Modernismi, teollinen vallankumous ja yhteiskunta

Modernismi, teollinen vallankumous ja yhteiskunta


Teollinen vallankumous siis modernismi muutti merkittävästi yhteiskuntien rakenteita sen jälkeen, kun se käynnistyi 1600-luvulla Englannissa. Teollisen yhteiskunnan ja modernismin symbolina voinee pitää autoa, joka vaikutus yhteiskuntarakenteisiin on ollut ratkaiseva. Länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu autokulttuurin varaan, mikä on lisännyt ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta. Samalla modernismi on sitonut talouskasvun fossiilisten polttoaineiden käytön kasvuun, mistä riippuvuudesta on vaikea irrottautua, kun liikenteen polttoaineena on noin 90-prosenttisesti öljy. Tähän on pyritty löytämään keinoja valjastamalla noin 20 % maailman biotuotannosta öljyä korvaavaan tuotantoon mutta tällä voidaan vähentää öljyn osuutta vain 5-10 %, mikä osoittaa aikamme haasteita. Teollinen vallankumous toimi demokratiaa vahvistavana ilmiönä, koska teollinen yhteiskunta tarvitsee laajasti kansalaisia kuluttajina ja työvoimana. Teollistaminen on myös merkinnyt pääomien kasautumista, kapitalismia. Modernismi otti selkeän yhteiskuntafilosofisen irtioton merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta; varallisuusasemaa ei enää ratkaissut syntyperä tai säätyasema vaan markkinoiden kautta toteutuva vapaa kilpailuprosessi siis luonnonvalinta.

Modernismin taustalla on valitusfilosofia, jonka taustat ovat Euroopassa 1600-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusfilosofien ajattelussa. Rene Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi, nykyaikaisen filosofian perustaja oli rationalisti. Hän lähti siitä, että aistihavainnot ovat epäluotettavia, joten järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi; keskeinen tieteellinen menetelmä on deduktio siis ajattelun keinoin tuotettu tieteellinen tulos. Descartes’n dualistinen teoria mielen ja ruumiin erillisyydestä pitää sisällään paljon samaa kuin mikä on pääosin antiikin filosofien tai maailmanuskontojen käsitys ihmisestä. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum (ajattelen, siis olen). Descartes ei hyväksynyt auktoriteetteja. Hän asetti omakohtaisen harkinnan, vapaan tutkimuksen järjen arvovallan, perinteen ja uskonnon yläpuolelle, eikä ole yllättävää, että Katolinen kirkko tuomitsi Descartesin harhaoppiseksi, ja hän toimi pääkautensa liberaalissa Hollannissa[1]. Descartesin ajatukset mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet länsimaiden valitusajajan ajatteluun. Syntyi edistysusko, jota Katolinen kirkko tosin vastusti katollisissa maissa.

Decartesin rationalismi on teollistumisen ajan oppi. John Locke (1632–1704) jalosti Descartesin rationalisimin Britaniassa, joka otti johtavan aseman sekä teollistumisessa 1700-luvulta lähtien[2]. Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu, tabula rasa, joten kaikki mitä ihminen tietää, hän oppii kokemuksen kautta. Locke pitää omistajuutta kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä; yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke korostaa järkeä normien lähteenä. Siksi yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää. Locken valtio-opillinen kannanotto on klassisen liberalismin julistus. Hän ei halua antaa valtiolle oikeuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilön luonnollisten oikeuksien, kuten terveys ja omaisuus kanssa. Locken ajattelulla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen perustuslain muotoiluun ja sitä yksilön oikeuksia korostavaan ajatteluun maassa. Locke puolustaa yksilön oikeutta elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen. Yksilön luovuttamattomat (inalienable) oikeudet ovat sellaisia, että niitä valtiovallan tulee kunnioittaa vaikka sillä on muuten vallankäytön monopoli. Locke uskoo klassisen liberalismin tapaan, että yksilön vapaudet johtavat yleisen vaurauden kasvuun. Locke kannattaa näin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa.

Ruotsi-Suomessa valituksen puolestapuhujaksi nousi akateeminen sivistyneistö, jonka innoittajana toimi Carl von Linne; hänen kasvien luokitusjärjestelmänsä on osoitus luonnonvalinnan nerokkuudesta myös talousmiehille. Suomessa eli vuosina 1729-1803 kirkkoherra ja talousmies Anders Chydenius. Hän omaksui Linnen ajatukset ja sovelsi niitä. Chydenius puolusti elinkeinojen, työn ja uskon vapautta ja vastusti yhteiskunnallista edistystä haittaavia rajoituksia ja määräyksiä Ruotsin valtiopäivillä pappissäädyn edustajana (1765-1766) hän ajoi tapuli- tai merikaupungin oikeudet rannikkokaupungeille kuten Kokkola, Vaasa ja Oulu. Hän perusteli vapaakauppaa kirjallaaan Kansallinen voitto, Den Nationale Winsten. Chydenius oli myös aikansa teknologiayrittäjä, sillä hän kuten monet kirkonmiehet pyrki tuottamaan ja soveltamaan uusia keksintöjä, kuten viljelymenetelmiä.

Valistuksen aika oli uusien keksintöjen aikaa. Locken ajatukset jäivät sivuun, kun teollinen vallankumous käynnistyi Englannista ja johti radikaaleihin muutoksiin kaikissa teollistuvissa maissa. Esiteollinen yhteiskunta kohtasi laajoja sosiaalisia ongelmia, joihin sillä ei ollut keinoja. Yhteiskunnallinen rauhattomuus kasvoi 1800-luvun loppua kohti, kun teollisuus uusien keksintöjen (mm. sähkö) myötä alkoi kasvaa kohti suurteollisia mittasuhteita. Yhteiskuntasuhteet kärjistyivät, kun saksalainen taloustieteilijä Karl Marx julisti sodan kapitalisteille ja kehotti Pääoma-kirjassaan työväkeä ryhtymään toimiin tuotantovälineiden ottamiseksi yhteiskunnan haltuun. Marx oletti, että tekninen kehitys ja yksityisen pääoman voitontavoittelu kasaavat kilpailuprosessista huolimatta varallisuuden kapitalisteille, jotka pyrkivät voiton maksimointiin alentamalla työntekijöiden palkkoja ja pidentämällä työaikoja. Marx näki suhteellisen lisäarvon eli työn tuottavuuden kohottamisen teknologisten uudistusten kautta, mutta ei uskonut kapitalismin kykyyn uudistua. Marxin työn lisäarvoteoria on ansiokas, mutta Marxin johtopäätökset lisäarvoteorian pohjalta ovat ongelmalliset. Kun katsoo teollista kehitystä 1800-luvulta nykypäivään, voi havaita, että teknologinen vallankumous on tarjonnut yrittäjille ja kapitalisteille runsaasti mahdollisuuksia työn tuottavuuden kohottamiseen.

1900-luvun alun suuria vaikuttajia oli yhdysvaltalainen insinööri Frederick Taylor, joka kirjoitti mullistavan kirjan ”Principles of Scientific Management”. Taylor osoitti, että ns. tieteellisen liikkeenjohdon avulla on mahdollista purkaa Karl Marxin kuvaama ristiriita työantajan ja työntekijän välillä. Taylorin mukaan työnantaja siis kapitalisti voi vaurastua vain, jos hän kannustaa työntekijöitään vaurastumaan. Sama pätee tosinpäin. Teollinen modernismi, tylorismi, voi siis olla ihmiskasvoinen eikä yksistään sido työntekijöitä liukuhihnaan kuten esimerksi Charles Chaplin parodisoi kuuluisassa elokuvassaan Nykyaika (Modern Times) vuodelta 1936. Taylor uskoi työntekijöiden ja työmenetelmien kehittämiseen ja teolliseen toimintamalliin, jonka perusta on yhteistoiminta eikä vain työnantajan taito ja uutteruus[3]. Harisalo ja Miettinen[4] nostavat Taylorin tulkinnassaan esiin käsitteen taitava pääoma, joka muuttuu kasvuksi, työpaikoiksi, tuottavuudeksi ja kohoaviksi palkoiksi ja levittää hyötyjä yhteiskuntaan kuin veteen heitetty kivi aaltoja. Harisalo ja Miettinen osuvat asian ytimeen; kasvollinen omistajuus, taitava pääoma on kautta aikojen ollut Suomelle kuten mille tahansa kansakunnalle äärimmäisen arvokas voimavara.

