Lapsenlapset ovat monelle meistä kurkistus omaan lapsuuteen. Kun omat lapsemme syntyivät (Kim, 1976, Tom, 1978, Jenny, 1982) oli aina kovin vähän aikaa pysähtyä ihmettelemään, mitä kaikki lapsi kasvaessaan meille viestii. Nyt kun nuorin lapsemme on saanut tyttären, Sara, on aikaa ja kenties etäisyyttä omaan lapsuuteen tarkkailla kasvavaa lasta vähän etäämpää.
On toisaalta hämmästyttävää, että kaikki lapset ovat aika tavalla samanlaisia ensi vuosina. Sarakin tuntuu käyvän tarkalleen läpi samat vaiheet kuin omat lapsemme. Toisaalta jokainen lapsi on erilainen. Sen takaa jo yksistään jokainen erilainen perimä ja erilaiset kasvuolosuhteet pienestä pitäen.
Miten valtavasti luojan ihmetöitä liittyykään maailman lapsiin ja miten huonosti lapsia maailmalla kohdellaan - on lapsia sodan keskellä, on lapsia kadulla. Miten vähällä rahalla saisimmekaan aikaan parempia koteja ja paremman maailman, jos siihen todella oli yli rajojen poliittiista tahtoa. Kehitysmaiden lasten välttömät tarpeet ja koulu eivät suuria maksaisi verrattuna jättimäisiin panostuksiin väkivallan lietsomiseen.
Koti on ihmiskunnan suuri keksintö. Mutta juuri koteja hävitetään surutta. Meillä Suomessakin on paljon koteja, joissa lapset pelkäävät suuren osan ajastaan vanhempiaan tai ympäristöään. Siinä lapsen leikki, joka on paremman maailman rakennusaine, jää sivuun ja lapsesta kasvaa tunnemaailmaltaan häiriintynyt. Tästä taas seuraa pahimmoillaan väkivaltaisia tapahtumia.
Kirjoitan tämän kiitollisena lapsenlapsestamme Sarasta
Arto Lahti
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti