Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja kasvava työttömyys
Valtioiden rajat piirtyvät pääsääntöisesti kielen, kansallisuuden tai kulttuurin mukaan. Modernin valtion kansalaiset ovat oikeudellisesti, poliittisesti ja taloudellisesti itsenäisiä ja yhdenvertaisia toimijoita. Nykypäivän pohjoismaista valtiota nimitetään hyvinvointivaltioksi, millä tarkoittaa sitä, että valtio on vastuussa kansalaistensa hyvinvoinnista. Käsite (welfare state) juontaa sodan ajan Britanniasta, jossa alettiin puhua hyvinvointivaltiosta, joskin malli on laajentunut merkittävästi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Hyvinvointivaltio ottaa hyvinkin laajan vastuun kansalaisilleen tarkoitettujen palveluiden tuottamisesta. Pohjoismainen hyvinvointimalli pitää Pekka Kososen[1] mukaan sisällään seuraavia ominaispiirteitä[2]: laaja työhön osallistuminen, kattava universaali sosiaalipolitiikka, sosiaalimenojen osuus bkt:sta suuri ja valtion laaja rooli. Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion käsitteen kiteytti akateemikko Pekka Kuusi, joka näkee selvän vuorovaikutuksen sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välillä. Kuusi[3] yhtyy kannanotollaan ruotsalaisen nobelistin Gunnar Myrdalin näkemykseen siitä, että sosiaalispoliittinen tulontasaus on kokonaistaloudellisesti perusteltua. Kuusen täsmällinen tulkinta on se, että sosiaalipolitiikan tehtävänä on mobilisoida kansalaiset inhimillisiksi resursseiksi tuotantoelämään, jotta voidaan ylläpitää taloudellista kasvua. Sosiaaliset tulonsiirrot vaikuttavat kokonaiskulutusta lisäävästi ja sosiaaliset tulonsiirrot ovat perusta työvoiman osaamisen uudistumiselle. Akateemikko Kuusen tunnettu kiteytys on[4]: ”Mutta itse asiassa talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa, josta ei ole osaakaan irrottavissa niin, että tämä osa kantaisi kokonaisvastuuta itsestään. Nykyaikainen talouspolitiikka on oleva sosiaalista politiikkaa ja nykyaikainen sosiaalipolitiikka on oleva taloudellista politiikkaa.”
Hyvinvointivaltiota koskeva keskustelu on ajankohtainen. Nobelisti Richard Coasea[5] tulkiten voisi kysyä: Onko hyvinvointivaltio on ulottanut velvoitteensa yli sen rajan, joiden rajoissa se toimii tehokkaasti? Hyvinvointivaltion vastakohta on liberalistinen valtiomalli, joka noudattaa minimalismin” periaatetta, eli valtion toimialana on vain puolustus- ja oikeuslaitos. Nobelisti Milton Friedmanin Cicago-koulukunta vaatii markkinoiden avoimuutta (laissez faire), eli annetaan asioiden kulkea kuin itsestään. Perusoletus on, että yleinen hyvinvointi saavutetaan parhaiten siten, että yksilöt parhaan kykynsä mukaan tavoittelevat etuaan[6]. Liberalistinen valtiomalli näkyi historiassa kaupunkivaltioina (kuten Venetsia) tai imperiumina (kuten Rooma) Kansallisvaltiot nousivat vallitsevaksi valtiomalliksi teknologisen vallankumouksen myötä 1700-luvulta lähtien. Suurteollisuus mahdollisti 1800-luvulta lähtien valtioiden erikoistumisen komparatiivisen etunsa mukaiseen tuotantotehtävään[7] ja tätä kautta aiempaa laajemman kansainvälisen kaupan. Kasvaneen kaupan pelisääntöjen sääntely toi valtioille ja valtioiden järjestöille uusia taloudellisia tehtäviä. 1800-luvun lopulla kansainvälinen kauppa kosketti muutamia perushyödykkeitä, kuten vilja, puuvilla, sahatavara tai metallit. Keskeinen kauppamahti oli Brittiläinen kansainyhteisö (noin 1/2) maailmakaupasta. Yhdysvalloista kehittyi 1900-luvun alussa suurteollisuuteen nojaava kauppa- ja talousmahti. Kehittyneet markkinataloudet ovat kansainvälisiä ja monimutkaisia. Markkinoiden kansainvälistyminen laajentaa valtiollisten ongelmien vaikutuspiiriä yli kansallisten rajojen. Tämä on tehnyt kansallisvaltiosta tehottomia hallintoyksikköjä ylikansallisten ongelmien kuten ympäristönsuojelu ja turvallisuus tehokasta hoitamista silmälläpitäen. Samalla demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteet toimivat huonosti, sillä yhteiskunta on liian monimutkainen, jotta kansalainen pystyy näkemään toimiensa seuraukset niin, että hän voi ottaa täyden vastuun laillisten vapauksiensa ja oikeuksiensa käyttämisestä. Modernin valtion ongelmat ovat niin monimutkaisia, että "demokraattisen osallistumisen virallisiin päätöksentekoprosesseihin täytyy ajan mittaan kuihtua tyhjäksi kannattamisen tai vastustamisen mahdollisuudeksi käsittämättömien vaihtoehtojen edessä"[8].
Hyvinvointivaltion heikkous on sen kyvyttömyys tarjota kansalaisille työtä. Suomessa kansainvälisen talouden aiheuttama työttömyys nousi ensi kerran selkeästi esiin 1930-luvulla erityisesti vientiteollisuudessa ja kotimaisessa rakennustoiminnassa, joskin näiden osuus taloudessa oli pieni, koska suuri osa väestöstä oli sidottu maaseudun peruselinkeinoihin. Vaikka avoimen työttömyyden taso nykytilanteeseen verrattuna oli matala, sosiaaliset vaikutukset olivat vakavia. 1960-luvun nopea teollistuminen synnytti kattavan työeläke- ja työttömyysturvajärjestelmän, jonka perusta on akateemikko Kuusen näkemys: ”...talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa.” Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan siirryttiin 1970-luvulla Ruotsin tapaan, kun hätäaputöiden rinnalle tuli työvoimakoulutus, työvoimatuet ja työnvälitystoiminta, joilla valtio pyrki työllisyyden suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omia investointejaan ja aktivoimalla valtion tueksi kuntien investoinnit[9]. Tarvittaessa kotimaisen työn ja raaka-aineiden kilpailuasemaa vientimarkkinoilla parannettiin devalvoimalla valuutta[10]. 1970-luvulla hyvinvointivaltiota vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, jolla säädeltiin kansalaisten oikeudesta työhön[11]. 1980-luvulla muutettiin työllisyyslakia vastaamaan perustuslain velvoitteita, jolloin syntyi käsite velvoitetyö, joka kosketti vähintään vuoden työttömänä olleita. Samalla painopiste siirrettiin työvoimapalveluihin, aktivoitiin työmarkkinatuet, lanseerattiin työmarkkinatuen ja työllistämistuen yhdistelmänä ns. yhdistelmätuki käytettäväksi erityisesti ns. kolmannella sektorilla, lähinnä erilaisten järjestöjen piirissä tapahtuvaan työllistämiseen. 1980-luvulla pitkäaikaistyöttömyys saatiin nopeasti laskuun niin, että se oli ennen 1990-luvun lamaa muutama tuhat henkilöä, mikä on poikkeuksellinen saavutus kansainvälisesti[12]. Aktiivisen työvoimapolitiikan mallit rakennettiin tilanteessa, jossa talouskasvu ja pysyvä työvoimapula olivat politiikan ydinsisältöä. 1990-luvun alussa hyvinvointivaltion rakenteet testasi talouslama, jolloin ns. laaja työttömyys[13] oli vuosina 1993-94 yli 600.000 henkilöä. Sama järjestelmä, joka 1980-luvulla johti alhaiseen pitkäaikaistyöttömien määrään, oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että 1990-luvun lama synnytti rakenteelliden työttömyyden.
[1] Kosonen, Pekka (1998) Pohjoismaiset mallit murroksessa, Vastapaino.
[2] Toisena Kososen esimerkkinä on mannereurooppalainen malli, jota sovelletaan mm. seuraavissa maissa Benelux-maat, Ranska, Saksa, Itävalta, Sveitsi ja Itävalta, pitää sisällään seuraavat piirteet: perhe ja työmarkkina-asema keskeisiä, naisia vähemmän töissä kodin ulkopuolella, mieselättäjyys sekä kirkko ja yksityiset järjestöt palveluiden tuottajia (Kosonen, 1998).
[3] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[4] Kuusi, 1961, .41.
[5] Coase, Ronald (1987) The Nature of the Firm, kirjassa Putterman, Louis, The Economic Nature of the Firm, Cambridge.
[6] Milton Friedman: Capitalism and Freedom (1962) (Chicago: University of Chicago Press.
[7] Ricardo, David (1937) Kansantalouden ja verotuksen periaatteet, Sivistys ja tiede 104, WSOY, Porvoo.
[8] von Wright, Georg Henrik (1987) Tiede ja ihmisjärki, Otava, Helsinki.
[9] Valtion suhdannepolitiikkaa tuki Työllisyyslain kuntien valtionosuusjärjestelmä, jonka kautta valtio ohjasi kuntien investointeja suhdanteita tasaavasti.
[10] Muistan oman aikana 1970-luvun lopussa Etelärannassa, jossa devalvaatiopeli oli arkipäivää.
[11] 1990-luvun laman aikana yhteiskunnan velvoite työllistää työttömiä kuitenkin poistettiin. Sittemmin myös hallitusmuodossa työn oikeus on muotoiltu aiempaa väljemmin.
[12] 1990-luvun laman aikana yhteiskunnan velvoite työllistää työttömiä kuitenkin poistettiin. Sittemmin myös hallitusmuodossa työn oikeus on muotoiltu aiempaa väljemmin.
[13] Kun aktiivitoimenpiteissä (työvoimakoulutus, työllisyystuet, vuorotteluvapaat ja työllistäminen) olevat henkilöt lisätään mukaan työttömien kokonaismäärä saadaan ns. laaja työttömyys
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Mitä tulisi tehdä pk-yritysten kasvun aikaansaamiseksi – 10-kohdan ohjelma?
Mitä tulisi tehdä pk-yritysten kasvun aikaansaamiseksi – 10-kohdan ohjelma?
Professori Arto Lahti
1. Yrittäjyys elää murroksessa
1980-luvun puolivälissä pääomamarkkinat vapautettiin sääntelystä. Muutos oli tarpeellinen mutta prosessi hallitsematon. Olisi pitänyt muistaa, että instituutiot kehittyvät viiveellä. Siksi muutos olisi pitänyt aloittaa lainsäädännön saattamisesta globalisoituvan talouden tasolle eikä sallimalla vapaa pääomien liike ensi vaiheena. 90-luvun alussa kriisissä menetettiin 1/5 yrityskannasta ja turhan paljon kokeneita yrittäjiä, vaikka toisaalta muutosprosessi oli hallitsematon, vaikka se tuotti yrityssektorilla uskomattoman menestystarinan – Nokia.
Mitä tästä pitäisi oppia? Nyt kun on menossa uudelleen kansainvälinen kriisi, on kaikkialla havahduttu siihen, että investointipankkien ja talletuspankkien välille tulee asettaa tiukka rajankäynti. Ei ole mitään mahdollisuutta sallia keinottelu tallettajien rahoilla. Kuten Milton Friedman on itse havainnut analyysissään Yhdysvaltojen taloudesta pitkällä aikavälillä, talouden ylikuumeneminen aina päättyy kriisiin. Tässä kriisissä häviäjiä ovat pääsääntöisesti yrittäjät, palkansaajat, tallettajat ja piensijoittajat ja voittajia spekuloijat. Kuten Henry Ford aikanaan korosti, yrittäjyys siis tuottava työ rakentaa taloutta mutta ei spekulointi, joka toki on aina läsnä tehokkaillakin markkinoilla.
2. Yrittäjyys kasvaa yrittämisestä
Suomessa on raskas hallinto. Kansanedustaja Eero Lehden arvio on 20.000 hallinnoijaa työ- ja elinkeinosektorilla. Tämä luku on moninkertainen 80-luvun vastaavaan nähden. Suomessa suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa. Tätä kohteena olevat koulutetut ihmiset pitävät perustellusti loukkauksena. Samalla vuosittain suuri osa oppilaitoksista valmistuvasta nuorisosta jää ilman koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Miksi ei panosteta nuorten ihmisten harjoittelupaikkoihin? Nuoret voisivat hyvin nopeasti tarjota pk-yritykselle uusia impulsseja arvoltaan moninkertaisesti yli saamansa harjoittelupalkan.
3. Pk-yritykset tarvitsevat neuvontaa ja tietoa omilla ehdoillaan
Yrittäjä saa parhaat neuvot toiselta yrittäjältä ja asiantuntijoilta, joista tärkeitä ovat kirjanpitäjä, tilintarkastaja ja lakimies. Nämä yrittäjä aina valitsee ja myös maksaa itse. Ruotsissa julkiset konsulttipalvelut on yhtiöitetty (ALMI) mutta Suomessa on edelleen julkisesti rahoitettu konsulttijärjestelmä, jossa viranomainen vastaa tosiasiallisesta konsultin valinnasta. Koska asiakassuhde yrittäjille välittyy julkisen viraston kautta, yrittäjän on vaikea moittia konsultin laatua ja samalla hakea rahoitusta viranomaiselta, jonka toimeksiannosta ko. konsultti toimii.
Suomessa on laadukas yrittäjyyden korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmä. Yhdysvaltojen malli nostaa yliopistot yrittäjyyden kasvun ytimeen. Yliopistojen läheisyydessä olevat hautomot ovat keskeinen instrumentti yrittäjyyden kasvussa. Esimerkiksi University of California arvioi nettisivullaan luoneensa 2 miljoonaa työpaikkaa Kaliforniaan. Nyt kun on luotu huippuyliopisto yrittäjyys-innovaatio-tehtävään, olisi syytä kohdentaa julkinen resurssit laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen mallin mukaisesti korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmään.
4. Liiketoimintaosaamisen vaje ratkeaa panostamalla nuoriin
Suomessa on laaja ja osin julkisesti rahoitettu yrityspalveluklusteri mutta silti pk-yrityksissä on liiketoimintaosaamisvaje. Tätä näkökulmaa on korostanut KTY (Kauppatieteellinen yhdistys) edellisen puheenjohtajansa professori Uolevi Lehtisen johdolla - toimin puheenjohtajana 90-luvun. Tästä lähtökohdasta on syytä kysyä, miten tämä liiketoimintaosaamisen vaje on voinut syntyä, kun Suomessa on kansanedustaja Eero Lehden arvion mukaan 20.000 hallinnoijaa työ- ja elinkeinosektorilla, eli lähes EU komission verran. Tilanne on paradoksaalinen, kun pari viime vuosikymmenen aikana on lisätty rahoitusta julkisiin yrityspalveluihin.
Suomessa on vahva osaaminen kansainvälisen toiminnan johtamisesta. Suomen kansainvälinen yrityssektori on kaikilla mittareilla mitaten erinomainen. Sen sijaan kun katsotaan suomalaista pk-sektoria, on rehellisesti myönnettävä, että siitä ei ole muodostunut sellaista kansainvälistä voittajaa, kun lahjakkuudet hakeutuvat kansainvälisiin yrityksiin eikä pk-yrityksiin. Pk-yritykset ovat menettäneet yhteytensä nuoriin opiskelijoihin. 80-luvulla saattoi järjestää nuorelle harjoittelupaikan pk-yrityksessä yhdellä puhelinsoitolla. Tarvittaisiin radikaali rajojen avartaminen korkeakoulusektorin ja elinkeinohallinnon välillä, koska nuori akateeminen on tehokkain muutosagentti.
5. Annetaan korkeakouluille ja yliopistoille rahaa ja vastuuta
Voisimme oppia Tanskan verkosto-ohjelmista, joilla vuosina 1970-1990 luotiin Jyllantiin maaseudun keskelle 50.000 teollista työpaikkaa vaikeille pk-teollisille aloille? Tietenkin niiden totuus on se, että ohjelmat eivät kautta linja ole olleet menetys, mikä paljastui, kun 90-luvun vaihteessa haastattelin yrittäjiä Pohjoismaisen ministerineuvoston hankkeiden yhteydessä. Toisaalta hyvän ohjelman tulee ollakin riittävän avoin, jotta se sallii voittajien nousun eikä pönkitä epäonnistujia.
Miksi Suomeen ei ole luotu vahvaa yrittäjyysohjelmaa? Sitä olimme ehdottamassa Antti Paasion kanssa 90-luvun vaihteessa. Omana roolinani oli hallituksen maaseutuohjelmien alue. Jatkona syntyi Puu-Suomi-ohjelma tarkoituksena dynamisoida puutuotetoimiala Tanskan mallin mukaisesti. Ohjelmaa veti kansanedustaja Kyösti Karjula. Tämä ja muut monet ohjelmat jäivät vaille julkisten toimijoiden tukea, koska silloin ja vielä nytkin valtion ja kuntien varat ovat sidottu aina omiin ohjelmiin. Kuitenkin kansalaisaloitteena rakentuvat ohjelmat tuottavat usein hyvin paljon aloitteita ja innovaatiota ja vähäisillä kustannuksilla.
Nyt on korkea aika luoda yrittäjyyden ”suuri tarina”. Jos korkeakouluille ja yliopistoille allokoitaisiin merkittävä osa virallisen yrittäjyyden ja työllisyyden edistämisen määrärahoista, olisimme muutamassa vuodessa työvoimapulan eikä suurtyöttömyyden äärellä. Tässä on tietenkin perimmältään kysymys poliittisesta tahdosta mutta onko sitä varaa siirtää kovin pitkälle, koska ensi hallituskaudella on riskinä koko hyvinvointivaltion romahdus.
6. Yrittäjien oikeusvarmuutta tulisi ratkaisevasti parantaa
Yrittäjät eivät mitenkään voi hallita luokkaa 100.000 pykälää, jotka ovat velvoittavia EU-Suomessa. Niitä pitää vähentää radikaalisti, kuten Timo Summa EU-kaudellaan ehdotti. Yrittäjät kohtaavat käräjäoikeudessa aina maan parhaat juristit ja KHT:t vastapuolen edustajana – näiden alueiden palvelut puuttuvat KTM:n tarjonnasta lähes kokonaan, vaikka tarve on suuri (KTM Julkaisuja 5/2004). Johanna Karkian raportti kansainvälisestä konkurssi- ja saneerausmenettelystä on loistava – pitäisi panna nopeasti myös käytäntöön. Pienen työantajan velvoitteet ja vastuut ovat ylivoimaiset yrittäjien kannettavaksi ja ne tulisi punnita uudelleen, koska muuten vuokratyövoima valtaa alaa.
Toinen alue, joka perustellusti tulee esiin, on pk-yritysten heikko asema kilpailussa julkisista hankinnoista. Osaltaan tätä selittää julkisen toimijan usko siitä, että suuret yritykset ja organisaatiot ovat luotettavampia ja ne ylläpitävät jatkuvuutta. Toinen seikka on kuitenkin se, että kansallisesti on edelleen mahdollista tehdä valtion ja yritysten välisiä "hiljaisia" sopimuksia, jotka vähentävät tosiasiallista yrittäjien mahdollisuutta kilpailla julkishankinnoista. Valtio on myös Suomessa säätänyt lakeja ja asetuksia, jotka suosivat vapaissakin elinkeinoissa osaan elinkeinonharjoittajista.
7. Verotuksessa tarvitaan tervettä järkeä
Miksi ei poisteta alle 1.000 euron kuukausitulojen verotusta, koska kukaan ei tule alle sen summan toimeen – samalla poistuisi valtava byrokratia ja matalan tuottavuuden alojen yritykset saisivat palkkajouston. Nykyinen malli suosii pimeän työvoiman käyttöä, mikä lienee edelleen paha ongelma rakennusalalla tai ravintoloissa. Yrittäjän todellista riskiä ei edelleenkään oteta huomioon yrityksen pääomana, joten yrittäjä maksaa ylisuurta tuloveroa pääomaveroon nähden.
Verottajan ja vakuutusyhtiön asema julkisoikeudellisina toimijoina on aivan liian hallitseva muihin velkojiin nähden. Tämä mahdollistaa hyvienkin yritysten likvidoinnin verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi. Tästä yrittäjä Henri Katajan kuolemaan johtanut prosessi on sellainen, jota ei pitäisi toistaa, mikäli halutaan todella yrittäjyyteen kannusteita. Katajan yritys joutui omaisten kertoman mukaan konkurssiin väärin perustein, koska määrävähemmistö kannatti saneerausta. Silti julkisoikeudellisten velkojien vaatimus ratkaisi käräjä- ja hovioikeudessa.
8. Sukupolvenvaihdokseen kannattaa panostaa kunnolla
Miksi ei tehdä kunnon laskelmaa sukupolvenvaihdoksen taloudellisista vaikutuksista? Jos sillä luodaan kymmeniä tuhansia yrittäjätyöpaikkoja, siihen luontiin kannattaa panostaa kunnolla – verohuojennus ei yksin riitä. Oppilaitokset ovat avainasemassa. Olisi mahdollista luoda oppilaitosten yhteinen ohjelma, jolla nuoriso valmennetaan yrityksiin – nyt koulutettu nuoriso jää työttömiksi. Sukupolvenharjoittelustipendi voisi olla halpa ja tehokas tapa saada vuodeksi nuoria seuraajia mukaan pk-yrityksiin – ylipäätänsä nuorten harjoittelu on avain menestykseen ja myös ekonomista.
Sukupolvenvaihdoksen avainasia on markkinapaikan luominen listaamattomien yritysten osakkeille, kuten yrittäjä Arto Tuominen aikanaan ehdotti. Tässä on hyviä pyrkimyksiä mutta mitään merkittävää läpimurtoa ei ole syntynyt.
9. Kansainvälistä rahoitus ja partnershipiä tarvitaan
Suomalaisen talouden valtava dynamiikka 1870-luvun nälkävuosien jälkeen on perustunut ulkomaiseen osaamiseen ja pääomaan. Miksi ei saada vauhtia suoriin ulkomaisiin investointeihin, vaikka tarjontaa olisi? Rahastomallin rinnalle tarvitaan yksityiset ulkomaiset sijoittajat, joiden houkutteluun tulisi panostaa (mm. veroedut) maakuntien tasolla – klusteritutkimus kansainvälisellä tasolla voisi tehdä tunnetuksi uusia ja unohdettuja klustereita ja alueita.
Mihin on unohtunut mahdollisuus luoda Suomen pankin ns. kakkoslista kasvuyritysten ”puulatuille” joukkovelkakirjalainoille – koron noustessa olisi uudelleen tärkeä rahoituslähde. Suuret pääomasijoitusyhtiöt ovat saaneet osakseen runsain mitoin julkisia panostuksia mutta sijoitukset kasvuyrityksiin ovat vähäiset. Nyt pitäisi kannustaa businessenkeleiden ja työtekijöiden sijoituksia Englannin mallin mukaan.
10. Innovatiiviset ohjelmat ovat elinkeinopolitiikan ydinsisältöä
Maaseutuohjelmat ovat liian passiivisia – pendelöinti ei ole ainoa vaihtoehto – maaseutu voidaan uudistaa. Puu, elintarvike ja vesi kullanarvoisia raaka-aineita – niihin tulisi panostaa vakavasti, koska niukkuus laadukkaista hyödykkeistä on ilmeinen globaalisti.
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa – semanttinen eli sisältöweb perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa yrittäjäsektorille. Suomella on vielä aikaa panostaa sisältöwebiin ja tehdä siitä kansainvälinen kilpailuetu, siis osaamisliiketoiminta yli rajojen. Tämä voisi olla kärkihanke – panostukset olisivat kohtuulliset valtavaan hyötyyn nähden, koska kyseessä on ns. low-tech.
Toinen merkittävä alue ja todellinen high-tech voisi olla vaikkapa nanoteknologia tai jokin muu. Nyt tarvittaisiin merkittäviä panostuksia, koska radikaaleja innovaatioita tarvitaan.
Professori Arto Lahti
1. Yrittäjyys elää murroksessa
1980-luvun puolivälissä pääomamarkkinat vapautettiin sääntelystä. Muutos oli tarpeellinen mutta prosessi hallitsematon. Olisi pitänyt muistaa, että instituutiot kehittyvät viiveellä. Siksi muutos olisi pitänyt aloittaa lainsäädännön saattamisesta globalisoituvan talouden tasolle eikä sallimalla vapaa pääomien liike ensi vaiheena. 90-luvun alussa kriisissä menetettiin 1/5 yrityskannasta ja turhan paljon kokeneita yrittäjiä, vaikka toisaalta muutosprosessi oli hallitsematon, vaikka se tuotti yrityssektorilla uskomattoman menestystarinan – Nokia.
Mitä tästä pitäisi oppia? Nyt kun on menossa uudelleen kansainvälinen kriisi, on kaikkialla havahduttu siihen, että investointipankkien ja talletuspankkien välille tulee asettaa tiukka rajankäynti. Ei ole mitään mahdollisuutta sallia keinottelu tallettajien rahoilla. Kuten Milton Friedman on itse havainnut analyysissään Yhdysvaltojen taloudesta pitkällä aikavälillä, talouden ylikuumeneminen aina päättyy kriisiin. Tässä kriisissä häviäjiä ovat pääsääntöisesti yrittäjät, palkansaajat, tallettajat ja piensijoittajat ja voittajia spekuloijat. Kuten Henry Ford aikanaan korosti, yrittäjyys siis tuottava työ rakentaa taloutta mutta ei spekulointi, joka toki on aina läsnä tehokkaillakin markkinoilla.
2. Yrittäjyys kasvaa yrittämisestä
Suomessa on raskas hallinto. Kansanedustaja Eero Lehden arvio on 20.000 hallinnoijaa työ- ja elinkeinosektorilla. Tämä luku on moninkertainen 80-luvun vastaavaan nähden. Suomessa suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa. Tätä kohteena olevat koulutetut ihmiset pitävät perustellusti loukkauksena. Samalla vuosittain suuri osa oppilaitoksista valmistuvasta nuorisosta jää ilman koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Miksi ei panosteta nuorten ihmisten harjoittelupaikkoihin? Nuoret voisivat hyvin nopeasti tarjota pk-yritykselle uusia impulsseja arvoltaan moninkertaisesti yli saamansa harjoittelupalkan.
3. Pk-yritykset tarvitsevat neuvontaa ja tietoa omilla ehdoillaan
Yrittäjä saa parhaat neuvot toiselta yrittäjältä ja asiantuntijoilta, joista tärkeitä ovat kirjanpitäjä, tilintarkastaja ja lakimies. Nämä yrittäjä aina valitsee ja myös maksaa itse. Ruotsissa julkiset konsulttipalvelut on yhtiöitetty (ALMI) mutta Suomessa on edelleen julkisesti rahoitettu konsulttijärjestelmä, jossa viranomainen vastaa tosiasiallisesta konsultin valinnasta. Koska asiakassuhde yrittäjille välittyy julkisen viraston kautta, yrittäjän on vaikea moittia konsultin laatua ja samalla hakea rahoitusta viranomaiselta, jonka toimeksiannosta ko. konsultti toimii.
Suomessa on laadukas yrittäjyyden korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmä. Yhdysvaltojen malli nostaa yliopistot yrittäjyyden kasvun ytimeen. Yliopistojen läheisyydessä olevat hautomot ovat keskeinen instrumentti yrittäjyyden kasvussa. Esimerkiksi University of California arvioi nettisivullaan luoneensa 2 miljoonaa työpaikkaa Kaliforniaan. Nyt kun on luotu huippuyliopisto yrittäjyys-innovaatio-tehtävään, olisi syytä kohdentaa julkinen resurssit laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen mallin mukaisesti korkeakoulu- ja yliopistojärjestelmään.
4. Liiketoimintaosaamisen vaje ratkeaa panostamalla nuoriin
Suomessa on laaja ja osin julkisesti rahoitettu yrityspalveluklusteri mutta silti pk-yrityksissä on liiketoimintaosaamisvaje. Tätä näkökulmaa on korostanut KTY (Kauppatieteellinen yhdistys) edellisen puheenjohtajansa professori Uolevi Lehtisen johdolla - toimin puheenjohtajana 90-luvun. Tästä lähtökohdasta on syytä kysyä, miten tämä liiketoimintaosaamisen vaje on voinut syntyä, kun Suomessa on kansanedustaja Eero Lehden arvion mukaan 20.000 hallinnoijaa työ- ja elinkeinosektorilla, eli lähes EU komission verran. Tilanne on paradoksaalinen, kun pari viime vuosikymmenen aikana on lisätty rahoitusta julkisiin yrityspalveluihin.
Suomessa on vahva osaaminen kansainvälisen toiminnan johtamisesta. Suomen kansainvälinen yrityssektori on kaikilla mittareilla mitaten erinomainen. Sen sijaan kun katsotaan suomalaista pk-sektoria, on rehellisesti myönnettävä, että siitä ei ole muodostunut sellaista kansainvälistä voittajaa, kun lahjakkuudet hakeutuvat kansainvälisiin yrityksiin eikä pk-yrityksiin. Pk-yritykset ovat menettäneet yhteytensä nuoriin opiskelijoihin. 80-luvulla saattoi järjestää nuorelle harjoittelupaikan pk-yrityksessä yhdellä puhelinsoitolla. Tarvittaisiin radikaali rajojen avartaminen korkeakoulusektorin ja elinkeinohallinnon välillä, koska nuori akateeminen on tehokkain muutosagentti.
5. Annetaan korkeakouluille ja yliopistoille rahaa ja vastuuta
Voisimme oppia Tanskan verkosto-ohjelmista, joilla vuosina 1970-1990 luotiin Jyllantiin maaseudun keskelle 50.000 teollista työpaikkaa vaikeille pk-teollisille aloille? Tietenkin niiden totuus on se, että ohjelmat eivät kautta linja ole olleet menetys, mikä paljastui, kun 90-luvun vaihteessa haastattelin yrittäjiä Pohjoismaisen ministerineuvoston hankkeiden yhteydessä. Toisaalta hyvän ohjelman tulee ollakin riittävän avoin, jotta se sallii voittajien nousun eikä pönkitä epäonnistujia.
Miksi Suomeen ei ole luotu vahvaa yrittäjyysohjelmaa? Sitä olimme ehdottamassa Antti Paasion kanssa 90-luvun vaihteessa. Omana roolinani oli hallituksen maaseutuohjelmien alue. Jatkona syntyi Puu-Suomi-ohjelma tarkoituksena dynamisoida puutuotetoimiala Tanskan mallin mukaisesti. Ohjelmaa veti kansanedustaja Kyösti Karjula. Tämä ja muut monet ohjelmat jäivät vaille julkisten toimijoiden tukea, koska silloin ja vielä nytkin valtion ja kuntien varat ovat sidottu aina omiin ohjelmiin. Kuitenkin kansalaisaloitteena rakentuvat ohjelmat tuottavat usein hyvin paljon aloitteita ja innovaatiota ja vähäisillä kustannuksilla.
Nyt on korkea aika luoda yrittäjyyden ”suuri tarina”. Jos korkeakouluille ja yliopistoille allokoitaisiin merkittävä osa virallisen yrittäjyyden ja työllisyyden edistämisen määrärahoista, olisimme muutamassa vuodessa työvoimapulan eikä suurtyöttömyyden äärellä. Tässä on tietenkin perimmältään kysymys poliittisesta tahdosta mutta onko sitä varaa siirtää kovin pitkälle, koska ensi hallituskaudella on riskinä koko hyvinvointivaltion romahdus.
6. Yrittäjien oikeusvarmuutta tulisi ratkaisevasti parantaa
Yrittäjät eivät mitenkään voi hallita luokkaa 100.000 pykälää, jotka ovat velvoittavia EU-Suomessa. Niitä pitää vähentää radikaalisti, kuten Timo Summa EU-kaudellaan ehdotti. Yrittäjät kohtaavat käräjäoikeudessa aina maan parhaat juristit ja KHT:t vastapuolen edustajana – näiden alueiden palvelut puuttuvat KTM:n tarjonnasta lähes kokonaan, vaikka tarve on suuri (KTM Julkaisuja 5/2004). Johanna Karkian raportti kansainvälisestä konkurssi- ja saneerausmenettelystä on loistava – pitäisi panna nopeasti myös käytäntöön. Pienen työantajan velvoitteet ja vastuut ovat ylivoimaiset yrittäjien kannettavaksi ja ne tulisi punnita uudelleen, koska muuten vuokratyövoima valtaa alaa.
Toinen alue, joka perustellusti tulee esiin, on pk-yritysten heikko asema kilpailussa julkisista hankinnoista. Osaltaan tätä selittää julkisen toimijan usko siitä, että suuret yritykset ja organisaatiot ovat luotettavampia ja ne ylläpitävät jatkuvuutta. Toinen seikka on kuitenkin se, että kansallisesti on edelleen mahdollista tehdä valtion ja yritysten välisiä "hiljaisia" sopimuksia, jotka vähentävät tosiasiallista yrittäjien mahdollisuutta kilpailla julkishankinnoista. Valtio on myös Suomessa säätänyt lakeja ja asetuksia, jotka suosivat vapaissakin elinkeinoissa osaan elinkeinonharjoittajista.
7. Verotuksessa tarvitaan tervettä järkeä
Miksi ei poisteta alle 1.000 euron kuukausitulojen verotusta, koska kukaan ei tule alle sen summan toimeen – samalla poistuisi valtava byrokratia ja matalan tuottavuuden alojen yritykset saisivat palkkajouston. Nykyinen malli suosii pimeän työvoiman käyttöä, mikä lienee edelleen paha ongelma rakennusalalla tai ravintoloissa. Yrittäjän todellista riskiä ei edelleenkään oteta huomioon yrityksen pääomana, joten yrittäjä maksaa ylisuurta tuloveroa pääomaveroon nähden.
Verottajan ja vakuutusyhtiön asema julkisoikeudellisina toimijoina on aivan liian hallitseva muihin velkojiin nähden. Tämä mahdollistaa hyvienkin yritysten likvidoinnin verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi. Tästä yrittäjä Henri Katajan kuolemaan johtanut prosessi on sellainen, jota ei pitäisi toistaa, mikäli halutaan todella yrittäjyyteen kannusteita. Katajan yritys joutui omaisten kertoman mukaan konkurssiin väärin perustein, koska määrävähemmistö kannatti saneerausta. Silti julkisoikeudellisten velkojien vaatimus ratkaisi käräjä- ja hovioikeudessa.
