Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja kasvava työttömyys

Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja kasvava työttömyys


Valtioiden rajat piirtyvät pääsääntöisesti kielen, kansallisuuden tai kulttuurin mukaan. Modernin valtion kansalaiset ovat oikeudellisesti, poliittisesti ja taloudellisesti itsenäisiä ja yhdenvertaisia toimijoita. Nykypäivän pohjoismaista valtiota nimitetään hyvinvointivaltioksi, millä tarkoittaa sitä, että valtio on vastuussa kansalaistensa hyvinvoinnista. Käsite (welfare state) juontaa sodan ajan Britanniasta, jossa alettiin puhua hyvinvointivaltiosta, joskin malli on laajentunut merkittävästi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Hyvinvointivaltio ottaa hyvinkin laajan vastuun kansalaisilleen tarkoitettujen palveluiden tuottamisesta. Pohjoismainen hyvinvointimalli pitää Pekka Kososen[1] mukaan sisällään seuraavia ominaispiirteitä[2]: laaja työhön osallistuminen, kattava universaali sosiaalipolitiikka, sosiaalimenojen osuus bkt:sta suuri ja valtion laaja rooli. Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion käsitteen kiteytti akateemikko Pekka Kuusi, joka näkee selvän vuorovaikutuksen sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan välillä. Kuusi[3] yhtyy kannanotollaan ruotsalaisen nobelistin Gunnar Myrdalin näkemykseen siitä, että sosiaalispoliittinen tulontasaus on kokonaistaloudellisesti perusteltua. Kuusen täsmällinen tulkinta on se, että sosiaalipolitiikan tehtävänä on mobilisoida kansalaiset inhimillisiksi resursseiksi tuotantoelämään, jotta voidaan ylläpitää taloudellista kasvua. Sosiaaliset tulonsiirrot vaikuttavat kokonaiskulutusta lisäävästi ja sosiaaliset tulonsiirrot ovat perusta työvoiman osaamisen uudistumiselle. Akateemikko Kuusen tunnettu kiteytys on[4]: ”Mutta itse asiassa talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa, josta ei ole osaakaan irrottavissa niin, että tämä osa kantaisi kokonaisvastuuta itsestään. Nykyaikainen talouspolitiikka on oleva sosiaalista politiikkaa ja nykyaikainen sosiaalipolitiikka on oleva taloudellista politiikkaa.”

Hyvinvointivaltiota koskeva keskustelu on ajankohtainen. Nobelisti Richard Coasea[5] tulkiten voisi kysyä: Onko hyvinvointivaltio on ulottanut velvoitteensa yli sen rajan, joiden rajoissa se toimii tehokkaasti? Hyvinvointivaltion vastakohta on liberalistinen valtiomalli, joka noudattaa minimalismin” periaatetta, eli valtion toimialana on vain puolustus- ja oikeuslaitos. Nobelisti Milton Friedmanin Cicago-koulukunta vaatii markkinoiden avoimuutta (laissez faire), eli annetaan asioiden kulkea kuin itsestään. Perusoletus on, että yleinen hyvinvointi saavutetaan parhaiten siten, että yksilöt parhaan kykynsä mukaan tavoittelevat etuaan[6]. Liberalistinen valtiomalli näkyi historiassa kaupunkivaltioina (kuten Venetsia) tai imperiumina (kuten Rooma) Kansallisvaltiot nousivat vallitsevaksi valtiomalliksi teknologisen vallankumouksen myötä 1700-luvulta lähtien. Suurteollisuus mahdollisti 1800-luvulta lähtien valtioiden erikoistumisen komparatiivisen etunsa mukaiseen tuotantotehtävään[7] ja tätä kautta aiempaa laajemman kansainvälisen kaupan. Kasvaneen kaupan pelisääntöjen sääntely toi valtioille ja valtioiden järjestöille uusia taloudellisia tehtäviä. 1800-luvun lopulla kansainvälinen kauppa kosketti muutamia perushyödykkeitä, kuten vilja, puuvilla, sahatavara tai metallit. Keskeinen kauppamahti oli Brittiläinen kansainyhteisö (noin 1/2) maailmakaupasta. Yhdysvalloista kehittyi 1900-luvun alussa suurteollisuuteen nojaava kauppa- ja talousmahti. Kehittyneet markkinataloudet ovat kansainvälisiä ja monimutkaisia. Markkinoiden kansainvälistyminen laajentaa valtiollisten ongelmien vaikutuspiiriä yli kansallisten rajojen. Tämä on tehnyt kansallisvaltiosta tehottomia hallintoyksikköjä ylikansallisten ongelmien kuten ympäristönsuojelu ja turvallisuus tehokasta hoitamista silmälläpitäen. Samalla demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteet toimivat huonosti, sillä yhteiskunta on liian monimutkainen, jotta kansalainen pystyy näkemään toimiensa seuraukset niin, että hän voi ottaa täyden vastuun laillisten vapauksiensa ja oikeuksiensa käyttämisestä. Modernin valtion ongelmat ovat niin monimutkaisia, että "demokraattisen osallistumisen virallisiin päätöksentekoprosesseihin täytyy ajan mittaan kuihtua tyhjäksi kannattamisen tai vastustamisen mahdollisuudeksi käsittämättömien vaihtoehtojen edessä"[8].

