy Evaluation: A Critique", Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy 1, pp. 19-46.
Lucas, R.E. (1981), Studies in Business-Cycle Theory, MIT Press, Cambridge, MA.
[3] Bretton Woods –järjestelmän romahdus, Lauri Holappa, 8.10.2009, Globaali poliittinen talous: rakenne ja käännekohdatblogs.helsinki.fi/jwojuvon/files/2008/10/Luento-7.pdf
[4]The Age of Uncertainty, John Kenneth Galbraith, 1977
[5] Sitä työllisyyden tasoa vastaavaa työttömyyttä, jolla yrittäjien hintavaateet ja palkansaajien palkkavaateet ovat sopusoinnussa keskenään, kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi. Vain tällä tasolla voidaan ylläpitää vakaata inflaatiovauhtia. Jos työttömyys on tätä alempana, palkansaajat nostavat nimellispalkkojaan ja yritykset vastaavat tähän hintoja nostamalla, jolloin inflaatio kiihtyy. Vastaavasti inflaatio hidastuu kun työttömyys on rakenteellista työttömyyttä korkeammalla.
[6] Koistinen, Pertti (1999) Työpolitiikan perusteet, WSOY (s. 168-170).
[7] Friedman, Milton 1991) Monetarist Economics, Blackwell, Oxford.
[8] Pohjola, Matti (1999) toim., Suomalainen työttömyys, Taloustieto Oy.
[9] Blanchard, O.J. ja Katz, L. (1997): What We Know and Do Not Know About the Natural Rate of Unemployment. Journal of Economic Perspectives, 11:1.
[10] Maastrichtin sopimuksen velvoitteet (http://www.helsinki.fi/~mscheini/taydenta.html#sopimussuo).
[11] Krugman, Paul (1999) Satunnainen teoreetikko, suomennus alkuperäisteoksesta The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science, Tietosanoma, Helsinki.
[12] Pohjola, Matti (1996) Tehoton pääoman, Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin, WSOY.
[13] Hämäläinen Kari (1998) Aktiivinen työvoimapolitiikka Suomen työmarkkinoilla.Taloustieteennäkökulmia ja tutkimustuloksia. ETLA C 77, Helsinki (sivu 4).
[14] Tästä on esimerkkinä 1960-luvulta alkanut teollistuminen, joka kannusti agraariyhteiskunnasta vapautuvaa työvoimaa hakeutumaan teollisuuspaikkakunnille ja hankkimaan asunnon.
[15] Ruotsin katsoi tarpeelliseksi toteuttaa ensin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ja vasta sen jälkeen pyrkiä rahaliiton jäseneksi (Calmforsin komitean mietintö).
[16] http://www.vn.fi/vn/suomi/selont/emu-rap/emu-8.htm
[17] Tätä riskiä osoittaa se, että Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia, Pentti (1994) Talouden ennustamisen vaikeus, ETLA B 100).
[18] Neoklassisen taloustieteen tulkinta palkkojen alentamisesta työn kysynnän ja tarjonna tasapainottamiseksi, jota ääriliberalistit julistavat, on liian triviaali nykyaikaisten työmarkkinoiden analysoimiseksi ja joka tapauksessa jopa virheellinen, jos analyysi tehdään ilman keynesiläistä tai vastaavaa kokonaistaloudellista viitekehikkoa.
[19] Hämäläinen, Timo (1997) toim.: Murroksen aika,. Selviääkö Suomi rakennemuutoksesta? WSOY.
[20] Lucas, Robert (1983): Econometric Policy Evaluation: a Critique, in Theory, Policy, Institutions: (eds.) Brunner, Karl & Meltzer, Allan, Elsevier Science Publishers, Amsterdam.