8. Sukupolvenvaihdokseen kannattaa panostaa kunnolla
Miksi ei tehdä kunnon laskelmaa sukupolvenvaihdoksen taloudellisista vaikutuksista? Jos sillä luodaan kymmeniä tuhansia yrittäjätyöpaikkoja, siihen luontiin kannattaa panostaa kunnolla – verohuojennus ei yksin riitä. Oppilaitokset ovat avainasemassa. Olisi mahdollista luoda oppilaitosten yhteinen ohjelma, jolla nuoriso valmennetaan yrityksiin – nyt koulutettu nuoriso jää työttömiksi. Sukupolvenharjoittelustipendi voisi olla halpa ja tehokas tapa saada vuodeksi nuoria seuraajia mukaan pk-yrityksiin – ylipäätänsä nuorten harjoittelu on avain menestykseen ja myös ekonomista.
Sukupolvenvaihdoksen avainasia on markkinapaikan luominen listaamattomien yritysten osakkeille, kuten yrittäjä Arto Tuominen aikanaan ehdotti. Tässä on hyviä pyrkimyksiä mutta mitään merkittävää läpimurtoa ei ole syntynyt.
9. Kansainvälistä rahoitus ja partnershipiä tarvitaan
Suomalaisen talouden valtava dynamiikka 1870-luvun nälkävuosien jälkeen on perustunut ulkomaiseen osaamiseen ja pääomaan. Miksi ei saada vauhtia suoriin ulkomaisiin investointeihin, vaikka tarjontaa olisi? Rahastomallin rinnalle tarvitaan yksityiset ulkomaiset sijoittajat, joiden houkutteluun tulisi panostaa (mm. veroedut) maakuntien tasolla – klusteritutkimus kansainvälisellä tasolla voisi tehdä tunnetuksi uusia ja unohdettuja klustereita ja alueita.
Mihin on unohtunut mahdollisuus luoda Suomen pankin ns. kakkoslista kasvuyritysten ”puulatuille” joukkovelkakirjalainoille – koron noustessa olisi uudelleen tärkeä rahoituslähde. Suuret pääomasijoitusyhtiöt ovat saaneet osakseen runsain mitoin julkisia panostuksia mutta sijoitukset kasvuyrityksiin ovat vähäiset. Nyt pitäisi kannustaa businessenkeleiden ja työtekijöiden sijoituksia Englannin mallin mukaan.
10. Innovatiiviset ohjelmat ovat elinkeinopolitiikan ydinsisältöä
Maaseutuohjelmat ovat liian passiivisia – pendelöinti ei ole ainoa vaihtoehto – maaseutu voidaan uudistaa. Puu, elintarvike ja vesi kullanarvoisia raaka-aineita – niihin tulisi panostaa vakavasti, koska niukkuus laadukkaista hyödykkeistä on ilmeinen globaalisti.
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa – semanttinen eli sisältöweb perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa yrittäjäsektorille. Suomella on vielä aikaa panostaa sisältöwebiin ja tehdä siitä kansainvälinen kilpailuetu, siis osaamisliiketoiminta yli rajojen. Tämä voisi olla kärkihanke – panostukset olisivat kohtuulliset valtavaan hyötyyn nähden, koska kyseessä on ns. low-tech.
Toinen merkittävä alue ja todellinen high-tech voisi olla vaikkapa nanoteknologia tai jokin muu. Nyt tarvittaisiin merkittäviä panostuksia, koska radikaaleja innovaatioita tarvitaan.
Iceland – from the saga to the crisis – who is to be blamed?
Iceland’s history starts from the year AD 874 when Ingólfur Arnarson became the first permanent Norwegian settler on the island. The settlement thereby established started to grow mainly because of the tight taxation policy of the kings of Norway at that time. Iceland became a historical “tax-heaven” as the president remarked in his speech in the MIT Global Startup Workshop (March 24-26, 2010) at Reykjavik. From 1262 to 1388 Iceland was part of the Norway, and from 1388 to 1918 part of Denmark. In 1940 British troops disembarked in Reykjavík, capital of neutral land, making Iceland involved in war operations in the Atlantic Ocean. The British Army was boosted up to 25,000 soldiers being relieved by the US Army a year later. In 1944 Iceland became independent. In 1946, the Allied forces left Iceland, which became a member of NATO in 1949. From 1951 to 2006, the US troops remained again in the country because of the Cold War.
The post-war period was followed by high economic growth, driven by the Marshall Aid program by the US. The externalities of US technology were decisive to Iceland to modernize infrastructure and to industrialize the country. By harnessing the abundant hydroelectric and geothermal power sources, Iceland's energy industry provides 80% used and all of Iceland's electricity as clean - proportionally more than any other country. A standpoint for that is that only 2% of about 313,000 Icelanders live in rural areas and about 75% live in Reykjavík. Still small farms with almost 100.000 horses are something unique.
The Mid-Atlantic Ridge between the North American and Eurasian Plates crosses the country from southwest to northeast being characterized by near 30 active volcanoes and by high temperature geothermal fields. About 10% of the country is covered in glaciers, including Vatnajökull, the largest in Europe. As the consequence of global climate change glaciers in south Iceland melt, retreating even at a rate of 100 meters per year. Iceland is a laboratory of forces forming our global landscape and a rich source of water deposits. Being attractive to over 500,000 travelers visiting the country annually, Iceland needs to protect its nature. In 1998, the Parliament decided to convert Iceland energy-independent, using 100% renewable energy, by 2050.
Iceland's economy is highly export-driven. Iceland's relatively liberal trading policy has been strengthened by accession to the European Economic Area in 1994 and by the Uruguay Round, which brought improved market access for Iceland's exports, particularly seafood products. The economy is now more diversified although marine products account for the majority of exports. Manufactured products constituted over 30% of all merchandise exports, including aluminum, and machinery and electronic equipment for the fishing industry. Iceland's primary trading partners are the EU, the US, Norway, and Japan. The main imports are cement, machinery and equipment, petroleum products, foodstuffs and textiles. The value of Iceland's exports is over $3 billion. Iceland’s imports have long been bigger than exports, reflecting the country’s dependent on foreign production factors. The current global financial crisis that has hit badly Iceland has changed the pattern, forcing the country to limit its imports.
Iceland is a free market economy with relatively low taxes, while maintaining a Nordic welfare system providing universal health care and tertiary education for its citizens. In the early 2000s, Iceland was one of the wealthiest and most developed nations in the world. In 2007, it was ranked as the most developed country in the world by the United Nations and the fourth most productive country per capita. In 2008, the nation's banking system systematically failed, causing significant economic contraction. Almost over one year the saga was over. On 5 January 2010, Iceland's President Ragnar Grimsson decided not to sign a law passed by the Parliament of Iceland, which provides for a state guarantee of repayment of loans provided by the UK and the Netherlands (Icesave loans). The Government of Iceland prepared a national referendum and contacted with the UK, the Netherlands, the EU and the IMF to explain the next steps. President Ragnar Grimsson hold an emotional speech in the MIT Global Startup Workshop (March 24-26, 2010) at Reykjavik. He asked who is to be blamed not giving an answer.
The post-war period was followed by high economic growth, driven by the Marshall Aid program by the US. The externalities of US technology were decisive to Iceland to modernize infrastructure and to industrialize the country. By harnessing the abundant hydroelectric and geothermal power sources, Iceland's energy industry provides 80% used and all of Iceland's electricity as clean - proportionally more than any other country. A standpoint for that is that only 2% of about 313,000 Icelanders live in rural areas and about 75% live in Reykjavík. Still small farms with almost 100.000 horses are something unique.
The Mid-Atlantic Ridge between the North American and Eurasian Plates crosses the country from southwest to northeast being characterized by near 30 active volcanoes and by high temperature geothermal fields. About 10% of the country is covered in glaciers, including Vatnajökull, the largest in Europe. As the consequence of global climate change glaciers in south Iceland melt, retreating even at a rate of 100 meters per year. Iceland is a laboratory of forces forming our global landscape and a rich source of water deposits. Being attractive to over 500,000 travelers visiting the country annually, Iceland needs to protect its nature. In 1998, the Parliament decided to convert Iceland energy-independent, using 100% renewable energy, by 2050.
Iceland's economy is highly export-driven. Iceland's relatively liberal trading policy has been strengthened by accession to the European Economic Area in 1994 and by the Uruguay Round, which brought improved market access for Iceland's exports, particularly seafood products. The economy is now more diversified although marine products account for the majority of exports. Manufactured products constituted over 30% of all merchandise exports, including aluminum, and machinery and electronic equipment for the fishing industry. Iceland's primary trading partners are the EU, the US, Norway, and Japan. The main imports are cement, machinery and equipment, petroleum products, foodstuffs and textiles. The value of Iceland's exports is over $3 billion. Iceland’s imports have long been bigger than exports, reflecting the country’s dependent on foreign production factors. The current global financial crisis that has hit badly Iceland has changed the pattern, forcing the country to limit its imports.
Iceland is a free market economy with relatively low taxes, while maintaining a Nordic welfare system providing universal health care and tertiary education for its citizens. In the early 2000s, Iceland was one of the wealthiest and most developed nations in the world. In 2007, it was ranked as the most developed country in the world by the United Nations and the fourth most productive country per capita. In 2008, the nation's banking system systematically failed, causing significant economic contraction. Almost over one year the saga was over. On 5 January 2010, Iceland's President Ragnar Grimsson decided not to sign a law passed by the Parliament of Iceland, which provides for a state guarantee of repayment of loans provided by the UK and the Netherlands (Icesave loans). The Government of Iceland prepared a national referendum and contacted with the UK, the Netherlands, the EU and the IMF to explain the next steps. President Ragnar Grimsson hold an emotional speech in the MIT Global Startup Workshop (March 24-26, 2010) at Reykjavik. He asked who is to be blamed not giving an answer.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Mitä tulisi tehdä pk-yritysten kasvun aikaansaamiseksi – 10-kohdan ohjelma?
1. Yrittäjyys elää murroksessa
1980-luvun puolivälissä Suomi muuttui radikaalisti, kun pääomamarkkinat vapautettiin sääntelystä. Muutos oli tarpeellinen mutta prosessi hallitsematon. Olisi pitänyt muistaa, että instituutiot kehittyvät viiveellä. Siksi muutos olisi pitänyt aloittaa lainsäädännön saattamisesta globalisoituvan talouden tasolle eikä sallimalla vapaa pääomien liike ensi vaiheena. 90-luvun alussa kriisissä menetettiin 1/5 yrityskannasta ja paljon kokeneita yrittäjiä. Muutosprosessi oli hallitsematon, vaikka se tuottikin yrityssektorilla uskomattoman menestystarinan – Nokia.
Mitä tästä pitäisi oppia? Nyt kun on menossa uudelleen kansainvälinen kriisi, on kaikkialla havahduttu siihen, että investointipankkien ja talletuspankkien välille on pakko asettaa tiukka rajankäynti. Ei ole mitään mahdollisuutta sallia keinottelu tallettajien rahoilla. Kuten Milton Friedman on itse havainnut analyysissään Yhdysvaltojen taloudesta, talouden ylikuumeneminen aina päättyy kriisiin. Tässä kriisissä häviäjiä yrittäjät, palkansaajat, tallettajat ja piensijoittajat.
2. Yrittäjyys kasvaa yrittämisestä
Suomessa on raskas hallinto. Kansanedustaja Eero Lehden arvio on 20.000 hallinnoijaa. Joka tapauksessa tämä luku on moninkertainen 80-luvun vastaavaan nähden. Suomessa suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa. Tätä kohteena olevat koulutetut ihmiset pitävät perustellusti luokkauksena. Samalla vuosittain suuri osa oppilaitoksista valmistuvasta nuorisosta jää ilman koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Miksi ei panosteta nuorten ihmisten harjoittelupaikkoihin? Nuoret voisivat hyvin nopeasti tarjota pk-yritykselle uudisteita moninverroin yli saamansa harjoittelupalkan.
3. Pk-yritykset tarvitsevat neuvontaa ja tietoa omilla ehdoillaan
Yrittäjä saa parhaat neuvot toiselta yrittäjältä ja asiantuntijoilta, joista tärkeitä ovat kirjanpitäjä, tilintarkastaja ja lakimies. Nämä yrittäjä aina valitsee ja myös maksaa itse. Ruotsissa julkiset konsulttipalvelut on yhtiöitetty (ALMI) mutta Suomessa on edelleen julkisesti rahoitettu konsulttijärjestelmä, jossa viranomainen vastaa tosiasiallisesta konsultin valinnasta. Koska asiakassuhde yrittäjille välittyy julkisen viraston kautta, yrittäjän on vaikea moittia konsultin laatua ja samalla hakea rahoitusta viranomaiselta, jonka toimeksiannosta ko. konsultti toimii.
Suomessa on poikkeuksellisen laadukas korkeakoulu- ja yliopistojärjestemä yrittäjyyden alueella. Yhdysvaltojen mallissa, joka kehitettiin Kaliforniassa, yliopistojen läheisyydessä olevat hautomot ovat keskeinen instrumentti yrittäjyyden kasvussa. Esimerkiksi University of California arvioi nettisivullaan luoneensa 2 miljoonaa työpaikkaa Kaliforniaan. Nyt kun on luotu huippuyliopisto yrittäjyys-innovaatio-tehtävään, olisi syytä kohdentaa julkinen resurssointi laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen mallin mukaisesti korkeakoulu- ja yliopistojärjestemään.
4. Liiketoimintaosaamisen vaje ratkeaa panostamalla nuoriin
Yrityspalveluklusteri on kilpailukyvyn perusta – tätä näkökulmaan on korostanut KTY (Kauppatieteellinen yhdistys) puheenjohtajansa professori Uolevi Lehtisen johdolla - toimin puheenjohtajana 90-luvun. Jos hyväksymme KTY:n kannan niin silloin on syytä analysoida, miten tämä liiketoimintaosaamisen vaje on voinut syntyä. Tilanne on paradoksaalinen, kun 90-luvun on lisätty julkista rahoitusta julkisiin yrityspalveluihin. ISBC’88:n jälkeen kiersin puoli vuosia kertomassa Euroopassa suomalaisesta liiketoimintaosaamisesta.
On selvää, että Suomessa on poikkeuksellisen vahva osaaminen kansainvälisen toiminnan johtamisesta. Suomen nykyinen kansainvälinen yrityssektori on kaikilla mittareilla mitaten erinomainen. Sen sijaan kun katsotaan suomalaista pk-sektoria, on rehellisesti myönnettävä, että siitä ei ole muodostunut sellaista kansainvälistä voittajaa, kun lahjakkuudet hakeutuvat kansainvälisiin yrityksiin eikä pk-yrityksiin. Pk-yritykset ovat menettäneet yhteytensä nuoriin kokeakouluopiskelijoihin. 80-luvulla saattoi järjestää nuorelle harjoittelupaikan pk-yrityksessä yhdellä puhelinsoitolla. Tarvittaisiin radikaali rajojen avartaminen korkeakoulusektorin ja elinkeinohallinnon välillä, koska nuori akateeminen on tehokkain muutosagentti.
5. Annetaan korkeakouluille ja yliopistoille rahaa ja vastuuta
Voisimme oppia Tanskan verkosto-ohjelmista, joilla vuosina 1970-1990 on luotu Jyllantiin maaseudun keskelle 50.000 teollista työpaikkaa vaikeille aloille? Tietenkin niiden totuus on se, että ohjelmat eivät kautta linja ole olleet menetys, mikä paljastui, kun 90-luvun vaihteessa haastattelin yrittäjiä Pohjoismaisen ministerineuvoston hankkeiden yhteydessä. Toisaalta hyvän ohjelman tulee ollakin riittävän avoin, jotta se sallii voittajien nousun eikä pönkitä epäonnistujia.
Miksi Suomeen ei ole luotu yrittäjyysohjelmaa? Sitä olimme ehdottamassa Antti Paasion kanssa 90-luvun vaihteessa. Omana roolinani oli hallituksen maaseutuohjelmien alue. Jatkona syntyi Puu-Suomi-ohjelma tarkoituksena dynamisoida puutuotetoimiala Tanskan mallin mukaisesti. Ohjelmaa veti kansanedustaja Kyösti Karjula. Tämä ja muut monet ohjelmat jäivät vaille julkisten toimijoiden tukea, koska silloin ja vielä nytkin valtion ja kuntien varat ovat sidottu aina omiin ohjelmiin. Kuitenkin kansalaisaloitteena rakentuvat ohjelmat tuottavat usein hyvin paljon aloitteita ja innovaatiota ja vähäsillä kustannuksilla.
Nyt olisi korkea aika luoda yrittäjyyden ”suuri tarina”. Jos korkeakouluille ja yliopistoille allokoitaisiin merkittävä osa virallisen yrittäjyyden ja työllisyyden edistämisen määrärahoista, olisimme muutamassa vuodessa työvoimapulan eikä suurtyöttömyyden äärellä. Tässä on tietenkin perimmältään kysymys poliittisesta tahdosta mutta onko sitä varaa siirtää kovin pitkälle, koska ensi hallituskaudella on riskinä koko hyvinvaltion romahdus.