Vertailu yli maiden ja ajan auttaa ymmärtämään tietyn kehitystekijän merkitystä. Voinee väittää, että siellä missä kohtaavat rationalismi yhteiskunnan tiedepoliittisena oppina ja käytännön liberalismi on edellytykset taloudelliseen edistykseen. Näin oli Britanniassa 1600-1800-luvulla. Yhdysvallat valitsi Britaniaa selvemmin rationalismin ja liberalismin John Locken ajatusten innoittamana. Yhdysvallat teki sisällissotansa jälkeen hyviä valintoja. Kun edellytykset orjatyön käytölle etelän puuvillanviljelyssä olivat menneet, tarvittiin modernismia ja sen välineeksi talousyliopistot. Harvardista tuli modernismin symboli. Harvadissa yhdistyy kolme yritysjohdon keskeisesti tarvitsemaa tieteenanalaa: taloustiede, tekniikka ja oikeustiede. Tällä mallilla Harvard on menestynyt. Alfred Chandlerin[5] mukaan Yhdysvaltojen talousyliopistomalli tuotti uuden suurteollisen ajan yritysjohtajat. Teollisuusmiehet kuten Henry Ford tarvitsivat ammattijohtajia tehtaiden johtoon. Britannia pitäytyi filologisessa yliopistomallissa, eikä kyennyt organisoimaan suuryritysten johtamista, joten Yhdysvallat otti 1900-luvun alussa johtavan aseman. Kiina on tämän hetken esimerkki modernismista.

Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa hukattiin vuosikymmeniksi modernismi. Neuvostojärjestelmä Gosplanin ohjastamana painotti määrällisiä tuotantotavoitteita ja sotateollisuutta tukevan raskaan teollisuuden ja avaruusteollisuuden kehittämistä. Pekka Sutelan[6] mukaan tuotanto organisoitiin länsimaisen rationalisointiopin mukaan mutta taloudesta puuttui tuotantorakenteita uudistavat voimat siis yrittäjät ja yrittäjyyden instituutiot. Siksi Neuvostoliitto ei kyennyt vastaamaan teknologisen vallankumouksen haasteisiin. Harri Melin kertoo maan vääristyneistä hintasuhteista[7]. Kotimarkkinoiden hintataso ideologisesti perusteltujen välttämättömyyshyödykkeiden osalta oli halpa, kun taas kerskakulutushyödykkeet olivat kalliita. Maan keskitetty ulkomaankaupan organisaatio myi ja osti hyödykkeitä maailmanmarkkinahintojen mukaan välittämättä yksittäisen kaupan kannattavuudesta. Neuvostoliitto myi raaka-aineita ja puolivalmisteita kansainvälisille markkinoille alle tuotantokustannusten ja sulki tien maailmanmarkkinoille todellisilta kehitysmailta, joita se ideologisesti tuki.

Neuvostoliiton marxilainen talousmalli nojautui merkantilismiin, jossa valtio ohjaa ulkomaankauppaa. Länsimaisen taloustieteen perusta on markkinoiden itseohjautuvuus. Neuvostotalous toimi kansainvälisesti kuin monopoliyritys. Se sopeutti vaihdantansa kansainväliseen kilpailuun ja investoi avainaloille. Sillä ei ollut Yhdysvaltojen tapaista antitrustilainsäädäntöä, joka vuoden 1890 Scherman Actista lähtien pakotti Yhdysvallat sisäisesti purkamaan omat trustinsa. Tuotantomonopolit merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto kykeni investoimaan Siperian öljy- ja kaasukentille sellaisessa mittakaavassa, että siihen ei olisi pystynyt yksikään kapitalistinen yritys öljykriisin jälkeen. Neuvostoliitolla oli siis mittakaavaetu tuotannon organisointiin kansallisten rajojensa sisällä. Tämä etu selittää sen, että kasvavasta sisäisestä siis ideologisesta kaaoksesta huolimatta Neuvostoliiton vientiteollisuus ja ulkomaankaupan hallinto tekivät erinomaista liiketoimintaa (lähinnä myymällä öljyä ja kaasua) vielä pitkälle 80-luvulle ja siirsivät tätä kautta järjestelmän tuhoa niin pitkälle, kunnes johtava puolue erehtyi haaveilemaan siirtymisestä demokraattiseen sosialismiin.

Modernismi tarjoaa ajattomat perusteet (markkina)taloustieteelle:

Perustuslaillinen perusta on demokratia, joka sallii kansalaisen toimia oman järkensä mukaisesti, siis rationaalisesti, kuten taloustiede asian edelleen tulkitsee. Taustalla on John Locken ajatukset.

Markkinoiden institutionaalinen perusta on oikeudenmukainen kilpailu, joka toteutuu, kun markkinoilla on yhteiset pelisäännöt (prima facie moraaliset periaatteet). Tämän perusteet viitoitettiin Englannissa vuonna 1624 Statue of Monopolies säädöksellä, joka julisti privilegit ja monopolit mitättömiksi lukuun ottamatta niitä, jotka annettiin keksijöille keksintöjen suojaksi.

