Teknologinen kehitys ja automaatio - kaksiteräinen meikka

Teknologinen kehitys on johtaa yritysten tuotantofunktioiden muutoksiin. Automaation haitallisiin vaikutuksiin alettiin Yhdysvalloissa kiinnittää huomiota jo 1960-luvulla, kun presidentti Kennedy asetti komitean[1] pohtimaan automaatiota ja talouskehitystä. Komitea näki teknologian aiheuttaman työttömyyden tilapäisenä häiriönä, joskin komitea myös havaitsi, että tietokoneohjattu automatiikka muuttaa työprosesseja. Teknologinen kehitys ei velä 1960-1980-luvuilla johtanut työn ”loppumiseen”, koska työvoimatarve ja teknologiapanokset kasvoivat yhtä aikaa, mistä 1980-luvulla käytettiin nimeä ”tuottavuusparadoksi”. Automaatio nousi länsimaiden yhteiskuntarakenteen uhaksi vasta 1990-luvulla, kun yritykset ratkaisivat tuottavuusparadoksin purkamalla hierarkkisen organisaation, mikä erityisesti Yhdysvalloissa oli dramaattista[2], koska ”amerikkalainen metodi” perustui 1900-luvulla Taylorin kehittämään hierarkkiseen työn erikoistumismalliin[3]. Tuottavuusparadoksin ratkaisuksi muodostui Toyota-malli[4], mikä käytännössä tarkoitti keskijohdon purkamista ja korvaamista verkostomallilla. Toyota-malli on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden aivan ylivoimainen aikaisempaan hierarkkiseen malliin nähden. Toyota-malli on helppo tietokoneistaa, jolloin syntyy ”tulevaisuuden tehdas”, joka on pitkälle automatisoitu ja jossa on vain vähän työntekijöitä. Näissä tehtaissa painopisteenä on prosessit eikä organisaation rakenne.

Erityisesti EU-maissa teknologinen kehitys on vähentävät työpaikkoja teollisuudessa nopeammin kuin palvelusektori on kyennyt luomaan uusia työpaikkoja. Osaselitys on se, että uutta teknologiaa on käytetty itsepalvelujen kehittämiseen samalla, kun perinteisiä palvelualoja on rationalisoitu, kuten pankkialalla Suomessa on tapahtunut. Lisäksi teknologia tuo mukanaan riskin loppuun palamisesta, sillä uusi automaatio ja uudet organisaatiomallit syrjäyttävät yhä enemmän työvoimaa ja samalla yhteiskuntien segregaatio lisääntyy kaikkialla[5]. Eritysen vaikea tilanne on teollisuuden ja palveluelinkeinojen toimihenkilöillä siis ns. keskiluokalla, joka historiallisesti on ollut länsimaiden vaurauden ja vakauden symboli[6]. Keskiluokan ahdinko voi johtaa siihen, että maailmanmarkkinoiden ostovoima romahtaa, millä olisi vakavat seuraukset globaalitaloudelle, sillä teknologinen edistys ei tuota keskiluokan tilalle uutta ostovoimaista väestöryhmää. ”Laihdutettu” organisaatio tarjoaa vain rajallisesti hyvin palkattuja työpaikkoja ja suuri osa tuottavuuden nousun tuottamasta lisäarvosta menee yritysjohdolle ja tekniikan huippuosaajille, jotka edustavat ”älyllisen pääomaa” ja ”tietoaristokratia” [7]. Koska elitistinen kulutus ei ”tihku” talouteen samalla tavalla kuin keskiluokan kulutus, seurauksena voi olla länsimaiden segregaatio siis kahtiajako kosmopoliittiseen eliittiin ja ”köyhään” kansaan[8]. Samalla keskiluokkainen unelma ”paremmasta tulevaisuudesta” romuttuu ja myös toimihenkilöiden palkkataso globaalitoimialoilla laskee alle toimeentulominimin[9].