6. Yrittäjien oikeusvarmuutta tulisi ratkaisevasti parantaa
Yrittäjät eivät mitenkään voi hallita luokkaa 100.000 pykälää. Niitä pitää vähentää radikaalisti, kuten Timo Summa Eu-kaudellaan ehdotti. Yrittäjät kohtaavat käräjäoikeudessa aina maan parhaat juristit ja KHT:t vastapuolen edustajana – näiden alueiden palvelut puuttuvat KTM:n tarjonnasta lähes kokonaan, vaikka tarve on suuri (KTM Julkaisuja 5/2004). Johanna Karkian raportti kansainvälisestä konkurssi- ja saneerausmenettelystä on loistava – pitäisi panna nopeasti myös käytäntöön. Pienen työantajan velvoitteet ja vastuut ovat ylivoimaiset yrittäjien kannettavaksi ja ne tulisi punnita uudelleen, koska muuten vuokratyövoima valtaa alaa.
7. Verotuksessa tarvitaan tervettä järkeä
Miksi ei poisteta alle 1.000 euron kuukausitulojen verotusta, koska kukaan ei tule alle sen summan toimeen – samalla poistuisi valtava byrokratia ja matalan tuottavuuden alojen yritykset saisivat palkkajouston. Nykyinen malli suosii pimeän työvoiman käyttöä, mikä lienee edelleen paha ongelma rakennusalalla tai ravintoloissa. Yrittäjän todellista riskiä ei edelleenkään oteta huomioon yrityksen pääomana, joten yrittäjä maksaa ylisuurta tuloveroa pääomaveroon nähden.
Verottajan ja vakuutusyhtiön asema julkisoikeudellisina on aivan liian hallitseva muihin velkojiin nähden. Tämä mahdollistaa hyvienkin yritysten likvidoinnin verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi. Tästä yrittäjä Henri Katajan kuolemaan johtanut prosessi on sellainen, jota ei pitäisi toistaa, mikäli halutaan todella yrittäjyyteen kannusteita.
8. Sukupolvenvaihdokseen kannattaa panostaa kunnolla
Miksi ei tehdä kunnon laskelmaa sukupolvenvaihdoksen taloudellisista vaikutuksista – jos saavutetaan kymmeniä tuhansia uusia yrittäjätyöpaikkoja, niiden luontiin kannattaa panostaa kunnolla – verohuojennus ei yksin riitä. Oppilaitokset ovat avainasemassa – olisi mahdollista luoda oppilaitosten yhteinen ohjelma, jolla nuoriso valmennetaan yrityksiin – nyt koulutettu nuoriso jää työttömiksi. Esimerkiksi sukupolvenharjoittelustipendi voisi olla halpa ja tehokas tapa saada vuodeksi nuoria seuraajia mukaan pk-yrityksiin – ylipäätänsä nuorten hajoittelu on avain menestykseen ja myös ekonomista.
Sukupolvenvaihdoksen avainasia olisi osakkaiden markkinapaikan luominen listaamattomille yrityksille kuten yrittäjä Arto Tuominen aikanaan ehdotti. Tässä on hyviä pyrkimyksiä mutta mitään merkittävää läpimurtoa ei ole syntynyt.
9. Kansainvälistä rahoitus ja partnershipiä tarvitaan
Suomalaisen talouden valtava dynamiikka 1870-luvun nälkävuosien jälkeen on perustunut ulkomaiseen osaamiseen ja pääomaan. Miksi ei saada vauhtia suoriin ulkomaisiin investointeihin, vaikka tarjontaa olisi? Rahastomallin rinnalle tarvitaan yksityiset ulkomaiset sijoittajat, joiden houkutteluun tulisi panostaa (mm. veroedut) maakuntien tasolla – klusteritutkimus kansainvälisellä tasolla voisi tehdä tunnetuksi uusia ja unohdettuja klustereita ja alueita.
Mihin on unohtunut mahdollisuus luoda Suomen pankin ns. kakkoslista kasvuyritysten ”puulatuille” joukkovelkakirjalainoille – koron noustessa olisi uudelleen tärkeä rahoituslähde.
Suuret pääomasijoitusyhtiöt ovat saaneet osakseen runsain mitoin julkisia panostuksia mutta sijoitukset kasvuyrityksiin ovat vähäiset. Nyt pitäisi kannustaa businessenkeleiden ja työtekijöiden sijoituksia Englannin mallin mukaan.
10. Innovatiiviset ohjelmat ovat elinkeinopolitiikan ydinsisältöä
Maaseutuohjelmat ovat liian passiivisia – pendelöinti ei ole ainoa vaihtoehto – maaseutu voidaan uudistaa. Puu, elintarvike ja vesi kullanarvoisia raaka-aineita – niihin tulisi panostaa vakavasti, koska niukkuus laadukkaista hyödykkeistä on ilmeinen globaalisti.
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa – semanttinen eli sisältöweb perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa yrittäjäsektorille. Suomella on muutama vuosi aikaa panostaa sisältöwebiin ja tehdä siitä kansainvälinen kilpailuetu, osaamisliiketoiminta yli rajojen. Tämä voisi olla kärkihanke – panostukset olisivat kohtuulliset valtavaan hyötyyn nähden.
1980-luvun puolivälissä Suomi muuttui radikaalisti, kun pääomamarkkinat vapautettiin sääntelystä. Muutos oli tarpeellinen mutta prosessi hallitsematon. Olisi pitänyt muistaa, että instituutiot kehittyvät viiveellä. Siksi muutos olisi pitänyt aloittaa lainsäädännön saattamisesta globalisoituvan talouden tasolle eikä sallimalla vapaa pääomien liike ensi vaiheena. 90-luvun alussa kriisissä menetettiin 1/5 yrityskannasta ja paljon kokeneita yrittäjiä. Muutosprosessi oli hallitsematon, vaikka se tuottikin yrityssektorilla uskomattoman menestystarinan – Nokia.
Mitä tästä pitäisi oppia? Nyt kun on menossa uudelleen kansainvälinen kriisi, on kaikkialla havahduttu siihen, että investointipankkien ja talletuspankkien välille on pakko asettaa tiukka rajankäynti. Ei ole mitään mahdollisuutta sallia keinottelu tallettajien rahoilla. Kuten Milton Friedman on itse havainnut analyysissään Yhdysvaltojen taloudesta, talouden ylikuumeneminen aina päättyy kriisiin. Tässä kriisissä häviäjiä yrittäjät, palkansaajat, tallettajat ja piensijoittajat.
2. Yrittäjyys kasvaa yrittämisestä
Suomessa on raskas hallinto. Kansanedustaja Eero Lehden arvio on 20.000 hallinnoijaa. Joka tapauksessa tämä luku on moninkertainen 80-luvun vastaavaan nähden. Suomessa suuria ikäluokkia pyöritetään lähinnä mentaalihoidoksi jäävässä työttömien koulutusruletissa. Tätä kohteena olevat koulutetut ihmiset pitävät perustellusti luokkauksena. Samalla vuosittain suuri osa oppilaitoksista valmistuvasta nuorisosta jää ilman koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Miksi ei panosteta nuorten ihmisten harjoittelupaikkoihin? Nuoret voisivat hyvin nopeasti tarjota pk-yritykselle uudisteita moninverroin yli saamansa harjoittelupalkan.
3. Pk-yritykset tarvitsevat neuvontaa ja tietoa omilla ehdoillaan
Yrittäjä saa parhaat neuvot toiselta yrittäjältä ja asiantuntijoilta, joista tärkeitä ovat kirjanpitäjä, tilintarkastaja ja lakimies. Nämä yrittäjä aina valitsee ja myös maksaa itse. Ruotsissa julkiset konsulttipalvelut on yhtiöitetty (ALMI) mutta Suomessa on edelleen julkisesti rahoitettu konsulttijärjestelmä, jossa viranomainen vastaa tosiasiallisesta konsultin valinnasta. Koska asiakassuhde yrittäjille välittyy julkisen viraston kautta, yrittäjän on vaikea moittia konsultin laatua ja samalla hakea rahoitusta viranomaiselta, jonka toimeksiannosta ko. konsultti toimii.
Suomessa on poikkeuksellisen laadukas korkeakoulu- ja yliopistojärjestemä yrittäjyyden alueella. Yhdysvaltojen mallissa, joka kehitettiin Kaliforniassa, yliopistojen läheisyydessä olevat hautomot ovat keskeinen instrumentti yrittäjyyden kasvussa. Esimerkiksi University of California arvioi nettisivullaan luoneensa 2 miljoonaa työpaikkaa Kaliforniaan. Nyt kun on luotu huippuyliopisto yrittäjyys-innovaatio-tehtävään, olisi syytä kohdentaa julkinen resurssointi laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen mallin mukaisesti korkeakoulu- ja yliopistojärjestemään.
4. Liiketoimintaosaamisen vaje ratkeaa panostamalla nuoriin
Yrityspalveluklusteri on kilpailukyvyn perusta – tätä näkökulmaan on korostanut KTY (Kauppatieteellinen yhdistys) puheenjohtajansa professori Uolevi Lehtisen johdolla - toimin puheenjohtajana 90-luvun. Jos hyväksymme KTY:n kannan niin silloin on syytä analysoida, miten tämä liiketoimintaosaamisen vaje on voinut syntyä. Tilanne on paradoksaalinen, kun 90-luvun on lisätty julkista rahoitusta julkisiin yrityspalveluihin. ISBC’88:n jälkeen kiersin puoli vuosia kertomassa Euroopassa suomalaisesta liiketoimintaosaamisesta.
On selvää, että Suomessa on poikkeuksellisen vahva osaaminen kansainvälisen toiminnan johtamisesta. Suomen nykyinen kansainvälinen yrityssektori on kaikilla mittareilla mitaten erinomainen. Sen sijaan kun katsotaan suomalaista pk-sektoria, on rehellisesti myönnettävä, että siitä ei ole muodostunut sellaista kansainvälistä voittajaa, kun lahjakkuudet hakeutuvat kansainvälisiin yrityksiin eikä pk-yrityksiin. Pk-yritykset ovat menettäneet yhteytensä nuoriin kokeakouluopiskelijoihin. 80-luvulla saattoi järjestää nuorelle harjoittelupaikan pk-yrityksessä yhdellä puhelinsoitolla. Tarvittaisiin radikaali rajojen avartaminen korkeakoulusektorin ja elinkeinohallinnon välillä, koska nuori akateeminen on tehokkain muutosagentti.
5. Annetaan korkeakouluille ja yliopistoille rahaa ja vastuuta
Voisimme oppia Tanskan verkosto-ohjelmista, joilla vuosina 1970-1990 on luotu Jyllantiin maaseudun keskelle 50.000 teollista työpaikkaa vaikeille aloille? Tietenkin niiden totuus on se, että ohjelmat eivät kautta linja ole olleet menetys, mikä paljastui, kun 90-luvun vaihteessa haastattelin yrittäjiä Pohjoismaisen ministerineuvoston hankkeiden yhteydessä. Toisaalta hyvän ohjelman tulee ollakin riittävän avoin, jotta se sallii voittajien nousun eikä pönkitä epäonnistujia.
Miksi Suomeen ei ole luotu yrittäjyysohjelmaa? Sitä olimme ehdottamassa Antti Paasion kanssa 90-luvun vaihteessa. Omana roolinani oli hallituksen maaseutuohjelmien alue. Jatkona syntyi Puu-Suomi-ohjelma tarkoituksena dynamisoida puutuotetoimiala Tanskan mallin mukaisesti. Ohjelmaa veti kansanedustaja Kyösti Karjula. Tämä ja muut monet ohjelmat jäivät vaille julkisten toimijoiden tukea, koska silloin ja vielä nytkin valtion ja kuntien varat ovat sidottu aina omiin ohjelmiin. Kuitenkin kansalaisaloitteena rakentuvat ohjelmat tuottavat usein hyvin paljon aloitteita ja innovaatiota ja vähäsillä kustannuksilla.
Nyt olisi korkea aika luoda yrittäjyyden ”suuri tarina”. Jos korkeakouluille ja yliopistoille allokoitaisiin merkittävä osa virallisen yrittäjyyden ja työllisyyden edistämisen määrärahoista, olisimme muutamassa vuodessa työvoimapulan eikä suurtyöttömyyden äärellä. Tässä on tietenkin perimmältään kysymys poliittisesta tahdosta mutta onko sitä varaa siirtää kovin pitkälle, koska ensi hallituskaudella on riskinä koko hyvinvaltion romahdus.
6. Yrittäjien oikeusvarmuutta tulisi ratkaisevasti parantaa
Yrittäjät eivät mitenkään voi hallita luokkaa 100.000 pykälää. Niitä pitää vähentää radikaalisti, kuten Timo Summa Eu-kaudellaan ehdotti. Yrittäjät kohtaavat käräjäoikeudessa aina maan parhaat juristit ja KHT:t vastapuolen edustajana – näiden alueiden palvelut puuttuvat KTM:n tarjonnasta lähes kokonaan, vaikka tarve on suuri (KTM Julkaisuja 5/2004). Johanna Karkian raportti kansainvälisestä konkurssi- ja saneerausmenettelystä on loistava – pitäisi panna nopeasti myös käytäntöön. Pienen työantajan velvoitteet ja vastuut ovat ylivoimaiset yrittäjien kannettavaksi ja ne tulisi punnita uudelleen, koska muuten vuokratyövoima valtaa alaa.
7. Verotuksessa tarvitaan tervettä järkeä
Miksi ei poisteta alle 1.000 euron kuukausitulojen verotusta, koska kukaan ei tule alle sen summan toimeen – samalla poistuisi valtava byrokratia ja matalan tuottavuuden alojen yritykset saisivat palkkajouston. Nykyinen malli suosii pimeän työvoiman käyttöä, mikä lienee edelleen paha ongelma rakennusalalla tai ravintoloissa. Yrittäjän todellista riskiä ei edelleenkään oteta huomioon yrityksen pääomana, joten yrittäjä maksaa ylisuurta tuloveroa pääomaveroon nähden.
Verottajan ja vakuutusyhtiön asema julkisoikeudellisina on aivan liian hallitseva muihin velkojiin nähden. Tämä mahdollistaa hyvienkin yritysten likvidoinnin verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi. Tästä yrittäjä Henri Katajan kuolemaan johtanut prosessi on sellainen, jota ei pitäisi toistaa, mikäli halutaan todella yrittäjyyteen kannusteita.
8. Sukupolvenvaihdokseen kannattaa panostaa kunnolla
Miksi ei tehdä kunnon laskelmaa sukupolvenvaihdoksen taloudellisista vaikutuksista – jos saavutetaan kymmeniä tuhansia uusia yrittäjätyöpaikkoja, niiden luontiin kannattaa panostaa kunnolla – verohuojennus ei yksin riitä. Oppilaitokset ovat avainasemassa – olisi mahdollista luoda oppilaitosten yhteinen ohjelma, jolla nuoriso valmennetaan yrityksiin – nyt koulutettu nuoriso jää työttömiksi. Esimerkiksi sukupolvenharjoittelustipendi voisi olla halpa ja tehokas tapa saada vuodeksi nuoria seuraajia mukaan pk-yrityksiin – ylipäätänsä nuorten hajoittelu on avain menestykseen ja myös ekonomista.
Sukupolvenvaihdoksen avainasia olisi osakkaiden markkinapaikan luominen listaamattomille yrityksille kuten yrittäjä Arto Tuominen aikanaan ehdotti. Tässä on hyviä pyrkimyksiä mutta mitään merkittävää läpimurtoa ei ole syntynyt.
9. Kansainvälistä rahoitus ja partnershipiä tarvitaan
Suomalaisen talouden valtava dynamiikka 1870-luvun nälkävuosien jälkeen on perustunut ulkomaiseen osaamiseen ja pääomaan. Miksi ei saada vauhtia suoriin ulkomaisiin investointeihin, vaikka tarjontaa olisi? Rahastomallin rinnalle tarvitaan yksityiset ulkomaiset sijoittajat, joiden houkutteluun tulisi panostaa (mm. veroedut) maakuntien tasolla – klusteritutkimus kansainvälisellä tasolla voisi tehdä tunnetuksi uusia ja unohdettuja klustereita ja alueita.
Mihin on unohtunut mahdollisuus luoda Suomen pankin ns. kakkoslista kasvuyritysten ”puulatuille” joukkovelkakirjalainoille – koron noustessa olisi uudelleen tärkeä rahoituslähde.
Suuret pääomasijoitusyhtiöt ovat saaneet osakseen runsain mitoin julkisia panostuksia mutta sijoitukset kasvuyrityksiin ovat vähäiset. Nyt pitäisi kannustaa businessenkeleiden ja työtekijöiden sijoituksia Englannin mallin mukaan.
10. Innovatiiviset ohjelmat ovat elinkeinopolitiikan ydinsisältöä
Maaseutuohjelmat ovat liian passiivisia – pendelöinti ei ole ainoa vaihtoehto – maaseutu voidaan uudistaa. Puu, elintarvike ja vesi kullanarvoisia raaka-aineita – niihin tulisi panostaa vakavasti, koska niukkuus laadukkaista hyödykkeistä on ilmeinen globaalisti.