Kansainväliseen vaihdantaan modernisti tuo kaupan vapauden. Locken ja Adam Smithin[8] vaikutus näkyy siitä, että Englanti luopui jo 1600-luvulla merkantilismista, mikä on selitys maan menestykselle maailmankaupassa. Britannian nopea taloudellinen kasvu on kiistatta todiste siitä, että vapaa ulkomaankauppa johtaa kansakunnan vaurastumiseen, eikä kansan köyhyyteen ja privilegioista nauttivan eliitin rikastumiseen, kuten merkantilismi.

Mikrotaloudellinen perusta on Adam Smithin kysynnän ja tarjonnan laki. Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen kauppatapahtumien sarjana on kuin näkymätön käsivarsi (invisible hand), joka väsymättä päivästä toiseen saattaa yhteen ostajat ja tuottajat. Kysynnän ja tarjonnan laki ja elinkeinojen vapaus mahdollistavat sen, että taitava elinkeinoharjoittaja laajentaa markkinoitaan ja kehittää toimintaansa mm. hyödyntämällä keksintöjä.

Brittiläisen (markkina)taloustieteen merkittävin tieteellinen innovaatio oli David Ricardon komparatiivisen kustannusedun periaate, jonka mukaan valtio käy ulkomaankauppaa ylitarjonnalla siis hyödykkeillä, joissa ko. valtiolla on edullisesti käytettävissä tuotannontekijöitä. Ricardon näkemys on edelleen kansainvälisen kaupan perusaksiooma. Teollinen vallankumous on kaupan kasvun merkittävin selittäjä, koska se tarjosi mahdollisuuden taloudellisen tehokkuuden parantamiseen tuotannon mittakaavan (economies of scale) sekä työn erikoistumisen ja organisoitumisen (division of labour) kautta.


1900-luvun alussa syntyi neoklassinen taloustiede, joka sisältää ytimeltään nobelisti Leon Wahrasin matemaattisen talousteorian, jonka keskeinen ansio on talouksien ohjattavuuden paraneminen. Erityisen hyvin taloustieteen työvälineiden antama ohjaus toimii taloudellisen kasvun vallitessa, kun taas markkinoiden kyky ratkaista talouden kriisivaiheen ongelmat on ollut heikko, mikä tuli esiin 1930-luvun maailmanlaman aikaan. Tieteellinen liikkeenjohtotiede on kehittynyt voimakkaasti ja se on kytketty taloustieteelliseen viitekehikkoon, mistä ansio lankeaa Alfred Marshallille, joka 1900-luvun vaihteessa kirjoitti managerialisimin peruskirjan ”Principles of Economics”. Toinen 1900-luvun alueen modernismin tulkki oli saksalainen Max Weber. Vaikka hänen sotilaallisen tiukka byrokratiatulkintansa ansaitsee kritiikkiä, Weber vaikutti ratkaisevasti kapitalismin rationaalisuuden voittokulkuun. Teollinen modernismi legitimoi teknologisen edistyksen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja synnytti yhteyden sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välille, minkä 1960-luvun Suomessa kiteytti akateemikko Pekka Kuusi[9].

Taloustieteen merkittävä laajennus on nobelisti Robert Solowin[10] endogeenisen kasvuteoria, joka toi esiin teknologisen kehityksen kasvun katalyyttinä pääoman, työn ja luonnonvarojen rinnalla. Solow havaitsi, että panostukset teknologiaan parantavat tietyn maan kilpailukykyä ja nopeuttavat taloudellista kasvua. Solowin mallin mukaan teknologinen kehitys vaikuttaa työn ja pääoman välisiin suhteisiin tuotantofunktiossa työn dynaamisen lisääjänä. Solow olettaa, että markkinatalousmaiden yhteinen teknologiavaranto hyödyntää kaikkia maita, jolloin kansainvälinen vaihdanta johtaa siihen, että eri maiden kasvunopeudet ja työntekijöiden tuloerot tasapainottuvat. Näin on tapahtunut suurten teollisuusmaiden välillä (kuten EU, Yhdysvallat tai Japani ja Kiina)[11] mutta ei kattavasti maailmantaloudessa, sillä erityisesti Afrikka on jäänyt talouskasvusta sivuun. Yrityslähtöisen kasvuteorian arkkitehti on Paul Romer[12], joka olettaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen endogeeniseksi muuttujaksi[13]. Endogeenisen kasvuteorian keskeinen olettamus on, että innovaatioiden luoma rajatuottojen kasvu innovaation diffuusion tai penetraation myötä on hallitsevampi kuin kilpailupaine hintojen alentamiseksi. Taloustieteen tehokkuusvaatimus ratkeaa siten, että eksponentiaalinen kasvuprosessi ruokkii sekä yrityksen oman ytimien vahvistumista että verkostovaikutuksia.