Työvoiman ylikansallinen liikkuvuus on periaatteessa merkittävä sopeutumiskanava, mutta se on poliittisesti vaikea toteuttaa, ei ratkaise ongelmia ainakaan Suomen tapaisen maan syrjäytyneiden eduksi vaan ulkomaisen työvoiman tarve on täällä ilmeinen talouden kasvutekijänä. Työvoiman liikkuvuuden pääpaino on suurissa EU-maissa. Euroopassa on noin 18 miljoonaa siirtolaista ja lisäksi uusi siirtolaisaalto on odottamassa EU:n uuden ”elintasorajan” takana uusissa EU-maissa[10]. Kansallinen liikkuvuus saattaa myös kasvaa ja olla merkittävä keino työllisyyden ylläpitämiseen ja tämä politiikka on onnistunut vahvojen työmarkkinainstituutioiden maissa kuten Itävalta, joka jo 1970-luvulla yhdentyi rahajärjestelmältään Saksaan. Itävallassa määräävä neuvottelutaso on toimialataso, mutta epämuodollinen koordinaatio on auttanut pitämään palkankorotukset riittävän maltillisina[11]. Kansallinen tai ylikansallinen työvoiman alueellisen liikkuvuuden parantaminen on merkittävä mahdollisuus erityisesti Euroopalle, koska EU laajenee uusiin maihin, joissa löytyy ricardolaista komparatiivista etua työvoimakustannusten ja tuotantorakenteiden suhteen. EU:n näkökulmasta uudet EU-maat merkitsevät merkittävää kilpailullista haastetta, koska uusissa EU-maissa monet toimialat kuten rakennusteollisuus tai palvelualat ovat tehokkaita ja toisaalta näillä mailla on etunaan noin viisi kertaa alemmat työvoimakustannukset sekä selkeä kansallinen visio kasvattaa kansallista hyvinvointia yrittäjyyden ja talouskasvun avulla. Parhaimmillaan EU:n itälaajentuminen saattaa merkitä koko EU-alueelle samanlaista kasvuimpulssia kuin mitä ns. Sun Belt -vyöhyke merkitsi Yhdysvalloille 1980-luvulta lähtien[12]. EU:n heikkous on kuitenkin se, että alueellinen liikkuvuus ei toimi yhtä tehokkaasti kuin Yhdysvalloissa, mihin syynä on se, että taantuvien maiden kuten Kreikka rinnalla ei ole merkittäviä kasvualueita tai –maita. EU siis tarvitsee alueellista dynamiikkaa ja sitä tukeva politiikkaa.
[1] Oppenheimerin komitean (The Ad Hoc Committee on the Triple Revolution Memorandum, 22.3.1964) mukaan kyse n kolmesta samanaikaisesta vallankumouksesta: säätöteknisestä, aseteknisestä ja ihmisoikeuksia koskevasta.
[2] Rifkin, Jerome (1995) The End of Work, the Decline of the Global Labour Force and the Dawn of the Post-Market Era, G.P. Putman's Sons, New York.
[3] Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman (Rifkin, 1995).
[4] 1950-luvulla alkoi japanilainen Toyota kehittää uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustui työryhmätyöhön , ”matalaan” organisaatiomalliin (lean production) siten, että monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Tähän liittyy JOT-malli siis ilman varastoja toimiva materiaalivirta. Toyota-malli on (Rifkin, 1995).
[5] Rifkin (1995) päättää analyysinsä toteamukseen, että OECD:n alueella on nyt työttömänä 35 miljoonaa ihmistä ja lisäksi 15 miljoonaa on kokonaan luopunut työnhausta tai hyväksynyt osa-aikatyön.
[6] Yhdysvalloissa ”valkoisesta esikaupunkien” keskiluokasta tuli taloudellinen alaluokka, kun alaluokkaan perinteisesti on kuulunut pääosin värilliset kaupunkilaiset.
[7] 1980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja osingot kasvoivat nelinkertaiseksi ja vuosina 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia (Rifkin, 1995).
[8] Rifkin (1995) toteaa, että talouselämän johto ja useimmat taloustieteilijät uskovat edelleen ns. 'trickle-down' efektiin
[9] Yhdysvaltojen Senaatin selvityksen mukaan vuonna 1991 esimerkiksi 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan, kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Joutuessaan kilpailemaan toisaalta automaatiota vastaan ja toisaalta kansainvälisen palkkatason kanssa, amerikkalaiset työntekijät ovat ajautuneet yhä lähemmäs taloudellisen olemassaolonsa äärirajaa. Automaatio kohdistui 1990-luvun alussa keskiluokkaan, jota on pidettävä amerikkalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä ryhmänä, kun ajatellaan yhteiskunnan taloudellista vakautta ja yhteiskunnan turvallisuutta.
[10] Esimerkiksi Tšekin tasavallassa on 70 000 ukrainalaista, Unkarissa noin 50 000 romanialaista sekä Puolassa noin 15 000 valkovenäläistä ja ukrainalaista
[11] EMU-jäsenyyden Itävallalle aiheuttamia vaikutuksia selvittänyt raportti toteaakin, että Itävallassa välttämättömät muutokset työmarkkinoiden toiminnassa on jo pääosin tehty.
[12] Timo Summan dosenttiluento/ HKKK/ Chydenia 14.4.2003 (Päätehtävänä Timo Summalla on johtaa Euroopan komission yritystoiminnan pääosastoa komissaari Erkki Liikasen alaisuudessa).