Internetin kehitys on lähivuosina nopeaa – semanttinen eli sisältöweb perustuu kansainvälisiin standardeihin ja helpottaa tiedon siirtoa yrittäjäsektorille. Suomella on muutama vuosi aikaa panostaa sisältöwebiin ja tehdä siitä kansainvälinen kilpailuetu, osaamisliiketoiminta yli rajojen. Tämä voisi olla kärkihanke – panostukset olisivat kohtuulliset valtavaan hyötyyn nähden.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Suomen Talouskasvatusseura ry panostaa nuorten talous- ja yrittäjyyskasvatukseen
Arvoisa vastaanottaja
Taloudellisen osaamisen ja taloustiedon hyödyntämisen merkitys kasvaa avoimessa yhteiskunnassa ja globaalissa maailmantaloudessa. Taloustieto muokkaa kansalaisten kannusteita ja odotuksia ja vaikuttaa siten kahta kautta talouden kasvunäkymiin. Pienessä ja avoimessa maassa, kuten Suomi, talousosaaminen on tärkeä kansalaistaito, koska markkinaohjaus ei toimi samalla tehokkuudella kuten suurissa maissa. Asia on noussut viime aikoina vahvasti esille myös julkisessa keskustelussa. Hyvä näin.
Talousosaamisen vahvistaminen on nostettu myös Euroopan komission agendalle. Asiaa koskevassa tiedonannossa (Talousvalistus KOM(2007) 808) korostuu talousvalistus, jonka avulla voidaan edistää talouden vakautta, vähentää maksujen laiminlyöntejä, edistää kilpailua ja löytää kestäviä ratkaisuja taloudellisesta syrjäytymisestä aiheutuviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Talouskasvatus – ja laajemmin yrittäjyyskasvatus – tulisikin Suomessa liittää kiinteäksi osaksi ensimmäisen ja toisen asteen koulutusta. Tällä voitaisiin vaikuttaa vahvasti syrjäytymisen ehkäisyyn, antaa eväitä oman elämän hallintaan sekä maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaavasti myös aikuisille tulisi luoda mahdollisuudet vahvistaa omaa osaamistaan ja suorittaa vaikkapa talousajokortti.
Suomalaiselle koulutukselle on valmisteltu vientistrategiaa vuoden 2009 aikana. Talouskasvatuksen oppimateriaalien, sähköisten oppimisalustojen ja tietokantojen kehittäminen sopii osaksi suomalaisen koulutusosaamisen vientihanketta. Kansallisten pilottien kautta voidaan luoda kokonaisuus, jolle on kysyntää niin Euroopassa kuin kehittyvissä talouksissa ja kehitysmaissa. Suomalaisella koulutuksella on viestipotentiaalia!
Kesäkuussa 2009 perustettiin Suomen Talouskasvatusseura ry, jonka tarkoituksena on edistää talouskasvatuksen monitieteistä tutkimusta, kouluopetusta ja käytäntöjä Suomessa. Tämän toteuttamiseksi yhdistys edistää talouskasvatuksen tutkijoiden ja käytännön toimijoiden keskinäistä yhteistyötä sekä talouskasvatuksesta kiinnostuneiden yhteisöjen yhteistoimintaa. Yhdistys osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tekee aloitteita talouskasvatuksen edistämiseksi, kehittää alan toimijoiden kansainvälisiä yhteyksiä, tiedottaa, järjestää tapahtumia sekä harjoittaa kehitys- ja julkaisutoimintaa.
Talouskasvatusseuran keskeinen tavoite on varmistaa, että talouskasvatus saadaan järjestettyä Suomessa kattavasti, ja että peruskoulujen, ammattikoulujen ja lukioiden opettajat saavat riittävät valmiudet nuorten kouluttamiseen ja kasvattamiseen oman taloutensa järjestämiseen ja hoitamiseen. Talouskasvatusseura on jo käynnistänyt yhteistyössä opetushallituksen ja Helsingin kaupungin opetusviraston kanssa kehityshankkeen asian edistämiseksi.
Haluammekin kutsua Sinut keskeisenä vaikuttajana Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi. Suomi ja koko maailma tarvitsevat talousosaamista. Vaikuttakaamme yhdessä siihen, että asiat etenevät.
Talouskasvatusterveisin
Suomen Talouskasvatusseura ry
Arto Lahti Katrina Harjuhahto-Madetoja
Jäseneksi liittyminen
Kyllä, liityn Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi. Yhteystietoni ovat alla.
Seuran jäsenmaksu on 50,00 euroa vuodessa.
1) Etunimi *
2) Sukunimi *
3) Puhelinnumero *
4) Sähköpostiosoite *
5) Katuosoite *
6) Postinumero *
7) Postitomipaikka *
Arvoisa vastaanottaja,
Taloudellisen osaamisen ja taloustiedon hyödyntämisen merkitys kasvaa avoimessa
yhteiskunnassa ja globaalissa maailmantaloudessa. Taloustieto muokkaa kansalaisten
kannusteita ja odotuksia, ja vaikuttaa siten kahta kautta talouden kasvunäkymiin.
Pienessä ja avoimessa maassa, kuten Suomi, talousosaaminen on tärkeä kansalaistaito,
koska markkinaohjaus ei toimi samalla tehokkuudella kuten suurissa maissa. Asia on
noussut viime aikoina vahvasti esille myös julkisessa keskustelussa. Hyvä näin.
Talousosaamisen vahvistaminen on nostettu myös Euroopan komission agendalle. Asiaa
koskevassa tiedonannossa (Talousvalistus KOM(2007) 808) korostuu talousvalistus, jonka
avulla voidaan edistää talouden vakautta, vähentää maksujen laiminlyöntejä, edistää
kilpailua ja löytää kestäviä ratkaisuja taloudellisesta syrjäytymisen aiheutumiin
yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Talouskasvatus – ja laajemmin yrittäjyyskasvatus – tulisikin Suomessa liittää kiinteäksi
osaksi ensimmäisen ja toisen asteen koulutusta. Tällä voitaisiin vaikuttaa vahvasti
syrjäytymisen ehkäisyyn, antaa eväitä oman elämän hallintaan sekä maahanmuuttaja-
taustaisten lasten ja nuorten integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaavasti
myös aikuisille tulisi luoda mahdollisuudet vahvistaa omaa osaamistaan, ja suorittaa
vaikkapa talousajokortti.
Suomalaiselle koulutukselle on valmisteltu vientistrategiaa vuoden 2009 aikana.
Talouskasvatuksen oppimateriaalien, sähköisten oppimisalustojen ja tietokantojen
kehittäminen sopii osaksi suomalaisen koulutusosaamisen vientihanketta. Kansallisten
pilottien kautta voidaan luoda kokonaisuus, jolle on kysyntää niin Euroopassa kuin
kehittyvissä talouksissa ja kehitysmaissa. Suomalaisella koulutuksella on vientipotentiaalia.
Kesäkuussa 2009 perustettiin Suomen Talouskasvatusseura ry, jonka tarkoituksena
on edistää talouskasvatuksen monitieteistä tutkimusta, kouluopetusta ja käytäntöjä
Suomessa. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys edistää talouskasvatuksen
tutkijoiden ja käytännön toimijoiden keskinäistä yhteistyötä sekä talouskasvatuksesta
kiinnostuneiden yhteisöjen yhteistoimintaa. Yhdistys osallistuu yhteiskunnalliseen
keskusteluun ja tekee aloitteita talouskasvatuksen edistämiseksi, kehittää alan
toimijoiden kansainvälisiä yhteyksiä, tiedottaa, järjestää tapahtumia sekä harjoittaa
kehitys- ja julkaisutoimintaa.
Talouskasvatusseuran keskeinen tavoite on varmistaa, että talouskasvatus saadaan
järjestettyä Suomessa kattavasti, ja että peruskoulujen, ammattikoulujen ja lukioiden
opettajat saavat riittävät valmiudet nuorten kouluttamiseen ja kasvattamiseen oman
taloutensa järjestämiseen ja hoitamiseen. Talouskasvatusseura on jo käynnistänyt
yhteistyössä opetushallituksen ja Helsingin kaupungin opetusviraston kanssa
kehityshankkeen asian edistämiseksi.
Haluammekin kutsua Sinut keskeisenä vaikuttajana Suomen Talouskasvatusseuran
jäseneksi. Suomi ja koko maailma tarvitsevat talousosaamista. Vaikuttakaamme
yhdessä siihen, että asiat etenevät.
Talouskasvatusterveisin
Suomen Talouskasvatusseura ry
Arto Lahti
Katrina Harjuhahto-Madetoja
Liity Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi oheisen linkin kautta:
http://www.webropol.com/P.aspx?id=414634&cid=19824720
Taloudellisen osaamisen ja taloustiedon hyödyntämisen merkitys kasvaa avoimessa yhteiskunnassa ja globaalissa maailmantaloudessa. Taloustieto muokkaa kansalaisten kannusteita ja odotuksia ja vaikuttaa siten kahta kautta talouden kasvunäkymiin. Pienessä ja avoimessa maassa, kuten Suomi, talousosaaminen on tärkeä kansalaistaito, koska markkinaohjaus ei toimi samalla tehokkuudella kuten suurissa maissa. Asia on noussut viime aikoina vahvasti esille myös julkisessa keskustelussa. Hyvä näin.
Talousosaamisen vahvistaminen on nostettu myös Euroopan komission agendalle. Asiaa koskevassa tiedonannossa (Talousvalistus KOM(2007) 808) korostuu talousvalistus, jonka avulla voidaan edistää talouden vakautta, vähentää maksujen laiminlyöntejä, edistää kilpailua ja löytää kestäviä ratkaisuja taloudellisesta syrjäytymisestä aiheutuviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Talouskasvatus – ja laajemmin yrittäjyyskasvatus – tulisikin Suomessa liittää kiinteäksi osaksi ensimmäisen ja toisen asteen koulutusta. Tällä voitaisiin vaikuttaa vahvasti syrjäytymisen ehkäisyyn, antaa eväitä oman elämän hallintaan sekä maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaavasti myös aikuisille tulisi luoda mahdollisuudet vahvistaa omaa osaamistaan ja suorittaa vaikkapa talousajokortti.
Suomalaiselle koulutukselle on valmisteltu vientistrategiaa vuoden 2009 aikana. Talouskasvatuksen oppimateriaalien, sähköisten oppimisalustojen ja tietokantojen kehittäminen sopii osaksi suomalaisen koulutusosaamisen vientihanketta. Kansallisten pilottien kautta voidaan luoda kokonaisuus, jolle on kysyntää niin Euroopassa kuin kehittyvissä talouksissa ja kehitysmaissa. Suomalaisella koulutuksella on viestipotentiaalia!
Kesäkuussa 2009 perustettiin Suomen Talouskasvatusseura ry, jonka tarkoituksena on edistää talouskasvatuksen monitieteistä tutkimusta, kouluopetusta ja käytäntöjä Suomessa. Tämän toteuttamiseksi yhdistys edistää talouskasvatuksen tutkijoiden ja käytännön toimijoiden keskinäistä yhteistyötä sekä talouskasvatuksesta kiinnostuneiden yhteisöjen yhteistoimintaa. Yhdistys osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tekee aloitteita talouskasvatuksen edistämiseksi, kehittää alan toimijoiden kansainvälisiä yhteyksiä, tiedottaa, järjestää tapahtumia sekä harjoittaa kehitys- ja julkaisutoimintaa.
Talouskasvatusseuran keskeinen tavoite on varmistaa, että talouskasvatus saadaan järjestettyä Suomessa kattavasti, ja että peruskoulujen, ammattikoulujen ja lukioiden opettajat saavat riittävät valmiudet nuorten kouluttamiseen ja kasvattamiseen oman taloutensa järjestämiseen ja hoitamiseen. Talouskasvatusseura on jo käynnistänyt yhteistyössä opetushallituksen ja Helsingin kaupungin opetusviraston kanssa kehityshankkeen asian edistämiseksi.
Haluammekin kutsua Sinut keskeisenä vaikuttajana Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi. Suomi ja koko maailma tarvitsevat talousosaamista. Vaikuttakaamme yhdessä siihen, että asiat etenevät.
Talouskasvatusterveisin
Suomen Talouskasvatusseura ry
Arto Lahti Katrina Harjuhahto-Madetoja
Jäseneksi liittyminen
Kyllä, liityn Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi. Yhteystietoni ovat alla.
Seuran jäsenmaksu on 50,00 euroa vuodessa.
1) Etunimi *
2) Sukunimi *
3) Puhelinnumero *
4) Sähköpostiosoite *
5) Katuosoite *
6) Postinumero *
7) Postitomipaikka *
Arvoisa vastaanottaja,
Taloudellisen osaamisen ja taloustiedon hyödyntämisen merkitys kasvaa avoimessa
yhteiskunnassa ja globaalissa maailmantaloudessa. Taloustieto muokkaa kansalaisten
kannusteita ja odotuksia, ja vaikuttaa siten kahta kautta talouden kasvunäkymiin.
Pienessä ja avoimessa maassa, kuten Suomi, talousosaaminen on tärkeä kansalaistaito,
koska markkinaohjaus ei toimi samalla tehokkuudella kuten suurissa maissa. Asia on
noussut viime aikoina vahvasti esille myös julkisessa keskustelussa. Hyvä näin.
Talousosaamisen vahvistaminen on nostettu myös Euroopan komission agendalle. Asiaa
koskevassa tiedonannossa (Talousvalistus KOM(2007) 808) korostuu talousvalistus, jonka
avulla voidaan edistää talouden vakautta, vähentää maksujen laiminlyöntejä, edistää
kilpailua ja löytää kestäviä ratkaisuja taloudellisesta syrjäytymisen aiheutumiin
yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Talouskasvatus – ja laajemmin yrittäjyyskasvatus – tulisikin Suomessa liittää kiinteäksi
osaksi ensimmäisen ja toisen asteen koulutusta. Tällä voitaisiin vaikuttaa vahvasti
syrjäytymisen ehkäisyyn, antaa eväitä oman elämän hallintaan sekä maahanmuuttaja-
taustaisten lasten ja nuorten integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaavasti
myös aikuisille tulisi luoda mahdollisuudet vahvistaa omaa osaamistaan, ja suorittaa
vaikkapa talousajokortti.
Suomalaiselle koulutukselle on valmisteltu vientistrategiaa vuoden 2009 aikana.
Talouskasvatuksen oppimateriaalien, sähköisten oppimisalustojen ja tietokantojen
kehittäminen sopii osaksi suomalaisen koulutusosaamisen vientihanketta. Kansallisten
pilottien kautta voidaan luoda kokonaisuus, jolle on kysyntää niin Euroopassa kuin
kehittyvissä talouksissa ja kehitysmaissa. Suomalaisella koulutuksella on vientipotentiaalia.
Kesäkuussa 2009 perustettiin Suomen Talouskasvatusseura ry, jonka tarkoituksena
on edistää talouskasvatuksen monitieteistä tutkimusta, kouluopetusta ja käytäntöjä
Suomessa. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys edistää talouskasvatuksen
tutkijoiden ja käytännön toimijoiden keskinäistä yhteistyötä sekä talouskasvatuksesta
kiinnostuneiden yhteisöjen yhteistoimintaa. Yhdistys osallistuu yhteiskunnalliseen
keskusteluun ja tekee aloitteita talouskasvatuksen edistämiseksi, kehittää alan
toimijoiden kansainvälisiä yhteyksiä, tiedottaa, järjestää tapahtumia sekä harjoittaa
kehitys- ja julkaisutoimintaa.
Talouskasvatusseuran keskeinen tavoite on varmistaa, että talouskasvatus saadaan
järjestettyä Suomessa kattavasti, ja että peruskoulujen, ammattikoulujen ja lukioiden
opettajat saavat riittävät valmiudet nuorten kouluttamiseen ja kasvattamiseen oman
taloutensa järjestämiseen ja hoitamiseen. Talouskasvatusseura on jo käynnistänyt
yhteistyössä opetushallituksen ja Helsingin kaupungin opetusviraston kanssa
kehityshankkeen asian edistämiseksi.
Haluammekin kutsua Sinut keskeisenä vaikuttajana Suomen Talouskasvatusseuran
jäseneksi. Suomi ja koko maailma tarvitsevat talousosaamista. Vaikuttakaamme
yhdessä siihen, että asiat etenevät.
Talouskasvatusterveisin
Suomen Talouskasvatusseura ry
Arto Lahti
Katrina Harjuhahto-Madetoja
Liity Suomen Talouskasvatusseura ry:n jäseneksi oheisen linkin kautta:
http://www.webropol.com/P.aspx?id=414634&cid=19824720
Teknologinen kehitys ja automaatio - kaksiteräinen meikka
Teknologinen kehitys on johtaa yritysten tuotantofunktioiden muutoksiin. Automaation haitallisiin vaikutuksiin alettiin Yhdysvalloissa kiinnittää huomiota jo 1960-luvulla, kun presidentti Kennedy asetti komitean[1] pohtimaan automaatiota ja talouskehitystä. Komitea näki teknologian aiheuttaman työttömyyden tilapäisenä häiriönä, joskin komitea myös havaitsi, että tietokoneohjattu automatiikka muuttaa työprosesseja. Teknologinen kehitys ei velä 1960-1980-luvuilla johtanut työn ”loppumiseen”, koska työvoimatarve ja teknologiapanokset kasvoivat yhtä aikaa, mistä 1980-luvulla käytettiin nimeä ”tuottavuusparadoksi”. Automaatio nousi länsimaiden yhteiskuntarakenteen uhaksi vasta 1990-luvulla, kun yritykset ratkaisivat tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkisen organisaation, mikä erityisesti Yhdysvalloissa oli dramaattista[2], koska ”amerikkalainen metodi” perustui 1900-luvulla Taylorin kehittämään hierarkkiseen työn erikoistumismalliin[3]. Tuottavuusparadoksin ratkaisuksi muodostui Toyota-malli[4], mikä käytännössä tarkoitti keskijohdon purkamista ja korvaamista verkostomallilla. Toyota-malli on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden aivan ylivoimainen aikaisempaan hierarkkiseen malliin nähden. Toyota-malli on helppo tietokoneistaa, jolloin syntyy ”tulevaisuuden tehdas”, joka on pitkälle automatisoitu ja jossa on vain vähän työntekijöitä. Näissä tehtaissa painopisteenä on prosessit eikä organisaation rakenne.