Modernismin tulkinta nykyajassa on talouden dynaaminen tehokkuus, joka on perusta yhteiskunnan, työntekijöiden ja kapitalistien vaurastumiseen. (Markkina)taloustieteen heikkous on suppea näkökulma talouden instituutioiden punnintaan. Tämä tarkoittaa Afrikan jäämistä kansanvälisten kaupan hyvinvointivaikutusten ulkopuolelle, mikä antaa erityisesti aikamme nuorisolle oikeuden päätellä, että kansainvälisen kaupan organisaatiot ja erityisesti WTO ja WTO:n epäoikeudenmukaiset pelisäännöt ovat pääsyynä kansainvälisen kaupan vinoutumiin ja tästä johtuviin köyhyysongelmiin. Tämä on vain osittain totta, sillä useimpien köyhien maiden ongelmat ovat seurausta maiden sisäisistä poliittis-sotilaallisista selkkauksista. Toinen seikka on modernismia ja (markkina)taloustiedettä vastaan kohdistettu ideologinen taistelu, jonka Marx motivoi luokkataisteluksi. Järkevästä taloudenhoidosta on syntynyt eräänlainen tabu, josta ei voi puhua, vaikka jokainen maa tai kansalainen on riippuvainen siitä, miten häntä koskevat talousasiat hoidetaan. Tämä näkyy Suomessa siinä, että meillä talousasioiden opetus peruskouluissa on jäänyt yleiselle tasolle. Nuorten ja perheiden talous (home economics) ei ole sillä tavalla arvostettu oppiaine kuin se on monissa muissa maissa ja mitä oman talouden hallinnan merkitys edellyttäisi.





[1]http://www.iep.utm.edu/d/descarte.htm
[2] www.iep.utm.edu/l/locke.htm
[3] Taylor, Frederick (1974) Shop management, teoksessa Principles of Scientific Management by Taylor, Frederick, Greenwood Press Publishers.
[4]Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (1995) Luottamuspääoma, Tampere Yliopistopaino.
[5] Chandler, Alfred (1990) Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism, The Belknap Press of Harvard University Press, Cam­bridge, MA.
[6] Sutela, Pekka (1993) The Russian Economy in Crisis and Transition, Bank of Finland, A86, Helsinki.
[7]”Vierailin ensi kertaa Moskovassa 1984. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean myöntämällä 14 ruplan (noin 90 markan) päivärahalla tuli hyvin toimeen. Söi, joi ja osti vielä tuliaisetkin. Moskovan parhaissa ravintoloissa komea päivällinen maksoi muutaman ruplan, ja Detski Mir (Lasten Maailma) –tavaratalosta sai itä-saksalaisen Piko-sähköjunan alle 10 ruplan hinnalla”. Melin, Harri (1996) Suunnitelman varjossa, Acta Universita­tis Tamperensis, ser A vol. 489, Tampere.
[8] Adam Smithin kirja ”The Wealth of Nations” vuodelta 1776 oli keskeinen selittäjä sille, että Englanti ja Ranska avasivat 1700-luvun lopulla keskinäisen viljakaupan.
[9] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[10] Solow, Robert (2000) Growth Theory. An Exposition, Oxford University Press, Etats-Unis.
[11] OECD-maissa teknologian vaikutus hyvinvoinnille eli ns. Solowin residuaali on huomattavan suuri historiallisessa tarkastelussa. Sen sijaan suhteessa latinalaiseen Amerikkaan tai Afrikkaan tuloerot ovat kasvavia ja näissä maissa Solowin residuaali on pieni. (Seppo Honkapohja, 'Makroteorian mullistukset viimeisen 60 vuoden kuluessa', Taloustieteellisen seuran 60-vuotisjuhlaseminaari, 17.10.1996).
[12] Romer, Paul (1989) Increasing Returns and New Developments in the Theory of Growth, University of Chicago, Chicago.
[13] Uusi kasvuteoria ei ole uusi ja radikaali, että strateginen liikkeenjohto-oppi on jo pitkään käsitellyt teknologiaa yrityksen toimintaympäristöä rajaavana muuttujana tuotteiden ja markkinoiden rinnalla.