Hyvinvointivaltion heikkous on sen kyvyttömyys tarjota kansalaisille työtä. Suomessa kansainvälisen talouden aiheuttama työttömyys nousi ensi kerran selkeästi esiin 1930-luvulla erityisesti vientiteollisuudessa ja kotimaisessa rakennustoiminnassa, joskin näiden osuus taloudessa oli pieni, koska suuri osa väestöstä oli sidottu maaseudun peruselinkeinoihin. Vaikka avoimen työttömyyden taso nykytilanteeseen verrattuna oli matala, sosiaaliset vaikutukset olivat vakavia. 1960-luvun nopea teollistuminen synnytti kattavan työeläke- ja työttömyysturvajärjestelmän, jonka perusta on akateemikko Kuusen näkemys: ”...talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat kumpikin yhtä ja samaa, yhtenäistä ja kokonaisvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa.” Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan siirryttiin 1970-luvulla Ruotsin tapaan, kun hätäaputöiden rinnalle tuli työvoimakoulutus, työvoimatuet ja työnvälitystoiminta, joilla valtio pyrki työllisyyden suhdannevaihteluiden tasaamiseen kohdistamalla taantumavaiheisiin omia investointejaan ja aktivoimalla valtion tueksi kuntien investoinnit[9]. Tarvittaessa kotimaisen työn ja raaka-aineiden kilpailuasemaa vientimarkkinoilla parannettiin devalvoimalla valuutta[10]. 1970-luvulla hyvinvointivaltiota vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, jolla säädeltiin kansalaisten oikeudesta työhön[11]. 1980-luvulla muutettiin työllisyyslakia vastaamaan perustuslain velvoitteita, jolloin syntyi käsite velvoitetyö, joka kosketti vähintään vuoden työttömänä olleita. Samalla painopiste siirrettiin työvoimapalveluihin, aktivoitiin työmarkkinatuet, lanseerattiin työmarkkinatuen ja työllistämistuen yhdistelmänä ns. yhdistelmätuki käytettäväksi erityisesti ns. kolmannella sektorilla, lähinnä erilaisten järjestöjen piirissä tapahtuvaan työllistämiseen. 1980-luvulla pitkäaikaistyöttömyys saatiin nopeasti laskuun niin, että se oli ennen 1990-luvun lamaa muutama tuhat henkilöä, mikä on poikkeuksellinen saavutus kansainvälisesti[12]. Aktiivisen työvoimapolitiikan mallit rakennettiin tilanteessa, jossa talouskasvu ja pysyvä työvoimapula olivat politiikan ydinsisältöä. 1990-luvun alussa hyvinvointivaltion rakenteet testasi talouslama, jolloin ns. laaja työttömyys[13] oli vuosina 1993-94 yli 600.000 henkilöä. Sama järjestelmä, joka 1980-luvulla johti alhaiseen pitkäaikaistyöttömien määrään, oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että 1990-luvun lama synnytti rakenteelliden työttömyyden.


[1] Kosonen, Pekka (1998) Pohjoismaiset mallit murroksessa, Vastapaino.
[2] Toisena Kososen esimerkkinä on mannereurooppalainen malli, jota sovelletaan mm. seuraavissa maissa Benelux-maat, Ranska, Saksa, Itävalta, Sveitsi ja Itävalta, pitää sisällään seuraavat piirteet: perhe ja työmarkkina-asema keskeisiä, naisia vähemmän töissä kodin ulkopuolella, mieselättäjyys sekä kirkko ja yksityiset järjestöt palveluiden tuottajia (Kosonen, 1998).
[3] Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY.
[4] Kuusi, 1961, .41.
[5] Coase, Ronald (1987) The Nature of the Firm, kirjassa Putterman, Louis, The Economic Nature of the Firm, Cambridge.
[6] Milton Friedman: Capitalism and Freedom (1962) (Chicago: University of Chicago Press.
[7] Ricardo, David (1937) Kansantalouden ja verotuksen periaatteet, Sivistys ja tiede 104, WSOY, Porvoo.
[8] von Wright, Georg Henrik (1987) Tiede ja ihmisjärki, Otava, Helsinki.
[9] Valtion suhdannepolitiikkaa tuki Työllisyyslain kuntien valtionosuusjärjestelmä, jonka kautta valtio ohjasi kuntien investointeja suhdanteita tasaavasti.
[10] Muistan oman aikana 1970-luvun lopussa Etelärannassa, jossa devalvaatiopeli oli arkipäivää.
[11] 1990-luvun laman aikana yhteiskunnan velvoite työllistää työttömiä kuitenkin poistettiin. Sittemmin myös hallitusmuodossa työn oikeus on muotoiltu aiempaa väljemmin.
[12] 1990-luvun laman aikana yhteiskunnan velvoite työllistää työttömiä kuitenkin poistettiin. Sittemmin myös hallitusmuodossa työn oikeus on muotoiltu aiempaa väljemmin.
[13] Kun aktiivitoimenpiteissä (työvoimakoulutus, työllisyystuet, vuorotteluvapaat ja työllistäminen) olevat henkilöt lisätään mukaan työttömien kokonaismäärä saadaan ns. laaja työttömyys