Erityisesti EU-maissa teknologinen kehitys on vähentävät työpaikkoja teollisuudessa nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Osaselitys on se, että uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen samalla, kun perinteisiä palvelualoja on rationalisoitu, kuten pankkialalla Suomessa on tapahtunut. Lisäksi teknologia tuo mukanaan riskin loppuun palamisesta, sillä uusi automaatio ja uudet organisaatiomallit syrjäyttävät yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio lisääntyy kaikkialla[5]. Eritysen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä siis ns. keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli[6]. Keskiluokan ahdinko voi johtaa siihen, että maailmanmarkkinoiden ostovoima romahtaa, millä olisi vakavat seuraukset globaalitaloudelle, sillä teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvin palkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat ”älyllisen pääomaa” ja ”tietoaristokratia” [7]. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen samalla tavalla kuin keskiluokan kulutus, seurauksena voi olla länsimaiden segregaatio siis kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[8]. Samalla keskiluokkainen unelma ”paremmasta tulevaisuudesta” romuttuu ja myös toimihenkilöiden palkkataso globaalitoimialoilla laskee alle toimeentulominimin[9].
Työvoiman ylikansallinen liikkuvuus on periaatteessa merkittävä sopeutumiskanava, mutta se on poliittisesti vaikea toteuttaa, ei ratkaise ongelmia ainakaan Suomen tapaisen maan syrjäytyneiden eduksi vaan ulkomaisen työvoiman tarve on täällä ilmeinen talouden kasvutekijänä. Työvoiman liikkuvuuden pääpaino on suurissa EU-maissa. Euroopassa on noin 18 miljoonaa siirtolaista ja lisäksi uusi siirtolaisaalto on odottamassa EU:n uuden ”elintasorajan” takana uusissa EU-maissa[10]. Kansallinen liikkuvuus saattaa myös kasvaa ja olla merkittävä keino työllisyyden ylläpitämiseen ja tämä politiikka on onnistunut vahvojen työmarkkinainstituutioiden maissa kuten Itävalta, joka jo 1970-luvulla yhdentyi rahajärjestelmältään Saksaan. Itävallassa määräävä neuvottelutaso on toimialataso, mutta epämuodollinen koordinaatio on auttanut pitämään palkankorotukset riittävän maltillisina[11]. Kansallinen tai ylikansallinen työvoiman alueellisen liikkuvuuden parantaminen on merkittävä mahdollisuus erityisesti Euroopalle, koska EU laajenee uusiin maihin, joissa löytyy ricardolaista komparatiivista etua työvoimakustannusten ja tuotantorakenteiden suhteen. EU:n näkökulmasta uudet EU-maat merkitsevät merkittävää kilpailullista haastetta, koska uusissa EU-maissa monet toimialat kuten rakennusteollisuus tai palvelualat ovat tehokkaita ja toisaalta näillä mailla on etunaan noin viisi kertaa alemmat työvoimakustannukset sekä selkeä kansallinen visio kasvattaa kansallista hyvinvointia yrittäjyyden ja talouskasvun avulla. Parhaimmillaan EU:n itälaajentuminen saattaa merkitä koko EU-alueelle samanlaista kasvuimpulssia kuin mitä ns. Sun Belt -vyöhyke merkitsi Yhdysvalloille 1980-luvulta lähtien[12]. EU:n heikkous on kuitenkin se, että alueellinen liikkuvuus ei toimi yhtä tehokkaasti kuin Yhdysvalloissa, mihin syynä on se, että taantuvien maiden kuten Kreikka rinnalla ei ole merkittäviä kasvualueita tai –maita. EU siis tarvitsee alueellista dynamiikkaa ja sitä tukeva politiikkaa.
[1] Oppenheimerin komitean (The Ad Hoc Committee on the Triple Revolution Memorandum, 22.3.1964) mukaan kyse n kolmesta samanaikaisesta vallankumouksesta: säätöteknisestä, aseteknisestä ja ihmisoikeuksia koskevasta.
[2] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[3] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[4] 1950-luvulla alkoi japanilainen Toyota kehittää uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön , ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta. Toyota-malli on (Rifkin, 1995).
[5] Rifkin (1995) päättää analyysinsä toteamukseen, että OECD:n alueella on nyt työttömänä 35 miljoonaa ihmistä ja lisäksi 15 miljoonaa on kokonaan luopunut työnhausta tai hyväksynyt osa-aikatyön.
[6] Yhdysvalloissa ”valkoisesta esikaupunkien” keskiluokasta tuli taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset.
[7] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[8] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[9] Yhdysvaltojen Senaatin selvityksen mukaan vuonna 1991 esimerkiksi 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan, kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Joutuessaan kilpailemaan toisaalta automaatiota vastaan ja toisaalta kansainvälisen palkkatason kanssa, amerikkalaiset työntekijät ovat ajautuneet yhä lähemmäs taloudellisen olemassaolonsa äärirajaa. Automaatio kohdistui 1990-luvun alussa keskiluokkaan, jota on pidettävä amerikkalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä ryhmänä, kun ajatellaan yhteiskunnan taloudellista vakautta ja yhteiskunnan turvallisuutta.
[10] Esimerkiksi Tšekin tasavallassa on 70 000 ukrainalaista, Unkarissa noin 50 000 romanialaista sekä Puolassa noin 15 000 valkovenäläistä ja ukrainalaista
[11] EMU-jäsenyyden Itävallalle aiheuttamia vaikutuksia selvittänyt raportti toteaakin, että Itävallassa välttämättömät muutokset työmarkkinoiden toiminnassa on jo pääosin tehty.
[12] Timo Summan dosenttiluento/ HKKK/ Chydenia 14.4.2003 (Päätehtävänä Timo Summalla on johtaa Euroopan komission yritystoiminnan pääosastoa komissaari Erkki Liikasen alaisuudessa).
Erityisesti EU-maissa teknologinen kehitys on vähentävät työpaikkoja teollisuudessa nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Osaselitys on se, että uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen samalla, kun perinteisiä palvelualoja on rationalisoitu, kuten pankkialalla Suomessa on tapahtunut. Lisäksi teknologia tuo mukanaan riskin loppuun palamisesta, sillä uusi automaatio ja uudet organisaatiomallit syrjäyttävät yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio lisääntyy kaikkialla[5]. Eritysen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä siis ns. keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli[6]. Keskiluokan ahdinko voi johtaa siihen, että maailmanmarkkinoiden ostovoima romahtaa, millä olisi vakavat seuraukset globaalitaloudelle, sillä teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvin palkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat ”älyllisen pääomaa” ja ”tietoaristokratia” [7]. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen samalla tavalla kuin keskiluokan kulutus, seurauksena voi olla länsimaiden segregaatio siis kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[8]. Samalla keskiluokkainen unelma ”paremmasta tulevaisuudesta” romuttuu ja myös toimihenkilöiden palkkataso globaalitoimialoilla laskee alle toimeentulominimin[9].
Työvoiman ylikansallinen liikkuvuus on periaatteessa merkittävä sopeutumiskanava, mutta se on poliittisesti vaikea toteuttaa, ei ratkaise ongelmia ainakaan Suomen tapaisen maan syrjäytyneiden eduksi vaan ulkomaisen työvoiman tarve on täällä ilmeinen talouden kasvutekijänä. Työvoiman liikkuvuuden pääpaino on suurissa EU-maissa. Euroopassa on noin 18 miljoonaa siirtolaista ja lisäksi uusi siirtolaisaalto on odottamassa EU:n uuden ”elintasorajan” takana uusissa EU-maissa[10]. Kansallinen liikkuvuus saattaa myös kasvaa ja olla merkittävä keino työllisyyden ylläpitämiseen ja tämä politiikka on onnistunut vahvojen työmarkkinainstituutioiden maissa kuten Itävalta, joka jo 1970-luvulla yhdentyi rahajärjestelmältään Saksaan. Itävallassa määräävä neuvottelutaso on toimialataso, mutta epämuodollinen koordinaatio on auttanut pitämään palkankorotukset riittävän maltillisina[11]. Kansallinen tai ylikansallinen työvoiman alueellisen liikkuvuuden parantaminen on merkittävä mahdollisuus erityisesti Euroopalle, koska EU laajenee uusiin maihin, joissa löytyy ricardolaista komparatiivista etua työvoimakustannusten ja tuotantorakenteiden suhteen. EU:n näkökulmasta uudet EU-maat merkitsevät merkittävää kilpailullista haastetta, koska uusissa EU-maissa monet toimialat kuten rakennusteollisuus tai palvelualat ovat tehokkaita ja toisaalta näillä mailla on etunaan noin viisi kertaa alemmat työvoimakustannukset sekä selkeä kansallinen visio kasvattaa kansallista hyvinvointia yrittäjyyden ja talouskasvun avulla. Parhaimmillaan EU:n itälaajentuminen saattaa merkitä koko EU-alueelle samanlaista kasvuimpulssia kuin mitä ns. Sun Belt -vyöhyke merkitsi Yhdysvalloille 1980-luvulta lähtien[12]. EU:n heikkous on kuitenkin se, että alueellinen liikkuvuus ei toimi yhtä tehokkaasti kuin Yhdysvalloissa, mihin syynä on se, että taantuvien maiden kuten Kreikka rinnalla ei ole merkittäviä kasvualueita tai –maita. EU siis tarvitsee alueellista dynamiikkaa ja sitä tukeva politiikkaa.
[1] Oppenheimerin komitean (The Ad Hoc Committee on the Triple Revolution Memorandum, 22.3.1964) mukaan kyse n kolmesta samanaikaisesta vallankumouksesta: säätöteknisestä, aseteknisestä ja ihmisoikeuksia koskevasta.
[2] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[3] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[4] 1950-luvulla alkoi japanilainen Toyota kehittää uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön , ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta. Toyota-malli on (Rifkin, 1995).
[5] Rifkin (1995) päättää analyysinsä toteamukseen, että OECD:n alueella on nyt työttömänä 35 miljoonaa ihmistä ja lisäksi 15 miljoonaa on kokonaan luopunut työnhausta tai hyväksynyt osa-aikatyön.
[6] Yhdysvalloissa ”valkoisesta esikaupunkien” keskiluokasta tuli taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset.
[7] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[8] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[9] Yhdysvaltojen Senaatin selvityksen mukaan vuonna 1991 esimerkiksi 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan, kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Joutuessaan kilpailemaan toisaalta automaatiota vastaan ja toisaalta kansainvälisen palkkatason kanssa, amerikkalaiset työntekijät ovat ajautuneet yhä lähemmäs taloudellisen olemassaolonsa äärirajaa. Automaatio kohdistui 1990-luvun alussa keskiluokkaan, jota on pidettävä amerikkalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä ryhmänä, kun ajatellaan yhteiskunnan taloudellista vakautta ja yhteiskunnan turvallisuutta.
[10] Esimerkiksi Tšekin tasavallassa on 70 000 ukrainalaista, Unkarissa noin 50 000 romanialaista sekä Puolassa noin 15 000 valkovenäläistä ja ukrainalaista
[11] EMU-jäsenyyden Itävallalle aiheuttamia vaikutuksia selvittänyt raportti toteaakin, että Itävallassa välttämättömät muutokset työmarkkinoiden toiminnassa on jo pääosin tehty.
[12] Timo Summan dosenttiluento/ HKKK/ Chydenia 14.4.2003 (Päätehtävänä Timo Summalla on johtaa Euroopan komission yritystoiminnan pääosastoa komissaari Erkki Liikasen alaisuudessa).
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Modernismi, teollinen vallankumous ja yhteiskunta
Modernismi, teollinen vallankumous ja yhteiskunta
Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on myös merkinnyt pääomien kasautumista, kapitalismia. Modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.
Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi; keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei hyväksynyt auktoriteetteja. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa[1]. Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa.
Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien[2]. Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Locken ajattelulla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa. Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä on muuten vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapaudet johtavat yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.
Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.
Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Locken ajatukset jäivät sivuun, kun teollinen vallankumous käynnistyi Englannista ja johti radikaaleihin muutoksiin kaikissa teollistuvissa maissa. Esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan kapitalisteille ja kehotti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään toimiin tuotantovälineiden ottamiseksi yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden kapitalisteille, jotka pyrkivät voiton maksimointiin alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, mutta ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua. Marxin työn lisäarvoteoria on ansiokas, mutta Marxin johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta ovat ongelmalliset. Kun katsoo teollista kehitystä 1800-luvulta nykypäivään, voi havaita, että teknologinen vallankumous on tarjonnut yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia työn tuottavuuden kohottamiseen.
1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjan ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi siis olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnantajan taito ja uutteruus[3]. Harisalo ja Miettinen[4] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja. Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.
Vertailu yli maiden ja ajan auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää, että siellä missä kohtaavat rationalismi yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britanniassa 1600-1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi Britaniaa selvemmin rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvadissa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteenanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[5] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaiden johtoon. Britannia pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt organisoimaan suuryritysten johtamista, joten Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa johtavan aseman. Kiina on tämän hetken esimerkki modernismista.
Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernismi. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[6] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo maan vääristyneistä hintasuhteista[7]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.
Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui merkantilismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankauppaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan Siperian öljy- ja kaasukentille sellaisessa mittakaavassa, että siihen ei olisi pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisin jälkeen. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.
Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:
Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.
Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.
Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[8] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britannian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi.
Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.
Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä. Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.
1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian, jonka keskeinen ansio on talouksien ohjattavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus toimii taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen 1900-luvun alueen modernismin tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[9].
Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[10] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solow havaitsi, että panostukset teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteinen teknologiavaranto hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[11] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa, sillä erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Yrityslähtöisen kasvuteorian arkkitehti on Paul Romer[12], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[13]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailupaine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.
Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeuden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatiot ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista. Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy Suomessa siinä, että meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt yleiselle tasolle. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.
[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[4]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[5] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA.
[6] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[7]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[8] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[9] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[10] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[11] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[12] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[13] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.
Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on myös merkinnyt pääomien kasautumista, kapitalismia. Modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.
Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi; keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei hyväksynyt auktoriteetteja. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa[1]. Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa.
Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien[2]. Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Locken ajattelulla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa. Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä on muuten vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapaudet johtavat yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.
Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.
Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Locken ajatukset jäivät sivuun, kun teollinen vallankumous käynnistyi Englannista ja johti radikaaleihin muutoksiin kaikissa teollistuvissa maissa. Esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan kapitalisteille ja kehotti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään toimiin tuotantovälineiden ottamiseksi yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden kapitalisteille, jotka pyrkivät voiton maksimointiin alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, mutta ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua. Marxin työn lisäarvoteoria on ansiokas, mutta Marxin johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta ovat ongelmalliset. Kun katsoo teollista kehitystä 1800-luvulta nykypäivään, voi havaita, että teknologinen vallankumous on tarjonnut yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia työn tuottavuuden kohottamiseen.
1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjan ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi siis olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnantajan taito ja uutteruus[3]. Harisalo ja Miettinen[4] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja. Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.
Vertailu yli maiden ja ajan auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää, että siellä missä kohtaavat rationalismi yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britanniassa 1600-1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi Britaniaa selvemmin rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvadissa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteenanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[5] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaiden johtoon. Britannia pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt organisoimaan suuryritysten johtamista, joten Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa johtavan aseman. Kiina on tämän hetken esimerkki modernismista.
Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernismi. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[6] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo maan vääristyneistä hintasuhteista[7]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.
Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui merkantilismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankauppaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan Siperian öljy- ja kaasukentille sellaisessa mittakaavassa, että siihen ei olisi pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisin jälkeen. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.
Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:
Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.
Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.
Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[8] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britannian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi.
Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.
Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä. Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.
1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian, jonka keskeinen ansio on talouksien ohjattavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus toimii taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen 1900-luvun alueen modernismin tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[9].
Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[10] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solow havaitsi, että panostukset teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteinen teknologiavaranto hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[11] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa, sillä erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Yrityslähtöisen kasvuteorian arkkitehti on Paul Romer[12], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[13]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailupaine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.
Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeuden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatiot ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista. Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy Suomessa siinä, että meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt yleiselle tasolle. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.
[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[4]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[5] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA.
[6] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[7]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[8] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[9] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[10] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[11] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[12] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[13] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.
Economic growth theories on focus
Economic growth theories on focus
In the global economy, there are at least a billion educated people out of the economic system. Most of them are young and they are living in Asia, Africa and Latin America. The current financial crisis in the US and EU will have extremely serious implications. The downsizing of jobs will further accelerate and billions of people are marginalized. The implication is that the trend cannot continue for ever without violating the institutional foundations of democratic nations and IIGOs[1], such as the UN or the WTO. Mobility, adaptability, and creativity are the best characteristics of school children all around the world. In our globe, there are at least one billion young, education people without jobs. The best resource is unused. There must be some systematic failure in the economic growth theories. Robert Solow from the MIT, the Nobel-prize winner, is the developer of the neoclassical or exogenous growth theory[2] that dominates public policies. In Solow’s model (Formula 1), the economic growth is caused by capital accumulation and autonomous technological change.
Y = F(K, L)
where
K = the capital stock and
L = the labor force
Formula 1: Solow’ model
Solow postulated that the production function displays constant returns to scale, so that doubling all inputs would double output. This kind of a simplifying assumption is the major weakness, since holding one input constant (labor) and doubling capital will yield less than double the amount of output. This is the law of diminishing marginal returns. Solow’s model is an example of the exogenous growth theories that are no more capable to explain the global economic growth. Solow received his main result through the residual analysis. Solow broke down changes in labor productivity into two parts: (1) increase in the amount of capital per unit of labor and (2) technological progress. Solow found that the technology progress has in western countries been the most important input factor allowing long-run growth in real wages and the standard of living. In his Nobel Prize lecture, Solow referred to the rivalry (or complementarities) as the catalyst of innovations. Solow highly appreciated Schumpeter’s thinking. Solow admitted in his lecture[3].
The new or endogenous growth theory was initiated by Paul Romer[4] who found that an economy’s increased openness use to raise domestic productivity, and hence must have a positive effect on the living standards of a nation. The new growth theory is based on the idea that the long-run growth is determined by economic incentives. These incentives created by the markets affect profoundly on the pace and direction of economic progress. In Romer's view, the global economy is not defined by scarcity and limits on growth. Instead, there are huge opportunities for new ideas to create wealth. The neoclassical theory of how to allocate scarce resources among alternative uses through price systems is not good enough. This was known since the 1950s, when Solow reported that technological changes accounted for about 80% of economic growth. An educated work force plays a special role in determining the rate of long-run growth. Still neoclassical economics dominates all around the world. Romer constructed a model in which he splitted the world into tow parts: physical objects and ideas. Physical objects are scarce and subject to the law of diminishing returns. They cannot drive economic growth as ideas.
Human beings possess a nearly infinite capacity to reconfigure physical objects. Humans can boost productivity, spawn new opportunities for profit, and ultimately drive economic growth. When humans do set to work in an unexplored area, important new discoveries will emerge. Mobility, adaptability, and creativity of school children all around the world need to be accounted that is the mission of the HopeEconomics. The key in the growth process is the market system, supported by the hybrid institutions like universities or R&D labs and by other informal networks like technology parks. Romer maintains that inventions are intentional and generate technological spillovers that lower the cost of future innovations. Schumpeter used the concept of innovation chain to describe the same. The new growth theory has become popular during the two last decades in the USA and, later, in newly industrialized countries like China and India that invest in innovations.
MNCs are as a group the winners of globalization[5]. Their role is to maintain the static efficiency in markets. They are actively renewing their structures. The HopeEconomics has much to do with the dynamics, relying on people networks as the Linux community. The hope economics provides the human agency of how to educate school children to cope and even win with globalization. Innovativeness, the scope economies, is the (only) positive strategy that people networks have for competition against the scale economies of MNCs. As Frank Knigth[6], we strongly believe that entrepreneurial profit resulting from an exercise of ultimate responsibility which in its very nature cannot be insured nor capitalized or salaried. Knight’s risk theory distinguishes between: the objective probability that an event will happen, and, the immeasurable unknown, such as the inability to predict the demand of a new product.
The HopeEconomics have huge expectations since 'true uncertainty’ is the contingency that school children have to tackle in all nations or continents. School children all around the world need entrepreneurship. A pessimistic view, arguing that, in the long run, economic growth is limited by progress in physics, biology, and engineering, rather than by incentives is impossible to accept since its means continous lost of jobs. Some writers, such as Tom Peters[7], have advanced Romer’s ideas. They believe that the global economy can solve or is obliged to solve many complex problems with collaboration over old barriers. This is the key notion in the HopeEeconomics.
[1]IIGO = International Inter-Governmental Organization
[2]Solow, Robert (2000) Growth Theory, An Exposition. Oxford, Oxford University Press.
[3]Solow, Robert (1987) Lecture to the memory of Alfred Nobel, December 8, 1987: Growth Theory and After.
[4] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in The Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[5] It was Harvard’s professor Theodor Levitt who firstly discussed of the theme. His view is multionationals that operate in all continents, and in all markets (goods, sevices, financing, IPRs etc). Levitt, Theodore (1983) The Globalization of Markets, Harvard Business Review, May-June.
[6] Knigth, Frank (1920) Risk, Uncertainty, and Profit, Chicago, Universitiy of Chicago Press.
[7]Peters, Thomas (1990) Thriving on Chaos, Harper & Row, New York.
In the global economy, there are at least a billion educated people out of the economic system. Most of them are young and they are living in Asia, Africa and Latin America. The current financial crisis in the US and EU will have extremely serious implications. The downsizing of jobs will further accelerate and billions of people are marginalized. The implication is that the trend cannot continue for ever without violating the institutional foundations of democratic nations and IIGOs[1], such as the UN or the WTO. Mobility, adaptability, and creativity are the best characteristics of school children all around the world. In our globe, there are at least one billion young, education people without jobs. The best resource is unused. There must be some systematic failure in the economic growth theories. Robert Solow from the MIT, the Nobel-prize winner, is the developer of the neoclassical or exogenous growth theory[2] that dominates public policies. In Solow’s model (Formula 1), the economic growth is caused by capital accumulation and autonomous technological change.
Y = F(K, L)
where
K = the capital stock and
L = the labor force
Formula 1: Solow’ model
Solow postulated that the production function displays constant returns to scale, so that doubling all inputs would double output. This kind of a simplifying assumption is the major weakness, since holding one input constant (labor) and doubling capital will yield less than double the amount of output. This is the law of diminishing marginal returns. Solow’s model is an example of the exogenous growth theories that are no more capable to explain the global economic growth. Solow received his main result through the residual analysis. Solow broke down changes in labor productivity into two parts: (1) increase in the amount of capital per unit of labor and (2) technological progress. Solow found that the technology progress has in western countries been the most important input factor allowing long-run growth in real wages and the standard of living. In his Nobel Prize lecture, Solow referred to the rivalry (or complementarities) as the catalyst of innovations. Solow highly appreciated Schumpeter’s thinking. Solow admitted in his lecture[3].
The new or endogenous growth theory was initiated by Paul Romer[4] who found that an economy’s increased openness use to raise domestic productivity, and hence must have a positive effect on the living standards of a nation. The new growth theory is based on the idea that the long-run growth is determined by economic incentives. These incentives created by the markets affect profoundly on the pace and direction of economic progress. In Romer's view, the global economy is not defined by scarcity and limits on growth. Instead, there are huge opportunities for new ideas to create wealth. The neoclassical theory of how to allocate scarce resources among alternative uses through price systems is not good enough. This was known since the 1950s, when Solow reported that technological changes accounted for about 80% of economic growth. An educated work force plays a special role in determining the rate of long-run growth. Still neoclassical economics dominates all around the world. Romer constructed a model in which he splitted the world into tow parts: physical objects and ideas. Physical objects are scarce and subject to the law of diminishing returns. They cannot drive economic growth as ideas.
Human beings possess a nearly infinite capacity to reconfigure physical objects. Humans can boost productivity, spawn new opportunities for profit, and ultimately drive economic growth. When humans do set to work in an unexplored area, important new discoveries will emerge. Mobility, adaptability, and creativity of school children all around the world need to be accounted that is the mission of the HopeEconomics. The key in the growth process is the market system, supported by the hybrid institutions like universities or R&D labs and by other informal networks like technology parks. Romer maintains that inventions are intentional and generate technological spillovers that lower the cost of future innovations. Schumpeter used the concept of innovation chain to describe the same. The new growth theory has become popular during the two last decades in the USA and, later, in newly industrialized countries like China and India that invest in innovations.
MNCs are as a group the winners of globalization[5]. Their role is to maintain the static efficiency in markets. They are actively renewing their structures. The HopeEconomics has much to do with the dynamics, relying on people networks as the Linux community. The hope economics provides the human agency of how to educate school children to cope and even win with globalization. Innovativeness, the scope economies, is the (only) positive strategy that people networks have for competition against the scale economies of MNCs. As Frank Knigth[6], we strongly believe that entrepreneurial profit resulting from an exercise of ultimate responsibility which in its very nature cannot be insured nor capitalized or salaried. Knight’s risk theory distinguishes between: the objective probability that an event will happen, and, the immeasurable unknown, such as the inability to predict the demand of a new product.
The HopeEconomics have huge expectations since 'true uncertainty’ is the contingency that school children have to tackle in all nations or continents. School children all around the world need entrepreneurship. A pessimistic view, arguing that, in the long run, economic growth is limited by progress in physics, biology, and engineering, rather than by incentives is impossible to accept since its means continous lost of jobs. Some writers, such as Tom Peters[7], have advanced Romer’s ideas. They believe that the global economy can solve or is obliged to solve many complex problems with collaboration over old barriers. This is the key notion in the HopeEeconomics.
[1]IIGO = International Inter-Governmental Organization
[2]Solow, Robert (2000) Growth Theory, An Exposition. Oxford, Oxford University Press.
[3]Solow, Robert (1987) Lecture to the memory of Alfred Nobel, December 8, 1987: Growth Theory and After.
[4] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in The Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[5] It was Harvard’s professor Theodor Levitt who firstly discussed of the theme. His view is multionationals that operate in all continents, and in all markets (goods, sevices, financing, IPRs etc). Levitt, Theodore (1983) The Globalization of Markets, Harvard Business Review, May-June.
[6] Knigth, Frank (1920) Risk, Uncertainty, and Profit, Chicago, Universitiy of Chicago Press.
[7]Peters, Thomas (1990) Thriving on Chaos, Harper & Row, New York.
torstai 18. maaliskuuta 2010
YLE uutisoi: Opiskelijan postiluukusta voi tipahtaa Kelan karhukirje.Välttääkseen korotetun opintotukien takaisinperinnän, on aikaa vapaaehtoiselle palautukselle maaliskuun loppuun asti. Ja korkoa kerääntyy maltilliset 15 prosenttia, jos ei vapaaehtoisesti tukia palauta.
On vaikea ymmärtää miksi tällainen järjestelmä on luotu. Opiskelijat on ajettu täysin selkä seinää vasten. Opiskelija ei voi maksaa Helsingin ja muiden keskusten kalliita vuokria mutta kuin käymällä töissä. Jos käy töissä ja samalla rakentaa omaa ja yhteistä talouttamme, saa kovan kohtelun.
Otan esimerkiksi oikeudessa käsitellyn talousrikostapauksen. Syytetty kertoi oikeudelle saavansa 1.700 euroa kuukaudessa Kelan päivärahaa. Jutun yhteydessä, joka koski törkeää petosta, hän korosti, että varallisuutta riittää: kallis asunto Helsingin keskustassa, sijoitusyhtiö,
kesämokkejä, jne. Hän oli yhtiönsä hallituksen puheenjohtaja ja vaimo oli hänellä töissä siis kaikkien tunnusmerkkien mukaan yrittäjä-työnantaja, joka ei missään olosuhteissa pitäisi olla oikeutettu Kela-päivärahaan. Kuitenkin päiväraha juoksi ja oikeudenkäynti valtion piikkiin.
Miksi Kela ei tässä tapauksessa ryhdy takaisinperintään? Eikä liene mitenkään ainutlaatuinen tapaus.
On vaikea ymmärtää miksi tällainen järjestelmä on luotu. Opiskelijat on ajettu täysin selkä seinää vasten. Opiskelija ei voi maksaa Helsingin ja muiden keskusten kalliita vuokria mutta kuin käymällä töissä. Jos käy töissä ja samalla rakentaa omaa ja yhteistä talouttamme, saa kovan kohtelun.
Otan esimerkiksi oikeudessa käsitellyn talousrikostapauksen. Syytetty kertoi oikeudelle saavansa 1.700 euroa kuukaudessa Kelan päivärahaa. Jutun yhteydessä, joka koski törkeää petosta, hän korosti, että varallisuutta riittää: kallis asunto Helsingin keskustassa, sijoitusyhtiö,
kesämokkejä, jne. Hän oli yhtiönsä hallituksen puheenjohtaja ja vaimo oli hänellä töissä siis kaikkien tunnusmerkkien mukaan yrittäjä-työnantaja, joka ei missään olosuhteissa pitäisi olla oikeutettu Kela-päivärahaan. Kuitenkin päiväraha juoksi ja oikeudenkäynti valtion piikkiin.
Miksi Kela ei tässä tapauksessa ryhdy takaisinperintään? Eikä liene mitenkään ainutlaatuinen tapaus.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
VÄYRYNEN ON OIKEASSA – RUOTSI ON HYÖTYNYT ”PELISTÄÄN”
Ulkomaankauppaministeri Väyrynen vaatii 6.03.2010 Kauppalehdessä ”Ruotsin peli saatava loppumaan”. Totta on, että Ruotsin kruunun heikentynyt auttaa Ruotsia viennin kasvun vauhdittamisessa samalla kuin Suomi on kiinni vahvassa eurossa.
On selvää, että paljon muuta ei ole tehtävissä kuin päivittely. Arpa on jo heitetty. Olin puhematkalla Ruotsissa silloin, kun Svenskt Näringsliv ajoi Ruotsia kohti rahaliittoa. Kansalaiset mm. Uppsalan kahviloissa osasivat argumentoida varsin viisaasti eurosta – ja päätyivät sitten siihen, että eurolla on etunsa mutta kruunalla niitä on enemmän. Ruotsista tuli näin ”vapaamatkustaja” mutta ei ainoa EU:ssa.
Oliko Suomen rahaliittojäsenyys ilman Ruotsia virhe, kuten Väyrynen väittää? Näin jälkikäteen - kyllä. Väliaikaisesti vahva euro on tarjonnut myötään halvat korot ja halvat tuontihinnat. Nämä edut on nyt vähäisemmät kuin viennin hintakilpailu, minkä euro on romuttanut 2000-luvulla. Suurin ”ongelma” on Kiinan valuutta (Yuan), jonka on vahvasti aliarvostettu ja näin vipuaa euroa ylöspäin.
Lama paljasti Suomen heikon hintakilpailukyvyn, mikä ei olisi pitänyt olla yllätys – mutta kuitenkin oli. Väitin jo vuonna 2006 julkisesti, että olemme matkalla kohti globaalikriisiä. Sitä ei silloin otettu vakavasti. Pikemminkin Suomen pankin EURO & TALOUS (3,2006) kertoi, että Suomen talouskasvu oli tämän vuoden alkupuoliskolla poikkeuksellisen nopeaa ja koko vuoden BKT:n kasvuennuste on yli 5 %.
Taustalla on laskentamenetelmien uudistus, jossa otettiin käyttöön mm. vaihtuva perusvuosi ja kaksoisdeflatointi. Myös tiedonkeruun parannusten vaikutukset Suomen taloustilastoihin ovat merkittäviä. Tämän seurauksena palveluviennin osuus vuosien 2001−2005 keskimäärästä kasvoi 12 prosentista 18.5 prosenttiin. Tilastokorjaus nosti BKT:n arvoa 1,8 % vanhoihin tilastoihin verrattuna vuosina 2001–2005.
BKT:n arvon yllättävä kohoaminen sai aikaan yleisen innostuksen. Vaalien alla on ennakoitua suurempi valtion menotalouden pelivara, kun valtion velka kohonneen BKT:n myötä näyttää kohtuulliselta samoin kuin verotus. Suomessa on hetkessä tullut moderni palveluviejä. Jokainen meistä olisi vain hyvillään, jos tätä kautta saataisiin vauhtia kansantalouteen. Mutta varoituksen sana on silti paikallaan.
Laskentajärjestelmän muutos on aineetonta hyvää, eikä sen tuottamia parempia lukua voi syödä. Tästä ei pitäisi innostua tekemään vaalibudjettia. Raha on välttämätön vaihdannan väline, eikä tilastomuutos lisää kansalaisten ostovoimaa. Se vain lisäsi kuplatalouden riskiä, jonka merkit olivat jo 2006 käsillä. Kasvavia velkoja ei niitäkään voi maksaa tilastomuutoksen siunaamalla BKT:llä vaan vain rahalla.
Yrityssektorin kiistatta tuottama aineeton arvonlisä on sinällään hyvä asia, koska teolliset palvelut ovat parasta liiketoimintaa. Tietenkin yritysten taitava tuotannon kohdentaminen eri maihin lisää niiden voittoja ja niin kauan kuin pääkonttori on täällä, me kaikki hyödymme siitä yrityksen maksamien verojen muodossa. Mutta tässäkin on riskinä se, että emme selviä vain teollisten palveluiden varassa. Tarvitaan myös hintakilpailukykyinen teollisuus.
Suomessa ns. sisäinen devalvaatio on jäänyt täysin sivuun, vaikka sen olisi pitänyt olla hallituksen työlistalla koko euro-kauden ajan. Päinvastoin on koko ajan kasvatettu julkisia menoja. Yleisen mielipiteen muokkaamiseksi tälle suosiolliseksi on tarvittaessa tilattu selvitys ”unelma-Suomesta” filosofeilta ja sosiologeilta, jotka eivät taatusti kuin perusteista kansainvälisen kaupan ja talouden kentällä.
Esimerkiksi kolmen tohtorin ryhmä (Jääskeläinen, Urmas ja Vaivio) tyrmättiin ilman keskustelua, vaikka ryhmä esitti jo 90-luvulla sen mitä olisi pitänyt tehdä. Olisi tarvittu uusia ydinvoimaloita ja muita järeitä toimia teollisten investointien kannusteina. Nyt keskisuuret teolliset yritykset uhkaavat kaatua likviditeettiongelmiin mutta tämä ei aiheuta suurtakaan huolta politiikassa.
Niinpä niin – kunpa olisi vielä Kekkonen tai edes joku lähes hänen mittaisensa teollisuuden ymmärtäjä! Jos Väyrynen sitä tarkoittaa, hän on oikeassa! Olisi korkea aika lopettaa vienti kuristava – joskin sinällään laillinen lakkoilu – käyttäen täysin laillisia pakkosovittelun keinoja.
Professori Arto Lahti, Aalto-yliopisto
On selvää, että paljon muuta ei ole tehtävissä kuin päivittely. Arpa on jo heitetty. Olin puhematkalla Ruotsissa silloin, kun Svenskt Näringsliv ajoi Ruotsia kohti rahaliittoa. Kansalaiset mm. Uppsalan kahviloissa osasivat argumentoida varsin viisaasti eurosta – ja päätyivät sitten siihen, että eurolla on etunsa mutta kruunalla niitä on enemmän. Ruotsista tuli näin ”vapaamatkustaja” mutta ei ainoa EU:ssa.
Oliko Suomen rahaliittojäsenyys ilman Ruotsia virhe, kuten Väyrynen väittää? Näin jälkikäteen - kyllä. Väliaikaisesti vahva euro on tarjonnut myötään halvat korot ja halvat tuontihinnat. Nämä edut on nyt vähäisemmät kuin viennin hintakilpailu, minkä euro on romuttanut 2000-luvulla. Suurin ”ongelma” on Kiinan valuutta (Yuan), jonka on vahvasti aliarvostettu ja näin vipuaa euroa ylöspäin.
Lama paljasti Suomen heikon hintakilpailukyvyn, mikä ei olisi pitänyt olla yllätys – mutta kuitenkin oli. Väitin jo vuonna 2006 julkisesti, että olemme matkalla kohti globaalikriisiä. Sitä ei silloin otettu vakavasti. Pikemminkin Suomen pankin EURO & TALOUS (3,2006) kertoi, että Suomen talouskasvu oli tämän vuoden alkupuoliskolla poikkeuksellisen nopeaa ja koko vuoden BKT:n kasvuennuste on yli 5 %.
Taustalla on laskentamenetelmien uudistus, jossa otettiin käyttöön mm. vaihtuva perusvuosi ja kaksoisdeflatointi. Myös tiedonkeruun parannusten vaikutukset Suomen taloustilastoihin ovat merkittäviä. Tämän seurauksena palveluviennin osuus vuosien 2001−2005 keskimäärästä kasvoi 12 prosentista 18.5 prosenttiin. Tilastokorjaus nosti BKT:n arvoa 1,8 % vanhoihin tilastoihin verrattuna vuosina 2001–2005.
BKT:n arvon yllättävä kohoaminen sai aikaan yleisen innostuksen. Vaalien alla on ennakoitua suurempi valtion menotalouden pelivara, kun valtion velka kohonneen BKT:n myötä näyttää kohtuulliselta samoin kuin verotus. Suomessa on hetkessä tullut moderni palveluviejä. Jokainen meistä olisi vain hyvillään, jos tätä kautta saataisiin vauhtia kansantalouteen. Mutta varoituksen sana on silti paikallaan.
Laskentajärjestelmän muutos on aineetonta hyvää, eikä sen tuottamia parempia lukua voi syödä. Tästä ei pitäisi innostua tekemään vaalibudjettia. Raha on välttämätön vaihdannan väline, eikä tilastomuutos lisää kansalaisten ostovoimaa. Se vain lisäsi kuplatalouden riskiä, jonka merkit olivat jo 2006 käsillä. Kasvavia velkoja ei niitäkään voi maksaa tilastomuutoksen siunaamalla BKT:llä vaan vain rahalla.
Yrityssektorin kiistatta tuottama aineeton arvonlisä on sinällään hyvä asia, koska teolliset palvelut ovat parasta liiketoimintaa. Tietenkin yritysten taitava tuotannon kohdentaminen eri maihin lisää niiden voittoja ja niin kauan kuin pääkonttori on täällä, me kaikki hyödymme siitä yrityksen maksamien verojen muodossa. Mutta tässäkin on riskinä se, että emme selviä vain teollisten palveluiden varassa. Tarvitaan myös hintakilpailukykyinen teollisuus.
Suomessa ns. sisäinen devalvaatio on jäänyt täysin sivuun, vaikka sen olisi pitänyt olla hallituksen työlistalla koko euro-kauden ajan. Päinvastoin on koko ajan kasvatettu julkisia menoja. Yleisen mielipiteen muokkaamiseksi tälle suosiolliseksi on tarvittaessa tilattu selvitys ”unelma-Suomesta” filosofeilta ja sosiologeilta, jotka eivät taatusti kuin perusteista kansainvälisen kaupan ja talouden kentällä.
Esimerkiksi kolmen tohtorin ryhmä (Jääskeläinen, Urmas ja Vaivio) tyrmättiin ilman keskustelua, vaikka ryhmä esitti jo 90-luvulla sen mitä olisi pitänyt tehdä. Olisi tarvittu uusia ydinvoimaloita ja muita järeitä toimia teollisten investointien kannusteina. Nyt keskisuuret teolliset yritykset uhkaavat kaatua likviditeettiongelmiin mutta tämä ei aiheuta suurtakaan huolta politiikassa.
Niinpä niin – kunpa olisi vielä Kekkonen tai edes joku lähes hänen mittaisensa teollisuuden ymmärtäjä! Jos Väyrynen sitä tarkoittaa, hän on oikeassa! Olisi korkea aika lopettaa vienti kuristava – joskin sinällään laillinen lakkoilu – käyttäen täysin laillisia pakkosovittelun keinoja.
Professori Arto Lahti, Aalto-yliopisto
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Puoluekenttä on vahvassa murroksessa ja niin myös maailma ympärillä
Kokoomus on puolueena onnistunut parhaiten muuttamaan omaa identiteettiään. Puolue toimii muihin nähden merkittävästi avoimemmin ja asiaperusteisesti sekä ennen muuta aika tavalla odotusten mukaisesti. Samalla tavalla pörssiyhtiötkin ansaitsevat luottamuksen. Ne toimivat johdonmukaisesti sijoittajien odotusten mukaisesti ja mieluummin ylittävät ne kuin alittavat.
Mikään imago-peli ei tee puolueita eikä myöskään yhtiötä paremmaksi. Ihmiset ympäri maailmaa ovat älykkäitä ja koulutettaja. Lisäksi internet-pohjainen sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Pelkästään facebook ampuu nopeasti alas kaikki keinotekoiset mediatemput.
Kookoomus ei siis ole tehnyt mitään erityistä temppua menetyäkseen. Puolue on muita paremmin keskittynyt omien kannattajiensa odotusten täyttämiseen. Kokoomus menestyy ja pörssikurssit nousevat. Näillä on paljon samaa taustaa mutta on liian naiivia puhua jostakin uusliberalismista. Sellaista ei edes ole missään olemassa, eikä sillä ainakaan selitetetä yhtään mitään Suomessa.
Mikään imago-peli ei tee puolueita eikä myöskään yhtiötä paremmaksi. Ihmiset ympäri maailmaa ovat älykkäitä ja koulutettaja. Lisäksi internet-pohjainen sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Pelkästään facebook ampuu nopeasti alas kaikki keinotekoiset mediatemput.
Kookoomus ei siis ole tehnyt mitään erityistä temppua menetyäkseen. Puolue on muita paremmin keskittynyt omien kannattajiensa odotusten täyttämiseen. Kokoomus menestyy ja pörssikurssit nousevat. Näillä on paljon samaa taustaa mutta on liian naiivia puhua jostakin uusliberalismista. Sellaista ei edes ole missään olemassa, eikä sillä ainakaan selitetetä yhtään mitään Suomessa.
Osakekurssit nousevat ja työpaikat vähenevät - mistä se kertoo
Osakekurssit ovat nousseet jo pitkään, vaikka Suomen taloudella menee todella huonosti. Vienti on viimeisten tilastojen mukaan odotuksiakin heikommalla tasolla ja mitä se onkaan, kun saamme synkät luvut meneillään olevan lakkojakson yli. Varmaa on, että näistä lähtökohdista työpaikat vähenevät radikaalisti Suomessa.
Kuitenkin osakekurssit kertovat tarinaa siitä, että pörssiyhtiöillä menee todella hyvin. Niiden tulokset olivat jo viimeksi odotuksia paremmalla tasolla ja ilmeisesti seuraava julkistuskierros tuo esiin huikeita näkyviä monille pörssiyhtiöille. Syy on selvä. Yritykset eivät työllistä enää lakko-Suomessa vaan uusissa teollisuusmaissa, erityisesti Kiinassa.
Saimme taas nauttia kuuluisan filosofin kirjoituksista, joita ei varmaankaan ole ostettu pienellä rahalla. Suomessa on siis kaikki hyvin. Vaan eipä ole, jos vähänkin vaivautuu katsomaan pienten ja keskisuuren yritysten kassavirtoja. Kesä tuo mukanaan konkurssiaallon, jos ei jotakin nopeasti tehdä. Tuskin tehdään, kun filosofisesti olemme taas globaalivoittajia.
Kuitenkin osakekurssit kertovat tarinaa siitä, että pörssiyhtiöillä menee todella hyvin. Niiden tulokset olivat jo viimeksi odotuksia paremmalla tasolla ja ilmeisesti seuraava julkistuskierros tuo esiin huikeita näkyviä monille pörssiyhtiöille. Syy on selvä. Yritykset eivät työllistä enää lakko-Suomessa vaan uusissa teollisuusmaissa, erityisesti Kiinassa.
Saimme taas nauttia kuuluisan filosofin kirjoituksista, joita ei varmaankaan ole ostettu pienellä rahalla. Suomessa on siis kaikki hyvin. Vaan eipä ole, jos vähänkin vaivautuu katsomaan pienten ja keskisuuren yritysten kassavirtoja. Kesä tuo mukanaan konkurssiaallon, jos ei jotakin nopeasti tehdä. Tuskin tehdään, kun filosofisesti olemme taas globaalivoittajia.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
The global community has a despate need for better insitutions
In general terms, institutions are formed to reduce uncertainty in human exchange, providing actors with ready-made anchors of sense or premises to decisions (Loasby, 1999, p. 46). Douglass North (1993) focuses the institutional aspects of the economic past, concluding that institutions which protected property rights and which lowered transaction costs are the decisive factors in the history of economic growth. In North’s thinking, the state can never be treated as an exogenous actor in development policy, since the state have the mandate to set of property rights and enforce competitive market conditions.
Relying on the fact that markets have been broken down into regional clusters all over the world, Michael Porter (1990) proposed that home-base “diamonds” of regional clusters are the basis for “permanent” competitive advantages of nations. In the 1990s when globalization was formalized by the WTO treaty, industrialized countries started to reformulate their policy programs to create regional clusters that have generally been interpreted as “industrial forests”. Paul Krugman (1994, 1998, 1999), a Nobel-prize winner, has continuously been worried about governmental interventions on competition, propagating for openness of markets as the best allocation mechanism.
The winners of 21th century are also active to incorporate the theory and praxis of institutions and economics in order to create the most favourable environments globally for FDI by multinationals. . Referring to Smith (1876), we expect that multinationals are on their move towards cost efficiency. Because of uncertainty (see Knight, 1921), the prevailing contingency of global economics during the first decades of the 21th century, multinationals may further limit their business scopes and core competences (Reve, 1990). According to the principles of system dynamics by Jay Forester (see Roberts, 1978), this is the “must”.
The increasing complexity of global business environment can be managed by streamlining business processes (Williamson, 1991). Ricardo’s idea of comparative advantage underlies international trade theories. In the 1990s, when the WTO was established, industrial countries and, later, emerging economies started to orientate towards Smith’s absolute advantage, bringing the economies of scale back to the endogenous models of international trade (Abdelal and Tedlow, 2003).
The turbulence of global markets can collapse densely populated states. A historical case is the Soviet Union that was divided into nations in the late 1980s. Referring to Japan, Kenichi Ohmae (1995), a well-known writer, collapses of populous countries like China, India or Nigeria is already going on so that regions near coastline are well developed and global when landlocked regions are economically and socially marginalized. The global winners of new economic geography (Krugman (1991) are what Ohmae (1995) called “region states”, regions with sound socio-cultural structures and efficient infrastructures that are the main targets of foreign direct investments (FDI) by multinationals.
Where a the place for "small people"? The polarization of human population will continue. As Kenneth Arrow (1962), a Nobel-prize winner, found, information is an experience good and so is knowledge. Without being a member of some of knowledge-creating societies (Nonaka and Takeuchi, 1995) no one of us cannot be a winner. How can we create stimulating and rewarding communities for billions of children and young adults in our world?
According to Paul Romer (1989, 1990), through sharing a common cognition of global markets, clusteried multinational corporates with stong market positions maintain rigidities that prevent investments in truly radical innovations. This tends to invalidate the existing pools of talent, information, suppliers, and infrastructure. The global demand for innovative products in knowledge-based industries is high and growing rapidly.
A major challenge is the integration of digital technology and creativity. We are in the midst of transition from industrial society to information society. Because of this transition, prevailing business assumption will be challenged. Knowledge is replacing labor and capital as the key value driver. Markets are expanding from regional to global. Intelligent networks and virtual spaces are superseding the need for continuous material investments and bits are becoming more powerful than atoms. The challenge of creativity is immense. User-centric interactive services are smart. Applications of New Economy engage people’s brains and hands. What is the new, global culture is an open question.
Relying on the fact that markets have been broken down into regional clusters all over the world, Michael Porter (1990) proposed that home-base “diamonds” of regional clusters are the basis for “permanent” competitive advantages of nations. In the 1990s when globalization was formalized by the WTO treaty, industrialized countries started to reformulate their policy programs to create regional clusters that have generally been interpreted as “industrial forests”. Paul Krugman (1994, 1998, 1999), a Nobel-prize winner, has continuously been worried about governmental interventions on competition, propagating for openness of markets as the best allocation mechanism.
The winners of 21th century are also active to incorporate the theory and praxis of institutions and economics in order to create the most favourable environments globally for FDI by multinationals. . Referring to Smith (1876), we expect that multinationals are on their move towards cost efficiency. Because of uncertainty (see Knight, 1921), the prevailing contingency of global economics during the first decades of the 21th century, multinationals may further limit their business scopes and core competences (Reve, 1990). According to the principles of system dynamics by Jay Forester (see Roberts, 1978), this is the “must”.
The increasing complexity of global business environment can be managed by streamlining business processes (Williamson, 1991). Ricardo’s idea of comparative advantage underlies international trade theories. In the 1990s, when the WTO was established, industrial countries and, later, emerging economies started to orientate towards Smith’s absolute advantage, bringing the economies of scale back to the endogenous models of international trade (Abdelal and Tedlow, 2003).
The turbulence of global markets can collapse densely populated states. A historical case is the Soviet Union that was divided into nations in the late 1980s. Referring to Japan, Kenichi Ohmae (1995), a well-known writer, collapses of populous countries like China, India or Nigeria is already going on so that regions near coastline are well developed and global when landlocked regions are economically and socially marginalized. The global winners of new economic geography (Krugman (1991) are what Ohmae (1995) called “region states”, regions with sound socio-cultural structures and efficient infrastructures that are the main targets of foreign direct investments (FDI) by multinationals.
Where a the place for "small people"? The polarization of human population will continue. As Kenneth Arrow (1962), a Nobel-prize winner, found, information is an experience good and so is knowledge. Without being a member of some of knowledge-creating societies (Nonaka and Takeuchi, 1995) no one of us cannot be a winner. How can we create stimulating and rewarding communities for billions of children and young adults in our world?
According to Paul Romer (1989, 1990), through sharing a common cognition of global markets, clusteried multinational corporates with stong market positions maintain rigidities that prevent investments in truly radical innovations. This tends to invalidate the existing pools of talent, information, suppliers, and infrastructure. The global demand for innovative products in knowledge-based industries is high and growing rapidly.
A major challenge is the integration of digital technology and creativity. We are in the midst of transition from industrial society to information society. Because of this transition, prevailing business assumption will be challenged. Knowledge is replacing labor and capital as the key value driver. Markets are expanding from regional to global. Intelligent networks and virtual spaces are superseding the need for continuous material investments and bits are becoming more powerful than atoms. The challenge of creativity is immense. User-centric interactive services are smart. Applications of New Economy engage people’s brains and hands. What is the new, global culture is an open question.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
